Part 4

Rovaniämelt’ on Sorankylhän matkaa 136 km ja siältä Inarinjärven rantahan 165 km. Siältä sitte Venäjän vanhalle rajalle Patsjoen mutkahan Nautsin majataloohi, johka asti Petsamon uusi maantiä nyt on valmis, lähes 100 km. Koko automatka oli siis nuan 400 km. Meit’ oli kymmenen henkiä ja maksettiin kyytistä 500 mk pekkaa päälle, n’ottei se mitää tyyristä kyyttiä ollu, ku autot saivat tullu tyhjinä saman tiän takaasi. Kyllähän sinne olis pääsny postiautollakin, jokka kulkoovat kolmaasti viikos erestakaasi Rovaniämelta Nautsihi asti, mutta n’oon sellaasia kuarma-autoja ja tavallisesti niin täynnä, jottei niihi olsi mahtunukkaa koko meirän sakki. Ja mukavampaa s’oli ajaa omilla autoolla, joita sai seisottaa, koska tykkäs. Viis henkiä meni kumpahankin autoho ja ku niis on kovasti pehmooset istuumet, nii passas siinä nojata rötköttää ja kattella mahtavia maisemia. Eikä se tullu oikiastansa paljo tyyrihimmäksi meille ku postiautokkaa, ku niis maksaa markan ja kilometri. Ja eihän s’olsi passannukkaa, ku oikee suarahan sanoo, jotta Suamen kansan eduskunnan laajaperääsimmät jäsenet olsivat körökyyrillä ajaa koluuttanhet. Vaikka totta s’oon, jotta kovasti hyvi niillä postiautoollaki pääsöö kulkohon.

Meille sattuu sitte viälä Rovaniäinen parahat autonkuljettajat. N’oon hurjia poikia ajaa karahuttamhan ne Rovaniämen saföörit. Päästäävät ku viimmeestä päivää ja moni niist'on ajanukki päänsä puuhu. Useemmite on puu menny poikki, mutta välist’ on sattunu niinki hullusti jotta pää on menny puhki. Nämä meirän saföörit olivat kans lyänhet monta ilmavolttia suurempien kivien ylitte ja pikkukivien päälle n’ei viittinhet kattuakkaa. Monta konesta on kuulemma niiren käsis heittäny henkensä, mutta omansa ovat miähet pitänhet. Mutta kyllä ne kans konhensa tuntivat. Meirän saföörin nimi oli Lipponen ja sill' oli komja musta parta. Sitä miästä mä kunniootan elämänikäni saföörien samppioonina ja oikiana autonkesyttäjänä. Se osas hypittääkki konesta ku orista. Ja olis laskettanu takajaloollaki — — tuata nuan, takapyärilläki pystyä, mutta me pyyrirnmä jotta:

— Mennähän ny vai maata myäri — —.

Eikä s’ollu ku yks tuhahros ku m’olimma jo Sorankylän rannas.

Siinä viis kilometriä ennen Sorankylää mä havaattin tiänviitan johna seisoo »Tähtelä».

Kysyyn Lipposelta jotta:

— Mihkäs se tua tiä viä?

— Se viä Tähtelähän, Suamen ilmatiätheelliselle havaantoasemalle, john’on paljo kaikellaasia merkillisiä konehia, jokka osoottaavat makneettivirtoja ja maanjäristyksiä. Ku oli se Messinan kauhia maanjäristys, nii täälä kaukana Lapis heti huiskuu monet tärpäntikkelit ja näyttivät, jotta nyt pullisteloo maapallo pahoon joltakin kantilta mailmaa. — S’oon siitä kumma taloo, jotta sitä pykätes ei oo käytetty yhtäkää rautanaulaa eikä muutakaa rautaa. Kaikki naulakki pitää olla vaskesta, jottei rauta häirittisi niitä fiiniä makneettisia konehia. Ennenku sinne sisälle päästöthän, pitää kaikki rautaesinehet jättää päältänsä pois. Ei saa olla yhtää palaa rautaa eikä terästä, muutoon menöö konhet prilleehi. — Ei eres housunknappiakaa, ku niis on rautaa sisällä — — seliitti Lipponen, joka sen asian tiätää.

