Part 7

Sotapäällikkö vaiensi häntä: — Kas tuolla seisovat kamarinaisesi ja ällistelevät, hyvä lapsi, pyhiä lupauksiasi, joita eivät varmaan tule matkimaan. — Hän viittasi, että kamarineitsyt, joka oli kunnioittavan etäällä, lähenisi ja jätti markiisittarelle hyvästi: — Teidän on muutettava pukua, herrattareni, ja minulla on töitä vielä iltaan saakka. Näkemiin! Tapaamme auringon laskettua täällä illallisella. — Pescara lähti katsomatta enää hänen puoleensa. Portaiden juuressa pisti hän kätensä vanhan lääkärin kainaloon ja he palasivat hiljaa sypressikujaa pitkin linnaan päin.

— Miten Teidän jaloutenne voi viime yönä? kysyi vanhus.

— Niinkuin tavallisesti, vastasi Pescara. — Ethän vain ilmaissut mitään vieraallesi, Numa?

— Muistin kieltonne... Mutta miten voitte ilveillä näin julmasti kanslerilla ja onnettomalla isänmaallani! Miten saatatte sitä tehdä?

— Ilveilenkö minä? Päin vastoin, Numa, omat maamiehesi ilveilevät minulla: he teeskentelevät elämää ja ovat rikoksissaan ja synneissään kuolleet.

He kulkivat hetken vaieten. — Kuuletkos Numa, ivaili nyt päällikkö, äskettäin kävi luonani eräs astrologi ja asetti kohtaloni horoskopin. Hän arvioi ikäni kuudeksi kymmeneksi vuodeksi, vaan minä pidin sitä liian lyhyenä!

Vanhus huokasi.

Jälleen kulkivat he vaieten. Linnan kaidalla portilla jätti Pescara vanhukselle hyvästit. — Päällikköni odottavat minua, Numa, käskin heitä tulemaan tähän aikaan. — Mutta nähdessään nuo lempeät, ruskeat silmät ja hampaattoman suun, alkoi vanhus häntä säälittää ja hän virkkoi ystävällisesti: — Älä ole milläsikään, Numa. En minä rusikoi pahasti Italiaasi, kohtelen sitä lempeästi ja oikeuden mukaan.

Odotussaliin tullessaan seisoivat sotapäällikköä vastapäätä herttua Bourbon ja Leyva ja heidän välissään Del Guasto kuten vihamiesten eroittajana ja vielä eräs neljäs henkilö, joka nojaili akkunanpieleen. Tämä oli ijäkäs ylimys, puoleksi munkki, puoleksi maailmanmies, tukka pronssin karvainen, piirteet tutkimattomat ja syvät ja hartioillaan munkkikaavun tapainen valkea mantteli. Hänet huomatessaan näytti Pescara hieman tuskastuvan, mutta meni sentään ja antoi hänelle kättä.

— Mikä tuottaa minulle kunnian, Moncada?

Toinen vastasi: — Teidän ylhäisyytenne, tulen lähettiläänä varakuninkaan tyköä ja pyydän hänen nimessään puhelua.

— Sen suon, vastasi päällikkö, vaan pyydän, että Teidän armonne selittää näin sotaretken aattona asiansa lyhyesti.

— Pyydän salaista puhelua.

Pescara tuumi. — Sainistako? Ei, ritari. En voi salata näiltä virkaveljiltäni mitään asiallista. Päästäkää minut vähemmällä vaivalla. Sisareni poika tässä ei salaisuuksia ilmaise! Mikä on asianne? Puhukaa, ritari! — Hän ei pyytänyt Moncadaa istumaan.

Ritari tarkasteli läsnäolijani kasvoja. — Kuten vaaditte, lausui hän. — Teidän ylhäisyytenne, varakuningas on kovin huolissaan. Italialainen Liiga on tosiasia, jota Teidän ylhäisyytenne ei epäile, koska lähetitte Leyvan anomaan väkeä varakuninkaalta, joka tosin ei voi sitä antaa, kun tarvitsee itse omansa tehdäkseen sodan mahdollisesti syttyessä kunnioittavan, mutta uhkaavan liikkeen erehtynyttä tai harhaan johdettua paavia vastaan. Teidän ylhäisyytenne ilmoitti, että sotajoukkojemme täytyy niemimaan pohjois- ja eteläosissa noudattaa samaa ohjelmaa ja tukea toisiaan. Tässä tarkoituksessa lähetti varakuningas minut Teitä seuraamaan ja antamaan hänelle tietoja tapahtumain kulusta. Suostutteko siihen, Teidän ylhäisyytenne?

