Part 12

Vaitolahti on muutoon Petsamon suurin kalastuspaikka. Parhaasehen kalastusaikhan kokoontuu sinne tuhatkin kalastajaa yhtaikaa. Vaitolahren läntisen niämennenäs on meirän pualella pikkuune loistomajakka, nimeltä Nurmensätti. Ja kaikkihin uloommaasella niämenkärjellä makaa lameellansa korkialla maalla suuri höyrylaivan hylky, jonka Jäämeren aallot on heittäny kuivalle maalle. Ryssänpualeeses niämes on toinen samallaane suuren venälääsen postihöyrylaivan hylky. Laivan kapteeni kuuluu pöhnäs ajanehen täyttä höyryä suaraa maalle, jotta tohjoksi meni koko laivan noukka. Paikkakuntalaaset ovat sitte hoirellehet loppua n’otta niist'ei oo enää jälellä muuta riitingit.

LINTUSAARILLA.

Petsamon kaikkihin miälenkiintoosin ja nähtävin paikka on niinsanotut Lintusaaret elikkä Heinäsaaret niinku niiren viraallinen nimi on. Nimi sanothan tullehen siitä, jotta näillä kahrella saarella kasvaa vahvasti heinää. Mutta ei s’oo heinä, josta nämä saaret on kuuluusia ja merkillisiä, vaa linnuustansa, joita siäl’on kymmeniätuhansia. Sitä varte oliski asiallisempaa ja oikee nimittää saaria Lintusaariksi. Ja nii mä teenkin.

Lintusaaret sijaattoovat Petsamon vuanon suusta suaraa pohjoosehen 17 kilometrin pääs, Pummangin vuanon kobralla Jääineres. Kolme tiimaa kesti ajaa laivalla Petsamosta. Saaria on kaks, suuret pohjoosempana ja piänet siitä pyssynhollin pääs etelämpänä. N’oon verrattaan piäniä pinta-alaltansa. Suuret taitaa olla tuskin kilometriä kanttihinsa. Saaret on nii matalia, jotta korkeen kunnas kohuaa vai aluun toistakymmentä metriä merenpinnasta. Yhtäkää puuta ei kummallakaa saarella kasva, vain matalaa kanervikkoa, muuramenvarpuja ja monellaasia koreeta kukkia. Keskikesän aikhan kuuluu saaret olevan yhtä kukkaaskenttää ylt'yleensä. Monet putkikasvit ovat parhaana kukinta-aikana nii vehmahia, jotta miästä rinthan. Ja monia harvinaasia ja kaunihia kukkia siälä kasvaa sellaasiaki, jottei mualla näjekkää. »Trollius europeuski» on toista kyynärää korkia ja kukka kämmenen kokoonen ja kaunis ku ruusu. En totisesti olsi tiänny sen nimiäkää, mutta rookasimma siälä saarella kaks tiäremiästä, joista toine oli kasvistutkija ja lyysionkoulun opettaja itte Ape Rantaniemi Turuusta, ja se seliitti meille saaren kasvullisuuren perinpohjin. Se toinen oli »lintumaisteri» E. Merikallio, joka oli oikee kuukausikaupalla siälä tutkimas lintuja ja niiren elämää. Meirän ei trengänny muuta ku kattella, kuunnella ja imehrellä lintu- ja kukkamailman moninaisuutta.

Lintusaarilla kasvaa suunnattomat määrät muuramia, jokk’on paljo suurempia ku meirän puales. Muuramen kukkima-aikana, ja me satuummaki justhin silloo saarille, oli siälä koko maanpinta yhtenä valkoosena muuramenkukkana. Kukat on paljo suurempia ku mualla Suames, n’otta ei s’oo imes, jos marjakki on pualta suurempia ku tavalliset. Muuramia noukithan näiltä saarilta parahina vuasina lähes kymmenentuhatta kilua. Ja nii erinomaasen hyvänmakuusia ne on, jotta niitä on satoja vuasia viäty suurimpana herkkuna Venäjän hovihin keisarien ja suuriruhtinasten popsittavaksi.

