Part 5

Tämä on nyt, rakas Eros, se peruutuspuhe, jonka olemme sinulle omistaneet ja hyvityksenä suorittaneet niin kauniisti ja hyvin kuin vain olemme osanneet. Sen esittämiseen yleensä ja sanankäänteitten runollisuuteen erittäin on Phaidros ollut syypää. Mutta anna nyt anteeksi edelliset sanani ja omista näille suosiotasi, ole hyvänsuopa ja lempeä minua kohtaan, älä riistä minulta äläkä heikennä vihassasi sitä rakkauden taitoa, jonka olet minulle antanut, vaan suo minun nauttia vielä suurempaa kunnioitusta kauniiden ihmisten puolelta. Jos Phaidros ja minä edellisessä puheessa olemme sanoillamme sinua jotenkin loukanneet, niin lue se Lysiaan syyksi, joka on puheen isä, ja saata hänet filosofiaan, kuten hänen veljensä Polemarkhos[49] on kääntynyt, jottei tämä hänen rakastajansa tässä enää häilyisi sinne tänne, vaan suoraan omistaisi elämänsä filosofisessa tutkimuksessa Erokselle.

PHAIDROS: Minä rukoilen kanssasi, Sokrates, että niin tapahtuisi, jos kerran on parempi meille että niin käy. Sinun puhettasi minä jo kauan olen ihaillut, mitenkä paljon edellistä kauniimmaksi sinä olet tämän valmistanut, niin että pelkään, että Lysias minusta tulee näyttämään mitättömältä, jos hän tahtoo sinkahuttaa tätä puhetta vastaan toisen. Häntä onkin, oi ihmeellinen mies, äskettäin muuan valtiomiehistämme[50] parjaten juuri tästä herjannut ja kutsunut häntä pitkin herjauspuhettaan puheittenkirjoittajaksi. Sen takia hän kenties saattaakin kunniantunnosta pidättäytyä kirjoittamasta.

SOKRATES: Nuorukainen, sinä lausut jokseenkin naurettavan arvelun, ja erehdyt suuresti ystäväsi suhteen, jos pidät häntä noin arkana moitteelle. Kenties sinä myös luulet, että se, joka häpäisi häntä, todella tarkoitti sitä, mitä hän sanoi.

PHAIDROS: Niin hän näytti tekevän, Sokrates. Ja tiedäthän toki itsekin yhtä hyvin kuin minä, että mahtavimmat ja kunnianarvoisimmat miehet valtiossa häpeävät kirjoittaa puheita ja jättää kirjoituksia jälkeensä peläten myöhemmän ajan mielipidettä, nimittäin että heitä kutsutaan sofisteiksi.

SOKRATES: Sinä et huomaa, Phaidros, koko asian suloista mutkaa.[51] Ja sen lisäksi sinulta jää huomaamatta, että korskeimmat valtiomiehistä rakastavat puheitten kirjoittamista ja kirjoitusten jättämistä jälkeensä, koska he, aina kun kirjoittavat jonkun puheen, ovat niin ihastuneita sen ylistäjiin, että ensimäisiksi kirjoittavat niiden nimet, jotka kulloinkin ovat heitä kiittäneet.

PHAIDROS: Mitä sinä tarkoita? Minä en näet käsitä.

SOKRATES: Etkö käsitä, että valtiomiehen kirjoitukseen on heti alkuun ensimäiseksi kirjoitettu sen nimi, joka on kirjoitusta kiittänyt?

PHAIDROS: Mitenkä?

SOKRATES: "Neuvosto", sanoo hän, "on hyväksi nähnyt",[52] tai "kansa on nähnyt hyväksi", tai "molemmat". -- Sanomalla sitten, kuka sen on esittänyt, kirjailija hyvin juhlallisesti puhuu itsestään ja kiittää itseänsä. Senjälkeen hän puhuu edelleen, esittäen viisauttaan ylistäjille ja joskus sepittäen aika pitkän kirjoituksen. Vai näyttääkö sinusta tämä tällainen olevan jotakin muuta kuin kirjoitettu puhe?

PHAIDROS: Ei minusta.

SOKRATES: Jos siis tämä jää säilymään, niin sepittäjä rientää näyttämöltä. Mutta jos se pyyhitään pois eikä hän saakaan puhettaan kirjoitetuksi, vaan jää arvottomaksi mitään kirjoittamaan, suree sekä hän itse että hänen ystävänsä.