Päällikkö myöntyi pahoilla mielin.

— Vielä toinen asia, jatkoi Moncada. — Valitan, ettette suonut minulle salaista puhelua ja että minun täytyy käyttää hyväkseni tätä tilaisuutta. Madridissa toivotaan, että Teidän ylhäisyytenne valloitettuanne Milanon, ryhtyy siellä ankariin ja perinpohjaisiin toimiin yksinvallan menestymiseksi ja pahan hävittämiseksi juurineen. Neuvotaan: luopio herttua on lähetettävä vankina Espanjaan, niskoittelevalta lombardilaiselta aatelilta on riistettävä tilukset ja heidät mestattava, raskaat verot ja vahva varusväki pitäkööt porvaristoa kurissa: kauhistus vallitkoon Milanossa! — Hän koetti päällikön kasvoista lukea hänen ajatuksiaan.

Pescara pysyi levollisena. — Kauhistus, toisti hän. — Ei koskaan niin kauan kun minä elän ja palvelen keisariani! Milano on valtakunnan aluetta eikä keisari tahdo että hänen valtakuntaansa hävitetään. Kuka se tässä toivoo? Ja ken neuvoo? Älkää huoliko lausua neuvoja ja toivomuksia. Moncada, en niitä tarvitse.

— Pyysikö herttua lykkäystä? kysyi Moncada epäluuloisesti.

— Ei, ritari.

— Eikö kanslerinsakaan kautta?

— Hänen korkeutensa Milanon kansleri asuu tästä päivästä alkaen tässä linnassa. Teidän armonne voi keskustella hänen kanssaan ja hankkia häneltä haluamanne tiedot. Voitte niin olla hänelle seurana, sillä pelkäänpä että hänellä on ikävä.

— Ottiko Teidän ylhäisyytenne hänet vastaan? Kysymystäni ei aiheuta uteliaisuus, vaan huoli kuninkaan asiasta, jonka palvelijoita me kaikki tässä olemme.

— Keskustelin kanslerin kanssa kaksi tuntia tänä aamuna.

Tuollainen suoruus hämmästytti Moncadaa, mutta ei ilmaissut hänelle mitään uutta. Moronen tulosta ja puheilla olosta oli hän saanut tarkat tiedot jo Pescaran palvelijoilta, jotka hän oli lahjonut urkkijoiksi.

— Pitkäpä oli keskustelu katsoen siihen, että puheena saattoi olla, vain herttuan ehdoton antautuminen.

Pescara vaikeni. Salainen inho näytti estävän häntä kunnioittamasta ainoallakaan tarpeettomalla sanalla tuota hänen edessään seisovaa olentoa.

— Ihmettelen, jatkoi Moncada, ettei Teidän ylhäisyytenne lopettanut keskustelua hyvin lyhyeen ja minua hämmästyttää ylimalkaan, että otitte tuon ilkiön laisinkaan vastaan nyt kun koko Italiassa Teidän ylhäisyydestänne levitellään panettelevia huhuja.

— Riittää, ritari! Joka sana olisi solvausta ja ajan hukkaa. Olen ilmoittanut keisarilleni näistä valeista. Se riittää. Minä tunnen vihamieheni...

— Viisaasti tehty. Ja yhtä viisaasti, jos Teidän ylhäisyytenne olisi hankkinut luotettavat todistajat keskustelusta Moronen kanssa.

— Ne ovat, vastasi Pescara halveksivasti. — Nämä, herrat tässä. — Bourbon ja Del Guasto nyykäyttivät päätään. — Mutta mitä tulee tuon keskustelun sisältöön, jota näytte olevan utelias tietämään, niin voitte siitä ottaa selvän vastauksesta, minkä olen halukas huomenna, läsnäollessanne, jos tahdotte, antamaan kanslerille ennenkuin hän vankina seuraa joukkojamme sotaretkelle. Tässä samassa salissa. Vaan nyt lähden. — Ja hän jätti Moncadan ja meni sisähuoneisiinsa, jonne muut kolme häntä seurasivat.

Moncada oli yksin. — Naamari kasvoilla, tuumiskeli hän, oivallinen naamari. Millaiset ovat kasvonsa?... Kyllä saan nähdä... Et vältä minua, kierrän aina ympärilläsi, Pescara! — Hän asteli ulos huoneesta hitaasti ja ristiriitaisin tuntein.

