Part 6

Tyätä ja ahkeruutt’ on siinä tarvittu. Sen niämen, jolla mökki seisoo, on Mikko akkoonensa mettiköstä raivannu tasaaseksi nurmikoksi, josta nyt niittelöövät kesääsin talvenheiniä kolmelle, neljälle lehmällensä. Mökin erustalla on aika suuri perunamaa, jok’on hirsikehällä ympärööty ja multa tuatu kantamalla. Lanta otethan siinä mökis navetasta tarkoon taltehen, säilytethän katosalla ja hoirethan paremmin ku mualla Suames mones palkitus puuställis.

Sellaane on Jakolan Mikon huusholli.

Se on paras taloo koko Patsjoen jokilaaksos ja hyvin kannattaaki vai Patsjoen hotelliksi nimittää, ku siältä saa reissaavane aina ruakaa, hyvää fiiliä, leipää, kaffia, paperrossiakin ja ystävällisen yäsijan, vaikk’onkin ahtahat paikat.

Ja mökki on pesty ja puhras ku klasipottu jotta kuvansa näköö. Mikon puuhakka tytär passaa matkamiähiä ku paras pufetsikka. Kyllä vai miälellänsä sinne Mikon mökkihin pistäytyykin. Siäl'oli Petsamon matkallansa yätä prisitäntti Toolpäriki, joka antoo Mikolle oman valokuvansa ja kirjootti kiitokset päälle. Kuva seisoo nyt piirongin päällä siälä tuvas ja Mikon muija viittaa vai kärellä jotta:

— Ompahan meillä käyny yks ja toine. — Tuaki oli täälä.

Seinällä on Sakari Pälsin ja Pakana-Lamppeeninkin kuvat. N’oon kans ollu yätä siälä ja lährettänhet kuvansa muistoksi. S’oon se sama humoristi Lamppeeni, jok’on kirjoottanu monta hauskaa matkakirjaa ja täs vuasi sitte julkaasi lentokirjaasen, johna se suurella äänellä kysyy Suamen kansalta jotta: »Kuka on pakana?»

Ja Suamen huumorintajuune kansa veti suupiälet korvihi ja heti arvas jotta:

— Larnppeeni!

Muita pakanoota ei meillä vissihin ookkaa.

HÖYHENJÄRVELTÄ SALMIJÄRVELLE.

Aharasta siäl'oli nukkua Jakolan Mikon ullakolla, mutta meni se. Väsynehiä oltihin ja kukin koitti haukkoja ilmaa sen ku kerkes. Sellaane jyrinä siälä ullakolla käyy, jotta kovasti oli taloonväki peljänny tornin hajuavan. Mutta kyllä kans olimma hyvin nukkunhet. Järvenrantahan marssittihin hantuuki kainalos silmäpyykille. Aurinko paistoo korkialla, leppoone tuulenhenki hiveli poskipäitä ja loiskutti lainehia rantakivillä. Miäli oli yhtä raitis ku aamu raikas.

Kun oli saatu aamukaffit ja tyhjennetty muutamia fiilipunkkia nii oltihin taas valmihia jatkamhan matkaa Patsjokia alhappäi. Suamen Matkaaluyhristys on hualehtinu siitä, jotta Petsamhon menijöötä varte on järjestetty säännöllinen moottorilaivaliike Nautsista Jäämeren rantahan, Kolttakönkähälle, josta sitte pääsöö toisella laivalla Petsamhon. Tätä veneskyytiä moottorilla ylläpitää yks kauhavalaane Lammi niminen miäs, joka asuu Salmijärvellä ja harjoottaa siälä samalla kauppaa. Sen oli puhet tulla meirän joukkua vastahan Näutsihin, mutta moottori oli menny prilleehi, n’ottei se joutunukkaa aikanansa. Meirän oppahaksemma matkalle oli liittyny jykevä jääkärikapteeni Autti Lapin rajavartiostosta ja se hommas meille venehiä ja rajasotilahia soutamhan. Pualivälis Höyhenjärviä tuliki sitte Lammi vastooksille ja Jakolan Mikosta asti saatihin istua moottoripaatis. Veneskyyti Nautsista Kolttakönkähälle maksoo 200 markkaa hengeltä ja matka kestää toista voorokautta.

