Part 11

Tiän varsi luasterihin on ykstoikkoosta nevamaata, johna kasvaa vai miähenkorkuusta vaivaaskoivua, parhuultaasta vihtamettää. Pari kylmille jäänyttä munkkien rakentamaa majatalua on vai matkan varrella. Hiljaa mennä nytkyteltihin, sillä luasterin hevooset olivat kans vissihin munkkilupauksensa tehnehet, jottei ne mailman kiiruhista liikoja perusta. Juhlallisen harvaksensa ne kinttujansa liikuttivat ja välistä jäivät funteeraamhan, jotta kumpaas jalkaa nyt pitikää siirtää. Ja kauan sai seliittää niille matkahan lähröski, ennenku käsittivät jotta nyt sais lähtiä. Mutta hyväs lihas vaikka takkukarvaasia olivat, niinku kuskipukilla istuva musta munkkiki, joka kattoo mahtavuuksisnansa ristihi ja luuli vissihin ajavansa parihevoosilla. Niin oli äijällä peukalo keskellä kämmentä ja heikot voimat jotta, ku hevooselta irtaantuu matkalla kenkä jalaasta ja jäi vai parista naulasta retajamhan, niin ei saanu sitä irti, vaikka kovasti kinnas. Käsiänsä vai levitteli ja päätänsä kynsii. Mutta silloo astoo Hermanni alha kääsiistä, sanoo munkille jotta annas minä, hairas hevoosen koiven ylhä jotta koko kakku oli pyllähtää isthallensa, ja nyppäs pois ku ei mitää. Pisti kengän munkin kouraha ja sanoo jotta tuas on! Kovasti oli munkin silmät pyäriääsnä.

Toises kuarmas oli kuskina tuas viirentoista vanha poijanmälkki, joll’oli kans munkin puku yllä: pitkä musta kauhtanatakki polvihi asti, nuaranpätkä vyällä ja pääs ympyriääne paksu topattu patalakki. Kysyymmä siltä, onko se kans munkki, mutta sanoo olevansa vai muutoon luasteris, kun saa siältä ruaan, verhat ja asunnon. Jostaki Venäjältä oli kulkeepunu sinne, orpoo poika oli. Aika junkkari oli silmistä päättään ja siitähän sen ihmisen tuntoo. Kuka tiätää vaikka sillä olis olin jo hilsukin katteltuna Näsykän kylän flikoosta.

Päästihin siitä kumminkin lopuksi perillekki asti luasterihin. Tultihin tiänmutkahan ja piänelle mäelle, josta aukes yhtäkkiä ethen laaja tasaane nurmikkotanner. Siinä seisoo vehriääsellä kerolla joen partahalla koivikon keskellä Petsamon luasteri, jota joen toiselta rannalta suajaa mahtava vuari, Pyhitysvaara nimeltä. Piäni, siävä luasterin kirkko seisoo aukian lairas ja luasterin asuun- ja muut rakennukset keskempänä kentällä. Varsinaane luasteri eli munkkien asumus on suuri kakskerroksine rakennus, johna kullaki on oma kopperonsa. Siinä likill'on luasterin suuri navettarati, talli, sauna ja muut rakennukset. Navetta niill'oli oikee uurenaikaane, suuri, hyvin järjestetty ja puhraski. Karjanhoitajamunkkien asunnot on tehty navetan päälle. Matkustajia varte on erityyne majataloorakennus. Yks luasterin rakennuksista on otettu rajavartioston majapaikaksi, ja sen portahilla sotilas justhin veteli aikansa kuluksi hartahasti haitaria, ku me tulimma. Aika luritusta päästiki, mutta heti loppuu, ku meirät äkkäs. Sinne porraspäähän pisti käsimasiinansa ja hairas vähä äkkiää kiväärin olaalle.