PHAIDROS: Kovastikin.

SOKRATES: Ilmeisesti ei sentakia, että he halveksisivat tätä harrastusta, vaan sitä ihaillen.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Entä sitten? Kun puhuja tai kuningas on päässyt niin pitkälle, että hän saavutettuaan Lykurgoksen tai Solonin tai Dareioksen valta-aseman on tullut valtionsa kuolemattomaksi puheitten sepittäjäksi -- eikö hän jo eläissään pidä itseään jumalien vertaisena ja eivätkö myöhemmät polvet ajattele hänestä tätä samaa katsellessaan hänen kirjoituksiaan?

PHAIDROS: Suurestikin.

SOKRATES: Luuletko sinä siis, että joku sellaisista, jotka ovat vihamielisiä Lysiaalle, kuka hän sitten lieneekin ja millä tavalla hän lienee, on häntä soimannut juuri siitä, että hän kirjailee?

PHAIDROS: Sen nojalla, mitä sinä puhut, ei se ole todennäköistä, sillä silloin hän, kuten näyttää, parjaisi omaa harrastustaan.

SOKRATES: Tämä siis on kaikille selvää, ettei puheiden kirjoittaminen itsessään ole häpeällistä.

PHAIDROS: Aivan varmaan.

SOKRATES: Mutta se minun mielestäni on jo häpeällistä, ettei puhu eikä kirjoita kauniisti, vaan rumasti ja huonosti.

PHAIDROS: Luonnollisesti.

SOKRATES: Mikä siis on se tapa, jolla saattaa kirjoittaa kauniisti tai epäkauniisti? Onko meidän tarvis, Phaidros, tässäkin suhteessa tutkia Lysiasta ja muita, jotka joskus ovat jotakin kirjoittaneet tai tulevat kirjoittamaan, joko jotakin valtiollista tai yksityisluontoista kirjoitusta, joko runomitassa runoilijoina tai ilman runomittaa proosakirjailijoina?

PHAIDROS: Sinä kysyt, onko meidän tarvis. Minkätakia sitä sitten -- haluaisin sanoa -- elettäisiin, jollei tällaisten nautintojen takia. Sillä ei kai niitä varten eletä, joitten takia saa alussa tuntea tuskaa tai sitten olla tuntematta tyydytystä, joka ominaisuus on melkein kaikilla ruumiillisilla nautinnoilla, minkä takia niitä syystä kutsutaankin alhaisiksi.

SOKRATES: Onhan meillä aikaa, kuten näyttää. Ja samalla minusta näyttää siltä, kuin sirkat, jotka, kuten ainakin helteessä, laulelevat meidän päämme päällä ja keskustelevat keskenään, katselisivat meitä. Jos ne nyt näkisivät meidän joukon tavoin keskipäivän aikaan olevan keskustelematta ja ymmärryksen tylsyydestä olevan unen horroksissa heidän tenhoaminaan, niin ne syystä nauraisivat meitä ja luulisivat, että me olemme joitakin orjia, jotka ovat tulleet tähän lepopaikkaan elukkain tavoin keskipäivän aikaan nukkuakseen lähteen reunalla. Mutta jos ne näkevät meidän keskustelevan ja purjehtivan heidän ohitsensa kuten seireenien ohitse, joutumatta heidän lumoihinsa, niin ne tyytyväisinä pian kyllä antaisivat meille sen lahjan, joka heillä on saatuna jumalilta ihmisille annettavaksi.

PHAIDROS: Mikä lahja heillä on? Minusta tuntuu, etten ole sattunut sitä kuulemaan.

