Part 7

Töllevistä on viälä 17 km Kolttakönkähälle, jok’ on melkeen Patsjoen suus Jäämeren rannalla. Sillä välillä on kaks Patsjoen mahtavinta koskia Jäniskoski ja Kolttaköngäs. N’oon molemmat niin kovia ja pitkiä koskia, jotta lohekkaan eivät pääse niistä nousemhan. Eikä niistä pääse venehilläkää ylhä ei alha. Sitä varte pitää niis vetää venehet maata pitkin kosken paitti. Valtion kustannuksell’ on koskien sivuhu rakennettu kapiaraiteeset rarat, jota pitki rullavaunulla kuljetethan veneillä. Rautaanen rullavaunu laskethan rannasta vethen, siihe päälle sourethan venes ja vintturilla elikkä vai miäsvoimalla verethän ylhä. Näitä ratoja sanothan siälä »rallapaanooksi» ja on niis erityyne miäs hoitajana. Kaikki tavarankuljetus kesääsehen aikahan tapahtuu Patsjokia ylhä Norjan Kirkkoniämestä, ja on siinä kuormat useen siksi raskahia, jotta vintturi eli vorokki tarvithan vetämhän. Samoon on alhamennes. Rata laskoo toisis paikoos nii jyrkästi jokehe kosken ala, jotta jos raskas venes pääsis siitä omalla painolla menemhän, nii taitaas haukata friskisti vettä ja mennä senveeken. Toiset rallapaanat on hyvin kilometriäki pitkiä. N’oon rakennettu vähä tasan Masan kans: toisis koskis on rata Suamen pualella, toisis s’oon Norjan rannalla. Ja vapahasti saavat kummankin pualen asukkahat käyttää. Mutta näytti siltä jotta Norjan omat olivat paremmin laitettuja ja paremmas kunnoski ku meirän. Norjan pnalelle on lisäksi valtion kustannuksella rakennettu monia hauskannäköösiä erätupia, johna kulkijat saavat ilmaaseksi yäpyä ja majaalla.

Suamen ja Norjan raja kulkoo pitkin leviää Patsjokia ja matkalaaset käyttäävät kumpaa rantaa tykkäävät. Tuntuu se vähä juhlalliselta läskiä jalkansa ensi kertaa Norjan maalle, vaikka samannäkööstä s’oli ku tämä meiränki puali ja vanhaa suomalaasta maatahan se onki. Norjalaasekki nimittäävät Finnmarkkeniksi koko Jäämeren rannikkoansa. Yhtäkää norjalaasta rajasotilasta emmä sattunhet näkemähän Patsjoella.

Me poikkesimma yhres paikas Norjan pnalelle mettänvartijan asumukselle vähä ruakaa saamahan ja kaffille. Taloo oli rakennettu korkialle niämelle, jotta siit oli hyvä näköala Suamen pnalelle. Isänt’ oli kovasti suuri ja friski miäs, aiva ummikko norjalaane. Me puhua pohtimma sille ruattia ja meinasimma emännälleki sanua, mutta se rupeski puhumahan selvää suamia jotta:

— Kyllä minä suamia osaan!

— Oottako te suamalaane?

— Ei kyllä m’oon syntyperänne norjalaane. —

— No tääläkös ootta suamia oppinu?

— Ei toki! — Amerikas min'oon suamen oppinu. Me oomma menny tämän miäheni kans Amerikas yhtehe ja siälä mä olin suamalaasten kans flikkana oiles paljo yhres. Mun tuttuni olivat kaikki suamalaasia, yhres kuljettihin haalilla ja monet lystit pirettihin. —

— Taisi olla suamalaane heilaki silloo tällöö? — piti mun kysyä.

— Taisipa ollaki — nauroo tua hyvätuuline norjalaane emäntä.