Mä utelin siltä Lammilta, kuinka s’oon tänne Peisamhon kulkeepunu ja mitä se tykkää olostansa. Sanoo vai jotta:

— Tulipahan lährettyä siältä tuppi-Kauhavalta Sippoolan kylästä vähä levjemmille markinoolle. Kaupooll'oon kulkenu ja tänneppähän on tullu jäätyä. Kolmatta vuatta mull’on pikkuune kauppa ja asumus tuala Salmijärvellä. Ku tuli ruvettua Matkaaluyhristyksen kans kauppoohi matkustajaan kuljettamisesta Kolttakönkähän ja Nautsin välillä, ja ku mä samalla kuljetan Petsamon postia, nii onhan täs tulettavaa hommaa. Tänä kesänä tilasin tämän 5 hevoosvoiman moottorin ja nythän se käy mukavasti kuljettaa postia, matkustajia ja tavaroota, ku on näin tilava veneski.

Se Lammi on viälä nuari miäs, ja kaikesta näki, jotta kyllä se miäs rahaa kasaa. Sellaasia siälä pitääs olla Petsamon puales enemmältä. Kyllä siäl'olis monellaasia mahrollisuuksia yritteliähille ja tarmokkahille miähille.

Justhin ku m’olimma lährös Jakolan-Mikosta, nii ranthan tuli suuri veneslasti ulkomaalaasia huvimatkaalijoota elikkä turistia, niinku fiinisti sanothan. Siin’oli herroja ja frouvia kymmenkunta. Toiset puhua honottivat enkelskaa, toiset tolittivat norjankiältä. N’oli tulos Kolttakönkähältä ja reissasivat Rovaniämelle ja siältä Helsinkiin. Kovasti olivat herraasis matkapukimis. Yhrelläki frouvall'oli miähenpuku yllä, housut vai vähä tavallista möhliämmät, ja kukoonhöyhen lakis. Tämän nuaren housufrouvan miäs oli kovasti paksu ja lyhyt vanha äijänkänttyrä, joll'oli niin suuret ympyriääset ja mustasankaaset klasisilmät pääs jotta se kätteli ku kaffikupiilla. Mutta frouv’oli nuari ja nätti. Ja eikhän s’ollu vähä lapsellinenki. Ainaki se hypellä primputteli heti ku venehestä pääsi. Ku mä satuun seisomhan siinä keskellä pihaa, nii tuli ja kysyy multa jotta:

— Tu ju spiik inklis söör?

— Jees mai köörl, ai spiik inkliskaa jotta pritaa. Hau du ju duu?

— Veri veli! — tuumas se ja päästi aika naurun.

Siihe tuli jo Jakolan Mikon emäntäki kattomhan uusia tulijoota. Ku mä sanoon sille jotta:

— Nyt teille vasta kamala sakki tuli. Kuinkas te näiren enklantilaasten kans pärjäättä? — nii tuumas vai jotta:

— On nuata ennenki nähty tuallaasia!

Ei se muari sumeele!

Ei m’ollu pääsny Jakolan Mikosta jos kilometrin verran Höyhenjärvelle, nii moottori toppas. Tiätysti! Sellaasia n’oon moottorit. Sitä väännettihin ja pyäritettihin monin miähin, mutta s’ei lähteny enää itte liikkeelle. Ei auttanu silloo muu ku soutaa rantahan ja lähtiä häkemhän yhtä mestarimiästä, joka asuu parin virstan pääs. Siinä likill'oli kolttalappalaaskylä ja ku oli hyvää aikaa, nii lährin mä kattomhan, minkälaasia ihmisiä n’oon. Ja Hermanni tuli tiätysti joukkoho, sillä yhres me aina kuljimma ja kattelimma tarkasti kaikki paikat. Mutta ku niistä koltista olis nii paljo kerrottavaa, ja kun mä rookasin niitä muallaki nii mä juttelen niistä vähä enemmältä tuannempana jotta pysythän träillä.