SOKRATES: On sopimatonta, ettei runottaria rakastava mies ole tällaista kuullut. Sillä kerrotaan, että nämä olivat ihmisiä niiden joukossa, jotka elivät ennenkuin runottaria oli. Kun runottaret olivat syntyneet ja laulu oli ilmestynyt, oli muutamat silloisista tämä nautinto niin hurmannut, että he laulaessaan laiminlöivät ruoan ja juoman ja kuolivat huomaamattaan. Heistä on kehittynyt sitten sirkkojen suku, joka on runottarilta saanut sen lahjan, että se synnyttyään ei tarvitse yhtään ruokaa,[53] vaan että se heti laulaa syömättä ja juomatta kuolemaan asti ja että se tämän jälkeen saavuttuaan runotarten luo ilmoittaa, kuka täällä olevista ketäkin heistä kunnioittaa. Terpsikhoralle[54] he siis ilmoittavat ne, jotka ovat häntä khooreissa kunnioittaneet ja tekevät ne hänelle rakkaammiksi, Eratolle ne, jotka rakkauslauluissa ovat palvelleet häntä, ja siten muillekin aina sen tavan mukaan, miten kutakin kunnioitetaan. Vanhimmalle, Kalliopelle, ja häntä lähinnä seuraavalle Uranialle, joitten harrastus enimmin kaikista runottarista kohdistuu taivaaseen ja jumalallisiin ja inhimillisiin puheisiin ja jotka kaiuttavat kauneinta ääntä, he taas ilmoittavat ne, jotka elävät filosofisesti ja jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka kuuluu heille.[55] Useista syistä siis on puhuttava eikä nukuttava puolipäivän aikana.

PHAIDROS: Siis on puhuttava.

SOKRATES: On siis tarkasteltava sitä kysymystä, jonka äsken itsellemme asetimme, nimittäin millä tavoin puhutaan ja kirjoitetaan kauniisti ja millä tavoin ei.

PHAIDROS: Tietysti.

SOKRATES: Eikö tule olla ehtona, jos tahdotaan puhua hyvin ja kauniisti, että puhujan ymmärryksen pitää olla tietoinen sen todellisesta olemuksesta, mistä hän aikoo puhua?

PHAIDROS: Minä olen tästä kuullut siten, rakas Sokrates, ettei ole pakko sen, joka aikoo tulla puhujaksi oppia sitä, mikä todellisuudessa on oikeata, vaan mikä siltä näyttää joukosta, joka tulee tuomitsemaan, eikä myöskään sitä, mikä todellisuudessa on hyvää tai kaunista, vaan mikä vain siltä tulee näyttämään. Sillä sen perusteella voi taivuttaa ihmisiä mielipiteensä puolelle, ei totuuden perusteella.

SOKRATES: Ei tosiaankaan tule olla hyljätty, Phaidros, se sana,[56] minkä sanovat viisaat miehet, vaan tulee tutkia, tarkoittavatko he sillä mahdollisesti jotakin. Niinpä ei ole heitettävä syrjään äsken lausuttuakaan.

PHAIDROS: Oikein sanottu.

SOKRATES: Tarkastakaamme sitä sitten seuraavasti!

PHAIDROS: Mitenkä?

SOKRATES: Jos minä haluaisin taivuttaa sinua torjumaan vihollisia hankkimalla hevosen, emmekä me kumpikaan tuntisi hevosta, vaan minä sattumalta sen verran tietäisin sinusta, että Phaidros pitää hevosena sitä, jolla kesyistä eläimistä on suurimmat korvat --

PHAIDROS: Sehän olisi naurettavaa, Sokrates.

SOKRATES: Ei vielä se, vaan jos minä kaikella innolla koettaisin sinua suostuttaa ja sepittäisin ylistyspuheen aasista, jota nimittäisin hevoseksi ja sanoisin, että kaikella muotoa kannattaa pitää hevosta kotona ja sotaretkellä, koska sillä on taistelussa sopiva sotia ja koska se on kykenevä kantamaan varustuksia ja monessa muussakin suhteessa hyödyllinen.

PHAIDROS: Sehän olisi aivan naurettavaa.

SOKRATES: Mutta eikö ole parempi, että ystävänä on naurettava kuin vaarallinen ja vihamielinen ihminen.

PHAIDROS: Siltä tuntuu.

SOKRATES: Kun siis puhetaituri, joka ei tunne hyvää eikä pahaa, löytää samanlaisen valtion, ja alkaa sitä suostutella, ei ylistäen aasia hevosena, vaan pahaa hyvänä, ja kun hän pyrittyään tuntemaan vain joukon mielipiteitä yrittää taivuttaa sitä tekemään pahaa hyvän asemasta, niin millaisen hedelmän luulet puhetaidon tämän jälkeen korjaavan siitä, mitä se on kylvänyt?

PHAIDROS: En erikoisen hyvää.