Kun ajoomma luasterin pihalle, tuli meitä vastahan heti luasterin esimiäs neljän korkiamman munkin kans juhlapukimis ja toivottivat tervetulleheksi. Esimiähen johrolla lährettihin sitte kattomhan kirkkua. S’oon pikkuune hauskannäkööne puukirkko, jok’ on rakennettu sillä lailla, jotta siin’on oikiastansa lyäty kaks kirkkua yhtehe. Piänen ikivanhan kirkon kans yhtehe on rakennettu uusi ja suureet n'otta vanhast'on tehty uutehen kirkkohon alttarikuari. Itte kirkko oli sisältä häikääsevästi koristeltu. Kaikki seinät oli pyhimysten kuvatauluja täynnä, jokka väläjivät hopialta ja kullalta. Oviseinällä oli kaks suurikokoosta uurenaikaasta tairemaalausta, venäläästen maalarien tekua. N’oon kuulemma ennen ollu alaluasterin kirkos, mutta ku siitä tehtihin Petsamon luteerilaasille kirkko, nii tuathin taulut tänne. Toises soitti Taavetti harppua Saulille, toises saarnas Paavali voimallisesti Akripalle. Molemmat olivat hianua taiteellista tyätä. Yhres kolmannes suurikokooses mutta taithellises suhtees tökerös taulus oli kuvattuna Vesaisen hävitysretki tähän samahan luasterihin. Panssaripukuuset ritarit (!) siinä miakoolla surmasivat munkkivanhuksia. Arvasin mitä taulu kuvaa, mutta kysyyn kumminkin luasterin esimiäheltä kuullakseni, mitä se sanoo. Mutta näppärästi se selviytyy ikävästä seliityksestä. Sanoo vai jotta taulu kuvaa sitä, ku »ruattalaaset» hävittivät luasterin kolmesataa vuatta sitte. Hianotuntoosena miähenä ei se tahtonu sanua suarahan, jotta suamalaaset sen tekivät, vaan käytti sanaa »ruotshalaiset», jolla rajantakaaset karjalaaset tarkoottavat suamalaasia. Tällääne väärä sanankäyttö on perääkin siltä aijalta, ku Suami kuuluu Ruattin valtakuntahan. Ja samalla laillahan meilläki nimitethän karjalaasia viälä monin paikoon pussiryssiksi.

Mä nyäkkäsin selitykselle päätä, hymyylin ja sanoon vain jotta ponimaaju. Ymmärrimmä hyvin toisiamma.

Kirkon suurin kalleus ja nähtävyys on metrin korkuune ja pualentoista pituune hopiaane hianoolla korkokuvilla kaunistettu pyhäänjäännös-arkku. Sen on luasterille lahjoottanhet aikoonansa Arkkankelin kaupungin asukkahat. Samoon on siälä hopiaaset sylen korkuuset kynttyläjalaat, jokka seisoovat laattialla. Ja kynttylä on niis käsivarren paksuusta. Kirkos on monia piäniä kuarialttaria, jokk’on ympärinsä koristeltuja kullatuulla ja hopiaasilla pyhimystauluulla.

Meitä tukkii pari miästä kattomhan oikee sisälle yhtehe tuallaasehe sivualttarihi ja meirän peräs tuli sinne se meirän reima fröökynämmäki syynäämhän paikkoja. Mutta ku munkki huamas sen, nii sekös vasta kauhistuu, rupes hosumhan molemmin käsin ja ajoo vähä äkkiää sen flikan siältä pois. Sanoo jotta sinne ei saa jalallakaa astua ykskää naisihmine. — Mahtoo siinä tulla munkiille perästäpäi jälkien lakaaseminen ja loitsujen lukeminen.

Ku oli kirkko, navetat, tallit, leipomatupa, sauna ja muut paikat katteltu joka puolelta, haastoo luasterin esimiäs meirät omhan asuntohonsa murkinalle. Pöyräs tarjottihin teetä, vehnäleipää, voita ja lohta. Ja munkki heiluu kyypparina! Esimiäs itte ei kumminkaa syäny muuta ku leipää ja hörppii teetä päälle. Oli paaston aika, eikä munkit saa silloon syärä lihaa, eikä lehmällistäkää. Kysyyn esimiäheltä, kuinkas on markariinin laita, passaako se. Sanoo jotta ei saa paaston aikaan sitäkää syärä, koska markariinia valmistettaas siihe käytethän vähä piimää. Ja piimä on lehmällistä! Tarkat on paikat.