— Sehän nyt on kamalaa! — imehtelin mä. — Pitääkö siinä ottaa housukki pois ku käyy siälä sisällä kattornas? Ja millä konstin niiren hoitajaan pöksyt sitte pysyy ylhällä? — —

— Puuknapiilla, puuknapiilla tiätysti — seliitti Lipponen.

En tiärä sitte, mahtookahan lykätä lompuskaa, mutta kovasti s’oli totisen näkööne, ku mä sivultapäi peräsin ja koitin kattella silmihin, jos se rakkari narraa.

RETKUE SAAPUU SORANKYLHÄN.

Sorankylä, s’oon jo Lappia. Itte kylä on Kitisen ja sen sivujoen Jesiönjoen mutkas tasaasella mataasella kankahalla, johna kasvaa harvaksensa matalaa mäntymettää. Taloot ja asumukset ovat uusia, hyvin rakennettuja ja sijaattoovat kaukana toisistansa, nii että kylä on kovin laaja. Joitaki taloja ja kylän kansakoulu on Kitisen joen itäpuolella. Joen yli kuljethan pukkisiltaa myäri, mutta sillan oli viäny vesi ja Kemi-yhtiön tukit, n’otta siitä kuljettihin ylitte venehillä. Kun Kemi-yhtiön tukit olivat sillan särkenhet, niin piti yhtiön pitää yätä päivää muutamia tukkimiähiä jokirannas kuljettamas ihmisiä ilman erestä ylitte. Ja sillankin sai yhtiö sitte korjata jällen entisehe kuntohon. Parempaa siltaa ei siihe kannata rakentaakkaa sitä varte, ku Kitisen joki aina kevääsin tulvii niin korkiaatte, jotta välistä tuloo vesi huanehisihi asti ja viää kiviä talojen kivijaloostaki.

Vesi nousoo monta metriä. Sorankylän rannas kuljethan suurella lautalla Jesiönjoen poikki. Meiränki autot viäthin lautalla yhrellä kertaa molemmat ylitte.

Sorankylä on Lapin pääkaupunki. Siäl'on uusi kaunis kivikirkko ja sen viäres hautuumaan lairas kyyhöttää vanha pikkuune ränstyny puukirkko, vanhan Lapin emäkirkko. S’oon ainaki kolmesataa vuatta vanha. Sorankyläs on valtion ylläpitämä Lapin sairaala, johna lappalaasekki kulkoovat plaastaroottemas kroppiansa. Mutta vähä siälä kulkoo sairahia. Ne syränmairen ihmiset koittaavat huusata itte ittiänsä ja luattaavat enempi noita-akkoohi ku tohtuuriihi. Jos ei tauti noitumisella erkane, niin s’oon kualemaksi, eikä siinä silloo auta vastahan harraaminen.

Sorankyläs on viälä sähkölennätinasemakin, postikonttuuri ja apteekki ja pari suurta kauppiasta, faltesmanni ja poliisi, n’otta se hyvinkin vastaa pikkuusta kaupunkia. Ja Lapin oloos s’oon sama ku Helsinki. Talvisaikhan hakoovat erämaan asukkahat poroolla kaikki kesän tarpehensa Sorankylästä. Silloo näköö siälä suuria pororaitoja, niinku ne sanoo porolaumoja, joilla verätethän kuarmia. Monta kymmentä porua kulkoo perätysten vetään pulkkaa eli ahkiota, jok’on ku poikkisahattu venes.

