Part 8

Ennenku me ny ajamma Petsamonvuanon suusta sisälle tuanne vuanon perukkahan, josta loistaa jo muutamia asumuksia vastahan, nii vaatii hyvä tapa, jotta luarahan silmäys ylös histoorian kulkhun, jotta kuinka ja koska tämä Petsamon uusi aines on Suamelle oikee saatu. — Pitäähän olla selvillä sekin puali asiasta.

Yleensä n’oon kuivia juttuja sellaaset historiajutut, mutta mä vai parilla sanalla mainaasen nuan sivumennen, eikä se kauaa päällä seiso — sanoo entinenki äijä ku tylsällä puukoolla toiselta kurkkuja poikkinirhas ja toinen pröökööli vastahan, jott’ ottaa kipiää.

Kattokaas ei siit’ oo viälä oikee jämttisti sataakaa vuatta sitte, ku Jäämeren rannikko Suamen kohralla oli viälä jakamatoonta yhteesmaata Venäjän ja Norjan kesken. Ja sitä ennen olivat norjalaaset ja ryssät yhteesesti kakistanhet ruattalaaset siältä pois, ku nekin olivat koittanhet olla häsyys jotta:

— Meille kans pala tätä raavaasta rantaa!

S’ oli jo sen vanhan Kustaa Vaasan aikana, jok’on aikoja sitte kuallu. No nii, mutta vasta v:na 1826 jakoovat Venäjä ja Norja siihenastisen yhteesmaansa ja raja pantihin siihen paikkahan, josta sen voi viäläki nährä kaikis kansakoulujen seinäkartoos ainaki viiskymmentä vuatta ethenpäi, sillä ei niitä karttoja kumminkaa uusia hankita kouluuhi sitä ennen. Ja silloo n’oon taas vanhoja, ku Itä-Karjala on taas sillä välin Suamehe liitetty. Mutta kyllä mä neuvoosin, jotta koulujen opettajat ottaasivat nyt jo viivoottimen ja sinistä kliitua, jolla vetääsivät siihe vanhaan karttariapuhunsa salin seinällä uuren rajan siälä pohjooses, jotta kakarakki äkkäävät, jotta meirän isänmaamma ja valtakuntamma Suami leviää ja paisuu niinku ainaki jästillä käypä kansakunta.

Siinä rajankäynnis tuli Venäjän ja Norjan rajaksi Patsjoki Nautsin suvannosta alkaan, mutta ku se yks munkki, josta jo ennen on ollu puhetta oli 300 vuatta jo sitä ennen pystyttäny Patsjoen suuhun ryssälääsen luasterin Kolttakönkähälle, nii siinä sanoo ryssä jotta:

— Niatu prat, ei se passa anta kirkku ja pappi, sinä pagana!

Ja sitä varte piti norjalaasten jättää omalta rannalta ryssille sen kirkon paikan ja kosken, nuan neliökilometrin aluehen. Mutta ei ryssä ollu muutoon nuuka poika, se antoo norjalaasilie kirkkoa vastahan aika kimpalehen jäämeren kalliorantaa Patsjoen itäpualelta, aina Vuaremajokehen asti, johna nykki viälä on Norjan ja Suamen raja.

Siinä jaos jäivät suamalaaset aiva osattomiksi koko Jäämeren rasvarannasta ja Suamesta tuli sellaasen vasikannahaan näköönee nuukkoo valtakunta ku seinäkartasta näkyy. Yks pitkä sorkka verettihin Ruattin Lapin taitte melkee Norjan poikki Atlannin rantahan — muttei tiätysti rantahan asti! Samalla ku Suami sillä lailla erootettihin Jäämerestä, menettivät vuasisatoja Jäämerellä kalastanhet Suamen pualen asukkahat kalastusoikeutensaakki siälä.