Moottori saatihin jonkun tiiman päästä taas kuntohon ja matkaa jatkettihin ethenpäi monen kosken ja komjan järven kautta Salmijärvelle, joka on n. 50 km Jakolan Mikosta. Sillä välill'oli Joortanin nivat eli kosket ja 15 km pitkä Vouvatusjärvi. Sitte tuli Vetokoski ja 11 km pitkä Pitkäjärvi. Ennen Salmijärviä oli viälä mahtava Menikkakoski ja kaunis Maitokoski, johna vesi kuahuu aiva tasaasena valkoosena vahtima. Siitä s’oon saanu nimensäkki.

Salmijärvi on Patsjoen suurin järvi. Se on 17 km pitkä ja kaunis soukka salmi yhristää sen sisarjärvehensä jylhän mahtavahan Kuotsjärvehen, jota korkiat tunturit reunustaavat. Salmijärven rannalla on Patsjoen suurin kylä, Salmijärvi, joka on muistettava siitä, että siälä tapahtuu 1 p:nä huhtik. 1920 verinen Salmijärven taistelu, johna kaatuu m.m. jääkäriluutnantti Koivisto. Suamen hallitus oli lährettäny satakunta sotilasta käsittävän joukko-osaston ottamhan haltuhunsa Suamelle luvatun Petsamon, mutta polseviikit söivät sanansa ja tulivakkin kahrella sotalaivalla Petsamhon, josta vähälukuusten suamalaasten piti lähtiä perääntymhän ylivoiman erestä takaasi Suamea kohri. Salmijärvellä suamalaaset salakavalasti yllätettihin. Paikkakunnan punaaset opastivat ryssät kiartoteitä suamalaasten niskahan, piirittivät Salmijärven koulun, johna sotilahat viättävät yätä, ja alkoovat murhaavan kivääritulen joka taholta. Luutnantti Koiviston ampuu yks salakyttä lähimmän taloon navetasta koulun pihalla. Ampuja oli naapuritaloon poika, joka nyt oleskeloo Norjan pualella. Taistelus kaatuu joitaki sotilahia, kolmisenkymmentä miästä ahristuu pakenemhan Norjan pualelle, rajan yli Salmijärven toiselle rannalle, ja loput perääntyyvät taistellen ja kuljettaan haavoottunehet ja kaatunhet mukanansa Suamen rajan yli. Salmijärvellä taistellehet sotilahat olivat vapaaehtoosia Kaartin Jääkäripataljoonasta ja lähtivät matkahan Vaasasta. Ne olivat Etelä-Pohjanmaalta ja Kalajokilaaksosta kotoosin. Norjahan joutunhet riisuttihin siälä aseesta ja pirettihin monta kuukautta sotafankeures Norjas Kirkkoniämen kaupungis.

