Part 10

— Siinä se justhin onkin, mutta nii vai tarttuu ja vissisti tarttuuki sen tiärän toristaa, ku itte oon koittanu ja viires minuutis nostanu neljä mahtavaa parin kilon painoosta turskaa Jäämerestä. Ja samoon tekivät toisekki reisukampraatit jokahinen. Mutta suurimman turskan sai kumminkin se meirän Neitineuvoksemma. Sen kala painoo ainaki viirettä kilua, mutta kyllä se kans oli mahtavaa ja kehuskeli koko lopun matkaa. Musta tuntuu siltä, jotta sen neirin kala rupes heti kasvamhan niinku Palomäjen-Matin hauki.

Me istuumma kerran sen Matin kans ongella Ahvensaaren erustalla ja ku Matti oli laiska onkimiäs, nii lauleskeli vai eikä kattonu olleskaan korkkinsa perähä. Viimmee se nukahti venhen perhän ja samas kans hairas yhtäkkiää sen korkin veren ala ja mä krääkääsin jotta: verä nyt!

Ja se ku unenpöpperös säikähti ja rupes vethön ylhä — nii sen onkehe oli tarttunu tuas tupenmittaane hauenpoika! Ja Matti ku riamastuu ja rupes trossaamahan, jotta hän se vasta onki kalamiäs.

— Mitäs s’oot saanu? — rupes multa kysymhän. Sattuu niin harmillisesti, jotta suaraa sanojen min’en olin saanu oikiastansa viälä yhtää mitää. — Siit'on ny jo lähes kakskymmentä vuatta, mutta aina vai viäläki Matti muistaa haukiansa ja ku se ny näyttää, kuinka pitkä se hauki oli, nii on se jo kasuanu toiselle kyynärälle.

Niin, niitä kaloja on siälä Jäämeres nii sakialta, jotta ku sinne kalaparvehen purottaa kiiltävän juksakoukun, nii on siinä heti monta kalaa ympärillä kattornas, jotta mikäs siinä tuli? Ovat uteliaina, koittavat vissihin haistaa ja vähä maistaakki sitä koukkua, jota samalla riipaastahan ylhäppäi. Ja silloo tarttuu koukkuhan aina jokin kala, jok’ei kerkiä tiältä pois. Kala riippuu koukus kiinni mistä paikasta sattuu, leuvasta, vattasta, seljästä ja usee hännästäki.

Hetken aikaa mekin koittelimma sitä juksookonstia ja parikymmentä kilua kalaa kans nostimma. Laivas kokki sitte paistoo pari kalaa, jotta saimma maistaakki. Ja hyvää s’oon tuarehelta laitettu turska, ei voi moittia.

Kerraasti mä pistin juksan koukkuhu tyhjän tulitikkulooran, laskin pohjahan jotta saas nährä tulooko tuallaki kala. Ja nii nousi ku häkää vai! Juksaamalla voi miäs päivän mittahan nostaa satoja kiloja kalaa.

Jos lukijasta tuntuu kummalta tällääne kalastus, nii ei se ny vielä mitää oo. Mutta mäkin hämmästyyn ja epäälin jotta eikhän täs meinata meitä rumasti jutkuttaa, ku näin Parkkinan kylän rannas miähen noukkivan kuivalla maalla verkosta kaloja koppahansa.

Aivan totta, omin silmin näin! Ja paljo kaunihia ja eläviä kaloja siinä verkos olikin.

Asia oli kattokaas sillä lailla, jottei siin’oo mitää imhellistäkää, vaikka se nii kummalta kuuluu. Petsamon vuanos on nousu- ja laskuvesi, joka säännöllisesti tapahtuu päivittään, nii että veren korkeus vaihteloo pari kolme metriä. Ku on laskuvesi, nii paljastuu matala vuanon perukka Parkkinan kylän rannas aiva kuiville pitkän matkaa, n’otta hiataane lahrenpohja vai on näkyvis. Silloon sopii siihen kuivalle maalle pystyttää verkkoaitaa ja lähtiä kotia orottamhan nousuvettä. Jonkun tiiman päästä rupiaaki vesi taas nousemhan ja sen mukana tuloo kalakki ja tarttuuvat verkkohon. Laskuveren aikana saa ukko sitte saapastella kuivin jaloon verkkonsa äärehen ja noukkia kalat koppahansa.