Sattuu sitä merkillisiä asioota täs mailmas, ku norjalaane flikkaki oppii Amerikas puhtahasti suamenkiälen. — Vaikka oon mä kuullu kummempiaki. Misikaanin valtios yhres kolimainis tyäskenteli yks neekeri monet vuaret aivan suamalaasten joukos ja oppii nii selvästi suamenkiälen, jotta yhtää ei sen puheesta eroottanu mitää feiliä. Se puhuu nii purkista Härmän murretta, ku oli härmäläästen sakis aiva ollukki, jotta mistää muust’ ei tiänny, jottei s’oo suamalaane — ku naamasta. Ja suamalaasten tyätoveriensa puheesta s’oli oppinu ja kuulin kaikki härmäläästen tappelujutut, Isoon-Antin, Rannanjärven ja kaikki muut puntimiähet. Ja ku jokku olivat leikillänsä sanonhet, jotta s’oon vähä Rannanjärven näköönenki, niin siitä se nii riamastuu jotta rupes nimittämhänki ittiänsä Rannanjärveksi, Jimmi Rannanjärvi!

Ei taira moni täälä kotomaas tiätääkkää, jotta Amerikaski on rikuneerannu yks Rannanjärven Jukka, Jimmi Rannanjärvi, jok’ oli naamasta aiva musta. Ja hyvin se vai Rannanjärven housut täyttiki. Kova oli tappelemhan ja monta saluunaa oli tyhjentäny.

Oli se ollu vähä kamalaa kattella, ku saluunan laattialla hyppii ja keikisteli mustanaamaane, villatukkaane neekeri paljas suamalaane puukkoo kouras ja kirrasti jotta:

— Hih, min’oonki Jukka-poika Rannanjärvestä, iloone ja nuari! —

Ja sivupöyrän ääres istuu sen suamalaane kaveri viskiklasi nenän eres ja pyyteli jotta:

— Älä ny viitti Rannanjärvi tuata sisuas nuan näyttää. —

— Mä vai vähä nuata toiskiälisiä peljätän! — oli se musta Rannanjärvi hihkaassu.

Niin, mutta mehän olimma siälä norjalaasen rajavartijan mökis, ja mä ku lennin jo Amerikkahan asti! No me syäthin siälä, saatihin kaffia, maksettihin ja lährettihin pois.

Venehes sitte kertoo meille yks rajavartioston kapteeni, jotta norjalaaset ovat järjestänhet kovasti tarkasti rajavartioontinsa. Ei niillä paljo sotamiähiä oo, mutta mettänvartijat ovat kans rajavartijoota. Ja niit’ on aika tihjäs. Joka mettänvartijalla on asumuksessansa puhelin ja sähkölennätin n’otta ne pääsöö vaikka Kristiaaniahan asti. Ja samoon on joka vartijan seinällä valtion pualesta komia kello, jonka taulus on 24 tuntia. Palkkaki kuuluu olevan hyvä ja monia etuuksia niill’ on muutoonkin. Jos siälä vai jotaki rajalla sattuu, nii pian kans kellot kauempanaki kilajaa. Ja pakkaavat kilajamahan vähä ennen aikojaki. Mennykki kesänä oli jokin rajasotilas Suamen pualella ampua mojahuttanu koppeloa puunlarvas ja siit’ oli krannin poika nii peljästyny perättömäksi jotta heti soitti henki kurkus kauemmas jotta:

— Nyt ne hyäkkää!

Suamenkin lehris oli parin päivän päästä sähkösanomia luettavana Kristiaaniasta jotta: mitä tekeillä? Ammuntaa Suamen rajalta!

Ja sitte tuli nootti.

Ja sitte hetken päästä toinen jotta: anteeksi, me vai luulimma — —.

»LAPIN LUMOISSA.» — KOLTTAKÖNKÄHÄLLÄ.

Se taisi olla Saarikosken rallapaanasta ku meirän sakkihimma liittyy venesmiäheksi yks nuari vähäläntä laihankälppä miäs, joka puhuu kovasti kimiällä äänellä ja oli niin heikon ja hintelän näköönen, jotta mä luulin sitä ensin koltaksi. Mutta selvää suamia se puhuu ja kova oliki toimittamhan. Puheesta kuuli, ku tarkemmin peräs, jotta s’oon jostaki Turun pualesta kotoosi. Ku se tuan tuastaki sanoo jotta »kuis sitt», nii viiinmee kysyyn jotta:

— Ettäkös t’oo Loimaalta syntyysin?