Salmijärven kansakoulun opettajana toimii nykyänsä kirjaalija ja entinen sanomalehtimiäs Samppa Luoma Kokkolasta. M’oomma Sampan kans vanhoja tuttuja ja kovasti sen leves silmät, ku näki mun astovan venehestä koulun rantahan. Kättä siinä fläiskättihin tukevasti ja kyseltihin vointia ja kuulumisia. Omahan olohonsa s’oli kovasti tyytyvääne, mutta koulu oli kurja. S’oon entinen venälääne kyläkoulu, joka ny on muutettu suamalaaseksi kansakouluksi. Yksi piäni ja hatara siin’on luakkahuanes ja toinen samallaane pöksä, jota käytethän halkoliiverinä, perunakellarina, oppilasruakalana, sisäoppilasten asuntona, voimistelu- ja käsityäsalina, puiren hakkuusehe y.m. y.m. Oppivelvollisuutta pitääs siäläki Salamijärvellä nourattaa. Kouluikääsiä lapsia oli ympäristös 91 ja tukkimalla sai niitä luakkahan mahtumhan 31 kappalesta. Koulumatkat on kymmeniä kilometriä ja niin pitkämatkaasia lapsia pitääs koulus ruakkia, vaatettaa ja antaa asunto. Päin pyttyä on koko oppivelvollisuuslaki siälä pohjooses. Suamen hallitus ei oo rakentanu yhtä ainutta koulua Petsamhon, ei korjannu, ei pykänny mitää. Kaikki on rempallansa ja siinä kunnos ku ryssät jättivät. Toisis kouluus ei oo eres sisusklasia. Silmät jäätyy päähän talvella nii lapsilla ku opettajilla, jokk’ei voi huanehisnansa asuakkaa kylmän aikana. Niin on asiat esim. Pummangin koululla. Hävettää siälä suamalaasta ku näköö, jotta ryssät saivat eres jotaki aikahan, mutta Suamen pualesta ei oo mitää yritettykää.

KOLTTA-LAPPALAASIA.

On tämä Suanii jo aikamoone valtakunta, kun meirän maas asuu sellaanenki kansa, kolttalappalaaset, jost'ei muu Suami tiärä oikiastansa paljo mitää, jotta sellaasta kansaa mailmas onkaa, joko sitte jotta meirän maas. Mitäs tiärättä koltta-kansasta?

En mäkää tiänny paljo muuta, ku jotta kolttia pitääs asua Kuallan niämimaalla, joka kuuluu Venäjälle. Mutta niitä asuu meiränki puolella, siälä Petsamon aluehella.

Kolttien kansallisuurest' ei oo tiäremiähekkää oikee selvillä. Jokku pitää kolttia aiva erityysenä kansana, toiset taas sanoovat, jotta n’oon lappalaasia sukujuurelta, ku niiren kiäliki on lappalaasten kiälen kaltaasta. Mutta ulkomuaroltansa on koitat toisennäköösiä ku lappalaaset. Kirjaalija Lamppeeni sanoo, jotta koltat on venäläästen munkkien ja lappalaasten syntipalleroota, äpäriä. Ja kyllä mäkin tykkäsin, ku istuun yhres kolttamökis ja kattelin niitä, jotta ryssännaamoja siin’oli pualilappalaases krupis. Petsamon suurin kauppamiäs, Ludvik Munsterhjelm, jok’on kiärtäny Kiinat, Japanit, Sahalinin saaret, Beringin salmet, Kamtshatkat ja Huippuvuaret (sellaaneki merkilline miäs siälä Petsamos elelöö) väitti, jotta koltat on samaa kansaa ku ainokansa Pohjoos-Jaapanis. Sanoo, jotta n’oon aiva saman näköösiä. Mutta kyllä se nii kumminki taitaa olla, jotta koltat on venäläästen ja lappalaasten sekarotua. Niistä sopii sanua, jotta käret on Esaun käret, mutta ääni on Jaakopin ääni; s’oon sitä paljo, jotta kolttaan kruppi on ryssien perua, mutta kiäli on lapinkiältä, joskin sen kaukaasta murretta ja venäjänkiälen sekootusta.