SOKRATES: Mutta olemmeko me, hyvä ystävä, moittineet puhumisen taitoa karkeammin kuin tulee? Se saattaisi kenties sanoa: "Mitä te ihmeelliset miehet lörpöttelette? Minähän en pakota ketään, joka ei tunne totuutta, puhumista oppimaan, vaan jos joku seuraa minun neuvoani, hankkii hän ensin taidon siitä ja käy sitten vasta minuun käsiksi. Mutta siitä minä kerskun, ettei se, joka tuntee olevaisen, ilman minua kaikista huolimatta voi taiteen sääntöjen mukaan taivuttaa muita mielipiteensä puolelle."

PHAIDROS: Eikö se ole oikeassa tätä väittäessään?

SOKRATES: Myönnän olevan, jos ne väitteet, jotka ovat sitä lähenemässä, todistavat, että se on taidetta. Sillä olen kuulevinani muutamien vastaväitteitten lähenevän ja väittävän, että se valehtelee, ja ettei se ole taidetta vaan epätaiteellista askartelua.

[Puhumisen todellista taidetta[57] -- sanoo Lakedaimonilainen -- ei ole ilman käsitystä totuudesta eikä tule olemaankaan.]

PHAIDROS: Näitä vastaväitteitä on tarvis. Tuo ne siis tänne ja tutki, mitä ja millä tavalla ne puhuvat!

SOKRATES: Tulkaa tänne, jalot lapset, ja koettakaa saada Phaidros, kauniiden lasten isä, uskomaan, että jollei hän tarpeeksi pyri viisauteen, hän ei koskaan ole kykenevä puhumaan mistään! Vastatkoon nyt Phaidros!

PHAIDROS: Kysykää!

SOKRATES: Eikö puhetaito yleensä mahda olla sielujen ohjausta sanojen avulla, ei vain oikeussaleissa ja muissa julkisissa kokouksissa, mitä niitä sitten onkaan, vaan myös yksityisissä, ollen sama, olkoon kysymys sitten pienestä tai suuresta. Ja eikö sen oikea käyttö ole yhtä arvokasta tärkeissä kuin vähäpätöisissäkin asioissa? Vai miten sinä olet tästä kuullut?

PHAIDROS: En kautta Zeun ole kuullut lainkaan tällä tavalla, vaan taiteellisesti puhutaan ja kirjoitetaan varsinaisesti oikeusasioissa ja myöskin kansanpuheissa siten puhutaan. Enempää en ole kuullut.

SOKRATES: Oletko siis kuullut ainoastaan Nestorin ja Odysseun[58] puhetaidonoppaista, mitkä he kyhäsivät vapaina hetkinä Ilionin luona, mutta et ole kuullut Palamedeen[59] ohjeista?

PHAIDROS: En, kautta Zeun, ole kuullut Nestorin ohjeista mitään, jollet sinä tee Gorgiaasta Nestoria, tai jostakin Thrasymakhoksesta tai Theodoroksesta Odysseuta.

SOKRATES: Ehkä. Mutta jättäkäämme nämä! Sinä taas sano, mitä vastapuolet tekevät tuomioistuinten edessä! Eivätkö he puhu toisiansa vastaan vai mitä sanaa meidän tulee siitä käyttää?

PHAIDROS: Juuri niin he tekevät.

SOKRATES: Oikeasta ja väärästä?

PHAIDROS: Aivan niin,

SOKRATES: Eikö siis se, joka esiintyy taiteen sääntöjen mukaan, saa aikaan, että sama asia samoista ihmisistä näyttää milloin oikealta ja milloin, kun hän niin tahtoo, väärältä.

PHAIDROS: Kuinkas muuten?

SOKRATES: Ja puheessa kansalle hän taas saa samat asiat näyttämään milloin hyviltä valtiolle, milloin taas päinvastaisilta?

PHAIDROS: Niin kyllä.

SOKRATES: Emmekö tiedä, että elealainen Palamedes puhuu siinä määrin taiteen sääntöjen mukaisesti, että kuulijoista sama asia näyttää samanlaiselta ja erilaiselta, yhdeltä ja monelta, levossa olevalta ja liikkuvalta?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Se taito, jolla esitetään väitteitä ja vastaväitteitä, ei rajoitu vain tuomioistuimiin ja kansankokoukseen, vaan, kuten näyttää, kaikessa puhumisessa lienee vain yksi ainoa ja sama taide, -- jos sellaista ylimalkaan on -- jolla kyetään tekemään kaikkea mahdollista kaiken mahdollisen kaltaiseksi ja paljastamaan toinen, kun hän yhtäläistyttää asioita ja siten salaa jotakin.