Mutta enempi ku kukat ja marjat ihmetyttää matkustajaa nährä sitä lintupaljoutta ja sitä mekastusta, jota linnut näillä saarilla pitäävät. Jo saaria lähestyjes näköö saarten yläpualella ilman kuhisevan täynnänsä kaikellaasia merilintuja. Niitä lentelöö siälä ku hyttyysparvia kesäiltaasin, aivan mustana. Se lintumaisteri seliitti, jotta siäl’on tavattu yli viiskymmentä eri lajia lintua, mutta tavallisesti niitä oleskeloo siälä kolmattakymmentä eri sorttia. Siin’ on monenlaasia lokkia, tiiroja, merimettoja, sorssia, allia, lunnia, haahkoja, räiskiä ja mithän kaikki ovakkaa. Monet olivat mullekki nii outoja, jotten muista uneskaa nähneheni. Ja pikkulintuja oli hyttyysestä nyrkinkokoosihi asti. Eikä ne linnut ollehet kovin arkojakaa, parin-kolmen sylen päästä sai kattella.

Keskellä suurempaa saarta on pikkuune sisäjärvi, jonka pinta oli aiva kihisten täynnä kaikenkokoosia ja näköösiä lintuja. Siinä meni sorssamamma soutaan erellä ja pikkuuset poikaaset noukkapystys peräs. Valkoosia, suuria lokkia kehuskeli siinä mahtavina ku ankkapoijut. Tuskin viittiivät päätänsä kääntää eres kattomhan meitä pitkämatkaasia reissaavaasia ja kansanerustajia, jokka olimma tullehet imehtelemhän. Ja ympärillä ilmas pitivät allit ja tiirat ja mithän kirkujia olivat sellaasta krääkymistä ja kirrastusta, jotta korvia porotti. Se lammikko siinä saaren keskellä näytti olevan linnuulla oikee Kirvun kylpylaitos. Ja riivatunmoosta mekastusta tämä lintuherrasväki siinä keskenänsä piti. Siinä ne soutelivat ja paistattivat päivää ku ainaki joutilhat. Toisia oli trusapäis yhres ja huutivat ja rähisivät ku parahat politiikkamiähet kansankokouksis. Tappelujaki syntyy ja silloo menthin peräkanaa jotta vesi vai firras.

Kaikkihin pahin rähisijä on kumminki se lintu, jota sanothan räiskäksi. Ja aika präiskä se näytti olovanki. S'oon suurenlaasen variksen kokoone, mutta vaalianruskia ja haukanmalline lennossansa. Räiskä on oikia lurjus muiren lintujen joukos, hävitöön roisto. Oikia polseviikki-komisarjus! Itte s’ei viitti eres omaa ruakaansakkaa pyyrystää. Se teköö sillä lailla, jotta se lentelöö ylhäällä ilmas ja katteloo pää vääräs ku jokin toine lintu onnistuu sieppaamhan kalan merestä. Ja silloo se lentää sen niskhan ku talanpii, fläiskii sitä siivillä ympäri korvia, knoppii niskhan ja pitää sellaasta rähinää n’otta toisen on pakko aukaasta suunsa, manata vastahan ja purottaa kala suustansa. Sitä se räiskä-präiskä vai meinaaki ja pitää tarkasti varansa, koska kala tipahtaa toisen noukasta. Silloo se suhauttaa peräs ja nyppää lennosta kalan kiinni ku häkää vai. Piänemmät linnut, joilta se sillä lailla ryästää saalihin suusta kirrastaavat tiätysti kamalasti. Välistä ne hakoovat sukulaasia apuhu ja käyvät oikee joukolla räiskän kimppuhu ja silloon on eri meteli ilmas. Jonkin höyhenen ne saavakki räiskältä irti revityksi, mutta tavallisesti se pitää hyvin pualensa, ku s’oon suureet ja hyvä lentäjä.

S’oon sellaane roisto, jotta se ryästää ja syä suihinsa toisten lintujen munakki, ku vai pesän löytää. Se lentelöö ilmas ja vaanii, mihnä näkis linnuttoman pesän ja ku huamaa, nii tuloo ku salasmaa taivahalta, hakkaa munat rikki ja pistelöö poskehensa.