Se hämmästyy kovasti ja sanoo jotta:

— Sielthän min’oon. Aiva oikee, mutta mistä te sen arvasitte?

— Siitä vai jotta: »kuis sitt, sano Loimaan likk».

Otin vähä tarkempaa selkoa, mikä se oikee on miähiänsä, ja sainkin kuulla, jotta merkilline on miäs. S’oon talokkahan poika Loimaalta, Nikolai Oja nimeltänsä. Entisenä Petsamon sotilahana s’oon nii ihastunu vapaasehe ulkoilma-elämhän Lapis, jottei malta lähtiä poiskaa. S’oon »Lapin lumoos», niinku siälä sanothan. Jo kolmatta vuatta viättää se siälä hualetoonta mettälääs-elämää. Nyt s’oon yhren rallapaanan hoitajana, ja innokas maanviljelijä ku on, niin on kivikkomäkehen kaivertanu perunamaan, john’ oli pärnänvarret päällä jo silloo ku me siälä olimma, ja s’oli kovasti varhaasta Lapis. Se seliitti jotta hän vain tahtoo näyttää näille petsamolaasille, jotta kyllä siälä peruna menestyy ja sopivaa maat’ on kans, ku vai viittithän punnastaa. Ja korja se sen perunamaa kivikkomäjes oliki justhin rallapaanan viäres. Sama miäs oli leikkispäältä ruvennu trengiksi yhtehe taloohi Ivalos ja samana vuanna se perusti Ivalon maamiässeuran. S’oon kasvissyäjä ja vissihin tolstoilaane, joka tahtoo uhrata elämänsä opettaaksensa ja ollaksensa toisille avuuksi. Itte se hankkii ruakansa, syä marjoja, kalaa ja on välhin pitkät äijät syämätäkki. Terveyreksensä paastoaa.

Nii ne sanoo siäläpäi kaikki, jotta kummalline miäs se on. Paljo on lukenu ja paljotiätävääne. On kuulemma tutkiini koko Tiatosanakirjanki kannesta kantehen. — Kroppiansa s’oon karaassu nii, jottei se tartte paljo verhojakaa. N’oon sillä muutoo vai, näön vuaksi päällä. Ja vaikka s’oon piäni ja heikonnäkööne, nii niin sitkiä ja väkevä on, jottei tahro suuremmakkaa miähet pärjätä. Talvis-aikhan, ku kaikkiin kovimmilla pakkaasilla ja myrskyilmoolla ei kukaa töhri lähtiä poroollakaa viämhän postia tunturien ylitte Salmijärveltä Petsamhon, nii silloo lyää Oja neljäkymmentä kiloa painavan postisäkin selkähänsä ja lähtöö jalkaasin taivaltamhan yli vuarten 50 kilometrin matkan. Sen s’oon tehny monta kertaa. Siinä tarvithanki sisua, voimaa ja uskallusta.

Siälä pohjooses eivät ihmiset harrasta olleskaa uimista. Vesi on kesälläki siksi kylmää, jottei siihen oikee miälellänsä mee, jos ei tarvitte. Ja Jäämeres ei huvita ketää muita uira ku tätä Loimaan poikaa. Talvisyrännäkin se ottaa Jäämeres virkistyskylvyn, ku muiren lyää leuvat loukkua ja sääret vyhtiä poronnahkasaappahis. On sillä miähellä rautaane terveys. Ja hyvin kehuu voivansa.

