Part 5

Siin’ oli Laanilas, ku me sinne tulimma, justhin yks miässakki valtion maantiätä korjaamas. Ku iltaasin tyät oli lopetettu, niin miähet huviksensa huhtoovat kultahiataa ja aina väliinsä olivat saanehekki. Yhrellä poijall’ oli piänes klasipotus hyvä joukko kultamurenoota, jotta saimma omin silmin nährä Suamen kultaa, joka muutoon kuuluu olovanki parasta sorttia laarultansa koko mailmas.

Laanilan majataloo on rakennettu Prospeetori yhtiön entisen päätaloon pihamaalle. Siinä seisoo yhtiön makasiinit ja tallit viäläki paikoollansa. Yhres huanehes on viäläki kullanhuhronta-ränniä ja muita kamppehia. Majataloon emännältä sopii vai pyytää laihnaksi huhtomafatia ja kävellä parikymmentä syltä pihalta uaman rantahan, joka on aivan siinä ääres. Ei muuta ku kalunaasta hiataa ja vettä fatihi ja sitte huhtomhan. Kyllä siitä aina jokin murena farin pohjahan jää, vaikka se maa onki möyritty kymmenihin kertoohi. Jokirannat on tongittu aiva ylösalaasin.

Käythin me siälä jokirannas kans kattomas ja oli toisilla fatiki kainalos, mutta satuumma olemhan nii isoomahaasia ja takakenoosia miähiä, jottei se kyykkimine, ku siin’olis pitäny olla pää alhappäinki, tahtonu oikee luannistua. Ja mitäs sillä kullalla ny tekiskää, ku Suames on paperimarkka?

METTÄSTÄJÄÄN JA KALASTAJAAN PARATIISI.

Laanilan kevaritaloo on tunturin juurella. Parin kilometrin pääs siitä alkaa Saariseljän tunturiharjanne, joka kulkoo Lapin poikki ja jakaa joet kahtahalle, toiset etelähän Keminjoen vesistöhön, toiset pohjoosehe päin Inarinjärven vesihin. Siinä on tunturi toisensa perähän yhres jonos, ku katonharja, joka kaataa kahtahalle. Muttei se mitää eri korkiaa vuaristua oo. Maa nousoo hitahasti pitkän matkaa ja itte ne tunturit on tasaasia ja silooseksi leivotuita ku limput. Ei niinku ryssänlimput, mutta sellaasia ku vanhaa laija suamalaaset varileivät. Siitä sen hyvi ymmärtää, ku autolla saattaa laskettaa korkeemmalle kukkulalle asti.

Mutta ennenku me jätämmä sen Laanilan majataloon, nii mun pitää muistaa sanua, jotta siälä s’oon mettästäjään paratiisi siinä Laanilan ympäristööllä. Maisemat on kerrassa komeeta ja suuremmoosia, korkeeta tunturia, harjuja ja vaaroja joka pualella; lintuja ja jäniksiä joka puskan juures. Kuivat, laajat hiatakankahat joka pualella. Passaa siälä pyssy seljäs pasteeraalla. Ei siälä henkiä salpaa. Ilma tuntuu köykääseltä hengittää ja aurinko paistaa mollottaa taivahalta yätä päivää. Ja on siälä siksi toiseksi suurempiakin otuksia. On kettuja, näätiä, ahmoja. On susia ja karhujakin. Ja jois ja järvis, joit'on joka pualella, on kalaa jos jonkin sorttista. Kelpaa siälä mettämiähen elellä ulkoilmaelämää viikon kaks ja tulla parantunehena ja parempana ihmisenä takaasi tänne sunnuntai-mettästäjään valtakuntahan, johna pitää jänikset ostaa torilta tyyrihistä hinnasta ja valehrella sellaasia juttuja jotta ittiäkin hävettää.

Sinne Laanilahan kehoottaasin mettästäjiä lähtemhän kesälomaansa viättämhän. Eikä vissisti kukaa karu sitä kesää. Jos ei haluttaasi aiva taivasalla maata, nii siinä Laanilan kevaris sopii olla kortteeria.