Tästä vääryydestä on sitte valituksia jatkunu läpi koko vuasisaran, nii että ryssät viimmeen, ku ensiksi anastivat v. 1863 Rajajoelta Suamen pualelta Venäjän valtion asetehtahalle maa-aluehen, lupasivat sen vastineheksi eroottaa meille palan Jäämeren rantaa. Mutta siihen se kuivi ku Myntän piki ja niinku muukki ryssän lupaukset. Suamen pualesta pirettihin kumminkin lujasti tuasta lupauksesta kiinni ja aina vähän päästä muistutettihin isäntä-Iivanaa, joll’ oli paksut korvat ja huono muisto jotta:

— Kuinkas se oikee oli sen Jäämeren aluehen kans?

Viimeeteksi pirettihin siitä ryssänvallan aikana kovaa kolinaa ja krateeria vuanna 1913, jos muistatta, mutta sitte tuli sota ja naurislamput n’otta siihe tuhinahan se hukkuu Petsamon juttuki.

Ku keisari sitte kovalla rytinällä kaarettihin ja Suamiki sanoo kontrahtinsa ylös entiselle huspuntillensa joulukuun huminoos 1917, tuli Petsamon asia kans heti esille. Niinkus muistatta nii kuskas päästä sekaantunu Mannerin ja Kuusisen sakki kaikki muut seränpoijat hallitusnööriistä pellolle ja siitä tuli tupenkrapinat. Ryssään avuulla meinasivat kääntää täälä kaikki ylösalaasi, kumminki nii jotta sakki itte jäis päällimmääseksi. Mutta kiirus siinä tuli poijille pyhkäästä korkian veren aikana kaplikkohon ryssän kaalimaahan. Siälä ovat viälä nykki ja nyrkkiä tänne putiivat. Tykkäsivät jotta tuli liika lipoone lähtö.

Mutta kummallist’ oli — eikä taira sitä moni tiätääkkää — jotta se sama Mannerin sakki, joka nimitti ittiänsä kansanvaltuuskunnaksi, vaikka ihmiset sanoovat sitä »kansankavalluskunnaksi», kesken tuhinootansa teki polsevikki-tavaarissiensa kans sopimuksen, jotta Suami saa Jäämeren rannalta Petsamon aluehen. Tämä tapahtuu helmikuus 1918, samhan aikhan ku Vilppulas tapeltihin.

Mutta samat oli meiningit tälläki pualen. Maaliskuus lähti Vaasasta Petsamoa valloottamhan n.s. »Renvallin retkikunta», jonka eresottamiset, »taistelut» ja seikkaalut muarostaavat Suamen kansan historias aivan oman lukunsa. Pyhän innostuksen vallas kokos yks hyttyystiätheen tohtori ympärillensä sotaasen »armeijan», oikian klapinasakin, jolla lähti maata valloottamhan. Siin’ oli toistasataa miästä, joista vai harvat käsittivät kuinkapäi pyssyllä ammuthan. Oli siinä merkillistä sotamiästä »reikärautaa» kantamas; kaikki tiäthet ja taithet, paitti sotataito erustettuna. Tairemaalariaki oli koko plutuuna. Jotta siälä Lapin perukooll’ on talvella vähä kylmä ja taipalehet siksi pitkiä, jotta pitää olla sapuskaaki enempi ku plakkarihi mahtuu, sitä ei tämä pyhän innostuksen sotajoukko, ensimmääne lasten ristiretki Suamehen historias, tullu ajatelleheksi. Mutta retkikunnan hyvälle tahrolle ja tarkootukselle annettakohon täysi tunnustus.

Kuinka kauas tämä retkikunta loppujen lopuksi Lapin perukoolla pääsi, sitä en oo sattunu kuutemhan, mutta yks mukana ollu uhkarohkia tairemaalari kertoo mulle jotta:

— Ku armeija oli aikansa erenny, nii yhtäkkiää ampua präiskähytti vihoolline retkikunnan ensimmäästä hevoosta nii päisilmiä, jotta koko armeija meni sekaasinsa ja kukin painoo harjakset sojos takaasi Rovaniemelle sen kun kerkes.