Mutta niistä Patsjoen komjista koskista viälä pari sanaa. Kyllähän tua Imatraki on aikamoone ryäppy, mutta komiempia koskia n’oon sitteki siälä Patsjoella. Suurin koski on Kolttaköngäs, mutta s’ei ollu mun miälestäni nii juhlallinen ku Jäniskoski, eli Njoammelguoikka lapinkiälellä, jok’on vähää ennen Kolttaköngästä. Jäniskoskes puristuuvat rantakalliot nii liki toistansa, jottei siin’ oo jos 25 metriä väliä. Vesi painuu hirviän väkevänä nialuna koskenniskan kallioportista alha, teköö äkkikäännöksen silooseksi sorvaamallansa rantakalliolla ja putuaa sitte korvia huomaavalla kohinalla viis kuus meteriä korkialta suurehe suvantoho, joka kiahuu ku pata. Vesi oli uurtanu suuret kuapat, koskenkirnut, rantakallioon, ja ympyriääsiä kosken sorvaamia »muistokiviä» siäl oli hevooskuarmia. Itte koski teköö siinä äkkinääsen ässänväärän, nii että korkia kallionnupukka pistää keskelle kosken kuahuja. Siltä kalliolta oli mukava kattella pauhaavaa vettä, joka virtas nii vinhaa vauhtia jotta päätä pakkas viämistää ja koskehen vetää. Koskenniskas, justhin siinä paikas, johna joen pinta taittuu, on vesi nii kovas puserrukses kallioseinien välis, jotta siin’ on ku silta.

Se meirän jääkärikapteeni sanooki, ku siinä istuttiin kalliolla ja imehreltihin jotta:

— Tukkilaaset pruukaavat juasta tuasta koskenniskasta ylitte —

— Oikeekko totta? — haikaasivat meirän fröökynämmä. — Kuinka ne siitä — —?

— Siin’ on vesi nii kovas puristukses, jotta kyllä se miähen kannattaa — —

— Mutta kyllä siinä pitää koko lailla tihijää jalkojansa liikutella — toristi yks toine totisennäkööne pappa viäres.

Ja se olikin suurin imes, mitä ne meirän fröökynät koko matkalla näkivät.

Kolttaköngäs on kesääsehe aikahan oikia pikkuune paratiisi Jäämeren rannalla. Se on pari kolme kilometriä Patsjoen suusta, joka kuuluu Norjalle ja jota nimitethän Elvenesiksi. Joki teköö Kolttakönkähän alapualella piänen mutkan ja siinä mutkan pohjukas korkian tunturin suajas Jäämeren tuulilta sijaattoo kaunihilla viättävällä rantatörmällä matalan koivikon ympäröömänä Kolttakönkähän kylä.

Siin’on kymmenkunta piäntä matalaa kolttamökkiä yhres rypähäs nurmikkoosella rantakummulla ja vähä ylempänä seisoo piäni siävä venälääne luasterikirkko, joka nyt on kylmillä senjälkehe ku venälääne pappi on siältä poistunu.

Taru kertoo, jotta yks Trifon niminen munkki on perustanu tälle paikalle v. 1579 kappelin, jonka se pyhitti kahrelle venälääselle pyhimykselle nimeltä Boris ja Gleb. Siitä asti on siälä ollu luasteri ja kirkko. Venälääset nimittäävät paikkaa viäläki luasterinsa pyhimysten mukahan Borisglebiksi, mutta paikkakunnan yleesesti käytetty nimi on Kolttaköngäs, sen kolttakylän mukhan, joka siin’ on. Niinku sanottu, ei siälä enää oo munkkia, ei pappia, ja Suamen hallitus on määränny tuan kylmille joutunhen luasterikirkon museona säilytettäväksi. Venälääsen kirkkoherran erinomaasen hyvin ja hauskasti rakennettu asunto on luovutettu Suamen Matkaaluyhristyksen turistihotelliksi. Huanehet on hyväs kunnos ja siististi kalustettu. Kirkon entinen, pyhiinvajeltajille rakennettu suuri viarastaloo, on myäs matkustajaan käytettävänä. Ja samalla asuu siinä yks Suamen rajavartijavääpeli, joka Matkaaluyhristyksen puolesta hoitaa hotellia.