Ja on se sellaane poika, jotta käy ihmisenki kimppuhu, jos sattuu sen omalle pesälle tulemhän. Se lentelöö kiärtään ja kaartaan ihmisen ympärillä ja ku ei huamaakkaa, nii truiskaa seljän takaa ihmisen niskahan ja sivaltaa nii ympäri korvia siivillä jotta hattu lentää. Jos se onnistuu, nii aika rähäkän päästää ilmas ja nauraa krakottaa jotta vihaksi pistää. Ja on sillä sellaasiaki hävittömiä konstia, jotta justhin pään päällä lentelöö ja purotteloo niskhan mitä rookaa. Tuli siinä siunanneheksi, jotta on se hyvä asia, ku ei lehmät lennä.

Satuumma löytämhän yhren räiskän pesän ja kokeelimma, mitä konstia se teköö. Kun menthin pesälle päi, niin monta kertaa truivas takaapäi pään ylitte jotta korvat suhahti. Asettuu sitte jonki sylen päähän mättähälle, mutta poispäi sialta, mihnä pesä oli. Siinä se röyhisti rintaa, haukkua räkätti ja huitoo siivillä. Ja oikee oli ku s’olis trossannu jotta:

— Tulkaas tänne jos tohritta’ Saatta nii päi pläsiä, jotta tiärättäki!

Ja ku meni likemmäs, nii sitä kovemman melun se vai piti ja hyppii vähä kauemmas, mutta aina vai haastoo tulemhan peräsnänsä jotta, tuus totisesti tänne!

Oli se nii vetkales lintu ja rento poika, jotta oikee huvitti kattella sen metkuja.

Linnut on siälä ottanhet ittellensä lajinsa mukhan kukin oman aluehen, johna ne asustaavat. Tiiroolla on oma paikkansa, samoon alliilla ja lunniilla. Lunni on hauskannäkööne lintu. Sen selkä on silkkimusta, vattanalusta vaalia ja isoo noukka loistavan punaane ku ainaki juapoolla. Ne elää suuris parvis, ovat kropiltansa nii lihavia ja rasvaasia, jotteivät pääse ku aiva matalalta lentämhän. Hyvän matkaa saavat mennä räpäköörä vettä pitki ennenkö saavat perän ylhä. Lunnit pesiivät syvälle maan alle, johka ne kaivaavat pitkiä käytäviä. Yhrellä paikkaa onkin saarella joka askelehella maanpinta aivan täynnä lunnien pesäreikiä. Ja sinne ei räiskäpoijan ookkaa väärtti nenäänsä pistää, tarttuu pian truutustansa kiinni ja saa nii silmillensä jotta muistaaki.

Haahka-lintu pesii avonaaselle maalle varpujen sekhan ja ku s’oon färiltänsä aiva ympäristön näkööne, nii on sitä vaikia maasta eroottaa. Haahka purottaa pesänsä pehmikkeheksi suuren joukon hianoja höyheniä, joita sitte ihmiset ja Petsamon luasterin munkit kulkoovat kokuamas. Luasteri on rakennuttanu lintusaarelle piänen tuvan, johna yks munkki asuu kaiken kesää kooten haahkan untuvia ja muuramia. Ja kovasti kelpaa ihmisillekki näiren merilintujen suuret munat, joita ottaavat talthen ja syäävät. Haahkan muna on nuan kaks kertaa kanan munan kokoone ja sanoovat sen maistuvan oikee hyvältä. Ja sen roistolinnun, präiskän, munakin on niin suuri, jottei muuta einestä miäs tarvitte ku sellaasen pistää poskehensa.