Ei se sen kummeet konsti oo!

KALASTUSTA JA MUUTA MEKASTUSTA.

Pruukathan sanua, jotta elämä on taistelua ja sitä s’oon ainaki Jäämeres. Siälä karhaa toinen elukka toista aina suu auki takaa. Mutta järjestys s’oon siinäki, niinku kaikes muuski homnias täs mailmas. Ja s’oon sillä lailla jotta piäneet saa aina plyniä henkensä erestä suurempansa erellä. Eikä se muutoon passaasikkaa, sillä kuinkas piänet suurempansa söis? Sen repees maha, ja sitä varte sen on tiätysti ponkiminen pois tiältä. Mutta herra s’oon herrallaki. Tuskin on vähä suureet keriinny piänempänsä nialaasta, n’otta häntä suus viälä lipajaa, ku jo on ittekki menos parempansa kitaha. Ja ku tuas tuuman mittaasesta kalanpoijasta alkaavat toisiansa niälemhän, nii ennenku on tultu 700 kilon painoosehe holkerihi, on siinä sisätyste kala toisensa vattas jo kymmenettä kertaa. Ja kalojen joukos huseeraavat viälä tuhannet merilinnut ja satapäiset hyljeslaumat. Ja niiren niskas häärii ihminen pyssyynensä, paukkuunensa.

Samoohin aikoohin ku turskaparvet tuloo Petsamon vesille lännestä, ilmestyy rantavesihin irästäpäi tuhansia hylkehiä, jokka prissaavat turskaa ku koirat lammaslaumaa. Mutta pian siihen tuloo sellaasiaki herroja, jokka pistelöövät poskehensa kokonaasia hylkehiä. Ja s’oon yks lai valaskaloja, jota sanothan miakkavalahiksi, ku niill'on nii pitkä ja terävä noukka ku miakka. Silloo saavat hylkehet voorostansa panna propellit käynthin n’otta vesi prisajaa. Kalastajat sanoovat, jotta s’oon mahtavaa kattella ku valaskalat ajaavat eteliänsä hyljeslaumoja. Siinä käy kuulemma eri kohu.

Jäänieres on monellaasia hylkehiä, joita sanothan eri nimillä, mutta siitä ne tuntoo kumminki kaikki, jotta niill' on parta, oikee pitkät näävelit. Ja naamastansa on hyljes nii vanhan tummanverisen klanipää äijän näkööne, jotta kun sen näköö meres, nii helposti erehtyy, niinku on monaasti sattunukki.

Kerraasti meinattihin täälä Vaasan saaristos vahingos ampua hylkehenä yks lyysionkoulun opettaja, nimeltä Kröömpäri. S’oli kesää viättämäs merikyläs ja meni yhtenä päivänä uimahan jottei siitä näkyny verestä muuta ku pää ja näävelit. Samalla saarell’oli kaks hylkehenampujaa hylkehiä vahtaamas ja ku ne näkivät Kröömpärin äijän pään kelluvan veres, nii heti oikaasi toine pyssynsä ja rupes sihtaamhan. Mutta onneksi huamas Kröömpäri pyssynpiipun ja sekös huuthon jotta:

— Älkää herrantähre ampuko, tääl’on Kröömpäri!

Tuli syvä hiljaasuus ja Kröömpäri kuuli ku miähet keskenänsä hiljaa neuvotelivat rannalla. Viimee kuiskas toinen miäs jotta:

— Se valehteloo! — ja oikaasi pyssynsä.

Mutta silloo tuli Kröömpärille hätä ja sekös huuti hengen erestä jotta:

— Oikee totta m’oon Kröömpäri, älkää herrinjee ampuko!!

Mutta vasta sitte ku se nosti molemmat kätensä ylhä ja puali kruppia näkyy, miähet uskoovat eiväkkä ampunhet.

Niin oli Kröömpäri hylkhen ja hyljes Kröömpärin näkööne.

Hylkehiä pyyrethän Petsamos paljo. Niitä Saarahan erityysillä verkoolla ja ampumalla. Tuhansia hylkehiä siälä tapethan vuasittaan. Hylkhen rasvasta keitethän öljyä ja samoon otethan nahka talthen. Mualla Suames maksethan hylkehestä tapporaha, muttei Petsamos, ku niit'on siälä nii paljo.

