Part 3

— Pianpa se paraniki teirän vattarustinki — sanoon mähelle, ja se tykkäs vai jotta:

— On se sellaane kronkeli värkki.

— Kestääkhän ny lopun matkaa?

— Hojaa, kyllä vai kestääki — tuumas miäs ja nii lährethin.

Mutta kyllä mä kattelin ittelleni kumminki paikan siitä toisesta venehestä. Ajattelin jottei sitä tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi laringiskaa.

Ne Lapin venhet on sellaasia mataloota ja pitkiä paattia, jotta n’oon aiva toista soorttia ku Laiturin färikaran vanha purri, jolla ennen Härmäs seilathin joen yli. — Ku meil’ oli paatis kolme sarankilon kokoomusta, Hermanni, Otto ja mä ja se piäneet fröökynä ja masunisti, nii knahristi oli pari tuumaa venhen laita veren päällä.

Otto ja mä, m’oomma ennenki veren päällä liikkunu, mutta Hermanni astoo paattihi ku taloon tuphan, jotta me muut olimma mennä seljällemmä jokhen. Ja olsimma visshin mennehekki, jos ei Hermanni olsi sattunu putuamhan toiselle lairalle ja me toiselle.

— Hohhoh ku kiikkuu! — tuumas Hermanni vai ja mä manasin toiselta lairalta jotta:

— Älä sintta viäkhön vai huiskahrakkaa ny siitä, muutoon meemmä me esti tältä pualelta pohjaha ja sä tuut sitte siltä pualelta peräs.

— Kuinka se näin keikku on tämä paatti? — imehteli Hermanni. — Tohtiiko tällä lähtiäkkää?

— Oikiastansa pitääs täs olla proomu — tuumas Otto Kunnallisneuvos — mutta eikhän tällä ny päästä ku pirethän kiäli keskellä suuta ja tälläthän ittemmä kaikki lameellensa. Mutta huiskua ei saa.

Ja kova paikka siin’ oliki, ennenkö saimma ittemmä sopimhan paattihin. Piti vetää puali paattia rannalle ja siinä tälläsimmä ittemmä makuulle veneheshe. Hermanni panthin keulaha maata ja se täytti siälä koko paatin leveyren. Mä ja kunnallisneuvos mahruumma justhin viäretyste keskipaattihi seljällensä maata ku kaks sillitynnyriä. Fröökynä panthin jalkoopäähän ja peräs istuu konhenkäyttäjä. Ku kaikki sitte makasivat paikoollansa ja kiäli keskellä suuta, nii toiset lykkäs venhen joelle ja nii lährethin taas Petsamoa kohti.

Se oli ihana matka. Aurinko paistoo ku tulipallo taivahalla, venes kulki tasaasta nukuttavaa tahtia joen pintaa ja mettääset rannat vilajivat sivuullä. Se fröökynä nukkuu heti ku mytty ku veneheshe pääsi, n’otta me saimma Oton kans jutella kaikellaasia mukavia juttuja siinä seljällämmä kellies. Ja pian kuuluu aika jyrinää fööristäki ku Hermanni rupes vetelemhän unia.

Siinä me kelliimmä pehmoosilla filtiillä Oton kans, vetelimmä haikuja, kerroomma mukavia kaskuja ja nauroomma jotta vattat pomppii. Viimmee masiinisti rupes pyythän, jottei me nauraasi koko mahalla, ku poskilla vai, jottei venes kaatuusi.

Mikäs siinä auttoo, ku kapteeni käski. Me koitimma nauraa sitte vai poskilla, mutta nii ahrast'oli, jottei poskekkaa päässehet oikee levjälle, niinku olis pitäny vetää parahis paikoos, ku oikee pakkas pyrskyttämhän.