Koltat asuuvat suurimmaksi osaksi Venäjän pualella, Kuallan niämimaalla. Niit'on nuan parituhatta ihmistä yhtehensä, ja Suamen pualella asustaa niistä 300—400 henkiä. Patsjoella niitä asuu Vouvatusjärvellä, Höyhenjärvellä ja Kolttakönkähällä, likillä Salmijärviä on sisämaas suuri Pasretskin kolttakylä. Sitten niit'on Petsamon luastarin likillä ja kankaases Suanikyläs, jok’on aiva Suamen ja Venäjän rajalla. Koltat eläävät kiartolaas-elämää niinku lappalaasekki. Neljä kertaa vuares ne kokuaavat kamppehensa, kipponsa ja kapponsa, akan, kersat, lampahansa (jota ne lypsääki!), koiransa ja välistä koko mökkinsäkki poron pulkkihinsa ja siirtyyvät paremmille kalastus- ja mettästysmaille. Niill'on rakennettuna erityyset talvi-, kevät-, kesä- ja syysasumukset, johka ne muutteloovat vuarenaikaan mukhan. Kesät ne kalasteloovat syränmairen järvis ja jois, kokuaavat syätävää talven varaksi ja paimenteloovat porojansa tunturiilla. Talveksi ne kokoontuvat yhteesihi suurempihin talvikylihin pääasiallisesti syämähän kesän saalista ja juhlimahan. Talvisin ne käyvät poroollansa pitkät matkat hakemas Muurmannilta, Petsamosta eli Norjasta jauhot, tupakit, viinat ja tarvestavarat. Mutta jos ei oo millä mällää, nii puroo kolttaparka vai paljasta kalaaki. Kesää on kolme kuukautta ja sinä aikana pitää pohjan perukkaan ihmisten saara kokhon yhreksänkuukautisen muanan ittellensä, sillä talvella lumen ja jään keskeltä ei löyrä paljoakaa suuhun pantavaa. Kun talvi on kylmä, pitkä ja pimiä, eläävät ihmiset monia kuukausia lumehen hautaantunehis pöksissänsä. Meikälääne miäs imehtelöö kolttaan huanoja ja hataria asumuksia, jotta kuinka niis kovalla pakkaasella tarkenoo, ku täälä etelämpänäki tahtoo vilu hampahia louskuttaa hyvin rakennetuus ja tulpatuus huanehis. Mutta siinäpä s’oonki juttu, jotta talvella lumi peittää siälä mökin nii tivihisti joka pualelta, jotta harvaki tupa on lämpööne. Ja mitäs kesäll'on väliä, ku aurinko paistaa lekottaa yätä päivää. Kesällä ne asuuvakki parhaasta päästä paljahan taivahan alla.

Siälä Höyhenjärvellä, ku se moottori toppas, pistäännyymmä me Hermannin kans kolttakyläs. Aurinko oli silloo jo pualipäiväs ku me kontiimma yhtehe kolttamökkihi, mutta väki oli siälä vasta ylhänousus. Toiset viälä makasivat. Kesääsin on siälä Jäämeren rannalla ihmisten päivä käännetty nurin, lltaasin ja öisin kalastethan ja valvothan yli pualen yän ja aamupäivä tiätysti nukuthan. Niinpä oli tämänkin huushollin väki ollu yällä kalas ja justhin ylhä nousivat, ku kolkutimma ovelle.

Kolttien mökit ovat sen kokoosia ja näköösiä ku meirän puales siantiiut. N’oon pyäreestä laronhirsistä tölöösesti koppulootuja neliiskanttisia ja miähenkorkuusia »pikkupuaria», lauta- ja mätäskattoosia mökkiä, john'on kahres seinäs pikkuuset ikkunat.

Mitättömän näköösiä n’oon kolttaan asumukset ja ovi on nii piäni, jotta kumaras konttimalla ja tukkimalla sinne sisälle mahtuu. Pahoon muakin ahristi ku tukiin sisälle, ja ku Hermanni rupes samasta lävestä sisälle yrittämhän, tarttuu se nii hartioosta kiinni ovehe, jotta mä huurinki sille jotta:

— Jätä helkkaris Hermanni se loppu kropastas sinne pihalle, ei se tänne mahru!

Mutta se vai puski ja punnasti, ja hinkkas ku hinkkaski viimmee ittensä kans sisälle.