Soränkylän kunta on Suamen suurin kunta alaltansa. S’oon melkeen pualet Vaasan läänistä ja asukkaita on vain 7,000, n’otta kyllä siin’on lääniä jokahittelle käännyskellä vaikka vähä leviämmäättekki. Maanviljelystä siälä ei juuri olleskaa harjooteta. Vähä ohraa ja perunaa viljellähän. Karjaa pirethän vain omiksi tarpehiksi ja heinää niitethän luannonluhrilta. Rahat tianathan tukkitöistä, frahrinajosta, mettistä ja mistähän kukin mahtaakaan saara. Jois on runsahasti siikaa, taimenta ja muuta hyvää kalaa. Mettis on lintuja ja muita mettän eläviä, joita ihmiset pyyrystävät pakosta hengenpitimiksensä eikä niinku täälä alamais vain jouteksensa ja lystiksensä,. Saaraksensa ryypätä ja valehrella toisille, kuinka erinomaasia mettämiähiä n’oon — vaikka osteloovat jänikset torilta. Ainaki Vaasan herrat.

Mutta siälä Lapis, siäl’on viälä nykkin oikeeta eläviä karvaasia karhuja ja susia suuris laumoos.

Sorankyläs oltihin kovas töpinäs meirän tulon tähre. Tiätäähän sen ny, ku ensi kerran tuloo sinne Lapin perukoolle oikee kansanerustajia. Tiato tästä suuresta asiasta oli levinny kauas korpihin ja pitkien matkojen takaa oli tullu ihmisiä kattomhan näitä merkillisiä nähtävyyksiä. Kaks lappalaasakkaaki siinä seisoo pyhäputsus ja kirjavis pukimis imehtelemäs meitä ja me tiätysti koitimma olla kovasti tyrmää ja viisahan näköösiä.

Sorankyläs on nuarisoseuratalookin ja sen koivunvesoolla koristellus salis tarjottihin tulijaaskaffit monellaaste pikkuleipään kans. Oli siinä mahtanu olla kova häärinä ja pouket ennenku kaikki kryyterit, kartemummat ja kaneelipurkit oli saatu sinne syränmaahan hommatuksi ja fiinit nisuleivät leivotuksi kansanerustajaan maisteltaviksi. Hyvästi meitä pirettihin, syätettihin ja kaffitethin ja vakuuttavasti kans tuathin ilmi Lapin kansan elinehrot ja avuntoivehet. Merkillistä oli kumminki havaata, kuinka nua kaukaasen, kylmän ja pimiän Lapin asukkahat ennen talourellisia etuja toivoovat henkisen valistuksen apua. Yhteene ja yksimiälinen oli kaikilla toivo, jotta Sorankyläs v. 1922 perustettu kansanopisto otetaas valtion erikoosehen suajeluksehen, niin että sinne saataasihin palkatuksi hyviä opettajia ja voitaasihin antaa monipualista opetusta. Kansanopiston yhteytehen toivottihi isäntä- ja emäntäkoulua, opetusta karjanhoiros ja kotitaloures. Lapin kansanopistolla ei ollu viälä omaa talua. Sitä varte pyyrethin kansanerustajaan myätävaikutusta riittävän suuren valtionavun saamiseksi. (Sille onkin jo myännetty 500,000 mk.)

Toinen suuri asia oli Petsamon rautatiä. Siitä asiasta puhuu vanha harmaahapsinen opettaja-vanhus Kena sellaasella innolla ja vakaumuksella, jotta sai musta ja muista matkalaasista Petsamon raran innokkahia kannattajia.

Sorankylä säilyy retkelääsillä sulooses muistos varsinki siitä, jotta siälä saimma nukkua henkemmä hyväksi kolmatta voorokautta kestänehien ponnistusten perästä. Rovaniämeltä asti oli matka ollu yhtämittaasta menua yätä päivää. Oli torkuttu venehis, maattu pihamailla ja väsytty niin, jotta monen rupes jo muistumhan äitee miälehen. Kun sitte päästihin Sorankylhän iltamyähääsellä ja ohjattihin sairaalahan, johna saimma kukin pehmoosen vuatehen maataksemma, nii jo tuntuu taas ihanalta elämä. Pestihin matkapölyt naamasta ja uni maistuu! Kuus tukevaa tuffaa siinä veti kilvan jyriseviä unia n’otta seinät täräji ja katto kohooli. Sellaane konsertti siinä käyy, jotta tuskin saivat muut koko kihlakunnas unta silmihinsä sinä yänä. Ja sarankilon äijiä ku kaikki oltihin, nii tiätäähän sen jotta kontrapassua siinä pelattihin n’otta kastrullit köökin pualell’ olivat seiniltä puroollehet. Aivan oli aamulla kaikkien nenät paisuksis ja turtana sen hornoon päälle, ku oli nii nenää tutisuttanu. Ei tahtonu saattaa niistääkää. Mutta kyllä kans olimma virkeetä poikia aamulla. Vaattehia tomotettihin, kenkiä plankattihin, partaa ajettihin ja putsattihin erestä ja takaa n’otta m'olimma ku uusia miähiä.