Kolttaköngäs turistipaikkana onkin paljo käytetty sitä varte jotta siin’ on erinomaane lohenkalastuspaikka. Siälä kulkoo Enklannista asti huvikalastajia ja varsinkin käyy niitä paljo Norjan pualelta. Mutta sitä mukaa ku meirän omas maas leviää tiato tästä hauskasta ja tilattavasta lohikalastuspaikasta, rupiaavat oman maan lohikalastajakki sinne kulkunsa ohjaamahan. Menny kesänä kalasteli siälä jo pari lääkäriä etelä-Suamesta viikon päivät lohia ja saivat aikamoosia rötkälehiä.

S’oon sellaasta herraan hupia se lohenkalastus, kovasti hauskaa ja jännittävää.

KIRKKONIÄMES JA JÄÄMERELLÄ.

Kolttakönkähälle tulimma myähään illalla kovasti väsyksis, ku ei oltu reilusti nukuttu sitte ku Ivalos. Kaks voorokautta oli yätä päivää tehty matkaa venehis, ja vaikka isthaltansa reissaamme ei pitääsikkää kovasti kroppia krossata, niin yhres tilas ku istuskeloo, nii jo pakkaa ruveta koomoottamhan ja hellemmät tuntehet höltymähä. Hyvältä tuntuu silloo päästä Kolttakönkähän eurooppalaasehen turistihotellihi, hörpätä viälä iltamyähällä pari klasia kuumaa teetä maaruhunsa ja lykätä kovalle knäkkileivälle tehtyä voileipää aika kasa poskehensa. Ja sitte oikaasta väsynhen kroppansa pehmooselle vuatehelle oikee kahren lakanan välihi maata.

— Ohoh! — pääsi siinä poijalta suloone hoakaos. — Kyllähän tua erämaan elämä ja talsimine on kovasti tervhellistä ja virkistävää, yksinkertaasta, opettavaa ja hyäryllistä ja kaikille kovasti suasiteltavaa, mutta väsyy siinä raakulehesti — —

Enempää en jaksanu ajatellakkaa, ku toisis hoanehis jyristivät reisukampraatit jo seinähirsiä, jotta klasit heläji. Tartuun nuattihin kööris ja rupesin vetämhän kontrapassua, jota huilua mä plaan puhaltaa.

Aamulla olthin varahin pystys. Meitä vasthan oli tullu itte Petsmon kupernööri, kruununfouri Gråsten, (Saki Hevonpään tukeva veliimiäs) ja Petsamon sotavoimien ylipäällikkö, jääkärimajuuri Heikel. N’oli tullehet meitä häkemhän Petsamon sotavoimien amiraalilaiva »Suamella». — Ei se häävinen purkki oo se meirän linjalaivamma »Suami», siälä Jäämerellä. Norjalaaset pakkaavat sille nauramhan ja sanoovat jotta se on meirän vanha »Emma», niinku onki. S’oon ostettu Norjasta ja uuresti kastettu »Suameksi». S’oon pikkoone pukseeripaatti, vanhanaikaane vaappero ja nii korkia pianuutehensa verraten, jotta sitä pahasti heittelöö, ku vähäki tuuloo. Entinen kapteeni, jok’ei tohtino pahemmalla säällä lähtiä sillä Kirkkoniämestä merellekkää, otti eron koko kalapurkista, mutta nyt siin’on kapteenina yks Sjöberg niminen vaasalaane merikarhu, jokei pelkää vaikka Jäämeri kuinka möyryääs. Se ajeloo sillä vaikka pohja ylhäppäi kääntyylöö. — Petsamolaasten hartahin toivo olis, jotta valtio antaas sinne vähä paremman paatin erustamhan Suamen tasavallan Jäämeren laivastoa.

»Suami» laiva oli juhlaliputettu, kuurattu ja plankattu nii hyväksi ku ikin’ oli saatu. Patsjoen suus se seisoo ja orotti meitä. Parilla piänellä moottorivenhellä pääsimmä Kolttakönkähältä sitte laivalle, joka sitte ilman kanuonanlaukauksia, ku ei pyssyjä oo, heti nosti ankkurin ja lähti mahtavasti savuamhan 8 kilometrin pääs olevhan Kirkkoniämen kaupunkihin Norjan pualelle.