— Uskonsa kutaki auttakhon! — huakaasin mä, levitin kahren pualen voita leivälle, panin lohta päälle ja pistin suukkuhuni, mä syntinen ihminen.

MUNKKILAULUA JA LUSIKKAKAUPPOJA. — SYNTINYPPYLÖÖTÄ JA VÄÄRINKÄSITYKSIÄ.

Aterian kunniaksi pistouvas luasterin esimiäs meille harvinaasta pöytämusiikkia. Esti kuuluu sivuhuanehesta piäntä krapinaa ja rykimistä, mutta samas kans rupes kuulumhan nii mahtavaa köörilaulua ku urvuulla olis pelattu ja paasilla kovaa painettu. Me hämmästyymmä n’otta jäimmä suu auki kuuntelhon ennenkö hoksasimma lyärä suupellit kiinni ja panna kaffelin pöyrälle. Kyll'oli nii komjaa laulua jotten muista koskaa kuulleheni. S’oli luasterin munkkikööri ku lauloo. Ensimmääne laulu oli juhlalline onnentoivotuslaulu, johna toistuu monaasti sanat jotta »monet pitkät onnen vuaret». Kun s’oli laulettu nousi luasterin esimiäs juhlallisesti ylhä ja ilmootti, jotta se oli omistettu valtakunnan korkiimman hallitusmiähen, prisitäntin, kunniaksi. Kööri lauloo sitte viälä meille piänemmille herroolle monia kaunihia katolisia kirkkolauluja. Kaikesta kuuli jotta n’oli aiva erityysesti harjaantunehia köörilaulajia. Niin soittuuvat äänet varmasti ja sopusuhtaasesti yhtehe jotta se pani niinku konehella vai olis veisattu ja eri knapiista paineltu. Emmäkä m’ollu uskua silmiämmä ku näimmä sitte jotta koko kööris ei ollu eneet ku kolome miästä, jokka lauloovat ja sellaasen äänen päästivät.

Ku pöyrästä nousthin, lahjootti esimiäs meille jokahittelle muistoksi Petsamon luasterista kaks kaunista puulusikkaa, johk’oli maalattu poronkuvia ja muistokirjootus. Niitä vualeskeloovat munkit ja myyvät luasteris kävijöölle muistoksi. Sattuu nii mukavasti, jotta m'olimma jo ennen luasterihin tulua ostanhet Parkkinan kyläs Munsterhjelmin puarista jokahinen justhin samallaasia lusikoota ittellemmä kuurella markalla kappalehen. Tuumasimma vai, ku koriasti kiitimmä, jotta eipähän tua lisä pahoota ja pistimmä lusikat plakkarihi.

Ku sitte lährethin esimiähen huanehesta pihalle vähä kattelemhan ympäristyäki, nii porstuas hairas yks munkki mua takinhännästä kiinni ja pyyti tulemhän koppihihnsa. Ja huamasin mä jotta yks munkki kiikkuu Hermanninki hännäs ja vouvas sitä joukkohonsa, mutta Hermanni hairas häntänsä vähä äkkiää pois.

Minä kumminkin menin sen munkin koppihi kattomhan ja kuulemhan, mitä sill' olis asiaa. Munkki otti pöyrältä heti koko kourallisen samallaasia puulusikoota ja rupes kovasti kauppaamhan mulle. Seittämän markkaa pyyti kappalehesta. Mä siappasin kans ne esimiähen lusikat plakkarista ja sanoon jotta:

— Eikhän nämä lusikkapuut jo rupia mulle piisaamhan? M’oon tähän asti plaannu vellikupilla hyvin aina yhrelläki lusikalla pärjätä, mutta ku mä nyt rupian huitoomhan kahrella, nii eikhän tuata jo näilläki pualehensa tuu, ku toisella koolii klimppiä pohjasta ja toisella litkoo liäntä.