Laanilasta alkaan rupiaa tiä hiljallensa nousemhan. Eres näkyy siniseltä hohtava korkia Kaunispään tunturi, joka sitä mukaa kumminki alenoo ku likemmäksi tullahan. Ku ollahan maantiän korkeemmalla kobralla, nii imehtölöö, jotta tuallaane nyppyläkö se ny oliki vai, joka näytti nii kovasti korkialta kauempaa. Tiä kulkoo melkeen keskeltä tunturin ylitte. Kaunispään huipulle nousu on nii loivaa, jotta autolla voi ajaa kukkulan harjalle. Me nousimma kumminki pois ja kävelimmä ylhä. Mutta pitee sinne oli ku silmähän näytti. Ainaki kilometrin verran on sinne tiältä matkaa.

Tunturit on aivan alastomia ja patjahan näköösiä kallioota. Vai jäkälää ja marjanvarpuja kasvaa niillä. Jota kauemmas pohjoosehe ja jota korkiammalle tullahan, sitä matalammaksi ja kitukasvuusemmaksi puut käyvät. Se johtuu tiätysti ilmanalasta, kylmyyrestä, märkyyrestä ja misthän kaikista riippuukin, mutta nii se vai on, jotta ku tunturin rinnettä nousthan ylhäppäi, nii äkkiää tulooki ethen paikka elikkä raja, jota ylemmäs ei ykskää puu nosta latvaansa. Tunturin ympärillä saattaa kasvaa hyvinkin tihiää mettää, varsinki koivua ja mäntyä, mutta koko mettä on vissillä korkeurella ku saksilla klumpattu yhtätasaaseksi. Tästä mettän rajasta nousoo sitte harmaa tunturi, puuttomana ja alastomana, suurena, hiljaasena ja tasaasena kaarena.

Mutta siältä korkialta kummulta, tunturin huipulta aukee satakilometrinen unohtumattoman valtava ja hurmaava näköala. Varsinkin ilta-auringon valaastukses on siälä silmiä hivelöövä färiloisto, joka aiva häikääsöö.

Me satuumma tulemhän Kaunispään tunturille keskiyön aikhan, ku kesäyön aurinko seisoo paikoollansa nuan korennon mitan taivhan rannan, elikkä paremmin sanojen toisen tunturin yläpuolella. Seliaasia kultapilviä, punaniskoja ja teräksen sinihehkua en oo koskaan nähny taivahalla palavan ku siälä. Eikä niitä mualla ookkaa ku Lapin tunturiilla!

Ja maa taivahankannen alla, mikä färien moninaasuus ja väreely siälä onkaa! Tunturien rintehis on mustan sametin kaltaasia juavia; siäl' on varjua, joka vähitellen kirkastuu auringon pualella tuareheksi syvänvehriääseksi mäntymettäksi. Siinä viäres nuari viälä täythen lehtehe puhkeematoon koivikko kuultaa keltaasenvehriääseltä. Tuala paistaa aurinko harvahan männikköhön, josta yksinääsiä männynrunkoja välkkyy ku kultaloimia vehriääses kankahas.

Ja kun kattot jalkoohis, mihnä seisot, nii totisesti säikährät. Näet pölyyset kenkäs ihanalla punaasella purppuramatolla. Siinä kasvaa ympärillä joka paikas piäntä punaasta tunturikukkaa, niin tihjäs, jotta näyttää siltä ku koko tunturin ylle olis levitetty punaanen kukkaasmatto — mokomankin viarahan poljettavaksi! Tunnet ittes syntiseksi ja piäneksi. Ja sitä sä ootkin, oo sitte kukas tahrot, joka tunturille tuut. Kärpäänen sinä oot, oikia navettakärpäänen Luajan suuren kaunihin kaarevan katoksen alla. Kärpäänen oot, elikkä et eres kärpäänenkään, kärpääsen jälki vai, hajutoon ja mautoon näppylä sinä siälä tunturin huipull’oot, vaikkas täälä ihmisten ilmoolla kuinkaki mahtava, mahakas ja rahakas pontsari olsit.