Ku mä justhin kerroon yhrestä papista, jok’oli saarnastualis, nii samas rytkähti ja heilahti paatti n’otta vettä ryyppäs lairasta sisälle ja kasteli perinpohjin mun ja Oton perävainion. Ja ennenku mä kerkesin krääkäästäkkää, lenti raskas piaksusaapas mun nenänkatolleni ja samas kiljaasi Ottoki jotta:

— Kuka peijakas potkii mua päähän!

Ku siitä rytäkästä selvithin, nii huamathin jotta Hermanni se siälä fööris oli unisnansa vai kääntäny vähä kroppia ja oikaassu kinttujansa. Eikä eres heränny, vaikk’olthin pohjahan menos.

Veti vai sulooses unes ilmaa sisällensä jotta nenä täräji ja kuusikko kumaji!

Siinä makasimma me Kunnallisneuvoksen kans hellemmät tuntehet kamalasti kastunehina venehen pohjalla ja sarattelimma jotta:

— Mitäs ny tehrähän?

Mutta hätä keinon keksii. Päätethin antaa saman jumalan kuivata joka kasteliki.

— Käännethän kukkulat nurin, muu ei täs ny auta. Käänny sä varovaasesti vastapäivähä, mä käännyn näinpäi, mutta hiljoollensa, jottei venes kaaru.

— Puuh huu äää hää phuu — siinä kuuluu ku kaks sellaasta onkapannua hiljoollensa hinkkas ittiänsä ympäri. Viimmee saathin käännytyksi nii, jotta pärinämaa tuli taivasta kohri.

Aurinko paistoo ja kuumotti suloosesti n’otta höyry vai perävainiosta nousi.

Pian ne siinä kuivi eikä kärsiny kovin kauan paistattaakkaa, ennenku saathin taas kääntyä oikeeppäi. — Mutta se kääntyylemine oli nii raskasta, jotta mun puhekampraattini pia nukahti paperossi suus.

Oli siinä ihana maata seljällänsä ja kattella taivallan sinehe. Joitaki valkoosia pilviä kulki ku harvoja hahtuvoota korkialla taivahalla. Kirkas kuuma päivä poltti poskia ja hauskasti kohaji venhen kokas vahtuava vesi, jota kokka nostatti rauthan juakseviksi lainehiksi. Suoraa takaa, kaukana yli sinehtävän mettän, kohos taivahan rannalla korkia, komia Luostotunturi, jonka laella ja kuphella kimalteli suuria valkoosia lumiläikkiä. Alempana rinthellä loisti pitkien tuuhialatvaasten mäntyjen rungot kuparinkarvaasina auringonpaistees. Silloo tällöö kulki tumma juava vaaran laella peittään sitä varjolla, joka lankes pilvistä. Hauska oli kattella, kuinka nua pilvien varjot liikkuuvat Hiljallensa ethenpäin vaaran kuvesta pitkin ikäänku leikkimällä juaksuttaan kultaasta päivän-paistetta pitkin mettää. Syvä hiljaisuus oli ympärillä; välistä vai kuuli käen kukkuvan johnaki kaukana; mutta ihmisääniä ei kuulunu. Ei eres koiran haukuntaa. Hiljaane joki rauhallisesti virtas suurten mettien ja silmänkantamattomien nevojen halki. Enimmäksi kasvoo joen rannalla korkeeta tummia kuusia, mutta silloo tällöö tultihin iloosehe koivumettähänki, johna näki tuamia ja pihlajoota. Ja välistä leves ranta alavaksi vehriääseksi luannonniityksi, johna orotti näkevänsä lehmiä kulkevan syämäs. Mutta niit'ei näkyny.

Päivä paistoo korkialta, raukaasi ja ajatus hävis olemattomihin. Rupes nukuttamhan, moottori jyskytti nii ykstoikkoosesti. Lopuksi painuu silmät kiinni. —

Niin mennä huilathan nukkujen tuntikausia, kunnes äkkiää venes törmäs ranthan ja oltihin perillä, Askan majataloon rannas, parikymmentä kilomeetriä Sorankylästä etelähän.