Ku äijä meni vähä noloonnäkööseksi, nii pistin sille kympin kourahan ja lährin. Mutt'en keriinny saamhan viälä ovia reiruhu perähäni kiinni, ku oli jo toinen hännästä kinnaamas ja lusikkaansa näyttämäs. Silloo mä sanoon jotta:

— Tairattaki olla kaikki yksiä lusikkamestaria! —

Ja hairasin häntäni pois niinku Hermanniki. Kovasti tuntuuvat olevan persoja rahan perähän. Sain sitte jäliistäpäi kuulla, jotta yks luasterin munkki oli kerraasti myyny yhrelle kolttaäijälle viinaakin ja ottanu limunaatipullollisesta 700 markkaa. Siitä tullu siihen ajatuksehen, jott'ei ne tairakkaa olla nii mailmasta pois ja syvis uskonnollisis funteeringiis ku pitääs.

— Mikäs se tua tuala on? — kysyyn yhreltä munkilta pihalla, ku siinä vähäs matkas näkyy ympyriääne mäki ja sen päällä korkia puuristi.

Sanoo olevan yhren pyhän munkin tekemä multakappeli. Lährettihin kattomhan oikee joukolla ja haastettihin munkkia tulemhan näyttämhän. Siin’oli 5—6 meeterin korkuune ympyriääne multakukkula, jonka päälle meni portahat ja mäen pääll'oli maahan kaivettu montto, jonka keskeltä nousi se suuri hirsistä tehty venälääsmallinen risti. Ryssän ristis on kaks poikkipuuta, toinen niinku meirän ristis ja toinen pantuna vinoottaan sen ala. Ristin juurell'oli kaks mukavaa istumapenkkiä, johk’oli hyvä täjätä ittensä istumhan ja pistää savuuksi. Siält'oli kaunis näky ympärinsä. Istuttihin siinä, paistateltihin päivää ja poltettihin munkin kertojes liikuttavan tarinan tämän multakappelimäen synnystä. Näin se kertoo:

— Yks munkki nimeltä Pahoomi on syntijensä sovitukseksi tämän kappelin rakentanu. Tällä paikalla oli maa yhtä tasaasta ku tuas ympärillä ennenku pyhä Pahoomi alootti tyänsä. Se suaritti kaikki uskonnonharjootukset ja tyät luasteris niinku muukki munkit, mutta öisin ja lepohetkinänsä se rakenti tätä kappelia. Kaiken tämän maan, joka täs mäes on, on se säkillä kantanu tualta nevalta ja mettästä. Ja siihen meni siltä kokonaasta 30 vuatta. Tuala mäen alla on sen kaivama piäni rukousmaja ja siälä pyhä Pahoomi vanhana ukkona viätti elämänsä loppuvuaret rukouksis. Minä muistan hyvin Pahoomin, eikä siit’oo ku neljättä vuatta sitte ku se kuali —

— Mitä kauhiaa syntiä se munkki oli sitte tehny? — kysyy se meirän fröökynämmä liikutettuna.

— Se oli tehny suuren synnin, rikkonu munkkilupauksensa. Se oli tunnustanu luasterin esimiähelle, jotta s’oli nähny kerraasti kaunihin naisen ja rakastunu siihe — kertoo munkki.

Ku se meirän fröökynä kuuli sen, nii veret tuli silmhin, n’otta nästyykin nurkalla piti pyhkiä.