Paitti turskaa pyyrethän Petsamos monia muita syämäkaloja. Silliäki saarahan jotta hyvästi piisaas oman maan tarpeheksi, jos vai järjestetääs pyynti ja hommataas tulemhän. Samoon saarahan paljo lohia, josta sanothan, jotta »lohi on kala, mutta hauki vai vesielään».

Mutta paras kala mitä me matkalla maistoomma, oli kumminki pallas-kala. S’oon samallaane kala ku kampela eli maariankala, leviä ku lahna. Sellaane suuri flatuskaane laiska kalarössikkä, joka makaa aina lameellansa pohjas, eikä viitti kääntää kylkiäkää n’otta s’oon toiselta pualelta aiva suamutoon ja nahka paljas valkoone. Toinen puali, jok’on päälläpäi, on niin sekaasen färine, jottei sitä tahro pohjasta eroottaa, ja niin on rutilaiska kala, jottei viitti siälä pohjas maatesnansa päätänsä eres sen vertaa kääntää, jotta kattelis molemmilla silmillä, niinku luaja on tällänny ja tarkootus ollu. Koko pää on menny aiva vinhon, jotta silmäkki on vääntyny samalle pualen päätä. Siälä pohjas se vai maata mollottaa ja mäihää mitä sattuu suuhun tulemhän. Mutta hyvä liha siin’on. S’oon aiva valkoosta ja paksua ku fläski, eik’oo ruatojakaa olleskaa, ainakaa niis paloos, jokka mä satuun saamhan. Ja s’oon sitte suuri kala; keskikokooset painaavat 60—70 kilua, mutta on saatu kuulemma 200 kilonki painoosia. Sellaane pallaskala on tiätysti tavallisen kahrenhengen maattavan polsterin näkööne ja kokoone. —

Alutta s’oon harmin paikka ku siälä meirän Petsamon kalavesillä rupiaa kulkemhan varkahia. Kalastus kauempana Jäämerellä on vapaa kaikille kansoolle, mutta rantavesi kuuluu yksin sille valtakunnalle, jonka erustalla se on. Enklantilaaset harjoottaavat oikee suurkalastusta Jäämerellä. Niill’ on paljo erityysesti Jäämeren pyyntiä varte pykätyytä suuria höyrylaivoja, jokka kolmes, neljäs voorokaures ajaavat Lontoosta Petsamon vesille ja sitä väliä tyäksensä hyppäävät. Ne harjoottavat ryästökalastusta »troolaamalla». S’oon sellaasta, jotta laivasta laskethan merehe suuri rautaane nuatta, jonka alaosas on rautavannas ja se kraapii niinku lapio pohjia myäri irti kaikki kalat ja kasvullisuuren. Rautakettingiillä vetää laiva tuata suurta nuattaharaa peräsnänsä ja yhrellä verolla nostaavat kymmeniätuhansia kiloja kalaa ylhä. Pian sillä lailla on suuriki laivan lastiruuma täytetty ja sitte lährethän takaasi Enklantihi. Mutta sillä lailla möyrimällä kaikki pohjia myäri pilathan ja hävitethän kalakantaa. Siitä enkesmanni kumminki viis veisaa ja mitäs me sille voimma? S’oon siinäki se sama juttu suuresta ja piänestä kalasta Jäämerellä. Mutta s’oon jo hävitööntä, ku nua enklantilaaset troolarilaivat rupiavat kulkemhan varkahis meirän aluevesillä. Monta kertaa niit’ on rookattu varsinki yän aikhan, niinku ainaki varkahia, Suamen aluerajan sisältä. Suamelle kuuluu parahat kalastuspaikat niillä vesillä, niinku Vaitolahren erusta ja Heinäsaarten ympäristöt. — Toiset kansat ampuuvat varkahin kalastavat laivat pohjahan, mutta milläs me ammumma, ku Petsamos ei oo yhtäkää tykkiä? Meirän täytyy vai valittaa, prostesteerata, kattua päältä ja puristaa nyrkkiä housunplakkaris.