Sitte lährettihin kauppapuariihin tekemhän viimmeeset ostokset, ennenku ihmisten ilmoolta lährethin painumhan Perä-Lappihin, kohre isoon Inarinjärven rantaa. Mikä tarvitti mitäkin, mutta yks oli yhtööstä ja kaikille välttämätöntä. S’oli pikiöljy. Ja sitä sai siälä ostaa oikee puhristettua ja valmihiksi pulloohi pantuna.

Kesä 1923 oli Lapis niinku muallaki kovasti myähääne ja sitä varte olivat hyttyysekki myähästynhet, jottei meill'oIlu niistä juuri mitää vaivaa alkumatkalla. Mutta sitte tuli kuumemmat poutapäivät ja Sorankyläs pakkas jo silloo talloo ruveta vähä manoottamhan, ku puri siältä ja täältä ja ympärinsäkki, n’otta kaikki käsittivät hyvin, jotta ny oli pikiöljyn aika tullu. Ja sitä varte osti jokahinen potun ja suurinaamaasimmat kaks. Mikä tarvitti viälä villakaulahitten, vesitakin, mikä pläkkilaatikollisen keksiä, mutta Kunnallisneuvos osti toista syltä nahkahihnaa, jolla vyätti hyllyvän vattaruutinkiinsa kaiken varalta lujasti kiinni, ku nii kauas lährettiin. Ja paperossia varattihin moneksi viikoksi, n’otta niit'oli viälä takaasitulleski. Sorankyläs on penssiiniasemakin, josta säiliöt täytettihin, ja nii lährettihin hyrräämähän pualenpäivän aijoos Sorankylän hiatakangasta pohjoosta kohri. Eres oli 12 tiiman ajo halki asumattomien erämairen. Koko tualla taipalehella ei oo tiän varres muita ihmisasumuksia ku mitätöön Sattasen kylä parikymmentä kilometriä Sorankylästä pohjoosehen ja valtion rakennuttamat kevaritaloot nuan kahren peninkulman pääs toisistansa. Mutta maisemat on mahtavia ja suuremmoosen suuria, laajoja ja yksinääsiä. Erämaan rauha ja erämaan henki lepää kaiken yllä. Tuntoo jotta liikkuu suuren koskemattoman luannon keskellä, rannattomat mettät ja suat, elikkä »jängät» niinku siälä sanothan, ovat joka pualella ympärillä. Siälä täälä vilahtaa silmhän kiamurteleva joki elikkä yksinääne mettälampi, jonka seljällä näköö sorsaparven soutelevan kaikes rauhas. Taivahan rannalla siintää sinihohtooset tunturit, aurinko helottaa kuumana ja paahtavana.

Hyttyyset seuraavat surisevana parvena peräs. Hyvältä maistaa siinä tuprutella tupakkia pehmooses autos ja pikiöljy, jota pitää tuan tuastakin uurestansa hiarua naamahan, kirvelöö suloosesti poskipäis ja nenäs tuntuu ihana tervan tuaksu.

Kelpaa sitä sillä lailla laskettaa pohjoisnapaa kohri!

KARHUNTAPPAJIA JA LAPPALAASIA.