LAPIN KUNINGAS JA SAUKOSKEN KEISARI.

Niin oli tultu mukavasti loikojen ja vähän väliä nukkujen venhen pohjalla Askan kevaritaloohi Rovaniämen—Sorankylän maantiän varres. Oli kuljettu ku Venetsian porhot kontoolis. Aurink’oli polttanu nukkues meirän Heisingis pleikaantunhen fröökynämmä toisen posken kuparin punaaseksi. Toinen oli mairon valkoone. Kun meitä pakkas vähä naurattamhan jotta:

— Tämä maalaasaurinko näyttää vähä paikkuloottaan kruusannehen neirin horisontin, nii kiirus tuli flikalle kattomhan peilihi. Koitti nopiaa hiarua toistaki poskia punaaseksi ja hätääli jotta:

— Voivoi kuinka minä voi nyt ollenka tulla sinne Sodankylä kun minä on näin kauhia näköne?

— No mitäs siinä — koitin mä lohruttaa. — Neitin pitää vai kulkia sivuuttaan. — —

— Ei jei, minä ei voi tulla, minun pitä lähtiä heti takasi?

— Mutta kuinkas neiti sitte takaasi voi lähtiä Rovaniämelle ja Helsinkihi? Sillä matkalla vasta paljo ihmisiä on — —

— Kun toine poski on aiva valkoine ja toine nii puuaine — nyyhkytti se meirän pikkuune fröökynä ja oli itkuhu pillahtaa. — Eikä minä ottanu edes fluuri mukana.

Me koitimma lohruttaa sitä silläki lailla jotta:

— Mutta neiti hyvä, nythän se vasta hyvin passaakin. Toiset nuaret miähet tykkää punaasista poskista, toiset valkoosista. Ny sopii näyttää kumpaa tykkää, punaast’ eli valkoosta.

Mutta sitten tuli sille avuuksi aina neuvokas ja käytännöllinen Otto Kunnallisneuvos, joka itte oli nukkujes polttanu naamansa nii kaffin pruuniksi jottei koko miästä tuntenukkaa ilman uutta esittelyä. Se neuvoo hyvän konstin:

— Nyt ei auta muu ku neitin pitää voirella pikiöljyllä koko naama ja sitte aurinkopaisteehi maata, valkoone poski ylhäppäi, nii molemmat tuloo yhtä pruuniiksi.

Kovasti s’oli sille vastahakoosta, ku pakkas se pikiöljy haisemhanki aiva toisellaaselta ku atteekin otekloonit ja oli nii mustanfäristäki. Mutta sanokaa, mit’ei tekisi nuari naisihmine ollaksensa nätti? Vaikka piellä ne ittensä tuhraavat, ku vai on toivo tulla kaunihiksi. Mäkin muistan yhren nuaren ja syntymästä korjan ja puhtahan muatoosen flikan, jok’oli saanti jostaki romaanista päähänsä, jotta sillä pitääs olla toises poskes jonkillaane pikkuune musta syntymämerkki, nii olis niinku komjempaa. Mä koetin sille seliittää ja vakuuttaa jotta:

— S’oon aiva hullua sellaasia syntymämerkkiä ittellensä laittaa. Kyllähän purkis siloone on aina paree ku huanosti kruusattu. Ja sitteppähän näköö jott'on puhrasta tekua.

Mutta ei! Siinäpä sen justhin näkiki sen naisen luannon. Sen piti saara ittellensä syntymämerkki toishe poskhe millä ilvehellä hyvänsä. Ja nii hommas ittellensä jotaki tulikiviä elikkä laapista niinku se sanoo sen olevan ja sillä peijakas poltti poskellensa aikamoosen mustan plätyn. Vesi vai silmistä juaksi ja oikohonsa voivootti, mutta aina vai painoo sillä kivellä n’otta käry vai nousi.