Paitti kalastusta harjottavat petsamolaaset väliinsä karjanhoitua. Maanviljelystä siäl'ei juuri voi harjoottaa ollenkaa; korkiastansa vähä pärinää kasvattaa. Mutta heinää kasvaa joinki ja enempiki rupiaavat saamahan, ku oppiivat hoitohon maatansa. Nykkin saavat siältä täältä laaksoosta ja jokien varsilta kohuamalla sen verran heiniä tehryksi talven varaksi, jotta voivat huushollis pitää lehmän pari ja joitaki lampahia. Tätä nykyä on Petsamon aluehella tuas 500 lehmää, nuan 700 lammasta ja hevoosia vai kolmisenkymmentä. Tästä karjast’ on suurin osa Patsjokilaaksos, johna karjanpito vois viäläki paremmin menestyä. Petsamos syätethänlehmillä talvella paljo kuivatuita kalanpäitä. Ja kuuluuki olevan oikee himoruakaa lehmille. Näsykän kyläs mä satuun näkemhän joka seipään nenäs ja airalla suuria kasoja turskanpäitä kuivamas lehmänruuaaksi. Oli kuuma aurinkopaistet ja nua kalanpäät haisivat nii tuhannen erestä häjyltä jotta hätinä pääsi kylän läpi kulkemhan. Ku mä pakkasin liikaa löyhkää moittimhan, nii kehoottivat menhön paluumatkalla Norjan kautta kattomhan ja haistamhan johki tehtahasehe johna valmistethan kalanperkooksista apulantaa. Kuuluu olevan nii peräti paksua ja myrkyllistä se katku, jottei mailmas pahempaa. — Siitä tulin ajatelleheksi jotta pitääs meilläki ottaa ne sarattuhannet kilot kalanperkooksia taltehe, jokka siälä ny heitethän merehe, ja valmistaa omaa maata varte apulantaa niinku norjalaaset teköövät. Tulis siitä monia laivalastia hyvää pellonhöystettä, joka ny menöö aiva hukkaha. Ja rahat jäis omhan maahan.

Heikkua ja huanua s’oon ihmisten toimhentulo Petsamos ennenku kerithän oloja ja asioota auttamhan ja aluullepanemhan. Sitä varte nauttiivakki petsamolaaset tulli- ja verovapautta. Norjan pualelta Saarahan ilman tullia tuara monellaasta tavaraa, niinku jauhoja, kaffia, sokuria ja paljo muuta. Kaffit oliki Petsamos kymmentä markkaa halvempia ku inualla Suames. Samoon moni muu kauppatavara. Erinomaane helpootus on petsamolaasille se, jotta ne voivat halvalla postimaksulla tuattaa kaikellasta tavaraa eteiä-Saumesta kolmen kilon painoosina postipakettiina. Postimaksuhan on sama koko maas, oli matka pireet eli lyheet. Sopii Helsingistä vai tilata voitaki pari kilua postipaketis ja tuloo jotta ketajaa. Ne etuuret mitä Petsamon asukkahille on myännetty, ne hyvin tarvittoovakki, jotta pääsisivät vähä elämisen alkhun.

Maanomistusolot on Petsamos viälä kokonansa järjestämätä. Lairunmaata on vuakrattu vai kesäksi kerrallansa. Ne tullahan pian erityysellä lailla järjestämhän. Maa kuuluu siälä nyt kaikki valtiolle, paitti se mitä jo on annettu luasterille, mutta tulevas lais tullahan määräämhän, jotta petsamolaaset saavat maata täyrellä omistusoikeurella.

Pitääs täs viälä tehrä selkua Petsamon sivistys- ja siveellisyysoloostaki, mutta ku n’oon nii kuivia asioota ja vähä nii ja näi, nii jääkhön. Mainittakhon kuitenki, jotta eristystä on havaattavis nii aineen ku hengenviljelyksen alalla, sillä hiljan on Petsamhon perustettu sikaosuuskunta ja lauluseura.

PETSAMON LUASTERI.

Petsamon aluehen kans sai Suami kaiken muun tavaran joukos yhren kaikin pualin kunnos ja täyres käynnis olevan luasterinkin, nimittään Petsamon luasterin, joka sijaattoo 19 kilometrin pääs Petsamonjoen suusta, juuri siinä jokimutkas, johna pikkuune Mannajoki laskoo Petsamonjokehe. Tavallisesti nimitethän tätä luasteria vai »yläluasteriksi» erootukseksi »alaluasterin» paikasta, johna sanothan ennen kans ollehen luasterin. Alaluasterin paikka on 3 km. pääs joen suusta. Sillä paikalla olevat nykyyselle luasterille kuulunehet suuret rakennukset on otettu valtion haltuhun ja on niihin sijootettu Petsamon rajavartiosto ja hallitusvirastot. Kun puhutahan Petsamon luasterista tarkootethan sillä aina n.s. yläluasteria, eli yksinkertaasesti Petsamon luasteria, kun ei Petsamos muuta luasteria ookkaa.