Sellaane oli retkikunnan surullinen loppu.

Kun Suamen ja Venäjän välillä sitte hiarottihin rauhaa pari vuatta, oli Petsamon luavuttaminen kans aina esillä, mutta ku rauhaakaa ei tullu ennenku v:n 1920 lokakuus, nii venyy se Petsamonkin saanti.

Sillä välillä, vuanna 1919, olivat valkoryssät enklantilaasten avulla ja kentraali Millerin johrolla perustanhet jonkillaasen Pohjoos-Venäjän valtakunnan Arkkankelihin. Jonkin aikaa se pysyyki pystys. Suamen hallitus teki sopimuksen kentraali Millerin kans, jonka hallus oli silloo Petsamokin, jotta Suami ottaa sille kuuluvan Petsamon aluehen hoitohonsa. Hallitus lähretti joulun aikoohi v. 1919 Vaasasta satakunta sotilasta jääkärimajuri Martti Valleniuksen johrolla Petsamhon. Mutta sitte hajoski Millerin valtakunta jo helmikuus 1920, eikä Suamen joukko keriinny olla Petsamos montakaa viikkua, ennenkun sen ahristuu jättää asemansa ja lähtiä pyrkimhän takaasi Suamehe. Polsevikit lährettivät suuria joukkoja merta ja maata myäri Petsamhon 22 p:nä maaliskuuta, eikä hajalle vartijooksi sijootetut sotilahat voinehet tehrä ylivoimaaselle vihoolliselle vastarintaa. Perääntymismatkalla sattuu sitte Salmijärven vääjytys ja tuima taistelu huhtik. 1 p:nä 1920, josta on jo ennen kerrottu.

Sillä lailla oli menny toinen yritys Petsamon saamiseksi tyhjihin. Vasta kun Suamen ja Venäjän väline rauha tehtihin Tartos 14 p:nä lokak. 1920, luavutti Venäjä Suamen erottamattomaksi osaksi nykyysen Petsamon aluehen, joka liitettihin meirän maahan virallisesti 1 päivästä tammik. 1921 ja vastahanotettihin saman vuaren helmikuun 14 p:nä.

Suurella touhulla alaattihin sitten järjestämhän Petsamon oloja. Mutta siinä tehtihin sellaane erehrys, että maata kovasti asuttihin Helsingin kamarisoffilta, eikä hommaajilla, ikävä kyllä, öllu minkäänlaasta käsitystä oloosta ja elämästä tuala kaukaasilla pohjan perukoolla. Uuresta aluehesta tehtihin erityyne lääni, sinne lähretettihin oikee maaherra ja joukkohon pantihin lääninhallitukset, ränttärit ja kaikki virkaherrat ja kapistukset, mitä paremmanpualeesen läänin hallituskamppeehin kuuluu. Koko laivalasti pantihin menemhän kiluunensa kaluunensa. Mutta pian tuli maaherran ja muiren virkaherraan ja varsinkin niiren frouvaan ikävä, n’otta ne pian pakkasivat kapsäkkinsä ja lähtivät hissunkissun takaasi Helsinkihin, jost’ olivat tullehekki. Samalla tultihin näkemhän, jotta koko tua komeus oli aivan liikaa Petsamon alkuperääsihi ja piänihin oloohin. Maaherranvirka lopetettihin, korkeemmaksi hallitus- ja järjestysviranomaaseksi asetettihin kruununvouti, joka hyvin riittääkin hallittemhan ja hoitamhan Petsamon ainesta. Ensimmääseksi kruununvouriksi onnistuttihin saamahan vakaumuksellinen Lapin eläjä Inarin piirin nimismiäs Otto Johannes Gråsten, joka pari vuatta hoiti tunnollisesti tehtäväänsä. Nyt s’oon kuulemma eronnu sekin. Hän oli tyyni, rauhalline ja kaiken muun hyvän päälliseksi kropiltansa jykevä miäs, joka ei turhia rehkiny, mutta teki sen sijahan hiljaasta ja tuloksellista olojen järjestelytyätä rakentaaksensa perustuksen järjestynehelle yhteeskuntaelämälle uurella alueella, johna kaikki oli aljettava aluusta ja olosuhtehet lisäksi olivat kokonansa toisellaaset ku muis osis maata; maa perin köyhää, kansa sivistymätöntä ja hajaantunehena laajalle alueelle tiättömien taipalehien taa.