Ajoomma siinä Patsjoen suus norjalaasen piänen sahalaitoksen sivun. Se on yksraamine saha, ja siinä norjalaaset sahaavat Patsjokia uittamansa tukit. — Meirän matkas oli yks mettähallituksen ylimettänhoitaja, joll’ oli tehtävänä kattella soveliasta sahanpaikkaa valtion sahalaitosta varte, mutta siihe tuloksehe se tuli, jottei Suamen kannata sahaa rakentaa ainakaa Patsjoen suuhu Norjan pualelle. Sen sijahan tuumittihin, jotta paras olis rakentaa saha johonki koskehe Salmijärvellä, uittaa sinne tukit suurista Inarin mettistä Patsjokia myäri, sahata siinä ja rakentaa tulevasta Petsamon rautatiestä osa jo etukäthen, nimittään Salmijärveltä Petsamon Liinahamarihin, jok’on meirän tuleva Jäämeren-satama. Se matka on nuau 50 km. Kun Petsamos on kova puute kaikesta polttopuusta, rakennuspuista puhumatakkaa, jot’ei oo ollenkaa, nii olis tästä ratapätkästä suuri hyäty asukkahille ja koko Petsamon kehittymiselle, paitti sitä, että se tukkiratana olis ainua keino Inarin mettien käyttämiseksi. Rakennuspuut on Petsamhon tuotava laivoolla joko Venäjältä Arkankelista asti, elikkä sitte Norjasta, ja ovat ne tiätysti kovasti tyyrihiä. Sitä varte ovat asumukset Petsamos niin huanoja. Ja polttoainehena käytethän makkaran paksuusia vaivaaskoivuja, joit’ ei niitäkää tahro olla, ku ei parempaa mettää kasva. Kontua eli turvesta siälä poltethan.

Olishan meirän passannu lähtiä suaraa Kolttakönkähältä Petsamhon, mutta poikkesimma Kirkkoniämehen vähä ostoksille ja kattelemhan, minkälaane kaupunki se on. Eikä se häävine ollukkaa, pari tuhatta ihmistä siälä asuu. Mutta outo se on heti suamalaasen silmähän ja nenähän. Rakennukset on toisentyylistä ku meillä. N’oon rakennettu melkeen järjestänsä neljäntuuman flankuusta, ovat korkeeta ja pystykattoosia, veistetyystä liuskakivistä katto. Muurattuja muuria ei näe ollenkaa, rautakamiinoota vai joka huanehes ja kivihiiliä polttoaineena. Taloot on likaasia ja synkännäköösiä, kivihiilen savuttamia. Samoon on kanit mustia ja huanos kunnos ja nenähän pistää kalanhaju, joka nurkasta. Ilma on sumuinme, raaka ja kolia. Kyllä tuntoo, jott'on tultu Jäämerelle ja kalamaille!

Kirkkoniämi eli Kirkenäs, niinku norjalaaset sitä nimittäävät, on aivan nuari kaupunki. Viistoista vuatta sitte ei sillä paikalla ollu ku pualikymmentä ihmisasumusta; mutta sitte löyrettihin siältä rautamalmia vähän matkan päästä Kolttakönkähältä aiva Suamen rajan viärestä. Sinne perustettihin heti kaivosyhtiö nimeltä Syd-Varanger ja se rupes oikee amerikkalaasesti runnaamahan. Pian tuli entisestä rauhallisesta Kirkkoniämen kylärähjästä vilkas kaivoskaupunki, johka ihmisiä tuli tulvimalla. Itte kaupungista rakennettihin 8 km pitkä rautatiä kaivokselle, josta rautamalmi, sitte ku s’oon vähä puhristettu kuonasta kaupungis olevas rautatehtahas, kuljetethan satamahan ja lastathan suurihin kuljetuslaivoohin, jokka viävät sitä Saksan rautatehtahishi. Kirkkoniämen malmin rautapitoosuus on n. 37 %.