Koltan tupa on yhtä yksinkertaane sisältä ku päältäki. Tavallisen miähen pää kolajaa kattohon, mutta koltat ovakkin lyhkäästä väkiä. N’oon heikkoja ja hintelöötä miähiä. Ku takaapäi katteloo kolttaa, nii luulis jotta siin’on jokin poikaane sun eresnäs, mutta ku se kääntyy ympäri jotta näet naamataulunki, nii jäät suu auki kattomhan: Siin'on vanhan äijän naama nuares varres!

N’oon ouron ja hullunkurisen näköösiä, piäniä vanhoja kääpiöötä. Mä kattelin kauan aikaa yhtä niistä kolttaäijistä ja sanoonki Hermannille jotta:

— Mihnähän kumminki m'oon tuan naaman ennen nähny?

Sitte muistin jotta:

— Voi armas jee, tuall'on justhin sen saman pussiryssän naama, joka ennen vanhaan pruukas kulkia meirän köökis kaupalla. Heti ku se oven aukaasi, nii rupes hokemhan jotta: hjyve emintä, oshtaka nestuuki, huivi, burlugari, kalsongi. — Sama naama, silmät, nenä, musta parta ja kaikki tyynni, mutta päätä vai on piänennetty!

Kyllä mä tulin lujasti siihe uskoho, jotta koltat on ryssien ja lappalaasten sekarotua. Eikä ne tartte suinkaa olla kaikki munkkienkaa jälkelääsiä; asuuhan siälä Jäämeren rannalla ja Kuallan niämimaalla paljo muitaki ryssiä ku munkkia. Ja syntisäkkiä n’oon muukki ku »munkat», niinku siälä Petsamos munkkia nimitethän.

Koltat ovat ryssänuskoosia. Venäjän vallan alla ovat ne vuasisatojen kulues oppinhet niin paljo venäjänkiältä, jotta kaikkien kolttamiästen kans tuloo sillä kiälellä puhees toimhen. Vaimoväjestä vain harvemmat ymmärtäävät ryssää. Kolttien oma kiäli, jota ne keskenänsä puhuuvat, eruaa läpinkiälestä siksi paljo, jottei lappalaanen ja koltta kaikin aijoon pääse tolkulle toistensa puheesta. Mutta paljo on kolttien kiäles, samoon kun lapinkiäleski suamalaasia sanoja, jotta aina siitä vähä ymmärtääki. Ja helposti oppii koltta suamia. Täs vähä näytteheksi koltankiälestä: Suomakiil ja saamekiil (lapinkieli) sama kiil, a ei samoin sarnuta. Sie srnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat perkele, a mie korram pärgalak. (»Korrat» sana on myös vironkiäles, »kurat», ja merkittöö kiroamista.)

Koltan tuvas on ovinurkas liuskakivistä larottu avonaane takka, josta menöö suara savuaukko katolle. Kolmella seinällä on matala penkki, jota käytethän istumishen ja makaamishen. Keskellä huanesta on piäni pöytä ja siinä viäres jokin juurakosta veistetty oksajalkaane istumakränkky. Muurin viäreesellä ikkunattomalla seinällä olevalla penkillä on muutamia fatia, pata ja kaffipannu, teekeittiö, kauhoja ja lusikoota. S’oon niinku astiahylly. Mitää sänkyjä ei oo. Maatahan vain niillä klasinaluspenkiillä, jotaki riapuja ja täkkirauska alla ja päällä. Sellaases piänes pöksäs, jok’on 4 eli 5 metriä kanttihinsa, asustaa välistä perhe, johna voi olla kymmenkuntaki henkiä.

Ei oo koltilla liikaa maallista kapistusta vaivoona. Akooll'on joku fati, pata, pannu ja pari kaffikuppia. Miähillä kirveskrapa, poronpulkka, venesrähjä ja vähä verkkoresuja. Koltill'on viälä sellaasiakin venehiä, johna pohjalaurat on poronsualilla kiinnineulottu, ku ei oo nauloja. Koltta-akat kehräävät villalankaa värttinällä, jok’ei suinkaa oo häävinen rukkirustinki. Kesääsin pukoovat kolttanaiset ittensä kirjavankoreehin ostokankahisi. Pääs niill'on omitekoone kovasti kruusattu korkia päähines, jok’on kamman-muatoone, ja sirothan hiusrajahan ottalle kiinni.