Niis oloos tyäskentely on kokonansa toisellaasta, kun täälä sivistynehes mailmas kamariherrojen yksinkertaaset funteeringit rajaseutupolitiikasta, josta pystyy pullikoomahan ja ohjeeta antamhan äijä ku äijä, vaikkei oo eres Lapin porstuas käyny eikä nähny turskaa, Petsamon »leipää, lihaa ja kalaa», niinku siälä sanothan — muuta ku lipiäkalana mamman joulupöyrällä ennen vanhaan, ku sitä viälä herroos syäthin.

Tämä sanottuna vai sitä varte, jotta erinääsis piiriis meirän maas on tullu oikee uskonkappaleheksi ja viisuksi leimata kaikkia, mitä Petsamon nostattamiseksi vai tehrähän, fuskupeliksi ja turhaksi tuhinaksi. Ompa saanu kuulla sellaastaki päätööntä puhetta, jotta koko Petsamon aluehesta ei oo muuta ku menoja ja vahinkoa Suamelle. — Niin puhuuvat vain sellaaset, joill’ ei oo minkäänlaasta käsitystä asioosta. Tämä haikia valitus ja väärä virsi on yleene varsinkin ruattalaasten keskuures, ja niiren sanomalehret koittaavat sitä levittää ja juurruttaa suamaalaastenkin sekahan. Ruattalaasten kannan, jonka takana on se siunattu »skantinaavisuus», hyvin käsittää, sillä Suamen voimistuminen, alueen laajeneminen ja jalansijan saanti jäätymättömän valtameren partahalla, josta aukee monet mahrollisuuret, on pelkkää kateutta ja pelkoa, mutta jotta suamalaasekki rupiaavat epäälemhän ja halveksumhan suurilla ponnistuksilla hankittua pääsyä Jäämerelle, jota on kokonaane vuasisata toivottu — se on käsittämätööntä ja surullista.

Jos ei muu aukaase suamalaasten silmiä, jotta Petsamon alue on meille erinomaasen tärkiä ja suuresta merkityksestä tulevaasuures, niin pitääs sen selvitä jokahittelle jo ainaki siitä, jotta joku aika sitte päätti Norjan eruskunta, kommunistit ensimmääsinä, ryhtyä pikimmite rakentamhan satoohin miljoonihin nousevan rautatiän Tromsööstä pohjoosehen nimenomaan pelkästä peloosta, että Suami rakentaa Petsamon raran ja ottaa Jäämeren kaupan haltuhunsa.

Siitä se kenkä pusertaa!

PETSAMON ALUE JA ASUKKAHAT.

Kun nyt on se historianpualiki selvillä, nii luarahan samalla pikaane yleeskattahrus Petsamon alueesehen ja väjestöhö kokonaasuures, ennenkö käyrähän kylihin ja tupihi sisälle ja ruvethan ihmisiä puhuttelohon muun elämän ja toimhentulon pualesta.

Ensiksiki on muistettava kumminki, jotta Petsamo nimiä käytethän kahres merkitykses. Petsamoksi sanothan ensiksi koko sitä uutta maa-aluetta, jonka Suami on nyt Jäämeren rannalla saanu, ja toiseksi tämän aluehen pääpaikkaa, elikkä sanothan oikee pääkaupunkia, Petsamon kylää, johna aluehen hallintopaikka sijaattoo.