Mutta kyllä kans sai kauan aikaa plaastaroora ja tuhrata puuteria ja monellaasi tomuja naamallansa ja seliittää ja koittaa hianoosesti valehrellakki toisille flikoolle kaikellaasia vahinkoja, jota sille oli muka tullu. Ja ajetuksis oli poskiki esti monta päivää jott'ei se pääsny viikkoho Espikselle kävelemhän olleskaa. Piti istua vai kotona, mutta kyllä kans tuli läksyt lujetuksi. Ja sai ku saiki loppujen lopuksi piänen mustan plätyn poskehensa. Mä kyllä koitin sitä kiusootella ja uskottaa jotta ny meni pilalle koko poski ja tuli vai rumee, mutta sepäs ei uskonukkaa. Sanoo vai ja uskoo kans, jotta paljo nätimmäksi tuli. Ja siitä sitte levis toishi flikkoohi ku kulovalkia se näpyntekokonsti, jotta viimmee sen koulun johtajatar jyrkästi kiälti koko syntymämerkkien teon, Ja ku sekää ei auttanu, nii antoo muistutuksen ja jälkhinistumista, mutta sittekki niitä merkkiä aina vai ilmesttyy koulun flikkaan poskihi, n’otta lopuksi niill’ oli kaikilla. Ja ku kaikill’ oli, nii sitte se jo oli muarista pois. Parhuuset rupes yrittamhän kraapia pois — —

Kun täs joitaki vuasia sitte kerraasti reissasin Helsingis, nii näin samas vaunus istuvan yhren nuaren frouvan poskes sellaasen syntymämerkin. Sill'oli siinä jo kolme penskaa sylis ja penkillä ja miäs nukkua retkotti vai pää seinää vasthan. En tuntenu frouvaa, mutta kysyyn kumminkin jotta:

— Eikös frouv’oo käyny koulua siinä ja siinä tyttökoulus Helsingis?

— Olen minä, mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? — hämmästyy se.

— Frouvallahan on toises poskes merkki.

— Se on syntymämerkki —

— Joo, niitä tehtihin silloo yhtenä vuatena vähä erilailla. Hyvin näyttää vetänhen ja vaikuttanhen se plaasteri — —

Frouvan poskia kovasti kuumotti, mutta iloone nauru kumminkin pääsi.

No nii. Niinipä se nyt meiränki helsinkilääsfröökynä kovasti vai möträs pikiöljyä naamahansa, hiaroo ympärinsä ja katteli peilihi. Mustaksi tuli ku patakettu naamasta ja rupes auringonpaistees paistattamhan poskiansa.

Siinä autoja orottaes Askan kevaritaloon pihalla rupes Tukkineuvos kertomhan Lapin kuninkahasta ja Saukosken keisarista. Kaukana siälä Lapin perukoolla, Kualajärven pitäjän pohjoospualella, on Savukosken elikkä niinku sitä siälä sanothan Saukosken, keisarikunta, joka tosin vain tavallisena pitäjänä kuuluu Suamen tasavaltahan. Saukosken keisarikunnas hallittoo täysivaltaane keisari nimeltä Kaaleppi, jota myäskin kuttuthan Lapin kuninkahaksi. Koko Lappi tunnustaa ja tuntoo kuninkahansa, Kaalepin, vaikka keisarivaltuuret sill’on vai perintövaltakunnasnansa Saukoskella.

Kaalepin isäkin oli jo Lapin kuningas. Hän omisti ja hallitti rajattomalla vallalla suunnattoman suuria aloja Lapin syränmaita ja mettiä. Ja porolaumat oli lukemattomat.

Perintoruhtinahansa, tämän Kaalepin, lähretti isä Oulun kouluhun siältä satojen peninkulmien takaa Lapin perimmääsiltä perukoolta. Kaaleppi kasvoo ja eristyy koulus erinomaasesti. Tuli ylioppilahaksi ja rupes lukemhan lakia. Hän otti opinnot perinpohjaasesti ja sitä varte jo toisena opintovuatena Helsingis ollesnansa osti ensimmääsen juritiikan oppikirjan niinittään: Serlok Holmesin yhren salapoliisiromaanin.