Historiat kertoo, jotta Petsamon luasterin on perustanu vuaren 1550:n paikoolla Venäjältä lappalaasia kääntämhän lähteny venälääne munkki nimeltä Trifon. Lappalaaset ja vähääset karjalaasheimon pirstalhet, jokka niihin aikoohi asustivat Jäämeren rannalla, olivat siihen asti pakanoona ja palvelivat kiviä ja kantoja epäjumalinansa. Mutta munkki Trifon oli kovakouraane tuffa, joka hakkas kumhon pakanaan uhripuut ja pakotti ne kääntymhän kreikkalaaskatolishen uskon. Hän perusti tuan luasterin ja pian kokos ympärillensä monia muita uskonmiähiä, jokka rupesivat munkiiksi hänen luasterihinsa. Venäjän silloone tsaari, kuuluusa Iivana Julma antoo tälle munkille luvan laskia alustalaasiksensa kaikki tuan kaukaasen ja tuntemattoman rannikon asukkaat, jokka vain sai siihen pakotetuksi. Trifon onnistuuki hommissansa nii hyvin, jotta pian oli Petsamon luasteri kasvanu suureksi ja rikkahaksi.

Tämän käännytystyän kautta laski kaukaane Venäjä valtansa alle Kuallan niämen ja Muurmannin rannikon, josta meirän Petsamo on vai piäni osa. Petsamon luasteri oli venälääsvallan äärimmäänen länsi-Eurooppahan tungettu etuvartioasema. Jo Tritonin aikana oli luasteris 50 munkkia ja 200 luasterin tyäjäsentä.

Niihin aikoohin käythin tuimia hävitysretkiä Vianan-Karjalan ja Oulun pualen miästen kesken. Ryästöretkiä tehtihin vooron perhän ja yks verisin ja kuuluusin oli se retki, jonka teki Pekka Vesainen joulupäivänä v. 1589 Petsamon luasterihin. Vesaisen ristimänimi on Ivalon romaanis saanu väärän nimen, sitä ku sanothan Juhoksi, vaikka sen nimi olikin Pekka. — Vesaanen hävitti silloo Petsamon luasterin aivan perin pohjin, poltti kaikki rakennukset, jotta vai yhren sauna-pahaasen sanothan paikalle jäänehen. Samalla sai silloon surmansa melkeen kaikki munkit. Suuren ryästösaalihin vei Vesaanen mennesnänsä. Luasteri rakennettihin kyllä uurestansa, mutta entisensä verooseksi s’ei oo koskaa sen jälkehen päässy.

Tämän venälääsen luasterin merkitys Petsamon aluehella on tunnustettava erikoosen suureksi. Tästä luasterista on perääsin kaikki ainehellinen ja se vähäänenki sivistys, joka näillä mailla on versonu. Luasterin munkit ovat ensimmääset maanraivaajat Jäämeren äärillä. Niiren vuasisataasen tyän tuloksina nährähän luasterin ympärillä laajoja raivatuita heinämaita. Ne on munkit, jok’on tänne tuanhet karjanhoironki. Ne on ojittanhet ja kuivannehet suuria aloja Petsamonjoen rantanevoosta. Heitän tyätänsä on myäskin se parinkymmenen kilometrin pitunne tiä, joka viä Petsamon vuanon perukasta yli hyllyvien nevamairen luasterille. Samoon on kaikki suuremmat ja parhaat rakennukset niiren tekemiä. Kun Petsamo kuuluu Venäjälle oli luasterin hallus suuret alat Petsamon jokilaaksosta, mutta Suamen tultua isännäksi siälä, on siltä otettu pois paljo maata ja jätetty vai kahta kilometriä leviä ja neljää pitkä sorko luasterin ympärille.