Oon mä nähny monenki tairemaalarin suuria färiläjiä kankahillensa fläiskivän, harjakset pystys seliittävän ja vannovan, jotta mitää sen kaunihimpaa, väkevämpää, hurmaavampaa ei mailmas oo ennen nähty ku hänen töherryksensä. Mutta niille sanon mä, jotta menkää klopit sinne Lapin tunturiille kattelemhan ja imehtelemhän färiä ja kaunista. Siälä rookaatta kaikkien aikojen suurimman färimestarin ja saatta tyhminä kananpoikina ihaallen töllistellä sen käsialaa. Mutta tukkikaa syntinen suunna ja katkaaskaa kurjat pensselinnä, sillä että te pysty sen mestarin tauluja eres kopioottemhankaa. Niitä pitää vain kattella, hiljaases miäles kiitellä ja siunata, ku on saanu hetken nährä Lapin färiloistoa.

Juhlallisin miälin, niinku jokin salaane kaipaus olis rinnas täyttyny, asteloo matkamiäs tunturin kuvesta alha tiälle, joka johtaa taas takaasi maailman turulle, ihmisten ilmoolle. Mutta silmhän on jääny kuva, miälehe muisto, joka lämmittää viälä vuasien takaa.

Kaunispään tunturilta rupiaa tiä läskemhan Inarinjärven laaksohon. Pari kevaritalua siin’on välillä ja matkaa neljättäkymmentä kilometriä. Mutta se on hauska ja vaihteleva taival. Kasvullisuus on siälä rehevämpää ja iloosempaa ku Sorankylän ja Laanilan välillä. Tuamia kasvaa tiän varres suuria puskikoota ja ne kukkiivat väkevästi tuaksuten viälä heinäkuun 1 p:nä, kun Inarinjärvelle saavuumma. Ja samahan aikahan oli viälä toinen puali Inarinjärvestä jääs'. Mutta kevät oliki sinä kesänä kovin myähä. Lehtipuu ja mänty on sillä pualella tunturia vallalla. Kuusi on jääny kokonansa tunturijonon eteläpualelle. Sitä ei tapaa Inarin alueella muuta ku ylen harvas, nii että niistä imehenä kerrothan ja mainithan, mihnä sellaane kasvaa. Niimpä on Inarinjärven saroosta saarista vain yks ainua, nimeltä Mahlatti-Roiro, jolla kasvaa jokin kuusipuu.

On se Inarinjärvi eri präiskäles järveksi. S’oon yli 2,500 neliökilometriä. »Maammekirjashan» laulethan, jotta yks äijä meinas kerraasti mitata, kuinka syvä s’oon, mutta äijän naru katkeski. Ja eikös s’ollu nii, jotta järvi muka lauloo, »oon niin syvä kun oon pitkäkin. Eikä sen syvyytt’oo mitattu sittemmin»? Mutta kyllä se Topelius laulaa lurahutti silloo vähä lompuskaa joukkohon. Kaunis s’oon kyliä Inarinjärvi ja kovasti kirkasta vettä, muttei s’oo kumminkaa pohjatoon. 60 metriä on syvimmältä kohtaa. Neljäkymmentä Lapin äijää sais siinä seisua toistensa olkapäillä ennenkö ylimmääsen noukka verestä nousis. Itte järvi on kovasti monihaaraane ja sokkeloone. Ja saaria ja niämiä on jos kuinka paljo. Kalaa on runsahasti ja monellaasta. Haukia ei piretä siälä eres kalanakaa. Sitä halveksuthan ja haukuthan »jängän koiraksi». Siikoja, taimenia, harria ja muita sellaasia lohensukuusia fiiniä kaloja siälä vai ongithan.

Kun neuvoon mettästäjiä menemhän Laanilahan, nii täälä Inaris s’oon kalamiästen paratiisi. Ei trenkää särkiä, salakoota ja muuta roskakalaa onkia, passaa vai verellä kyynärän mittaasia »tammukoota». Mainio majapaikka on Virtaniämen majataloo, jok’on nyt Matkaaluyhristyksen hoiros.