Mutta mä tykkäsin jotta sen munkki-junkkarin silmät nauroo ja suupiälestä pakkas vethön suanta. Sitä varte painoon toisen silmäni kiinni, kattoon toisella munkin nauravhan silmhän ja kysyyn jotta:

— Aa paapa, kuinka se oikee oli sen Pahoomin synnin laita? Jos sen Pahoomi-paapan sellaasen synnin tähre piti tällääsen mäen rakentaa, nii mä luulen jotta näitä mäkiä pitääs olla täälä vähä eri lailla — — -Vai taitaa se tua isoo vuari tuala jojen toisella pualella olla koko luasterin yhteene syntinyppylä — —

Koitti se pullikoora vastahan, mutta mä sanoon jotta:

— Jaa jaa ihmine se on vain munkkiki ja kova paikka se selipaatti.

— Stotakoi? — kysyy munkki silmät pyöriääsnä.

— Ettäkös te elä selipaatis?

— Nietu brat, kakoi tut seilipaatti? Ei minä elä seili-paatis, minä asu tuala luasteritalos.

Meirän meni meiningit aiva sekaasinsa. Mutta ku sitte kysyyn suaraha jotta:

— No onkos sulla paapakulta sitte akka? — nii levjähän veti suuta ja tykkäs jotta:

— Niatu maatuski!

Ja huakaasi raskahasti. Tiätäähän sen.

Kun oli luasterin paikat kaikki katteltu, hyvästelty ja kiitelty kärestä pitään ystävällisyyrestä ja viarahanvaraasuuresta, josta kumminki näkyvääseksi merkiksi jätimmä joka miäs mikä suuremman mikä piänemmän kärpännahaan luasterin kassahan, niinku hyvä tapa vaatii, nii oltihin valmihit taas nousemhan puulinjaalikärryylle ja lähtemhän takaasi Parkkinan kylhän, johna Munsterhjelmi oli lämmittäny meille kylän ainuan suamalaasen saunan, john’oli ihanaa vihtua päivän pölyt krupistansa.

Siälä saunanlavalla kerrothin mukava juttu yhrestä tuhannen markan kyytistä, jok’oli tapahtunu menny kesänä. Rajavartioston miähet olivat tehnehet huvimatkan ja pikamarssin kasarmiltansa luasterille ja tullehet tuan matkan täysis varustehis juasten yhres tunnis ja 50 minuutis. Meiltä meni luasterin hevoosilla yli kolme tiimaa.

Yhren upseerin ja sotamiähen välill'oli tullu sitte kinaa siitä, kuinka pian sen luasterin välin oikee kulkoo. Ja silloo oli sotamiäs uhaannu vetää herra upseerin pikkukärryyllä kahres tiimas luasterista kasarmille. Ku upseeri vänkäs vastahan, nii lopuksi löivät tuhannen markan veron ja koitettihin.

Kumpahankin päähän pantihin kellonkattojat, upseeri istuu käsikärryylle ja sotamiäs hairas aisoosta kiinni. Merkki annettihin ja nii lähti sotamiäs viärä hyppööttämhä upseeria kärryyllä jotta harjakset soittuu. Sitä menua oli kattornas ihmisiä pitkin tiän vartta ja pualimatkas oli sotamiäs jo ennenku tiimaakaa oli kulunu.

Ja vauhti aina vai petras.

Upseeri rupes jo räknäämhän vetorahaa, ku samas yhres ylämäjes kolahti kärrynpyärä kivhen n’otta kärryt hajos siihen paikkahan, upseeri pyllähti ojahan ja sotamiäs hoksas vasta aikaan päästä, jottei sill'oo ku tyhjät aisat peräsnänsä.

Kaikki olivat myäntänhet jotta sotamiäs olis veron rennosti voittanu, jos ei kärryt olsi hajonnehet. Kärryjen särkymisen tähre sovittiin veto sitte sillä lailla, jotta toinen sai kunnian ja toinen pitää rahansa.

KALASTAJASAARENNOLLA.