Petsamo sana tuloo lappalaasten tälle paikalle antamasta nimestä, Betsenn eli Betzam, joka suameksi merkittöö »mäntymettä». Ryssät ovat siitä lappalaasten Betsam’ista vääntänhet nimen Petsenga. Ja meirän itäruattalaasemma rakastaavat ryssää enempi ku suamia ja sitä varte käyttäävät mialuummin ryssäläästä Petsenga-nimiä ku suamalaasta Petsamua. — Mutta mitäs me niistä!

Petsamon aines on pinta-alaltansa 10,150 neliökilometriä eli melkeen yhtä suuri ku Uurenmaan lääni. Pituutta on 240 km. ja leveyttä 65 km. levjimmältä kohtaa. — Venäjän pualohoone raja on ku puukoolla veretty suara viiva, joka alkaa Korvatunturilta ja kulkoo halki suurten syränmairen Jäämeren rantahan asti. Siitä jatkuu raja soukkaa kannasta pitki Kalastajasaarennolle Pummangin vuanon perukkahan, kääntyy siitä vähä itähän ja jatkuu sitte taas suaraa pohjoosehen pualivälihi toista saarentua, johna kääntyy Vaitolahren pohjukkahan. Raja jakaa Vaitolahren ja sen perukas olevan vanhan suuren suamalaasen kalastajakylän kahtia. Toinen ranta kuuluu Suamelle ja toisella ryssäsoltut paitojansa peseskelöövät.

Oli kovin onnetoonta, jotta toinen puali Kalastajasaarentua jäi Venäjälle, sillä kaikki asukkahat koko saarennolla ovat syntyperääsiä suamalaasia. Ryssiä on siälä vai ne, mitä sinne nyt on sotilahiksi tuatu. Saarennon asukkahat ovat toistensa kans sukulaasia, ja kun raja nyt on suljettu, tuattaa se tiätysti omaasille rajan kummallakin pualelle paljon harmia ja kaikellaasia vaikeuksia. Sattuu häitä, ristiääsiä ja hautajaasia, mutta likimmät omaaset eivät pääse toistensa tyä. Salateitä joskus saa sanan kulkemhan.

Venäjän pualelle jäivät rajankäynnis saarennon suamalaaskylät: Tuovila, Supuska, Tsyp-Navolok, Muotsi, Eina ja Muotka. Meille jäivät Vähä-Muotka, Pummanki, Kervanto ja suurin osa Vaitolahtea.

Viälä toinenkin huano puali on tualla ryssänrajalla. Se, jotta pitkä ja uittokelpoone Luttojoki, joka alkaa Laanilan paikoolta ja kulkoo Petsamon suuren mettäalueen läpi, laskoo Venäjän pualelle. Se laskoo suurehen Nuortijärvehen, josta sitten mahtavana Tuulomajokena virtaa Kuallanvuanohon.

Luttojoen varsilla Petsamon aluehella on laskettu mäntymettää olevan n. 500,000 tynnyrin alaa ja arviolta 5 milj. tukkipuuta. Se on rahaa se, vai mitä?

Luttojoesta on viälä muistettava yks merkilline seikka. Se on siitä imhelline ja harvinaane joki, jotta se virtaa kahtahalle. Se alkaa lähtehestä josta toinen joki juaksoo Jäämerehen ja toinen Kemijoen kautta Pohjanlahtehen. Luttojoen yks sivujoki, Suomujoki, saa nimittään alkunsa samasta paikasta, josta Kemijoen Luirojoen Kopsusjokihaara alkaa.

Ihmisasutus on Petsamon aluehella levinny pääasiallisesti kolmen vesitiän vartehen. Vanhin asutus on Patsjoki-varres. Sitte tuloo Petsamon vuano ja Kalastajasaarennon vuanot. Niiren asukkahat ovat melkee yksinomaan kalastajia. Kolmas asutusalues on Luttojoki, mutta siälä asuu pääasias kolttia ja vain harvas joku yksinääne suamalaane mettäneläjä.