Inarinjärven eteläpääs on Ivalon kylä, jok’on Inarin pääpaikka, vaikka Inarin kirkonkylä onkin järven länsilairalla. Ivalosta menöö vai huano kinttupolku kirkolle maata myäri. Sinne kuljethan moottorivenehillä järviä pitki. Ivalos on Lapin rajavartioston yks pääkortteeriista. Rajasotilahat olivat siälä melkeen järjestänsä Etelä-Pohjanmaan poikia Härmästä, Lapualta, Kauhavalta ja Lappajärveltä. Itte olivat rakentanhet ittellensä hauskan kasarmin. Pulloposkisia ja hyvinsyänehen näköösiä olivat. Ja tervhyysiä lährettivät kaikille, jotta kyllä siälä hyvin voitahan.

Matka Sorankylästä Ivalohon on 165 kilometriä. Sillä välillä on usiampia kertoja kuljetettava auto lossilla elikkä färillä jokien ylitte. Kuljetuksesta menöö tiätysti maksu färikaralle, joka kuljettaa ylitte. N’ei ota maksua pohjoosehen mennes ollenkaa. Sanoovat vain, jotta kerkiääpä tuan saara. Äkkiouto tykkääs pian, jotta taisit jäärä miäs nyt omaas paitti, ku nii vain päästät auton menemähän. Mutta asia on kattokaas sillä lailla, jotta joka sinne pohjoosehen menöö, nii kyllä se kans vissisti takaasi tuloo ja käunihisti saakin lossirahan maksaa, joka muutoon ei ookkaa aiva piäni.

Ei auta muu, ku ei kerran oo, ku yks tiä, joka Lappihi via!

INARISTA PATSJOELLE.

Ivalos otettihin meirät vastahan juhlallisesti. Tiätäähän sen jotta ihmiset siäl’ oli töpinäs, ku nii suuria herroja tuli oikee kaks autokuarmallista. Me olimma kumminki myähästynhet nii paljo, että kerkesimmä perille vasta jälkhen pualen yän eiväkkä kaikki kattomhan tullehet ollehet jaksanhet orottaa. Lapin rajavartioston Ivalon komppania seisoo kasarmin eres mirnaarivis jääkäriluutnantti Sunkvistin komennos, joka lausuu meirän tervetulleheksi sinne Perä-Lappihi. Sotapoijat seisoovat tikkusuaras niinku olsivat pranstakat niällehet; ei silmäkää räpähtäny. Me tiätysti kans koitimma oikaasta kroppia ja olla sotaasen näköösiä. Ivalon frouvat olivat järjestänhet meille fiinit voileipäpöyrät ja kaffitukset. Kaikki me pistimmä armollisesti poskehe ja sitte suoraa sänkyhy. Kyllä kelpaa kansanerustajaan joukos reissaalla! Mäkin menin aiva täyrestä ku väärä raha. — Ja oikee ministeriksi ykski äijä karahteeras!

Ivalos tuntoo viälä olevansa ihmisten ilmoolla, mutta ku siitä lährethän painumhan Petsamoa kohri, nii alkaa uusi maailma. Saa sanoa hyvästit pitkiksi aijooksi pehmoosille sängyylle, talterikkikomennolle, ja muille mukavuuksille. Alkaa asumattomat erämaat.