Sorankylästä Inarinjärvelle ja siitä uutta maantiätä Petsamhon asti on valtio rakennuttanu tiän vartehen siistiä majataloja matkustavaasille. N’oon uusia ja kaiken pualesta mukavasti järjestettyjä kolmen huanehen taloja, jotta niis lystiksensä majaaloo vaikka pitemmänkin aikaa. Eik’oo kovin tyyrihiäkää, kun niis on vahvistetut taksat. Kun taipalehet on aiva asumattomia, nii on majatalojen hoitajiksi pitäny erityysesti palkata väkiä. Akka pitää paria lehmää, jotta saa kaffimaittilan ja maitua, ja miäs kalasteloo ja mettästelöö aikansa kuluksi, ku palkka juaksoo kruunulta. Mutta niin on yksinäästä elämä siälä syränmaan kevaritaloos, ja ei taira se palkkakaa nii häävine olla, jottei tahro kruunu saara sellaasia ihmisiä, jokka asettuusivat palkankaan erestä nuahi komeehi kevaritaloohi hoitajiksi. Mekki rookasimma majataloja, jokka seisoovat aivan kylmillä, kun ei ketää oltu asumha saatu.

Kyllä siinä tuli ajatelleheksi, jotta tänne sitä pitääski siirtyä suurehe rauhaha mettästelemhän ja kalastelemhan mailman rähinästä, ku sais niin hyvät huanehekki asuaksensa ja palkkaa kaupanpäälliseksi. Ovet seisoovat nykki paris paikas seljällänsä. Sinne sai mennä ja tulla kukin halunsa mukhan, keittää hyväs hellas omasta pussistansa ja oikaasta laattialle levolle. Eikä poislähties tarvinnu kysyä maksua eikä ketää kiitellä. — Niitä kylmillä olevia majataloja on varsinkin Patsjoen ja Petsamon välillä, johna maantiätä ei viäl oo ku vähä ainoottu.

Se mahtoo olla siinä Suvannon ja Lohijoen kevarien välillä ku asuu se kuuluusa karhuntappaja Torpan-Paavo. Sen uuresta pykätty tupa on justihi maantiän viäres ja satoo ku saavista kaataan, ku tultihin sinne. Meit oli kehootettu pirättöhön siinä Torpan-Paavon tuvan kobralla ja käymhän kattomas oikiaa karhuntappajaa, josta puhuttihin koko Lapis. Se sattuukin olohon kotona, jotta me sen rookasimma. Kovasti oli laatumiäs, hiljaane ja harvapuheene, mutta pituut' oli hyvän joukon neljättä kyynärää, krouviluinen ja rontti miäs. 15 karhua on Paavo jo kaatanu, eik’ oo ku vähä päälle neljänkymmenen. S’oon valtion mettänvartija ja on periny sen viraan isältänsä, jok’ oli kans kuuluusa karhuntappaja. Ja kovastihan se passaa mettänvartijan homma sellaaselle mettän eläjälle ja mettämiähelle, ku se Paavo. Mettästys s’oonkin sen pääelinkeino, vaikka samalla katteloo kruunun mettienkin perähän.

Siälä Lapis on karhu viälä aiva yleene kotoelään. Joka kesä se repii jonkun lehmän eli lampahan. Ja s’oon sellaane peto, jottei sitä vastaha kaikki lökäpöksyt, niinku Luteerus sanoo, meekkää. Mutta Paavolle on karhu tuttu kaveri. On oikee iloonenki, ku sen rookaa, sillä kattokaas siinä tuloo silloon Paavolle raha oikee kahrella jalaaila vastahan.

Kertoo se ollehensa mones kovaski ottelus karhun kans, mutta aina on selvän tehny. Isä-vainaansakki kerkes jo kerran nuarena poikana pelastamhan karhun kynsistä keihästämällä.

Erellistalvena s'oli tianannu aika lailla rahaa, ku myi enklantilaasille loortiille, elikkä mithän misteriä olvat, yhren karhunpesän. Paavolla on tuttuja helsinkilääsiä herroja, jokka käyyvät siälä välistä mettästämäs, ja niille se ilmootti, jotta sill’on kiarrokses suuri naaras-karhu, jonka se myiis.