Tämä kirja jäi samalla hänen ainuaksi ja viimmeeseksi lainlukukirjaksensa. Eikä Kaaleppi jaksanu, eikä viittiny sitäkään eres loppuhu lukia, sillä senaikaasen lakitiäthen ylioppilahan alustavhin toimenpiteesihi kuuluu kovasti laaja käytännöllinen ja kokeellinen harjoottelu Kämpin, Kleinen, Katanin ja Oopperakellarin klinikoos ja instituutiis. Ja kovasti tyyrist’ oli siihe aikhan ahkera ja perinpohjaane opiskelu Helsingis, varsinki juuri juritiikka ja varsinki juuri Kaalepille, tunnustetulle ja juhlitulle Lapin kuninkahalle, jonka isän porolaumas oli enempi sarvia ku kaikenmailman lakikirjoos pykäliä ja parakraafia. Kaaleppi syätti nälkääsiä, vaatetti alastomia, (jok’ olivat viänhet vaattehensa panttiin kuivamhan) ja juatti janoovaasia. Ja varsinkin niit'oli paljo.

Nii janottavaa aikaa ku Kaalepin opintoaika, ei Helsingin yliopiston aikakirjat tiärä toista kertua. Kaaleppi koitti parhaansa tehrä ystäviensä ja tuttaviensa virkistämiseksi, juattaan ja syättään niitä. Lopuksi ei Kaaleppi keriinny muuta tekhönkää ku maksamhan. Porokarja vähäni, vuaret kuluu ja lopuuksi Kaaleppi tykkäs jotta kyllä se ny saa jo hänen pualestansa piisata, kun niitä iakikirjojaki kuuluu olovan kyynäräkaupalla ja monellaasia. Kaalepin tuli ikävä takaasi isäänsä maalle ja siksi toiseksi oli isäki jo jättäny pulkkansa, poronsa ja kinthansa poijalle. Nii rupes poika Kaaleppi Saukosken keisariksi ja Lapin porokuninkahaksi.

Kerraasti sai Kaaleppi päähänsä, jotta rakentaa ittellensä uuren taloon. Mutta mistäs siälä erämaas otti naulat? Ja nii lähti Kaaleppi porovaljakolla ajamhan yli lumisten tunturien kolmesataa kilometriä Ouluhu.

Istuu ja tuumas Oulun susiteetis, jotta taitaas olla parasta hakia ne naulat Helsingistä. Kaks hevooskuarmaa niitä piti olla. Ja nii lähti yhtenä aamuna Helsinkiin.

Siälä rookas tiätysti paljo vanhoja tuttuja ja viikon päästä päätti Kaaleppi hakia ne naulat Berliinistä. Mutta ku pari viikkua oli Perliinis naulojaki kattellu ja funteerannu, nii otti ja ajoo suaraa Roomahan asti. Siältä osti kokonaasen vaunulastin suuria ja piäniä nauloja ja hyvän kaupan päälle passas vähä ryypätäkki. Pari viikkua siinä meni, ennenku sai kaikki siihe laihi, jotta passas lähtiä Suamehen taas Saukoskelle päi. Sen naulalastin kans sitte lähti. Esti Perliinihi ja ku sinne asti oli onnellisesti pääsny, nii pitihän sitä vähä juhlia. Viikon päästä olivat Kaaleppi ja sen Roomasta tuama naulavaunu Tallinnan satamas, mutta sitte tuli toppi. Kaaleppi räknäs jotta se’ei kannata. Tahtoovat ryäkälehet nii paljo sen rautatiävaunun kuljettajaasta lahren poikki Helsinkiin, niinku Kaalepill’ oli tarkootus, jotta Kaaleppi sanooki jotta:

— Se’ei kannata! Sillä rahalla mä saan Helsingis kaks lastia nauloja, jott'en sunkaa mä ny hullu oo — —

Se laski jotta ku se jättää sen naulavaunun niille virolaasille ja ostaa Helsingis vai yhren vaunun nauloja, kun ei se enempää tarvittekkaa, nii se voittaa siinä kaupas pualet. Ja olihan se selvääki, ku kerran vaunun ylituaminen olis maksanu yhtä paljo ku kaks vaunulastia Helsingis.