Ennen pökkäs Rovaniämeltä tuleva maantiä Ivaloho ja Inarin kirkolle, mutta senjälkehen ku Suami sai Petsamon alueen, on valtio pannu aluulle hyvän maantiän rakentamisen Ivalosta Petsamhon asti. S’oon parastaikaa rakentehen alla ja tuloo siitä 212 km. pitkä tiä. Siitä on jo valmihina nyt osa, Ivalosta Patsjoelle Nautsin majataloohi, joka väli on lähes 90 km. Kesällä 1924 valmistuu tiä jo Höyhenjärvelle asti. Ja se tiä on parasta, mitä min oon Suames nähny. S’oon muistaakseni kahreksan meeteriä leviää ja nii siloosta ku pöytä. Monis paikoos on suuria ja syviä leikkauksia; toisin paikoon on tiätä pitäny kovasti nostaa kivivalliilla. Jyrkkiä mäkiä on marallettu sillä lailla, jotta tiä on pantu nousemhan kiamurrellen mäkiä ylhä. Monia suuria puusiltoja on rakennettu jokien poikki. Kun tiä kulkoo asumattomien erämairen halki, on sen rakentaminen tullu kovasti kallihiksi, nuan 160,000 mk kilometri. Tyäväkiä on vaikia sinne saara ja palkat kauhian korkeeta. Hevoosmiähelle on pitäny maksaa neljäkin sataa markkaa päiväs. Luulis jotta siinä tuloo kovastikki tyäpalkoolle, mutta yhtehe tyhjän kans se pakkaa vetämhän, ku maan kuljetus tuloo niin tyyrihiksi. Monta markkaa maksaa ajopalkka joka kilolta, joka sinne verethän. Mutta sitä mukaa ku saarahan tiätä, jotta voirahan hevoosella ja jo autoollaki tavaroota kuljettaa, tuloo elämisen puali kans halvemmaks. Ennenkun tiätä ei ollu ollenkaa, piti ihmisten kuljettaa tavaransa joko venehis elikkä seljäs kantamalla, jos ei talvisaikaan oltu porokyytillä kesän tarvestansa varannu. Kovasti hyvä asia on, ku valtio sitä tiätä siälä rakennuttaa, vaikka se tulooki paljo maksamhan, mutta sitte se kans on ikuusiksi aijooksi tehty ja vuasikymmenien kulues se lopuksi kyllä maksaa ittensä, ku ihmisten elämä pääsöö siäläkin alkuhun.

Vaikka Ivalon ja Nautsin väli on niin asumatoonta, jotta vain Virtaniämen majataloon paikalla, siinä kohras, johna Patsjoki lähtöö Inarin järvestä, on pari piänenlaasta huushollia, niin on maamatka kovasti vaihteleva ja hauska sitä uutta tiätä myäri. Tiä on komiaa ja sellaases kunnes, jotta sitä ajaa aivan lystiksensä autolla. Siälä saa kerrankin päästää penssiinikärryystänsä koko voiman fyrräämähän ja laskettaa n’otta syränalaa huikaasoo. Ei tarvitte peljätä jotta ketää vastahan tuloo. Ei oo lehmiä, eikä ihmisiä eres. Tiä on ku pöytä, painaa päälle vai sen ku pää kestää.

Näköalat on suuria ja mahtavia. Korkeeta vuaria ja tunturia näköö joka pualella. Monaasti ajethan jokien poikki ja kaunihien järvien sivun. Jäniksiä saattaa istua kököttää keskellä tiätä. Ne nousoo pystyhyn, räpöttäävät silmiä ja vipottaavat korvia jotta, mikä merkillinen pörötes se tualta tuloo? — ku näköövät auton tulla huhkivan keskellä erämaata. Tiän viäres puunlarvas kurkotteloo koppelo päätänsä, eikä käsitä mikä rusamasiina siinä mennä präiskäs? Häjyn käryn vain lykkäs ja pölyä nostatti noukkahan. Olis se hauska tiätää, mitä koppelo siitä fyrrystä sitte kullallensa luritteli, ku kahrenkesken jäivät puun oksalle imehtelemhän.