Kolme voorokautta m'olimma kattellehet ja tutkineet Petsamon vuanon perukas yhres rypähäs olevia Parkkinan, Näsykän ja Alaluasterin kyliä, jokka yhthensä muarostaavat tulevan Petsamon kaupungin. Neljännen päivän aamuna koottihin sitte taas kimpsut ja kampsut yhtehe ja marssittihin Parkkinan kylän laivasillalle, johk’ oli kokoontunu paljo kylän väkiä kattomhan retkikunnan lähtyä. Astuttiin pikkuusehe moottorivenheshe, heilutettiin kättä hyvästiksi ja kiitokseksi ja ajaa hurahutettihin parin kilomeetrin pääs vuanolla orottavhan Suami laivhan, jolla suunnattihin matka Kalastajasaarennolle. Laskuveren tähre ei höyrylaiva päässy Parkkinan kylän rantahan asti.

Muutoon niill’ on siälä Petsamos käytännös paljo sellaasia murresanoja, jostei tavalline suamalaane käsitä hölynpölyä, jos ei kysele, mitä se nierkittöö. Mitäs luuletta, jotta sanat »ulli» ja »hiaruva» merkittöövät? — Ulli tarkoottaa nousuveren aikaa ja hiaruva laskuvettä. Ne on norjankiälestä laihnattuja ja vähä petrattuja sanoja. Ulli tuloo norjalaasesta sanasta fullvand, täysvesi; hiaruva sanasta fjärvand, kaukovesi.

Ku Pummangis Rekinan taloon emäntä kysyy multa, ku mä popsiin rasvas paistettua herkullista pallasta jotta:

— Taitaa olla hurrikas ruaka? — nii »hurrit» tuli heti mun miälhen, mutta mitää en käsittäny.

Tuumasin vai jotta:

— No ei tämä ny kovi hurtilta maistu — —

Nyt ei emäntä voorostansa käsittäny mua. Kysyy hetken päästä jotta:

— Oottakos sitä ennen syäny?

— Kurriako?

— Tätä pallas-kalaa!

— En oo syäny kumpiakaa, en hurria enkä pallasta.

— No mutta siiloonhan se on hurrikas ruaka! — penäs emäntä.

Ku aikansa oli tulkattu, nii ymmärrin, jotta hurrikas merkittöö samaa ku »ensikertaane». Hurrikas ruaka on sama ku ruaka, jota ensikertaa maistaa. Ja meirän puales merkittöö »hurri» ruattalaasta!

Matkhan lährös oli vuanolla ruma ja tuuline sää. Tuntuu jo etukäthen häjyltä vattanpohjas ku ajatteli, jotta kuinkhan siälä aavalla merellä oikee keikuttaakaa, ku täälä vuanolla jo näin paiskii. Oli vähä sumuaki, jotta meitä maalaasmiähiä oikee peljätti, mikä voihkina täs taas tulookaa. Sen tähre oltihin hiljaasia ja totisennäköösiä. Mikä veti sualivyätänsä kolme reikää kireemmä, mikä söi pulveria, kuka ittiänsä muutoon troppas. Mutta kaikill’ oli sama meininki, jottei tulsi kovi merikipiäksi. Hyvä konsti kuuluu olevan se, ku panoo ittensä heti laivhan tulles maata aiva suaraha kannelle eli soffalle, makaa hiljaa ja ottaa yhren kiintiän paikan, esimerkiksi laivanmaston huipun, johka tuijottaa. Yks meirän joukosta koitti sitäki konstia, muttei se auttanu. Ja mä luulen, jotta sitä pikemmin merikipiäksi tuloo, mitä pahemmin sitä pelkää ja ajatteloo. Konjakki pitääs olla hyvää merikipua vasthan, mutta mistäs sitä ottaa kialtolakimaas!

Me olimma jo valmihia uhraamhan Jäämeren jumalille heti ku vuanon suulle päästhän. Kaulat pitkällä orotimma. Mutta suuri oli hämmästys ja ilo, ku vuannosta tultaes aavalle merelle siälä paistooki ihana aurinko ja meri makas aiva tyynehenä. Usee kuulemma sattuuki nii, jotta ku vuanos käyy lakkapäälainehet, nii Jäämeri on rasvatyyni.