Suurin nähtävyys Kirkkoniämes on malmin lastaus laivoohi. Rantakallio on pari sataa metriä korkia ja nousoo äkkijyrkästi merestä. Laivat uivat aiva kallionkylkehe. Mutta norjalaaset insinöörit ovat ratkaassehet asian hyvin yksinkertaasesti. Kun ei pääse junalla yli eikä ympäri, nii on puskettu suaraa läpi suuren vuaren. Kallion läpi on puhkaastu syvä tunneli, josta juna lykkää malmivaunut rautaasille kaarisilloolle korkialle ilmaha, ja vaunut kumaastahan suaraa allaolevihi laivoohi.

Kirkkoniämes tuloo hyvin suamella toimhen. Siälä asuu 300—400 suamalaasta ja melkeen kaikki muukki asukkahat osaavat suamia. Paljo on suamalaasia jo sekaantunu norjalaasihi nii, jotteivät tiärä enää ittekkää, mitä ovat. Lapset omaksuuvat kiäleksensä norjan, ku kaikki opetus kouluus käyy sillä kiälellä, eikä minkäällaasia suamalaasia kouluja oo. Virkamiähet, opettajat ja muut sellaaset knupit samoon kun suurimmat kauppiahat ovat norjalaasia. Suamalaaset ovat pääasias tyämiähiä ja kalastajia. N’oon muuttanhet Jäämeren rannalle, elikkä Ruijahan, niinku Norjan pohjoosta rannikkoa nimitethän, nuan 60—70 vuatta sitte Suamesta ja asustaavat nyt Norjan kansalaasina siälä jo toises ja kolmannes polves. Monet ovat ottanhet norjalaaset sukunimekki eli vääntänhet vanhan suamalaasen nimensä vähä norjanmalliseksi. Sillä lailla on esim. suamalaasesta Palosta tullu norjalaane Ballo.

Kirkkoniämes on Suamella erustaja eli konsuli. Näimmä yhren taloon seinäs suuren emaljikilven, john’ oli valkoone ympärys, Suamen vaakuna keskellä ja kirjootus: Suamen konsuli. Oikee rintaa nostatti, jotta ei täs enää ollakkaa mitää »russenfinniä», niinku meit’ on ennen karahteerattu ulkomailla, jos ei oo suarastansa ryssiksi haukuttu. Nyt onki plari kääntyny nii, jotta »Venäjä on rajamaa ja Suami valtakunta!»

Kun siinä rintaa röyhistelin ja meirän konsulaattikilpiä kattelin, nii tuli konsulin pihasta neliijalkaane, kovasti vakavannäkööne pukki köpötellen, asettuu mun etheni, käänti päätä vinoho, suu käyrä mutaji ja pitkä parta tutaji. S’oli konsulin pukki ja se katteli mua ku ainaki äkääne komisarjus jotta:

— Tairat olla kulkuri ja tullu pyytämhän ruakarahaa ja friipilettiä kotias. Mutta älä luulekkaa, juatsä ne kumminki, kyllä mä teirät tunnen. — — Mistä laivast’ oot karaannu — —?

Siltä se aiva näytti, jotta sellaasta rippiä se mulle piti.

Mutta kyllä siinä pihkanoukka sen kerran erehtyy. Oikee flaatiksi meni pukin naama, ku verin plakkarista karamällin ja annoon sille. Ja ku muistin jotta pukki on persoo tupakkihin, niinku muukki parrankantajat luamakunnas, nii pistin kaks suamalaasta Fennian paperossia sen poskehen, ja se kelpas! Syärä maiskutteli ja aina välihi nyäkähytti päätä niinku olis itteksensä päivitelly jotta:

— Tuapa hamppari vasta herra oliki — —

Meirän matkamma Kirkkoniämestä Petsamhon on merkkitapaus ja ikimuistettava jo siitäki, jotta samas laivas tuathin Petsamon apteekkihi pillerikaapit ja hyllyt. Ne on tehty Tamperehella ja lähretetty junalla Tornion kautta Ruattin poikki Norjahan, Lastattu siälä laivahan, tuatu Nordkapin ympäri Kirkkoniämehen ja siältä taas laivalla Petsamohon. Sitä tiätä pitää kaiken muuttotavaran ny Petsamohon kiärtää — kahren viarahan valtakunnan poikki! — ku kotomaas muuttaa.