Ja nii kans teki. Sanoo virolaasille jotta: saatta pitää.

Ku Kaaleppi sitte pääsi Helsinkihin, nii kannattihan sen vähä juhlia ku tianas siinä kaupas vaunulastin nauloja. Ja ku se sitte viälä Kämpis sitä asiaa ajatteli, nii se sai toisen loistavan ajatuksen jotta:

— No saamari! Min’en ostakkaa niitä nauloja täältä Helsingistä, m’ostan ne Oulusta ja säästän frahrin! Sen sijahan, jotta täältä Helsingistä maksaasin vaunun frahrin Ouluhu, nii saan sillä rahalla hyvinki ne kaks kuarmaa nauloja, jokka mä oikiastansa sitä tupaa varten vai tarvittenkin — — —. Ja ku tarkasti räknää, nii silloohan ne naulat ei maksa mulle mitää, n’otta täs tianaa ne naulat aiva ilmaaseksi.

Ja sen päälle ny ainaki kannatti ryypätä, ku sai ne naulat lopuksi aiva ilma. N’otta s’oli purkista tulua koko reisu.

Sellaane oli Kaalepin kuulunsa naulanhakumatka.

Täs sotavuasina joutuu Kaaleppi hoitamhan Saukosken kunnan sotkuusia elintarves-asioota ja teki sen kunnollisesti ja tunnollisesti. Antoo kimpalhen sokuria aina sille joka tarvitti. Toisille ei antanu mitää, ku ei sitä kaikille räkänny, eikä kaikki sitä tarvinnukkaa. Kaaleppi tunti nii kuntalaasensa, jottei siinä tarvinnu mitää kirjaakaa pitää. Ja kaikki saukoskelaaset olivat tyytyvääsiä osahansa, oli se sitte vähä väheet eli eneet.

Mutta sitte ne elintarvesherrat Helsingistä kirjoottivat Kaalepille jotta pitääs saara tilit.

— Mitä tuhannen tiliä siinä tarvithin, ku kaikki on menny jämttisti, eik’oo millää tahtonu piisatakkaa! — kirjootti Kaaleppi vasthan.

Mutta tilit ne ryäkälhet vai vaatiivat. Ja lährettivät yhren herran Saukoskelle tiliä tarkastamhan.

No mikäs siinä auttoo. Ku tiliä kerran vaarithin, nii Kaaleppi otti ja teki ne. Eikä siinä kauaa viipynykkää, sillä se Kaaleppi on terävä ku puukkoo, ku se sen pään panoo.

Kaaleppi oli itte elintarveslautakunta ja joskus kesällä s’oli pari vuatta sitte valinnu kaks tuttua miästä tilintarkastajooksi. Mutta niinkus muistatta, nii raivos samhan aikhan se kauhia espanjantauti, ja melkee kohta kun ne miähet olivat tarkastanhet ja hyväksynhet Kaalepin tilit, nii ne kualivat siihe kauhiaha tautihi jotta naskahti. Aiva hengettömiksi menivät.

Ku sitte se tarkastaja tuli ja pyyti puhutella niitä tilintarkastajia ja kysyy mihnä n’oon, nii mikäs siinä muukaa tuli, ku sanua niinku se surullinen asia oli jotta:

— N’oon kuallehet!

Tarkastaja oli horvin aikaa nykiny nääveliänsä ja viimmee haikaassu jotta:

— Kumma ku että teki kuallu!

Nii sanoo Kaalepille, mithän sitte tarkootti.