Ennen vanhaan kulkivat ihmiset likiltä ja kaukaa kokuamas saarilta suuret määrät linnunmunia, joita käyttivät ravinnoksensa ja pistelöövät makupaloona viäläki varkahin suuhunsa ku vai paikalle sattuu. Samoon ne höyheniä korjates harjoottivat sellaasta hävitystä lintumailmas, jotta saaret on nyt Suamen valtion toimesta rauhootettu ja munien keruu kiälletty. Petsamon munkiille on annettu lupa koota saarilta höyheniä, mutta sellaasista pesistä vai, jokka jo ovat jäänehet tyhjille. Munkkiäijä kulkookin siälä kaiket päivät ettimäs haahkanpesiä ja merkittöö sen piänellä kepillä viälä ku lintu makaa pesäs. Ja houkutus on monaasti nii suuri, jottei saata äijä-parka aina hillitä himoansa, vaa sivaltaa silloo tällöö jonkin suuren munankin murkinaksi.

Lintusaarilla pitää rajavartiosto kaiken kesää kahta rajasotilasta vahtina, jokka kakistaavat munavarkahat pois. Varkahia pakkaa kuulemma käymhän saarilla useen. Sotilahilla on oma piäni tupa käytettävänä saarella ja kissinpäiviä näyttivät viättävän. Saavat kalastella, kokkaroora ja maannuskella niinku tykkäävät. Vaikka yksinääseltä mahtaa tuntua pitkän päälle. Lintujen kirjavat parvet ja ainaane mekastus tuattaa kumminki vaihtelua. Mutta matkalaane, joka sinne vain hetkeksi saattaa pysähtyä, ei tahro millää malttaa saarelta lähtiä, niin paljo on siälä merkillistä nähtävää.

Aikoonansa puhuttihin sanomalehris kovasti siitä, jotta näillä Lintusaarilla olis suunnattomat määrät apulannaksi sopivaa linnunlantaa, jota pitääs kuljettaa pellonhöysteeksi. Kuinka sen asian kans oikee on, sit’ei osannu kukaa siäläkää sanua. Ei oo viälä tutkittu, mutta saattaa hyvinkin olla nii, jotta koko saaret on yhtä ja samaa ainetta. Sotilahat eivät ainakaa ollehet havaannehet saarilla mitää erikoosia varastoja. Taitaa olla vai puheeta. Vaikka toiselta pualelta jää imehtelemhän, jotta mihkä ne lintujen vuasisataaset ponnistukset ovat sitte hävinnehet?

Lintusaarilta lährettihin kotimatkalle, joka tehtihin Norjan kautta. Ilma oli mitä aurinkoosin ja Jäämeri rasvatyyni. Kirkkahalla ilmalla näkyy Norjan korkia kallioone ranta selvästi Lintusaarille, vaikka matkaa on n. 60 kilometriä. Suomi laivalla otettihin kurssi suaraa meren yli Vuoreijan (Vardö) kaupunkiin, joka on Lintusaaria vastapäätä. Jos oli tulomatkalla pahoon laivaa heitelly, nii sitä ihanamman muatonsa näytti matkamiähille ny Jäämeri. Auringon paahtees, tuhansien lintujen lennelles ympärillä ja iloosten pyäriäästen pulikoores laivan kuphella jätti tämä merimatka iloosen, päivänpaisteesen muiston Jäämerestä, jot'ei hevillä unohra.

MATKA NORJAN YMPÄRI.

Laivamatka Lintusaarilta Norjan pualelle Vuoreijan kaupunkiin kesti 4 ja 1/2 tuntia. Vuareija on Jäämeren rannan vilkkahin kalakaupunki. Asukkahia siäl’ on n. 4000 henkiä, joista viitisen sataa on suamalaasia. Itte kaupunki on kolkonnäkööne ja väkevä kalanhaju, joka joka paikasta pistää nenhän, teköö sen vastenmiäliseksi. Tääl’ on suuria kalamakasiinia, kuivaamoja ja kalanpäitä ja matoja rannat täynnä. Tuhannet kalalokit kirkuuvat satamas, noukkien merestä kalanperkooksia, jokka makasiinien rantalaituriilta nakathan suaraa merehen. Kun Vuareijasta vuasittaan lähretethän mailmalle 27 miljoonaa kilua kalaa, nii tiätää sen jotta siitä tuloo jo rääsyjäki eri lailla. Kolmannes kalasta menöö kuulemma perkooksina takaasi merehen. Meikäläästä miästä kummastutti enite tämän kaukaasen pikkukaupungin mahtavat, miljoonia Norjan kruunuja maksanhet, suuremmooset satamalaitokset, jokka sulkoovat kaupungin sataman monen metrin korkuusilla kivistä rakennetuulla aallonmurtajilla Jäämeren myrskyyltä. Kuuluuvat rakennetun valtion kustannuksella. Kaupungin paras hotelli on tiätysti »Grand Hotel», johna kaikki käy kovasti enklantilaasehe mallihi. Ruakakin tarjoollahan lämminruaka esti ja näperrökset peräs, mutta sitä pukinjuustua min’ en saattanu syörä. Jos oli hyvää, nii kyllä maksooki, kaino päivälline n. 6 Norjan kruunua. Huanes samoon 6 Nkr. Suamen markkoja meni silloo kutakuinki 7 aina yhtehe Norjan kruunuhun. Yks herroosta prässäytti kruttaantunhet pöksynsä ja lasku oli 10 kruunua, 70 markkaa! Pakkas sitä vähä manoottamhan, muttei passannu housujakaa kräätärille jättää.