Kolttanaiset ovat arkoja ja ihmisvauhkoja, jotta lähtöövät pakhon, ku näköövät viarahan tulevan. Mä pyyrin saara valokuvata yhren mökin emännän, mutta se pelkäs konesta n’otta lähti karkuhun ja jätti äijän yksin kuvahan. Miähet on pujettu ku mikkäkin resu-Pekat. Niill'on kaikellaasia vanhoja sekalaasia vaattehia päällä ja vetäävät ylensä mitä vai, n’otta n’oon kerrassa kummallisen näköösiä lunttuäijiä. Saattaa olla sotamiähen housut, ryssän karttuunipaita, isoo takkireuhka ja haljennu knalli pääs. Talvella koltat käyttäävät poronnahoosta tehtyjä turkkia.

Sivistyksehen ja älykultahan nähren on koltat kovasti alhaasella asteella. Niiren joukos on paljo sellaasiakin, jokk’ei taira räknätäkkää ku kymmenehen asti sormilla. Mitä siitä menöö ylitti, s’oon paljo. Mä kysyyn yhreltä äijältä sen ikää, muttei se tiänny kuinka vanha s’oon. Sanoo vai jotta:

— Oon mä jo vanha, mutta äitee on viälä muakin vanhee.

Kolttien yksinkertaasuuresta kerrothan paljo hauskoja juttuja. Kun koltalta kysyy jotaki matkaa, jotta kuinka pitkä sinne on, niin se saattaa sanoa jotta:

— Pitkä sinne on.

Jos taas kysyy samaa matkaa, jotta kuinka lyhyt sinne on, nii se voi yhtä tyynehesti vastata jotta:

— Lyhyt sinne on.

Ja kun hämmästyny kysyjä imehtölöö jotta:

— Onko sinne pitkä ja lyhyt yht'aikaa? — nii koltta sanoo jotta:

— On sinne pitkä ja lyhyt.

— Kuinka nii?

— Ka, hyvä veli, jos on hyvä ilma, niin on lyhyt matka, jos paha ilma, nii on pitkä matka!

Salmijärven kansakoulunopettaja kertoo, jotta kolttalasten opetus on epätoivoosta tyätä. Kotona ei lapsia kasvateta minkäänlaasille tavoolle ja syränmaan mettis ku ovat kasvanhet, nii ei niill’oo minkäälaasta käsitystä mailmasta. Kaksikerroksine taloo on kolttalapselle sula mahrottomuus. Harva on niistä nähny hevoosta, eikä tiärä minkälaane itikka on lehmäkää, elääkö se puus vai maas.

Sama opettaja kertoo jotta hän kerran näytti kolttalapsille junan kuvaa, ja seliitti, jotta sillä kuljetethan ihmisiä ja tavaroota.

— Vetääkö, opettaja, porot junaa? — kysyy kolttalapset.

»Velvollisuus», »kunniootus», »sivistys», »rakkaus» ja muut sellaaset korjat sanat on niille purkista hepriaa. Sellaasia asioota ei oo nähty, ei kuultu. Lapset ovat ku puusta puronnehia, eiväkkä jaksa ymmärtää, merkittöökö nua sanat syätävää vai juatavaa. Kostaa siinä olla opettaja sellaasten alkuperäästen ihmislasten keskellä.

Munsterhjelm Petsamos kertoo jotta hänen puarihinsa tapaa tulla kolttia ostoksille sillä lailla, jotta ne levittäävät kaikki rahansa tiskille ja kysyyvät, jotta:

— Mitä sä näillä annat?

Koltta viisooloo sitte puaris ympärillensä sormella jotta:

— Saanko tuan kankhan, tuan puukoon, tuan karamällitöntterön, tuan peilin, tuan huivin, tuan silkkinauhan, tuan nahkaremmin, nua paperossit, tuan villapairan j.n.e.