Nykyysin on Petsamon Iuasteris 45 munkkia, eli »munkkaa», niinku siälä sanothan. Niist' on 7 pappismunkkia, kymmenkunta tyämunkkia, ja loput tavallisia munkkia. Luasterin nykyyne päämiäs, eli igumeni, on nimeltänsä Jankif, jok’ on siirtyny sinne pari vuatta sitte Valamon luasterista. Hän on oppinu ja sivistyny miäs, ystävällinen ja huamaavaane. Muut tavalliset munkit sensijahan tuntuuvat karkiatekoosilta sisältä ja päältä. Kaikki Petsamon munkit ovat ummikkovenälääsiä, n’ottei niiren kans tuu suamenkiälellä toimhen. N’oon kaikki jo vanhoja miähiä, tuas 50—70 vuaren ikääsiä. Uusia munkkia, ei Petsamon luasterihin saa ottaa, nii jotta jonkun vuaren perästä, ku munkkien luku on Iuasteris siksi vähentyny n’ottei ne voi enää sitä hoitaa, siirrethän loput Valamon luasterihin. Petsamon luasteri ei siis oo kovin pitkäaikaane.

Polseviikkiaikana huseerasivat tavaarissit kamalasti kaukaases Petsamon luasteriski. Olivat ryästänhet ja viänehet mennessänsä luasterin kaiken karjan, 25 nautaa ja kolme-neljä hevoosta. Luasterin kirjastosta olivat viänehet kaiken muun kirjallisuuren, mutta uskonnolliset kirjat olivat jättänhet. »Ja mitäs ne niillä olsivat tehnehekkää», selitti luasterinpäämiäs. Kirkosta olivat ryästänhet joitaki kalleuksia, mutta suurimmat aartehet oli jollakin imhellisellä lailla saatu viimmeeses tingas pelastetuksi. Ryästön jälkehen ovat munkit tehnehet parahansa saaraksensa huushollinsa taas pystyhyn. Karjaa on kasvatettu n’otta nyt on taas 15 lehmää ja hevoosiakin 5.

Luasteris vallittoo ankara kuri. Jokaikisen munkin on tehtävä säännöllisesti tyätä ja toimitettava jumalanpalveluksia luasterisääntöjen mukhan. Kullakin on omat tyänsä. Toiset kalastaavat joesta ja merestä, toiset hoitaavat karjaa, toiset teköövät askaresta. Mik’ on suutari, mikä kräätäri, seppä, pakari eli karjapiika. Kesän mittahan teköövät munkit paljo heinää, jota omilla laivoolla kuljettaavat Norjahan myytäväksi. Sinne viävät myäs kasvattamiansa härkämullia ja lehmiä, joista saavat rahaa. Kun munkin uskontohon kuuluu, jotta s’ei saa tappaa muita eläviä ku kärpääsiä, hyttyysiä ja omia syäpälääsiä, nii teurastuksehen käytethän jotakin tavallista syntistä.

Ny kysyy lukija vissihin, jotta eikös kala ookkaa elään?

— Joo, joo, mutta munkit vai pyyrystäävät kalan, ja se kualoo ittestänsä, n’ottei sitä trenkää tappaa.

Laki on kattokaas niinku se lujethan ja seliitykset on tavallisesti viisahampia ku itte laki.

Munkit ovat Petsamon kätevimpiä ja yritteliähimpiä miähiä. Niill’ on oikee sahalaitoski omia tarpehia varte ja samoo polttaavat ne kivistä suuria määriä kalkkia, jota myivät. Omat tarpehensa ne valmistaavat kaikki mitä vai voivat itte. Niill’ oli parast’ aikaa tekeellä oikee riippusiltaki luasterin kobralla Petsamonjoen yli, kun niill’ on heinämaita toisella pualella.

Mailmansoran aikana ku enklantilaasia sotalaivoja risteeli Petsamon erustalla, uppos yhrestä sotalaivasta suuri nopiakulkuune moottorivenes. Sen nostivat munkit meren pohjasta ja enklantilaaset kenkkäsivät sen luasterille. Tämä komia sarantuhannen markan moottorivenes, john’ on kuulemma parinsaran hevoosvoiman moottori, makaa Parkkinan kylän rannas maalle verettynä. Munkit saivat suuren lahjan, muttei ne tee siilä mitää, ku niiren ei kannata sitä käyttää. Se ku syä penssiiniä tunnis nuan 250 markan erestä. Se on oikia veren päällä lentäjä, mutta mihkäs munkiilla sellaane kiirus olis? Kovasti halusta myisivät koko paatin, muttei oo tullu ostajaa. Luasterin omat paatit, joilla Norjas kuljethan, ovat tavallisia Jäämeren purjelaivoja 30—40 jalaan pituusia, john’ on yks masto. Sellaasella munkki seilaa topattu patalakki pääs heinäkuarmansa päällä Norjahan niinku muukki miähet kaupoolle ja tua jauhopussia tullesnansa.