PHAIDROS: Mitä sitä oikeastaan tällä tarkoitat?

SOKRATES: Jos sitä tutkistelemme, luulen sen seuraavalla tavalla selviävän: syntyykö petos ennemmin paljon kuin vähän toisistaan eroavissa asioissa?

262 PHAIDROS: Vähän eroavissa.

SOKRATES: Mutta jos siirryt jonkin vastakohtaan pienin askelin, on siirtymisesi vähemmin huomattava kuin jos siirryt suurin askelin.

PHAIDROS: Luonnollisesti.

SOKRATES: Sen, joka siis tahtoo pettää toista, mutta itse olla joutumatta petetyksi, tulee tarkasti tuntea olioitten yhtäläisyys ja erilaisuus.

PHAIDROS: Hänen täytyy tuntea.

SOKRATES: Mutta jos hän ei tunne kaikkien olioitten todellista olemusta, niin onko hän silloinkin kykenevä havaitsemaan muissa pientä tai suurta yhtäläisyyttä tuntemattoman kanssa?

PHAIDROS: Se on mahdotonta.

SOKRATES: Niille siis, joilla on todellisen vastaisia arveluja ja jotka näin pettyvät, on tämä päässyt tapahtumaan joidenkin yhtäläisyyksien takia.

PHAIDROS: Niin se kylläkin tapahtuu.

SOKRATES: Onko siis mahdollista, että joku, joka ei tiedä, mitä mikin olevaisesta on, omaa taidon pienin askelin johtaa muita yhtäläisyyksien kautta olevaisesta kulloinkin päinvastaiseen tai itse välttää tulemasta näin johdetuksi?

PHAIDROS: Ei milloinkaan,

SOKRATES: Se siis, ystäväni, joka ei tunne totuutta, vaan on pyydystellyt arveluja, tulee tekemään, kuten näyttää, puhetaidon aivan naurettavaksi ja epätaiteelliseksi.

PHAIDROS: Siltä näyttää.

SOKRATES: Tahdotko nyt, että katsomme Lysiaan puheesta, jota kannat mukanasi ja siitä, mitä me puhuimme, jotakin sellaista, mitä kutsuimme epätaiteelliseksi ja taiteelliseksi?

PHAIDROS: Kaikkein kernaimmin sitä, sillä tähän asti olemme puhuneet niin sanoakseni alastomasti eikä meillä ole ollut riittävästi esimerkkejä.

SOKRATES: Onneksi toki esitettiin tässä, kuten näyttää, sellaisia puheita, jotka sisälsivät esimerkin siitä, mitenkä se, joka tietää totuuden, puheessaan saattaa leikillään johtaa kuulijat harhaan. Minä puolestani, Phaidros, luen sen tämän paikan jumalien ansioksi. Kenties myös runotarten palvelijat, päämme päällä leijailevat laulajat, ovat meihin henkineet tämän lahjan. Sillä minä ainakaan en ole osallinen mistään puhetaidosta.

PHAIDROS: Olkoon, kuten sanot! Selitä vain, mitä sanoillasi tarkoitat.

SOKRATES: Kuule, lueppas minulle vielä Lysiaan puheen alku!

PHAIDROS: "Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että arvelen tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun toivomukseni sentakia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi. Sillä nämä katuvat silloin -- --"

SOKRATES: Lopeta! On sanottava, missä hän erehtyy ja menettelee epätaiteellisesti. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Eikö nyt ole jokaiselle selvää se, että muutamista asioista olemme yhtä mieltä, toisista taas eri mieltä?

PHAIDROS: Luulen ymmärtäväni, mitä sinä tarkoitat, mutta sano vielä selvemmin!

SOKRATES: Kun joku mainitsee sanan "rauta" tai "hopea", niin emmekö silloin kaikki ajattele samaa.

PHAIDROS: Varmasti.

SOKRATES: Mutta mitenkä on laita, jos joku mainitsee sanat "oikeamielisyys" ja "hyvyys"? Eikö silloin kuljeta kuka kunnekin ja emmekö joudu erimielisyyksiin toistemme ja itsemme kanssa?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Toisista asioista olemme siis yksimielisiä, toisista emme.