Siitä matkasta, jota nii pelkäsimmä tuliki mitä ihanin huvimatka peilikirkkahalla rannattomalla ulapalla auringon helottaas ku heinäkuun poutapäivänä.

Matka kulki vuanon suusta pohjoosehe Kalastajasaarennolle, joka seki on meikälääselle merkilline nähtävyys. Kalastajasaarento on 48 kilometriä pitkä ja 25 km leviä niämisaari, jonka yhristää mantereesehe vai kilometriä leviä kannas. Sen poikki kalastajat vetäävät välistä venehensä, ku eivät viitti kiärtää saaren ympäri. — Suamen ja Venäjän raja kulkoo tämän saaren halki nii, jotta puali kannasta ja vähempi puali saarta kuuluu Suamelle. Venäjän pualelle on jääny monta suamalaasta kylää; niistä suurin on nimeltä Muatka. Kaikki Kalastajasaarennon asukkahat ovat puhtahia suamalaasia. Ne on siirtynhet Pohjoos-Suamesta, Kuusamosta ja Kittilästä. Niimpä Pummangin Rekinan taloon vanha isäntäki sanoo lähtenehensä kotopitäjästä Kittilästä »nöyrinä vuasina»; se on suurina nälkävuosina 1860-luvulla. Se on sattuva sana »nöyrä vuasi.» —

Kalastajasaarento on aiva toisellaasta luantonsa pualesta ku Petsamon ympäristöt. Saari nousoo ku matala limppu merestä ja on aivan puutoon. Siälä kasvaa vain ruahua, varpuja ja kanervaa. Saaren rannat on toisinpaikoon suaraa ja äkkijyrkästi halkeellehia korkeeta kallioota, jotta mereltä näyttää ku tultaas Viaporin fästinkihi.

Saaren länsipualella, joka meille kuuluu, on syvä lahti, jota sanothan Pummangin vuanoksi ja sen rannalla sijaattoo satakunta henkiä käsittävä Pummangin kylä. Petsamosta tulija hämmästyy, ku näköö täälä oikee ihmismoosia taloja, eikä sellaasia piäniä kurjia töniä ku varsinaases Petsamos. Pummangis on monta suurta suamalaasmallista talua, jokk’on sisustettu samhan laihi ku taloonpoikaasasumukset yleensä pohjoos-Suames. Parhaat taloot on Rekina ja Pesonen. Joitaki tupia oli tekemäpualis. Niihin oli saatu värkkipuita soran aikana Petsamon erustalla haasirikkoontunehista ja saksalaasten sukellusvenehien upottamista puulaivoosta. Mutta näki siälä viälä pari turpehista ja maasta pykättyä vanhan ajan multamajaakin, joonka seinät ja katto kasvoo heinää, koreeta kissinkelloja ja keltakukkia n’otta n'oli oikee kaunihia kattella.

Kylän ihmisekki oli näöltänsä ja käytökseltänsä toisellaasia ku Petsamos. Pummankilaaset, samoon ku muukki Kalasaarennon asukkahat, ovat tarmokasta ja toimeliasta väkiä, ja sitä varte ne ovakki aika hyväs toimhentulos. Niill’ oli siälä kirjoja taloos, tilaavat sanomalehtiä ja seuraavat muunkin mailman menua. Ja sitä ei voi sanua Petsamon alkuasukkaasta.

Kalastajasaarennolla pistää silmhän suuri puhtaus kaikkialla. Siäl’ on aika lailla paljo lehmiäki, ja on niillä kesääsin hyvä lehmänvalli saarella. Me käyymmä kattornas Pummangis paris navetas, jokk’oli niin pestyjä ja puhtahia, jotta valkoone puu vai loisti joka paikasta. Ja Rekinan taloon navetas oli oikee matokki laattias! Ei niitä tiätystikää lehmiä varte piretä, jokk’on kesällä aina ulkona. Mutta sille meirän fröökynälle me tuphan tulles narrasimma jotta:

—- Lehmäkki oli nii kilttiä ja hyvin kasvatettuja jotta pyhkiivät sorkkansa hakoohi ennenku navethan menövät jotteivät tuhraasi mattoja!