Nautsin majataloohi toppas meirän tiä. Siinä maksettihin autonajajille ja ruvettihin matkaa tekemhän veneskyytillä Patsjokia alha. Nautsin ympäristö on kaunista seutua. Sillä kohtaa laskoo Nautsijoki suurehen Patsjokehen ja muarostaa komian suvantopaikan. Norjan raja tuloo siinä Patsjoen mutkahan ja kulkoo sitte Jäämerehen asti Patsjokia pitki, nii että länsiranta kuuluu Norjalle ja itäpuali Suamelle. Mutta likillä joen suuta Jäämeren rannas, on norjalaasilla harmin paikka. Siälä on Patsjoen viimmeene ja suurin koski, mahtava Kolttaköngäs, ja se kuuluu kokonansa Suamelle, molemmat rannat. Norjan pualeesella rannalla on vanha ryssälääne luastari, johna ennen on asunu venälääsiä munkkia. Ku Venäjä ja Norja aikoonansa sopiivat rajasta, nii ryssät eivät millää jättänehet jumalansa kirkkua norjalaasille. Sitä varte sovittihin nii, jotta ryssä kahmaasi Norjan rannasta nuan neliökilometrin suuruusen kappalehen ja sanoo, jotta täm’ on mun. Ja ku Suami sitte sai Petsamon aluehen, nii siinä kaupas följäs kans se Kolttakönkähän ryssänkirkko, munkit molinoonensa, kosket, rannat ja kaikki tyynni. Siltä kohtaa on Patsjoki poikki ja norjalaaset saavat pyyrellä, jos läpipäästetääs. Ovat koittanhet sitä toista rantaa ja koskia ryssiltä ostaakki, mutteivät oo saanehet. Siihe koskhe tulis erinomaane vesivoimalaitos, ku siin’ on 30,000 hevoosvoimaa. Norjalaaset koittavat nyt meiltä jos jollakin lailla puijata sitä toista rantaa. Ovat keksinhet vastavaatimuksenkin, jolla yrittäävät pullikoora ja politikoora. Sanoovat, jotta heirän rajansa kans menöö yhres paikas Patsjoen poikki! Siälä Nautsin suvannos, jost'oli äsköön puhet. Suamen ja Norjan raja kulkoo koko matkan keskeltä Patsjokia, mutta ku ei kivipyykkiä oo tiätystikkää passannu panna keskelle järviä elikkä suvantua, nii on se kaikes sovinnos pistetty vesirajalla Suamen pualella. Nyt väittäävät norjalaaset jotta, jaa jaa ku kerran kivi seisoo tuas, nii raja on joen poikki! Ei ne ota kuulevhin korvihinsakkaa sitä, jotta eihän sitä kiviä oo voitu keski järvehen panna. Ne koittaavat vain vängätä jotta —

— Joki on siitä poikki, eikä suamalaasill’ oo siitä läpikulkua, mutta tuata, tuata, saatta sovitella siitä Kolttakönkähästä —. Me luavumma, jos tekin! — koittaavat norjalaaset meitä narrata.

Kovasti meitä nauratti, ku rajasotilahat kertoovat tästä rajariirasta. Yks Lapualta kotoosi olova rajasotilas jahkaasi jotta::

— Kyllähän me tämän rajariiran täälä helposti ja yksinkertaasesti selvittääsimmä, mutta taitaas ne Helsingin herrat nostaa aika jyrinän, jos me jonaki päivänä hairaasimma tuan kivenmulkkeron kainalohomma ja mossaasimma tilalle toiselle rannalle. Sillä s’olis selvä — —

Nautsista lähti meitä sotilahat kyyttimhän kahrella venehellä jokia alhappäi 20 kilometrin päähän Höyhenjärvelle. Sillä välillä oli pari niin kovaa koskia, jotta piti nousta rannalle kävelemhän ja venesmiäs vain yksin laski alha. Siin’oli miäs henkensä kaupalla, mutta onnellisesti se kumminkin pääsi. Oli niinkin kovia koskia, jotta venehen piti laskia köyrellä alha ja toisin paikoon piti venestä vetää maata myäri kosken paitti. Aamuyällä tultihin Höyhenjärvelle ja ajettihin yäksi Patsjoen hotelliin, Jakolan Mikin mökille, johna kaikki Petsamhon reissaavat poikkeevat. Itte prisitäntti Toolpärikki on maannu yänsä siälä Mikin mökin ullakolla.

PATSJOEN HOTELLI.