No siitä tuli eri pouket Helsingis. Enklannin lähetystön kautta osti kaks enkelsmannia sen karhunpesän Paavolta ja maksoovat nii ruakottoman paljo, jottei sitä tavalliset ihmiset ymmärräkkää — kakskymmentätuhatta markkaa! — Kyllä n'oon hulluja ne enklantilaaset, mutta hyvä se vai oli Paavolle, ku sai. Ja mitäs niiren enkelsmannien rahan on sitte väliä?

Kevättalvella oli sitte tullu suuri trusa herroja Helsingistä ja niill'oli ollu paljo passarimiähiä följys, monet turkit ja kaulahittet yllä.

— Kyllä s'oli eri touhua se karhun tappo — sanoo Paavo — kun mun piti olla siinä aina varoolla, jottei se karhu vai käy niiren herraan kimppuhu. Mutta sattuu se yks pihtikinttu ja isoonoukkaane herra osaamhan kumminkin nii, jotta karhu kuali, ku lähti pesästä. Suuret pivot ja kovat puheenplotinat oli sitte päälle piretty ja viäl’ oli pyyretty, jotta kun vain löytää uuren tappamattoaman karhun makooksen, nii heti pitää ilmoottaa Helsinkihi ja siältä tuloo karhun tappajia vaikka kuinka pitkältä ja maksaavat hyvin. Ja hyvinhän se niin passaaki, jotta antaa herraan vai hurrata ja maksaa, minä pistän rahat plakkarihi — tuumas Paavo.

Torpan Paavon huushollist’ on 30—40 kilometriä Vuotson lappalaaskylähän, johna majataloa hoitaa yks lappalaasperhe. Majataloo on rakennettu lappalaastuvan viärehe aiva tian vartehen. Pyssynhollin pääs on kolme neljä muuta lappalaasasumusta. Näill’ on oikiat puusta tehryt suamalaasmalliset tuvat, mutta muotoonhan lappalaaset asustaavat vain seipähistä pystyttään kokhonpannus koras, john’ on kivi keskellä hynttyä ja taivas paistaa katon reijästä sisälle.

Lappalaaset on pikkuusia äijänkänttyröötä, joll' on heikot sääret ku hyttyysillä. Niiren miälest’ on komiaa, ku miähell’ on ohkaaset ja väärät fletkusääret ku piipunvarret. Ääni on lappalaasilla ku lampahilla lauhkia ja inisevä. Ne kävellä flessukoovat ku olis vahinko aina housuus. — Lappalaasakat on piäniä vääräsäärisiä tylleröötä, kaikki samannäköösiä, eikä korjaksi voi sanua yhtäkää. Verhat niill’ on kovasti räikiänfärisiä, nii miähillä ku akoolla. Pääfärit on sininen, punaane ja keltaane, jokk’ on Lapin kansallisfärit. Miähill’ on pääs niin sanottu »neljän tuulen lakki», jok’ on ku lapsen tyyny neliskanttinen ja paksusti topattu. Se on tavallisesti sinistä verkaa ja joka nurkkahan menöö keskeltä päätä keltaane eli punaane rantu. Ja keskipääs on korja tupsu. Akooll’on kans komia ja tairokkahasti neulottu myssy. Miähill’ on päällä jonkillaane möhliä mekkoo, siinä vyä ja suuri poronluusta tehty tuppihoito vyällä. Kaulas on pyhääsehe aikaha jonkillaane hilkku kiaroottu niinku merimiähillä. Ja kintut on pauloottu aiva ihomyätääsiksi. Jaloos on poronkoivista kursitut karvakengät eli kallokkahat, niinku siälä sanothan.