Sen se meirän helsinkilääsfröökynä melkee uskoo, mutta ku mä koitin viälä vähä petrata jotta:

— No en oo kummempaa ennen nähny, ku kaikki lehmät istuuvat parres oikee olkitukun päällä, jotteivät likaasi parttansa —

— Mitäh, istuuvakko lehmät olkitukulla? — imehteli se helsinkilääsfröökynä.

— No oikee istuuvat ku rippikouluflikat korjasti häntä pipparas — — haikaalin mä.

Mutta sitä s’ ei enää uskonu ku tiuskaasi takaasi jotta:

— Fyi teitä ku koitatta narrata mua!

Siälä Rekinan taloos tarjottihin meille päivällistä peräkamaris, john’ oli huanekalut ja mööpelit nii fiinit ja komiat, jottei Kyröönmaas oo mones parhaaskaa puntitaloos. Ja ruaka panthin pöythän oikee monilla eri veittillä ja kaffeliilla kanelinparkki- ja sinappikupiilla ku parahis hotellipaikoos. Ei puuttunu taloos mitää, ei tavaroosta eikä kohtelusta. Kovasti haastettihin yätä olemhan, mutta ei passannu, ku oli matka muresna. Olis ollu hauska koittaa maata yhren yän haahkanuntuvaasella patjalla ja silkkitäkin alla, joka sekin on samoolla höyhenillä topattu. Pummankilaaset on mainehes siitä, jotta niill’ on viarahillensa tarjota haahkanuntuvaaset sänkyvaattehet ja silkkitäkit. Haahkanuntuva-patjooll’ ei makaakkaa ku kaikiista suurimmista herroosta vai knupit. Olkia, ryrinpäitä ja vippuja saavat tavalliset ihmiset tukkia pussihi lonkkansa pehmikkeheksi, eikä eres kaikkia morsiamiakaa höyhenpolsteriilla makuuteta. Ja jos makuutethan, nii silloonki vai kuallehen kukon ja kanan höyhenillä. Haahkanhöyhenpolsteriilla kannattaa maannuskella vai raharötkälehien ja Pummangin kalastajaan, jokka itte kokuaavat haahka-linnun höyheniä läheesiltä Lintusaarilta, johna niitä pesii suuret parvet.

Pummangista ajoomma laivalla vuanon poikki Kervannon kylhän, jok’on Puumangin kylää justhin vastapäätä toisella pualella lahtia. Kervannon erustall’ on muutoon Petsamon paras lohenkalastuspaikka. Täältä lähretimmä Suami laivan kiärtämhän saaren ympäri Kalastajasaarennon pohjooskärkehe, Vaitolahren kylhän, johka itte lährimmä oikaasemhan kolmen kilomeeterin levyysen kannaksen poikki jalkapatikas. Ja yhtaikaa olimma perillä.

Vaitolahren kylä sijaattoo pohjoosehen aukeevan lahren perukas. Valtakunnan raja jakaa kylän ja lahren kahtia. Ku rajaa käythin, oli siinä kova krapina. Paikall’ oli kaks turskia jääkäriupseeria ja niillä 60 yhtä hurjaa sotilasta ja yks konekivääri. Tämä joukko tahtoo rajaa siirrettäväksi kauemmas ja vaatii ryssiä heti lähtemhän kylästä. Ryssät putiivat kans nyrkkiänsä ja näyttivät pyssyjänsä. Toivat piänen sotalaivankin lahrelle häthän, mutta suanialaaset käskivät 7 tunnin sisällä lähtemhän eli paukkuu. Ja tappelu siit’ olis tullukki, jos ei Helsingistä keriinny hallituksesta ankara käsky jotta:

— Ei saa poijat!

— Piti antaa perähän! — kirrasti sama upseeri viäläki hampahia, ku ei silloo saanu laittaa parempaa rajaa.