Vuareijas oli Neuvosto-Venäjällä kauppavaltuuskunta, joka asusti samas hotellis ja hissas aina päiväksi punaasen vallankumouslippunsa flakutankoho. Valtuuskuntahan kuuluu 7—8 henkiä ja viättivät ne aikaansa pääasias ryyppäämällä. Erelliskesänä oli tämän toimiston porvarillistunu komissari kyllästyny koko hommaha, pistäny lafkan rahat plakkarihi ja puikkinu muille maille. Toimistolla oli omat urkkijakki.

Sattuu nii mukavasti, jotta seisoskelin yhren kauppapuarin klasilla kattelemas tavaroota, ku siihen parin sylen päähän tuli kaks miästä, jokka juttelivat ryssää keskenänsä. Koristin korviani, jotta ompas se mukavaa rookata täälä viarahalla maalla vanhoja iivanootaki. Toine miäs kertoo toiselle henkihapatuksis jotta:

— Aamulla tuli tänne Petsamosta aika kasa suamalaasia herroja.

Ja mistähän oliki saarni haravihinsa, mutta tarkasti se kertoo koko meirän reisumma, ja tiäsi koska lährethänki. Kun lopetti raporttinsa, nii en saattanu olla tokaasemata joukkoho jotta:

— Tak totsno! (Justhin nii).

Kovasti jäivät silmät tapilla kattomhan, ku lährin kävelemhän.

Matkustus Norjan rannikolla on kovin hyvin järjestetty siälä kaukana Jäämeren äärelläki. Kuus kertaa viikos kiärtää rannikkua suuret nopiakulkuuset ja erinomaasen loistavasti sisustetut höyrylaivat, joita tavallisesti niniitethän vain »hurtigruuteniksi» (pikahöyrylaivooksi). Ne lähtöövät etelä-Norjasta ja kulkoovat pitkin rannikkua Norkapin ympäri Vesisaaren kaupunkihin asti. Viikon kestää joka laivalta se matka. Nämä laivat omistaa Nordenfjelske yhtiö, joka saa valtiolta vuatuusta apua liikentehen ylläpirosta 8 milj. kruunua. Näillä hurtigruten-laivoolla pääsöö kerrassa mukavasti matkustamhan Petsamhon. Lippu Vuareijasta Lödingeniin maksaa 70 kruunua ja hyttipoijalle 5 kruunua lisää. Lödingenistä Narviikihin, josta lähtöö rautatie Tornioho, maksaa paikallislaivalla 7:60 kr. Päivälline laivas oli 5:50 ja viiniheela 10—12. Salongit on hianosti sisustettuja ja hytit piäniä pehmoosia poksia, n’otta matkustaminen näis laivoos on sulaa nautintoa. Vuareijasta Narviikihin kestää matka kaks ja puali voorokautta. Hurtigruten-laivat on, samalla kun ne välittäävät päivittäästä paikallisliikettä, postilaivoja, jokka poikkeevat matkan varrella kaikis kaupungiis ja suuremmis kylis.