Voi sanoa, jotta Petsamon aluehen sisäosat on melkee asumattomia. Samoon on Petsamonjoen varsi asumatoon. Se on 110 km pitkä mutta sen varrella ei oo muuta ku yläluastari ja yks pahaane kolttakylä. Jos tua kylä on kurja ja piäni, nii on sillä eres mahtava nimi. Sen nimi on Moskova! ja sijaattoo n. 8 k. Yläluastarista jokivartta ylöspäi.

Asukkaina on Petsamon alueheila nykyänsä tuas 1,700 henkeä. Oikee henkikirjoos ei niit’oo niinkää paljo, sitä varte ku ei eres tiäretä viälä mitä kaikkia siälä erämais elääkää. Vuanna 1921 laskettihin Petsamon väki 1,423 hengeksi, mutta mettis arveltihin elävän nuan kolmisen sataa, jokk’ei oo kirjoos ei kansis, enempää papin ku nimismiähenkää.

Ja kuinkas nuasta »mettän elävistä» nii helpolla selvän ottaa ja kirjaa pitää? Saa vain kuulla, jotta johnaki kymmenen peninkulman pääs pohjattomien soiren ja monien tunturien takana kuuluu asustavan jokin Ontrei, Illep, Kärppä, Huotari, Kiuril, Ann-Evvan, Mitri, Oskari tai Jussa tai paljas »leski» piänes turvemajas. Se pyyrystelöö lintuja, onkii kalaa ja elättää ittensä herratiätää millä konstilla. Akkaki kuuluu olevan ja joitaki kastamattomia lapsia. Ei tiärä tällääne »Jussa» mihkä valtakuntahan hän kuuluukaan. Eikä välitäkkää. Se on sille yhrentekevää. Se onkii kalaa, koittaa elättää ittensä ja kualoo ku aika tuloo joko jumalan tautihi, tapaturmaasesti eli nälkähän tai viluhu — ilman enempää melua.

Ei »Jussa» syytä maailmaa, eikä muilta ihmisiltä mitää apua vaari. Niin, mitä mailmalla sitte on oikiastansa Jussan elämisen kans tekemistä? Mailma, ja nua valtion virkamiähet, ei ne mitää Jussalle anna, mutta ottamas ovat perhanat heti jos ei muuta, nii »henkirahaa».

Muuta vuarovaikutusta ei näiren erämaan ihmisten ja »hallituksen» välill’oo, ku se mitä esivalta yrittää havertaa mettän »Jussaa» tukasta kiinni jonkin »lain» rikkomisesta, poronvarkauresta, »kruunun» mettän kaatamisesta, Jussan oman viinan kuljetuksesta (!), kahren ihmisen välisestä rehellisestä tappelusta, johna kellää muull’ei pitääsi olla mitää sanomista j.n.e. Ku laki ja esivalta tällä lailla kaikes vain sortaa Jussaa, niin Jussa pualestansa ei liijoo välitä tukkia ittiänsä tuallaasten herrojen kirjoohin.

Jos virkamiäs tahtoo haastaa Jussaa käräjille, pitää siinä tämmimiähen varata ittellensä kahren viikon eväskontin selkähän, venehen ja apumiähen soutamhan ja sauvomhan. Ku on sitte viikko taivallettu ja ehkä viimme osuttukin Jussan mökille, nii saattaa se olla kylmillä ja Jussa muuttanu aikoja sitte jonnekin mualle. Ota selvä! — Taikka on mökis vai akka ja lapset, mutta Jussa itte on lähteny Venäjän pualelle Kaariahan jauhoja ostamahan ketun ja oravan nahoolla. Sopii istua alha tämmimiäs, ja orottaa. Ei se siälä viivy jos kolme viikkua jos ei oo sattunu samalla tyätä saamahan. Näin paljo vaivaa ja kuluja on korkialla kruunulla esim. Jussan piänestä pöhnästä, josta laki määrää Jussalle ehkä 50 mk ryyppysakon. Joka koko sakkotuamiokaa ei merkitte mitää muuta ku lisää kuluja valtiolle. Kas näin: Oulusta pitää lähtiä tuamarin kiärtämhän Ruattin ja Norjan kautta laivalla Petsamhon pitämähän käräjiä, jonkin juapumuksen, tappelujupakan eli muun joutavan takia. Tuamarin matka tuloo nykyään maksamhan lähes pari kymmentätuhatta markkaa. Kansa on köyhää, ei oo sakkorahoja. Pitääs siis lähtiä linnahan esim. 10 päivän rangaastusta istumhan. Oulus on linna. Kannattaa sinne kiikuttaa miästä, vaatettaa ja syättää välillä — ja tuara takaasi taas korjasti friikyytillä Petsamhon! S’oon tämä tällääne muarollisuus ja kankeus, joka niälöö suuria summia Petsamon hoiros. Syy on virkakoneestos ja sen kaavamaasuures.