Huanosti on lappalaasten asiat. Ennen n’oli rikkahia ja hyvin toimhentulevia; nyt n’oon köyhiä ja surkeeta ihmisiä. Ennen oli niillä tuhansia poroja, joita söivät ja möivät. Soran aikana ovat lappalaaset huushollannehet nii, jotta nyt on porot hävinnehet aiva olemattomiin. Kuuluu olevan enää koko Lapis vain 15 lappalaasperhettä, jokka viättäävät entistä kiärtävää elämää. Toiset ovat asettunhet asumhan puuhuanehisihi niinku muukki »lantalaaset» (suomalaiset), ja siin’ on syy lappalaasten kurjuutehe ja perikatohon. Se on tämän »siunatun» sivistyksen ansio, jotta se viää perikathon luannonkansat. Se viaroottaa ne pois vuasisataasista esi-isiltä perityystä elintavoosta.

Lappalaaset yrittäävät nyt siirtyä tupaihmisiksi ja koittaavat hankkia toimhentulonsa samalla lailla ku sinne asettunhet suamalaaset. Mutta siinä ne pahoon pettyvät. Ei oo lappalaasen kruppi kovas tyäs harjaantunu kestämhän siinä ku tavallinen tukkijätkä. Eikä oo lappalaane knuppinsakkaa pualesta suamalaasen tasalla. Lappalaasista saa sanua, jotta ei jaksa kruppi, eikä kestä knuppi.

Viälä kaiken kurjuuren lisäksi ovat lappalaaset miähet ruti laiskoja. Akat on ahkeroota ja hoitaavat koko huushollia, passaavat äijänkänttyräänsä n’otta häjyä teköö kattua. Ku lappalaasell’ on suinki rahaa, nii trengin se ottaa ittellensä suamalaasesta jätkästä, vaikkei olsi mitää tekemistäkää. Trenki narraa ja jutkuttaa lappalaasta aikansa ja nylköö siltä kovaa palkkaa. Ei kelpaa lappalaane rakentamhan omaa mökkiänsäkkää. Suamaiaasen pitää palkata timpermanniksi. Viinahan on Lapin äijä persoo. Juara lillittää vaikka viimmeesen killinkinsä. Tupakkia polttaavat nii miähet ku naiset ja kaffia trönätähän yhtämittaa.

Lappalaaset on kualeva suku. Uusia ei tahro tulla ja vanahat konttii maan rakohon.

LAPIN KULTAJOELLA.

Sorankyläst’ on 130 km Lapin kultajoelle, Hangasojalle, jonka viäres on Laanilan majataloo. Rovaniämeltä asti on sinne kokonaasta 266 km. On siinä matkaa, mutta autolla sen huristaa yhres voorokaures.

Laanilan tianoot on tullu kuuluusiksi siitä, jotta siäl’ on suuret alat kultapitoosta hiatamaata. Vuanna 1868 oli siälä tutkimas jokkin valtion vuari-insinöörit ja huamasivat, jotta Ivalonjoen varsilla, nuan 700 neliökilometrin alalla, oli maaperäs runsahasti hianua kultahiataa. Löyröstä leves heti tiato ympärinsä ja sinne lähti paljo ihmisiä kultaa kaivamhan. Kulta on siälä hiaran joukos piäninä kryyninä joen pohjis ja ranta-töyris. Ja se huhtominen tapahtuu sillä lailla jotta tavallisehen pläkkifathin otethan maata ja kaarethan vettä päälle. Fatia huiskutetaan sitte varovaasesti jotta hiata ja rapa fläiskyy lairan yli pois. Farin pohjalle jää lopuksi raskahammat ainekset ja kullan murut. Huhtomista jatkethan aina vai mones veres ja viimmee ruvethan syynäämhän, jotta tuliko siitä mitää. Lopuksi kaarethan sakka farin pohjasta paperin päälle, kuivathan ja puhaltamalla peraathan loput roskista pois. Silloo on siihen jääny piäniä ruskahtavan färisiä kultajyviä, joista toiset saattaa huamata kullaksi paljakalla silmälläki. Ku ne kokenhet kullankaivajat kaatavat sakan fatinsa pohjalta kämmenelle, nii painosta jo tuntoovat, onko se oikiaa tavaraa.