Kauppias lupaa ottaa nii kauan ku kärsii ja sitte karjaasoo jotta:

— Top, nyt piisaa!

Niin on kaupat tehty ja hantesmanni huitaassu suuret ja piänet lantit tiskinlootahansa. — Koltat on ku piänet lapset persoja makoosehe, kaikellaasehe joutavaha rihkamhan ja turhanpäivääsihi kapistuksihi. Ja viinahan! Siitä antaa koltta-äijä vaikka viimmeesen poronsa. Sitä juaa miähet, naiset ja pikkulapsellekki annothan ryyppy.

Koltat on häviävä suku, samoon ku lappalaaset. N’oon ruti köyhiä ja lisäksi laiskaa ja heikkua väkiä, jokka eivät pärjää enää elämän taistelus, ku niiren kalavesillen on tullu väkevämpiä ja sivistynehempiä ihmisiä. Tukkijätkä ei suinkaa oo erityysemmin sivistyny, mutta koltan rinnalla s’oon vähintäänsä professori ja insinööri. Sellaasena koltta pitää lentojätkää, samoonku jätkä ittekki.

Luannontilas elävän ihmisen täytyy väistyä syrjähän vähästäki sivistyksestä osalliseksi tullehen tiältä. Se on mailman säälimätöön meno, ja siälä pohjolan syränmais kolttaan ja lappalaasten paris tuloo matkamiäs vasta näkemhän ja ymmärtämhän aineellisen ja henkisen sivistyksen merkityksen ihmisten ja kansojen elämäs.

Puisella ongenkoukulla kalaa narraava koltta on säälittävä olento.

SALMIJÄRVELTÄ KOLTTAKÖNKÄÄLLE.

Salmijärvelt’ on matkaa Patsjokia alha Jäämeren rantahan viälä nuan 30 km. Salmijärvelle asti tuntuu maisema viälä Lapilta ja Suameltakin, mutta siitä lähtien rupiaa jo näyttämhän jotta tullahan uurelle pualelle mailmaa. Ympäristö rupiaa muuttumhan korkiaksi ylänkömaaksi, jylhäksi vuaristoksi, johna kohuaa toine toistansa mahtaveet harmaa paljaslaki-tunturi. Vain laaksopaikoos ja jokien varsis on vihantaa matalaa vehriäästä koivikkua ja niittyläikkiä, harmajaan kalliooren välis. Vuarilla näköö porolaumoja jäkälää ettimäs.

Ilmaki tuntuu viiliämmältä; mahtaakohan sitte jo Jäämeren tuulahrukset tuntua jokilaaksoa pitki tänne asti. Jota alemmas joensuuta kohri tullahan sitä mahtavammaksi muuttuuvat maisemat. Toisin paikoon juaksoo joki parin kolmen saran metrin korkuusten rantakalliooren välis. Joskus se leviää kaunihiksi järveksi, johna korkiat kalliosaaret tuavat miälehen Böcklinin kuvan »Manalan saaresta». Järvi makaa peilityynnä, taivahan sini ja harmaat tunturit kuvastuuvat sen pinnasta. Tälläänen suuremmoosen jylhä ja samalla kaunis on Töllevinjärvi, kaunihin paikka koko Patsjoen laaksos.

Töllevistä kääntyy Petsamon rakenteella oleva maantiä Patsjoen laaksosta yli tunturien Petsamonjoen laaksohon. Matkaa on Töllevistä Petsamon Yläluasterihin nuan 50 km. Sillä välillä on maa korkiaa tunturi- ja tundraylänkyä. S’oon aivan asumatoonta, vain uuren tiän vartehen on rakennettu valtion majataloja, jokka seisoovat tyhjillä. Talvisehen aikahan riahuu tällä ylängöllä hirmuusia lumimyrskyjä, jokka voi haurata ihmisiä kinoksihi.