PHAIDROS: Niin,

SOKRATES: Kummassako tapauksessa olemme helpommin petettävissä ja kummassako puhetaito saa enemmän aikaan?

PHAIDROS: Ilmeisesti siinä, missä me olemme häilyväisiä.

SOKRATES: Siis sen, joka aikoo saavuttaa puhetaidon, tulee ensinnä oikean menettelytavan kautta osata eroittaa nämä asiat ja hankkia itselleen joku tunnusmerkki kummastakin lajista, siitä, missä joukon välttämättä täytyy horjua, ja siitä, missä sen ei täydy.

PHAIDROS: Se, joka tämän olisi hankkinut, olisi muodostanut itselleen kauniin käsitteen, Sokrates.

SOKRATES: Senjälkeen -- luulen minä -- ei yksityistapausten pitäisi jäädä häneltä huomaamatta, vaan hänen pitäisi terävästi havaita, kumpaanko lajiin se kuuluu, josta hän aikoo puhua.

PHAIDROS: Tietenkin.

SOKRATES: Miten siis? Sanommeko Eroksen kuuluvan riidanalaisiin tapauksiin vai riidattomiin?

PHAIDROS: Riidanalaisiin kai! Vai luuletko sinä, että hän muuten olisi sallinut sinun sanoa, mitä äsken sanoit hänestä, että hän on perikato rakastetulle ja rakastajalle, ja taas, että hän on suurinta siitä, mikä on hyvää?

SOKRATES: Erinomaisen hyvin puhuttu. Mutta sano minulle tämäkin -- haltioitumiseni takia minä näet en täysin muista -- määrittelinkö puheeni alussa rakkauden.

PHAIDROS: Kyllä, kautta Zeun, ja tavattoman hyvin.

SOKRATES: Kas vaan, miten paljoa taitavammiksi puhujiksi sinä esität Akhelooksen Nymfit ja Panin, Hermeen pojan, kuin Lysiaan, Kephaloksen pojan. Tai ehkä minä puhun hölynpölyä, ja ehkä Lysias rakkauspuheensa alussa pakoitti meidät käsittämään rakkauden olioitten joukosta joksikin määrätyksi, miksi itse tahtoi ja minkä mukaan hän sommitteli ja jatkoi loppuun saakka puheen jälkiosan? Tahdotko, että taas luemme alun siitä?

PHAIDROS: Jos niin haluat. Mutta sitä, mitä etsit, ei siinä ole.

SOKRATES: Lue, jotta saan kuulla häntä itseään!

PHAIDROS: "Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi. Sillä nämä katuvat, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä hyvää, mitä ovat tehneet."

SOKRATES: Tämä näyttää olevan kaukana siitä, että tekisi, mitä me etsimme; sillä hän ei ryhdy puheeseen alusta, vaan lopustakäsin uimaan takaperin puheen lävitse, joka alkaa siitä, mihin rakastaja lemmikille puhuessaan lopettaisi. Vai puhuinko hölynpölyä, Phaidros, rakas ystäväni?

PHAIDROS: Loppu se näyttää todellakin olevan, Sokrates, mistä hän puhuu.

SOKRATES: Ja miten on muun laita? Eikö näytä siltä, että puheen osat on heitetty sikin sokin? Vai näyttääkö siltä, että sen, joka on sanottu toiseksi, välttämättä täytyy olla toisena, vai että joku muu kohta puheesta on paikallaan? Sillä minusta näyttää, minä kun en ymmärrä mitään, että puheen sepittäjä ylpeästi on lausunut mitä hänelle on mieleen muistunut. Mutta sinä ehkä tiedät jonkin puhetaidollisen välttämättömyyden, minkä takia hän on asettanut nämä kohdat vierekkäin tässä järjestyksessä?

PHAIDROS: Sinä olet ystävällinen, kun luulet minun niin tarkkaan kykenevän arvostelemaan hänen tuotettaan.

SOKRATES: Mutta sen sinä luullakseni toki myöntäisit, että jokaisen puheen tulee olla rakennettu kuin elävän olennon, niin että sillä on oma omituinen ruumiinsa, ettei se ole päätön eikä jalaton, vaan että sillä on keskiruumis ja ulkonevat osat, jotka ovat sepitetyt toisiinsa ja kokonaisuuteen soveltuviksi.

PHAIDROS: Tietysti.