Tätä fatikonstia käytethän etupääs vain ku ettithän ja tutkitaan, onko maas kultaa. Mutta ku suurempihin töihin ruvethan, niin rakennethan puusta ränni ja johrethan siihe jostaki ylempää vesi virtaamhan. Rännihin sitte lapioorahan maata ja vesi virutteloo ja viää ravat mennesnänsä. Rännin pohjahan tarttuuvat kultajyvät, jokk’on raskahammat. Ne tiätysti kravathan ja putsathan tarkasti, ku tyät illall’on päättyny. — Aina silloo tällöön, ja sitähän kullankaivaja vavistuksella orottaaki, sattuu farin pohjahan jäämähän vähä tavallista suureet kultaklimppi. Mutta siälä meirän Lapis on kulta murennu nii riivatun piäniksi palooksi, jottei tahro löytää eres kriiskryyninkään kokoosta jyvää. Suurin kullanpala, mitä siäl’on koskaa löyretty, — nii seliitti mulle yks vanha kullankaivaja — oli 450 krammaa painava. Se onki jo aikamoonen kimpales; lähes puali kiina. Mutta sitä piäntä kullan-murenoosta on sitä enempi. Sit’on siälä joka paikas. Kaikkiastansa on Ivalojoelta löyretty kultaa tähän asti yks hyvä hevooskuarma, nuan 500—600 kilua.

Kullan huhtominen siälä Lapis on ollu välistä hyvinki kiivasta hommaa. Miäst’on lappanu sinne ku paremmanpualoosta karvaköyttä onniansa koittamhan, mutta sitte s’oon se tuhina taas tasaapunu. Toiset on mennehet ja toiset tullehet, mutta aina siälä on jokin kumminki ettimän päällä. Suurin kullankaivaja on ollut Henry Kerkelä Kemijärveltä. Vuanna 1902 se perusti Prospeetor osakeyhtiön, joka rupes oikee suuremmasti kultaa kaivamhan. Sinne rakennethin monia suuria taloorakennuksia ja piänempiä kämppiä ympärinsä kullankaivajia varten; hankittihin uurenaikaasia konehia ja runnattihin kovasti. Kaivettihin 60 meeterin syvhän kaivoksiaki ja ettittihin vuaristaki kultaa. Mutta huanosti se luannisti, n’otta yhtiö lopetti pian toimintansa ja silloon taas tuli hiljaasta Laanilan saloolle. Sinne jäivät taloot ja monet rakennukset tyhjille seisomhan.

Mutta aina ilmestyy uusia ettijöötä. Meille kerrottihin, jotta parastaikaa ollahan taas puuhas saara uusi yhtiö toimimhan. Sen etunenäs on tunnettu helsinkilääne liikemies ja mestariampuja Toivonen. — Kaks vaasalaastaki miästä on kultaa siälä kaivanu, nimittään rakennusmestarit Kivekäs ja Kurikka. Näistä on Kivekäs sitkiästi työskennelly Ivalojoella kultahommis ainaki kakskyrnmentä vuatta.

Lujas istuu kullankaivajas toivo kerran löytää oikia valtasuani, josta passaa vai moukarilla paukutella parhaan suuruusia kullanpaloja. Viäl'ei sit’oo löyretty, mutta kukapa tiätää, vaikka viälä löytyyski. Jostaki kallioosta se täytyy olla lähtöösin tua kultajauho, jota Ivalojoen rannooll'on joka lapiollises maata. Niin uskoovat lujasti kullankaivajat, ettiivät ja toivovat.

Siinä Laanilan majataloos puhuttelin yhtä vanhaa miästä, jok’on 18 vuatta niillä mailla kultaa huhtonu.

Kun sattuu muita tyänansioota olemhan, nii teköö se niitä, mutta muut aijat kaivaa kultaa omhan laskuhunsa. Se sanoo, jotta kyllä siin’ aina tavallisille päiväpalkoolle tuloo; mutta tyä on raskasta. Pari krammaa päiväs kuuluu olevan keskiarvoone kullan tulo.