Mutta Kaaleppi sanoo jotta:

— Vai olis munkin peijakas viäkhön pitäny kualla? Jos mäkin öisin koikahtanu, nii kuka teille olis eres tällääsekkää tilit tehny?

Tukkuhu oli tarkastajan suukku menny ja kärestä pitään oli pois lähties Kaaleppia kiitelly.

VIÄLÄ VÄHÄ KAALEPISTA JA SITTE AUTOLLA SORANKYLÄHÄN.

Paljo siit’ olis kertomista siitä Saukosken Kaalepista, »Sauherrasta» ja Saukosken tasavallan monarkista, niinku sitä nyt kans on ruvettu nimittämhän ja onhan täs aikaaki, ku ei niitä autojakaa rupia kuulumhan.

Juristi ja lakimiäs siitä Sau-herrasta kumminki tuli, vaikkei se siälä Helsingis tutkintoja suarittanukkaa. Ja kova juristi tuliki, ja siitä merkilline, jotta s’oon aina oikialla pualella. Monet suuret ja sekavat asiat s’oon ajanu; paljo kiitosta ja mainesta saanu. Mutta yhres jutus se joutuu nii kovaha pimpamppihi, ku se ajoo yhtä tappelujupakkaa, jotta sen ei auttanu muu, ku piti ottaa syy omhan niskahan. Kaks taloollist’ oli lyäny mökyyttäny piänes pöhnäs yhtä kolmatta, ja sekös rakkari otti ja haastoo ne vastaamhan oikee lain ethen, ku s’ei niille itte käsirysys pärjänny.

No nyt oli asiat menny jo nii pahoon vilsaha, jotta lyäjät käsittivät saavansa sakkua sen kolmannen kaverin möksimisestä. Niille tuli hätä käthen ja menivät hakhon apua itte kuululta Kaalepilta. Ja ku sitte taas käräjihi tultihin, Kaaleppi asiamiehenä, nii pöytäkirjoosta selves, jotta äijäparaat olivat jo erellises oikeuren istunnos hätääntynhet tunnustamhan, jotta n’oon sitä kolmatta tuffaa lyänhet.

Siin olis silloo kaikki muut tavalliset juristit huitaassehet kärelle ja sanonehet vai jotta:

— Tjaa, ku t’ootta ollu nii hulluja ja tunnustanu itte, nii mitäs mä sille ny enää voin? — — S’olis sitte asiamiähenpalkkio niinku 500 ja matkakulut päälle, 700 — —

Ja tuamari olis sanonu, jotta astukaa uloos.

Mutta Kaaleppi ei ookkaa mikää tavallinen aasinajaja. Se ottaaki toisen asian oikee omantunnon kannalta ja käräjööttöö puhtahasta lakitiäthellisestä nautinnosta ja asianharrastuksesta vaikka omalla kustannuksella sinaattia myäri.

Ja niinipä kääntikin Kaaleppi koko riitajutun aiva väärinpäi. Seliitti jotta:

— Kyllä asia nii o, ku on toristettu, jotta näm’on tätä miästä vähä kovakouraasesti käpäällehet, mutta n’oon tehnehet sen mun käskystäni, ja minä siis vastaan täs asias. Niinku korkia laki ja oikeus sen hyvin tiätää, nii min’oon Saukosken suajeluskunnan päällikkö, ja nämä, vastaajat samoonku päällekantajaki kuuluvat suajeluskunthan ja ovat mun käskynalaasia.