Ku pikkupoikana istuun kansakoulun penkillä ja kättelin seinällä Euroopan karttaa, nii mä tykkäsin, jotta Skantinaavian niämimaa muistutti elävästi merhen paiskattua kissinraatua ja pohjoos-Norjan nipukka oli katinhäntä. Sitä katinhäntää olin nyt kiärtämäs. Kaikkia sitä joutuu ihminen koluamhan. — —

Norjan rannikko siälä kaukana pohjooses, — johna kansakoulukartoos on tavallisesti suuri reikä, — on paljasta parin-kolmen saran metrin korkuusta kolkkaa kalliota. Toisin paikoon kohuaa rannalla korkeeta lumihuippuusia tunturiaki, joonka huipuulta loistaa heinäkuun päivänpaisteheski ikuune lumi. Vasta etelämpänä Atlannin meren pualella tuloo iloosemmat ja kaunihimmat näköalat, johna näköö vuanon rannoolla lehtipuita ja vehriääsiä niittyjä, hauskoja asumuksia ja taustana yli puolentoista tuhannenki metrin korkuusia vuarenhuippuja. Korkeen tunturi tällä välill'on Tromsöön kaupungin paikkeella Jäggevarre, jok' on 1915 metriä korkia.

Matkan varrella poikettihin m.m. Hoimingsvaagin kauppalas, joka sijaattoo Magerön saarella. Tämän saaren pohjoosin niämi on se kuuluusa Nordkap, Euroopan pohjoosin kärki. Nordkap ei oo sen kummemman näkööne ku monet muukkaa niänaennenät siälä pohjooses. S’oon 300 m korkia äkkijyrkkä kallioranta, joka pistää merehen. — Euroopan manterehen pohjoosin kärki on Nordkyn, joka sivuutettihin jo ennen Honningsvaagihin tulua.

Honningsvaagin kalastajakylä on siitä huamattava, jotta siälä on lähes pualet asukkahista suamalaasia. Jonkin kilometrin pääs siitä pohjoosehe on Kjelviikin kylä, jok’ on melkee aiva suamalaane paikkakunta.. Puhuttelin monia henkilöötä ja kaikki ne puhuuvat suamia, vaikkaki toisten kiäles kuuli outoja norjalaasia laihnasanoja.

Honningsvaagin rannas seisoo suuri joukko kylänmiähiä, jokka ihastellen kattelivat mun roimia suamalaasia piaksusaappahiani. Ne heräättiväkki suurta huamiota, kunniootusta ja arvonantua pitkin koko matkaa. Viimmee tuli yks joukosta puhumahan ja kysyy selvällä suamenkiälellä jotta:

— Tairatta olla Suamesta kotoosi, ku on nuan komiat piaksusaappahat?

Siitä se juttu sitte aikoo ja miästä kokoontuu ympärille ku merenmutaa. Kovasti niiren teki miäli mun kotoosia suamalaasia piaksusaappahiani. Olsivat maksanhet paljoki, jos öisin jaloostani vetäny. Ei oo siälä sellaasta suutaria, joka pystyys nikkaroomhan oikian reirun suamalaasen piaksusaappahan, valittelivat miähet.

Ja ku näkivät mun kuphellani kiikkuvan kauhavalaasen tuppipuukoon, nii itku silmihi pakkas. Kotomaa muistuu miälhen — —

Pualenpäivän matkaa etelämpänä on sitte Hammerfestin kaupunki, john’ on n. 3,000 asukasta ja niistä satakunta suamalaasta. Hammerfesti on Euroopan pohjoosin kaupunki, jok’ on sille siitä syystä suureksi kunniaksi lujettava. Mutta varsinaasen mainehen sille kumminkin tuattaa se seikka, jotta kaupungin palomestarina on suamalaane miäs nimeltä Holma, johka mull' oli tilaasuus laivalla tutustua. S’oon norjansyntyysiä, mutta puhuu puhrasta suamia. — Itte kaupunki oli siisti ja hauskannäkööne.