Patsjoen hotelli! — sehän kuuiustaa suurenmooselta. Vai on siälä pohjan perukoolla oikee hotelliki? — Ompa vai ja hyvä onki, vaikkei se sellaane oo ku täälä alamais hotelliksi kuttuthan.

S’oon vai pikkuune miähenkorkuune mökki, john'on pikkuune tupa ja kapanmittaane kamari. Ullakkokin on niin korkia, jotta friskisti mahtuu kurkiharjan kobralla lyhkääne miäs kontillansa seisomhan. Päärys on iikkuna ku uuninluukku, mutta siin'on oikee klasista klasi. Ullakkoa käytöthän reissaavaasten makuukamarina ja siälä meiränkin sakkimma, yhtehensä 13 henkiä, kahtehe suaraha rivihi larottuna ku silakat viäretyste nukuumma suloosesti yämmä, lakki pääs ja saappahat jaloos. Kovaa kuria ja komentua siinä tarvittihin, jotta kaikki mahruumma lameellensa järjestykses makuulle. Ku toista kylkiä rupes puulla porottamhan, niin komennuksen mukhan piti koko rivin kääntyä.

Ja vaikka Jakolan-Mikon akka kehahteli jotta:

On niitä herroja meillä ennenki nähty — nii sanon mä vaa sen, jottei Patsjoen hotellin ullakolla oo ennen eikä taireta koskaa vastakaa nährä yhtähaavaa nii tukevaa reissupoikaan sakkia ku se meirän joukko oli. Siin’oli kaikki tiäthet ja asiantuntemukset erustettuuna. Oli maanviljelys-, kauppa-, kunnallis-, lääkintä-, mettä- ja sotaneuvoksia, sanomalehtimiähiä ja hianompaaki sukupuulta. Ja rikosoikeuren professoriaki oli toista sataa kiina — —

Itte tämä hotelli, Jakolan-Mikon huusholli, sijaattoo kaunihin Höyhenjärven rannalla, niämen kukkulalla, jost'on komja näköala järvelle.

Kyselin Mikolta sen elämänvaiheeta ja kuinka s’oon tänne kauvas erämaihin tullu asunahan.

— Nälkä ajoo! — vastas Mikko, jok’on jo yli 70 vuaren, mutta suaraselkääne ja luja miäs.

Pyyrin saara ottaa valokuvan Mikosta ja sen emännästä. Naurahtelivat siinä molemmat jotta:

— Mitäs meistä ny, vanhasta äijästä ja muarista valokuvaa — — mutta tulivat kumminkin tuvan portahille ja siinä knäpähytin. Mikko pisti oikee sikaarin suuhunsa jotta näyttääs komjammalta. Ja muari vai muutoon muhooli.

Jakolan-Mikko on tomeran muarinsa kans, joltei sanat lopu eikä turhia kruusaale, syntyysin Kittilän pitäjästä. Siältä ovat suurten nälkävuasien jälkhen siirtynhet yli Lapin tunturien Patsjoelle nykyyselle Petsamon aluehelle, joka silloo kuuluu Venäjälle. Samoon tekivät siihen aikahan monet muukki, ku elämisen mahrollisuuret kotopaikalla loppuuvat. Jäämeren rannoolla, jois ja järvis oli silloon, niinku nykki, eres kalaa, jota sai helposti pyyretyksi. Ja paljahalla kalallaki pysyy ihminen hätätilas hengis. Mettis on lintuja, maas marjoja ja — puis kuarta. Pettua pitää viälä tänä päivänäkin Lapin erämaan monen asukkahan purra henkikullan pitimiksi.

Nälkää pakhon lähti Jakolan-Mikkokin akkoonensa viirettäkymmentä vuatta sitte, kirves ainuana aseena. Sinne Höyhenjärven rannalle asettuuvat, risuusta ja puunrungoosta koppuloovat ittellensä katoksen pään päälle. Talveksi se hautautuu lumihin ja oli lämpöönenkin. Järvestä pyyrystivät kalaa, mettästä pauloolla lintuja. Ei ollu silloon likilläkää muita ihmisiä ku porolaumoonensa kiärtävät lappalaaset ja koltat. Nyt on tullu jo naapuriakin Höyhenjärvelle, oikee selviä suamalaasia.