Pääasia luasteris on kumminkin uskontopuali, vaikka pitäähän sitä munkinkin hualehtia tästä maallisesta toimhentulosta sen verran jotta henki riapu kulkoo. Luasterin kirkos pirethän jumalanpalvelusta voorokauret umpehensa. Kello kolmelta aamulla jo aljethan ja juhlapäivinä viäläki varemmin.

Luasterin perustajan Tritonin kunniaksi viätethän suuret juhlat helniik. 10—12 päivinä. Silloon saapuu sinne juhlihin ympäristön ryssänuskooset koltat ja paikkakunnan venälääset. Tavallisis oloos on Petsamon luasteris hyvin hiljaasta, munkit vain yksistänsä lukoovat lukujansa.

Ourolta ja viarahalta se tuntuu suamalaasesta tällääne luasterielämä. Munkiksi rupiavan miähen pitää katkaasta kaikki suhtehensa mailmahan. Sen jälken ku se on koetusaikansa suarittanu ja munkiksi otethan, ei sillä saa olla isää, äitejä, veljiä, sisarta, ei sukulaasia, ei omaasia. Se on kuallu mailmalle ja menettää entisen nimensäkki. Munkiksi otetulle annethan näet uusi nimikin, tavallisesti jokin vanha kirkollinen nimi. Sukunimiä ei munkiill’ oo olleskaa. N’oon vain jotakin Anttoonia, Johanneksia ja Mattiaksia. Kaiken elämänsä ja aikansa, mitä luasterin yhteesistä töistä jää ylitte, on niiren omistettava uskonnon harjoottamiselle. Naiset, jokka muiren ihmisten joukos ovat kaunistuksia, ovat munkille kauhistuksia. Nii ainakin pitääs olla, vaikka paljohan niistä puhuthan kaikellaasta. Ja monta jännittävää ja liikuttavaa kertoomusta mäkin oon lukenu ja kuullu niiren kilvootuksesta ja taistelusta »paholaasen» viättelyksiä vastahan.

Ku ny näin on etukäthen saatu vähä seliitystä Petsamon luasterista ja munkiista yleensä, nii ajethan nyt suaraa luasterihi sisälle kattomhan minkälaasta siäl oikee on.

MUNKKIEN VIARAHANA.

Käynthin Petsamon luasteris meni meiltä kokonaane päivä. M’olimma tilannehet luasterista meitä hakhon kaks hevoosta ja rajavartiosta saathin yks lisää. Aamulla varahin oli puhet lähtiä, mutt'eihän niistä herraan kiiruhista tullu mitää ennenku vasta pualelta päivää. Toinen meirän fröökynööstä ei tohtinu lähtiä ollenkaa sinne luasterihi. Sen tuli heti pää kipiäksi ku se vai ajatteliki munkkia. Mutta se toinen fröökynä oli toista maata. Se hommas ittellensä heti komjan upseerin ja ratsuhevoosen ja prissas aika lailla kumpaakin. Niin n’oon erillaasia naiset. Mutta me vanhat vakavat saran kilon painooset kokoomukset, joonka varta ei sellaasta rytkytystä kestä jotta haarrarreisin hevoosen seljäs pomppia, me punnastimma ittemmä parittaan kärrypelille ja istua könötimmä ku isoon taloon meijäriflaskut tyyninä, tukevina ja täysinääsinä.

Luasterist’ oli lähretty meitä häkemhan oikee paraattihoijakalla, neliipyärääsillä puulinjaalikääsiillä, jollaasia ei enää näe muualla ku museos. Niis’ oli linjaalina kuus leipävarthan pituusta ja paksuusta pihlajaasta ortta, joonka päällä kruusattu istumapenkki kiikkuu ku soutumalavitta. Kyllä mä epäälin ja sanoonkin Hermannille ja Kunnallisneuvokselle jotta:

— Kuinkhan teirän käyrähän ja kestääkhän nua puufiäterit, jotteivät prätkährä poikki? — mutta kesti ne ja kovasti hyvin kehuu Hermanni niiren fietrannehen.