Päivänmatkan pääs etelämpänä tultihin pohjoos-Norjan suurimpahan kaupunkiin Tromsööhin, john’ on n. 10,000 asukasta. Täski kaupungis asustaa joitaki kymmeniä suamalaasia. Kaupungin ympäristö on luantonsa pualesta jylhänmahtavaa. Korkiat tunturit kohuaavat joka pualelta, mutta rintehet loivenoovat vehriääsiksi niityyksi, johna kulkoo jo karjaa laituumella.

Tromsööstä etelähän päin käyvät näköalat yhä leppoosemmiksi, asumukset lisääntyyvät ja kasvullisuus vehmastuu. Kulkureitti käy soukkien salmien välistä ja ympärillä nousoovat mahtavat vuaret pilvien tasalle, joiden yläpualelta loistaa lumihohtooset tunturien huiput. Lödingenistä, johna oli muutettava piänempähän laivahan päästäksensä rautatiän päähän Narviikis, alkaa matkan kaunihimmat maisemat Ofotenvuonon perukkahan, john’on Narviikin kaupunki. Päivä sattuu olemhan aurinkoone ja lämmin n’otta vuano esiintyy meille koko loistossansa.

Eivät norjalaaset syyttä suatta ylistele vuanojen kauneutta, sen myäntää viaraski, jok’on saanu kerran siälä matkustaa ja nährä niitä kesääses kukkeures.

NORJAN SUOMALAASTEN OLOOSTA.

Sanothan, jottei ihmine opi ennen omaansa tuntemhan, arvostamhan ja hyvänä pitämhän ennenku on sen menettäny. Se mit’ on, ja jota saa jokapäivä hyväksensä käyttää, tuloo ihmiselle nii tavalliseksi ja luannolliseksi, jotta vasta sitte, kun on sen karottanu, ymmärtääki antaa arvua omallensa.

Isänmaa, mitä se on meille tavallisille ihmisille? Koria sana, jota kuuloo useen juhlapuhujien paukuttavan. Kyllähän me ymmärrämmä, mitä sillä meinathan, mutta mitä se oikee on ja mitä se merkittöö, sit’ ei käsitä ihmine ennenkun saa sen kokia oikee krupisnansa. S’oon kattokaas sillä lailla, jotta isänmaansa oppii ihmine tuntemhan vasta ulkomailla, toisten ihmisten isänmaas.

Mitä varte hyppäävät Etelä-Pohjanmaan miähet toistakinkymmentä kertaa Atlannin rapakon ylitte? Miksei n’oo siälä, ku sinne nii kovasti vetää ja ku siäl’ on kuulemma nii paljo pareet olla ku täälä köyhäs ja kylmäs Suames?

Mitä varte Venäjälle paennehet punikit, jokka rivolla suulla vannoovat, jotta isänmaa on roskaa ja herraan kenkkuulemisia, jolla tyäväkiä koitethan kuljettaa porvarien talutusnuaras, mitä varte ne samat miähet pyytävät armua ja menisivät linnahanki istumhan, ku saisivat vai tulla takaasi tähän kurjahan maahan?

Se on isänmaa ku vetää! — Ei oo hyvä siälä, ei oo hyvä täälä, mutta loppu on kumminki se, jotta paree siltäki täälä ku siälä viarahalla maalla, vaikka siälä hyväkin ja pareekin olis.

Se on isänmaanrakkaus, kotomaan ikävä, jonka ihmine tuntoo krupisnansakki, — mutta vasta sitte kun sen on karottanu. Onnettomia ne, joonka pitää jättää kotomaansa.

Siälä kaukana Jäämeren rannalla Norjan pualella asustaa nuan 10,000 suamalaasta. Tarkkaa tiatua niiren luvusta ei oo, ku ne asuuvat hajallansa ja ovat paljolta sekaantunhet lappalaasihin ja norjalaasihi ja monet ovat jo menettänhet oman kiälensäkki. Nuan sata vuatta sitte olivat Pohjoos-Norjan eli Ruijan rannat niinku senpualen suamalaaset rannikkoa nimittäävät, melkeen asumattomia. Silloon alkoo suamalaasten siirtyminen sinne Pohjoos-Suamesta ja Pohjoos-Ruattista eli Länsi-Pohjasta niinku taas Ruattin suamalaaset maatansa kuttuuvat.