Kerrompa täs piänenä esimerkkinä meirän virkakomennosta yhä viäläki meillä käytetystä virkämiähen matkalaskun teosta, johna on yhtenä vakinaasena tulopualena »matkatavaran siirto asemalle». Ennenvanhaan ku mäkin kuuluun läänin virkakuntahan ja jouruun silloon tällöön tekhön juhlallisia virkamatkojaki läänis, opiin tuan olemattoman »matkatavaran siirron», joka tapahtuu 4 kertaa joka matkalla, à 2 mk kerta, 8 mk yht. Nyt on taksaa vissihi nostettuki. Mun oli vähä noukka punaasna, ku ensi laskua kirjootin, jotta paanko mä tuan matkatavaran siirron tuahon vai en, ku ei mulla kerran mitää matkatavaraa ollu?

Kysyyn neuvua vanhemmalta virkaveljeltä jotta:

— Passaako se, ja eihän siitä vai tuu krateeria perästä päi, ku ei mulla kapsäkkiä ollukkaa, ja jos oliki, nii ku mä itte kannoon.

Vanheet kaveri sanoo, jotta:

— Saapas! Ota nii tyyni ku saat ja laki sallii. Siit’ ei kukaa kronklaa. Ja sullahan on oikeus lain mukhan kannattaa — — vaikka toista kalossias kahren markan erestä, jos ei muut’oo. Kanna eli et, s’oon sun asias mutta rahat pois —

No nii, se siitä. Niin tein mä ja niin teköö virkamiäs meillä viälä tänä päivänä. Mutta se oikeurenhoitokin siälä Petsamos pitääs saara vähä halvemmaksi ja nopiemmaksi. Petsamo olismionis asioos pantava erikoos-asemahan muuhun maahan nähren, nii oikeushoironkin alalla. Kruununvouti kelpaas hyvin lukhon siälä lakia.

Petsamon väestö on sekalaista. Suamalaaset ovat suurena enemmistönä. Niit’on n. 700 ja asuvat ne pääasias Patsjoki-varres ja Kaiastajasaarennella. Petsamon vuanos asuu Vienan karjalaasia, suamalaasia ja venälääsiä sekaasinsa, joitaki norjalaasia ja joku koltta. Karjalaasia on laskettu olevan n. 300 ja venälääsiä 225. Yks kylä, Kagarkka, Petsamonjoen itärannalla on aivan venälääne.

Petsamon vuano on samallaanen näöltänsä ku kehutut Norjan vuanot. Sen suu on n. 1—1 1/2 km leviä, kummallakin rannalla kohuaa jylhän korkiat tunturit. Vuanon itääses niämes seisoo pikkuune vilkkuloisto, joka kovasti iski silmää meille tulijaasiksi, vaikkei sumua ollukkaa.