Ryssän vallan aikana ei ollu Mikonkaan nimi kirjoos ei kansis. Eleli vain omin luvin ku mettän peto. Joskus ilmestyy Mikon mökille siihen aikhan jokin venälääne tsinovnikka, piisari eli mikhän mahtiherra mahtookaan olla, tiuskas nimiä ja kysyy lupaa, millä Mikko on asettunu Venäjän kruunun maille.

Mikko ei ymmärrä ryssää, mutta oppii kumminkin pian puhumhan venälääsen virkamiähen kans ruplan rahalla. Ei tarvinnu muuta ku töytätä herran käthen jonkin ruplan, nii selvä tuli ja ryssä posmitti jotta:

— Nitsevoo, hjuva mjees, soronnoo ja harassoo.

Sillä lailla joutuu Mikko samoon ku muukki sinne muuttanhet suamalaaset maksamhan verua vai ryssälääsille nurkkasihteeriille, jokka rupesivat käymhän joka vuasi ja välistä usiemmaastikki.

Parikymmentä vuatta sitten tuli Petsamoskin Venäjän vallan aikana jo päreet komento, nii jotta näitä kirjattomia erämaan asukkaina ruvettihin panemhan hengille ja väliinsä sortteeramhan verollekki. Pitkiä riitoja ja neuvotteluja käythin, mutta suamalaaset pysyyvät sitkiästi mökiisnänsä, jonka olivat luvatta rakentanhet, vaikka monekki häätötuamiot tuathin. — Ny, ku Petsamon alue on joutunu Suamelle, järjestöthän siälä asioota parastaikaa sillä lailla, jotta ihmiset saavat pitää mökkinsä ja maansa omanansa. Mutta hitahia n’oon nämä Suamen herraanki kiiruhut, valitteloovat Lapin ihmiset.

Kovas kamppaalus ja puuttehes kuhnivat ensimmääset vuaret siinä Jakolan-Mikon risumajas. Vähitellen elämisen puali vahvistuu, tuli lapsiaki ja Mikko miälistyy niin niämehensä Höyhenjärven rannalla, jotta rakenti oikian tuvan. Teki kamarinkin niinkun herrasväjes pruukahtan ja haki pitkän matkan takaa Norjasta oikee klasiset klasit mökkihinsä.

Siälä Jäämeren rannalla ja Perä-Lapis on tapana, jotta liuskakivistä rakennettu leivinuuni seisoo pihalla. Niin oli Jakolan-Mikoskin. Uuni on niin pikkuune n’otta sinne mahtuu vain pari piäntä kyrsää, mutta siäläpäi leivothankin joka päivä. Tehrähän riaska-leipää, kyrsä kerrallansa. Johki kuppihin eli fatihi akat vai pyärähyttävät taikinan ja sitte uunihin ja suuhu. Hätäriaskaksi meirän puales sellaasta leipää sanathan.

Ei oo siälä tiiliskiviä, mistä takan ja tornin rakentaas. Sitä varte onki takkarustinki ja torni tehty valikoorusta liuskakivistä ja savia pantu välihin. Puusta on uuninpellikki. Ja mätäs lyärähän tornin nenähän.

Täälä erämaas sen vasta huamaa, kuinka kovasti mukavaa on ihmisten elämä rintamais, john’on käytettävis kaikellaaset konehet ja pälehet. Sahattu lauranpala seki on jo merkillinen ja kaunis kapines. Rupias hongan kyljestä veistämhän kirvehellä tuuman lautoja! Laita ikkunapuut, ovet, laattiat, kattolaurat, vesikatonkin, pöyrät ja lavittat kirvehellä niinkun Jakolan-Mikko on saanu tehrä! — Nyt on jo olot muuttunhet vähä paremmiksi, ku alempana Patsjoella on yhres paikas pianoone tuulella käypä sahaki.