Ja sillä matkalla voi saara pahempiakin jälkiä muuttotavaroohinsa ku se, mitä Petsamon apteekin uusi pillerikaappi oli saarni. Siihen oli yhren laatikon kantehen kirjootettu sinikynällä jotta »Lysfrö» (täinsiämeniä). Kyllä mahtoo Petsamon apteekkari, Jaakko Eerikäinen, kattua rumasti sitä päällekirjootusta. Rusakanmyrkkyä vissisti pistääs sen kriivarin koliikintroppipottuhu, jos vai tiätääs.

Meille sattuu paha ilma ku Jäämerelle lährettihin. Käyy aika lailla kova myrsky, joka heitteli ja kallisteli laivaa n’otta kiinni piti pirellä, ettei kannelta paiskannu. Kylmä raaka tuuli kirveli naamaa ja aallot loiskahuttelivat tuan tuastaki vettä silmille. Oli kerrassa ruma päivä. Harmaa sumu lepäs raskahana merellä, ilma henkii hyisen kylmää, niin että piti käyrä konehuanehen ovella lämmittelemäs. Olihan siälä laivas matkustajille salonkiki, mutta siäl’ ei meikälääsen keuhkoolla saattanu hengittää. Kalan elikkä traanin haju oli niin väkevä, jotta heti pani juaksemhan takaasi kannelle saamhan ulkoilmaa. Eikä siltäkää kestänhet sisusvärkit. Laiva keikkuu ja kiärti ku kaarnanpala lainehilla, pleikiksi veti niin yhren ku toisenki noukan ja jutustelu loppuu jo alkumatkas. Vain yks’ meistä, yliluannolline ihmine Hermanni, makas kajuutan softalla seljällänsä ku kotonsa peräkamaris ja veteli suloosia unia Jäämeren möyryäväs myrkys. Kun viimmee monen tiiman kirutuksen jälkhen päästihin Petsamon vuanon suuhun ja tuulen suajahan, heräs tua autuas Hermanniki, haukotteli ihanasti ja imehteli jotta:

— Joko m'oomma ny perillä — ku mä tuas vähä nukuun, enkä havaannu tulla kattomhan maisemia olleskaa — —

Ei siinä vahinkoa Hermannille tullukkaa, sillä kyllä täytyy sanua, jotta kylmä, kolkko ja ilotoon on Jäämeren ranta. Kirkkoniämestä Petsamon vuanon suulle tulles näkyy yhtämittaane pari-kolme sataa metriä korkia kutakuinki tasaane harmaa tunturijono, joka jyrkkänä kallionseinänä laskoo merehen. Tunturiilla loistaa keskikesän aurinkopäivinäki suuria lumisia huippuja ja valkoosia lumiläikkiä siälä täälä. Yhtäkää puuta eikä pensasta näy. Vain paris paikas koko välillä erootti laakson pohjalta vähä vihertävää kasvullisuutta. Mereltä käsin rupiaa rantaviiva pian tuntumhan ykstoikkooselta. Näköala on suurta, mutta kylmää ja elotoonta. Jäämeri on oikia nimi sille, vaikkei siälä ookkaa jäätä eikä se koskaan jäärykkää. Mutta sen henki on jäätävä.

Tuntuu se vähä juhlalliselta kattella siältä pohjoosesta niinku ulkopualelta tämän riitaasen ja rähisevän Euroopan maanosan pohjoosinta kanttia.

Että mitäkö sinne navallepäi näkyy? — No sinne ei näkyny muuta ku mustaa merta, raskahasti vellovaa vettä. Ja napaa, sitä pohjoosnapaa, sit' ei näkyny oleskaa. Mä koitin oikee kiikarillaki siikaroota, mutta mitää siäl’ ei ollu. Eikhän s’oo turhaa puhetta koko napajuttu. Ei sit’ ookkaa — — —

KATSAUS YLÖS HISTOORIAN KULKUHUN.