Petsamon vuano on 16 1/2 km pitkä. Sen leveys vaihteloo 1—1 1/2 km, ja syvyytt’ on aina 70 sylehen asti. Nuan 5—6 km suusta teköö vuano syvän polven länsirantahan, joten siihen on muarostunu kaikilta tuulilta suajattu mutka. Siinä on se Liinahamarin satama, meirän Jäämeren satama ja Petsamon tulevan rautatiän päätepiste. Aivan rannas on 44 syltä vettä ja ainaanen avovesi! Talvella jäätyy Petsamon vuanon perukka, mutta Liinahamari ei ikänä.

Kummallakin vuanon rannalla rupiaa nyt näkymhän harmaita piäniä asumuksia. Länsirannalla on ensin Heikinpaikka, sitte Trifoonanniämi, john’on valtion majataloo ja n. 80 asukasta. Itärannalla näkyy Iivananmutka ja Peuravaaran kylä.

Mutta vuano maraltuu hiljoollensa sen perukkahan päi nii, että, jos meinaa päästä venehellä, nii pitää orottaa nousuvettä ja jatkaa matkaa piänemmällä paatilla. Mekin muutimma Trifoonas Suami-laivasta parihin moottorivenehesehen, ja niillä hyristettihin Petsamon Parkkinan kylän rantahan.

Rannas oli meitä vastas paljo väkiä, puvultansa ja muaroltansa vähä ouronnäkööstä, ryssän nuttuja, furaskoja ja rupaskoja melkee joka miähellä; naisilla roikkuvia kirjavia karttuuna-hamehia. Joukos seisoa kökötti killisilmääne ja takkupartaane munkkiki topattu musta patalakki pääs. Kovasti kumartivat ja olivat kunnioottavaasen näköösiä. Mutta suuria, isoomahaasia ja korkeeta hallitusherroja siinä kans tuliki pulska trusa. Ja paljo valituksia oli väellä hampahankolos.

Ehjinä ja tervehinä oli ny perille päästy Petsamhon. Vai Kunnallisneuvokselle oli tapahtunu yks harmillinen vahinko. Sillä ku oli mammaltansa kovat tervehyyset tuatava jollekin vanhalle tuttavalle Petsamos, mutta kelle se oli — sit’ei meirän kunnon Kunnallineuvoksemma enää muistanu eikä saanu päähänsä, vaikka kuinka muistutteli. — Kysyy multaki jotta:

— Oliko se ny lääkärille vai sen frouvalle, vai tiakonissalle, vai kätilölle, ku se muija niitä tervehyysiä lähretti?

— En mä vaa tiärä — piti mun sanua.

Mutta viimmee Kunnallisneuvos jahkaa jotta:

— Mä sanon kaikille muijalta tervhyyset, nii vissihi tuloovakki perille — —.

SUUTARIA TARVITAAS. — KLONDEIKIN KAUPPIAS. — PETSAMON HOTELLI JA MAILMANSORAN SIUNAUKSET.

Kun me siinä venhen pohjalta matkareppujamma valikoottimma Kunnallisneuvoksen kans, ennenku maihi astuttiin Parkkinan rannas, äkkäs se jotta sen housunpultut olivat mennehet matkan varrella pahoo kruttuuhi. Olivat nii mones kiärtees koipien ympärillä, jotta hra Kunnallisneuvoksen mahtava ja arvovaltaane kruppi näytti seisovan kahren tukevan korkkikruuvin päällä.

— Kuinkas mä, kansani erustaja voin tällääses putsus astua kansan nähtäväksi — — haikaasi Kunnallisneuvos. — Mun pitää ensi töiksi heti rantahan päästyä mennä johki kräätärinliikkeesehe ja prässööttää nämä housut.

Mutta suuri oli hra Kunnallisneuvoksen ällistys, ku laivamieheltä sai kuulla jotta:

— Prässirautaa ei oo Petsamos muilla ku kruununfoorin frouvalla!

— Mitä?! — Eikö tääl’oo kräätäriä koko Petsamos?

— Ei oo! Eik’oo suutariakaa. Eikä nikkaria, eikä muitakaa käsityälääsiä — seliitti miäs.