Kaaleppi rykääsi, pullisti rintaa ja seliitti jotta:

— No tämä selkhänsä saanu miäs on aina rasvannu kivääriänsä nii huanosti ja vastoo lakia ja asetuksia, jotta sen pyssy on aina ollu suuta myäri tukus. M’oon antanu sille monta kovaa varootusta, jotta sen pitää krassata pyssynsä puhtahaksi, siltä varalta jotta jos sattuus sota tuteiman, mutta aina s’oon vai siltä jääny tekemätä. Viimmee mä käskin näiren vastaajien menemhän sen kotia ja panemhan sen vaikka vängällä purkistamhan pyssynsä, jos ei se hyvällä tottele. Ja ku muu ei auttanu, nii miähet oli sitä vähä kärestä pitään neuvonhet ja opettanhet ja huanojalkaane ku on, nii kuinkhan oli siinä koikkaroonu, jott'oli kaatunu ja vähä kolhinu ittiänsä. Tämä kaikki on siis tapahtunu esivallan nimes yhteeseksi hyväksi ja maan puallustuksen tarkootukses ja kuuluu sotilasvallan kurinpito-oikeuthen, nii jottei sitä voira tällääses maallises oikeures ottaa eres käsiteltäväksikää.

Kaalepin puheesta meni koko oikeus sakeesinsa. Vastaajat ja kantaja seisoovat suu auki ja haukkoovat ilmaa. Nuari tuamarikaan ei ymmärtäny muuta, ku käski valittaa korkiampahan oikeuthen ku Saukosken käräjihi.

Nii se juttu kans päättyy ja kaikki tytyyvät tuamiohon. Kulut kuitattihin tasan ja harjalliset maksettiin pualiksi. Ja vaikka sivullisenki pitää tunnustaa, jotta Kaalepille kaikki kunnia lankes tästä erinomaasesta asianajotairon mestarinäyttehestä, niin tuamari sai kumminkin yksin koko kiitoksen. Kaikki kiittivät ja sanoovat, jotta s’oli oikia Salomonin tuomio. Ja Vaasan hovioikeuski antoo sille nuarelle tuamarille oikee varatuamarin arvonimen.

Papillista säätyä kohtahan tuntoo Saukosken Kaaleppi aiva erityystä kunniootusta ja arvonantua. Aina ku se tuloo pappilaha voinkantohon ja muihi kirkollisiin toimituksiin, nii s’ei puhu muuta ku purkista latinaa.

Ja niin on Kaaleppi luvannu, jotta jos se joskus mailmas akan ottaas, nii siitä imhellisestä asiasta se tuloo tekemhän papille ilmootuksen raamatun alkukielellä.

Tukkineuvos rupes justhin kertomhan uutta juttua Kaalepista, ku meirän Neitineuvoksemma hyppäs pystyhyn ja huuti jotta:

— Nyt tuloo! Kuuletteko? — Kuuletteko jyrinää?

Me poukahrimma jokainen kans pystyhyn ja Hermannikin heräs, hiaroo silmiänsä ja hätääli jotta:

— Joko ne autot ny meni?

Rupesimma kuuntelemhan ja eikös vai kuulunukki kankaasta hiljaasta tärinää ku auton jyrinää. Se tuli aina vai kovemmaksi ja selvemmäksi. Höröskorvin sitä kuunneltihin ja ruvettihin jo reppuja kokoomahan. Mutta merkillistä s’oli jotta, vaikka tiätä pitkin näki pari kilometriä ja jyrinä kuuluu aiva selvästi, nii autoja vai ei näkyny mihnää.

Viimmee Otto Kunnallisneuvos Pirkkalasta haikaasi jotta:

— No mutta tua Helsingin-Heikkihän s’oon joka tuala pihan perällä nukkuu ja vetää seinähirsiä jotta tanner täräjää! —

Ja Heikkihän s’oli, joka makas suullansa, filtti niskas ja veteli suloosia unia, jotta kangas kaikuu.

Sitä käythin vähä kepillä koputtamas Piäksänmäjen aseman plassille, jotta piisaas se ny vähä väheetki. Muttei aikaakaan, nii jo taas rupes kuulumhan jyrinää — ja samas ajoo pihahan kaks komjaa autua, jokka m’olimma tilannehet Rovaniämeltä.

Ne olivat aiva keltaases pölys ympärinsä. Niin oli tomottanu tulles. Välill' oli menny kummi puhki ja sit’ oli pitäny korjata.