SOKRATES: Tarkasta nyt ystäväsi puhetta, onko se sellainen vai toisenlainen! Ja sinä olet huomaava, ettei se lainkaan eroa siitä hautakirjoituksesta, jonka muutamat kertovat sepitetyn phrygialaiselle Midaalle.[60]

PHAIDROS: Millainen hautakirjoitus se on ja mitä omituista siinä on?

SOKRATES: Se kuuluu näin:

Vaskinen neito ma oon ja Midaan minä kummulla seison. Aina kunis vesi virtaa ja puut vain vihreöi pitkät, kummulla tällä mä seisova oon monikyynelisellä, annan kulkijan kuulla: Midas tähän haudattu ompi.

Sinä kai huomaat -- luulen minä -- ettei ole mitään väliä, mikä siitä sanotaan ensimäiseksi, mikä viimeiseksi.

PHAIDROS: Sinä teet pilkkaa meidän puheestamme, Sokrates.

SOKRATES: Jättäkäämme se siis, jottet sinä suuttuisi -- vaikkakin se minusta näyttää sisältävän useita esimerkkejä, joista saattaisi hyötyä, jos niitä tarkastelee, muttei paljoakaan, jos niitä ryhtyy jäljittelemään -- ja käykäämme toisiin puheisiin. Sillä niissä oli käsittääkseni jotakin, jota niiden on sopivata katsella, jotka tahtovat tarkastella puheita.

PHAIDROS: Mitä sinä tarkoitat?

SOKRATES: Nehän olivat toisilleen vastakkaisia. Toinenhan näet esitti, että tulee olla mieliksi sille, joka rakastaa, toinen taas, että tulee olla sille mieliksi, joka ei rakasta.

PHAIDROS: Ja sangen urheasti molemmat.

SOKRATES: Minä luulin, että olisit sanonut totuuden ja lausunut: hullun tavoin. Sillä se ainakin, mitä ne etsivät, on juuri tätä. Sanoimmehan näet rakkauden olevan jonkinlaista hulluutta. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Mutta hulluutta sanoimme olevan kahta lajia, joista toinen syntyy inhimillisistä taudeista, toinen taas jumalallisen muutoksen kautta, joka siirtää pois tavallisesta tilasta.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Jumalallisen hulluuden jaoitimme neljän jumalan mukaan neljään osaan ja omistimme Apollonille tietäjähaltioitumisen, Dionysokselle salamenoihin innoittumisen, runottarille haltioitumisen runouteen, neljännen, rakkaudenhulluuden taas Aphroditelle ja Erokselle ja sen me sanoimme olevan parhaan. Ja esittäessämme ties minkälaisin kuvin rakkauden intohimoa, jolloin kenties jotenkuten osuimme oikeaan tai kenties myös jouduimme toisille teille, ja näin sommiteltuamme puheen, joka ei ollut kokonaan uskomaton, yhdistimme me siihen tarunomaisen laulun ja lauloimme leikillisesti, mutta tahdikkaasti, ja hurskaasti, Phaidros, minun ja sinun herrasi, Eroksen, kauniiden lapsien huoltajan ylistystä.

PHAIDROS: Mikä minusta ei suinkaan ollut vastenmielistä kuulla.

SOKRATES: Ottakaamme nyt tästä tarkastelun alaiseksi, mitenkä puhe saattoi siirtyä moittimisesta kiittämiseen!

PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?

SOKRATES: Minusta näyttää, että kaikki muu todellisuudessa on puhuttu leikillä. Mutta kun nyt tämä sattumalta lausuttu jakautuu kahteen eri lajiin, ei olisi hullummaksi, jos joku taiteen avulla voisi käsittää näiden kahden lajin perusolemuksen.

PHAIDROS: Minkä lajien?

SOKRATES: Ensiksikin, että pitämällä silmällä vain yhtä ainoata käsitettä voi koota yhteen monella tavoin hajaantuneen, jotta joka kohtaa tarkkaan määrittelemällä voisi tehdä selväksi, mistä kulloinkin haluaa opetusta antaa, kuten äsken puhuttiin rakkaudesta, joko sitten hyvin tai huonosti, senjälkeen kuin oli määritelty, mitä se on. Tällä tavoin voisi puheen ajatusjuoksu ainakin olla selvä ja johdonmukainen.

PHAIDROS: Ja mikä on se toinen laji, josta puhut?