Kolmen sotaherran valmistellessa sisällä sotaretkeä, jäi etusali hetkeksi tyhjäksi ja vartijattomaksi. Hovipoika Ippolito oli pujahtanut herrattarensa luo, jonka tulosta hän oli saanut vihiä ja jonka kauneutta ja lempeyttä hän lapsellisesti ihaili. Hän paloi halusta saada tervehtiä ja palvella Victoriaa. Mutta hänen poissa ollessaan valtasi juhlaisan salin hupainen seurue. Konnetablin viisi vinttikoiraa, vielä aivan pentuja ja hupsuja elukoita, oli älynnyt jonkin vahdittoman tien linnaan ja ne nuuskivat nyt sen oven rakoja, jonka kätkössä vainusivat herransa olevan. Tämä rotu oli siihen aikaan hyvin muodissa. Nyt tuli sisään menoa katsomaan myös markiisin vinttikoira, jalo eläin, kovin sitkeä juoksija, eikä sitä näyttänyt lainkaan huvittavan tuo kevytmielinen joukkio, mitä se luultavasti piti ihan kelvottomana oleksimaan tässä vakaisessa huoneessa, ja mille se muristen ilmaisi epäsuosiotaan.

Kas silloinpa ilmestyi saliin myös soma, siro vinttikoira, rakenteeltaan mitä hienoin eläin, jonka välkkyvässä kaulanauhassa oli kirjoitus: "Minä olen Victoria Colonnan koira." Ensin toiset ottivat sen hämmästyneinä vastaan, vaan sitten tuli siitä huiman ajon otus, jota koko pentuparvi haukkuen ja piirissä kiertäen ajeli. Vihdoin hyppäsi sisään hovipoika ja tempasi herrattarensa omistaman eläimen syliinsä, ehkä lähetettynä sitä etsimään, ja pakeni temmellyksestä jälessään huimat takaa-ajajat paitse Pescaran vakavaa juoksijaa. Samassa astui Leyva ulos sisähuoneesta ja kiihdytti yleistä pakoa antaen viimeiselle, konnetablin penikalle sellaisen potkun, että se ulisten pyöri ilmassa.

Harmaapäisen päällikön kasvot olivat punaiset raivosta ja vaivoin antoi hän Pescaran, joka häntä seurasi, pidättää itseään. — Leyva, lausui markiisi, pyydän Teitä jäämään! Älkää kiihkoilko! Enhän voi Teitä pakottaa kohtelemaan herttuaa oikeuden mukaisesti, mutta noudattakaa edes hyviä seurustelutapoja! Herttua käyttäytyi Teitä kohtaan mallikelpoisesti, moitteettoman sävyisästi, mutta te aloitte hänelle irvistellä kuin moukka ja nyt juoksette matkaanne, ennen neuvottelujen loppua. Sellainen menettely ei ole asemanne ja arvonne mukaista.

— En voinut sitä petturia kauemmin kärsiä. Pescara! Se kopeilija loukkasi minua joka ilmeellään, joka liikkeellään. Hän oli pelkkää ivaa! Hän kylmyydellään halveksii ja kumarruksillaan pilkkaa minua. En ymmärrä, mikä hänet oikeuttaa katsomaan minua ylön. Olen ylhäisestä syntyperästään huolimatta kuitenkin parempi mies kuin hän, sillä kunniani on puhdas ja kuningastani palvelen uskollisesti, mutta hän on kuninkaansa pettänyt. Hänen otsassaan on Kainin merkki ja liukas naamansa rumempi kuin minun arpeni! Eivät toki kaikki ruhtinaat minua halveksi, on niitäkin jotka tuntevat arvoni. Esimerkiksi tämä Moncada, jonka kanssa tänne matkustin. Ainakin hän on pitänyt minua luottamuksensa arvoisena.

Pescara kävi totiseksi. — Leyva, sanoi hän, nyt annoitte selityksen, johon puolestani aina olen tyytynyt. Minä en katso syntyperään, vaan arvostelen ihmisiä sen mukaan mitä heistä olen kokenut. Vai oletteko koskaan huomannut minun kopeilevan tai menettelevän pikkumaisesti? Sinulla ei ole mitään kaunaa minua vastaan, virkkoi hän luottavaisesti, me tunnemme toisemme. — Hän koetti kirkkain, harmain silmin katsoa virkatoveriaan silmiin, mutta tämä väisti itsepintaisesti hänen katseensa ja tuijotti alas. — Ei muuta, murisi Leyva, kuin että olette ystävä muille. Vaan minulla on nyt kiire. Teidän ylhäisyytenne lähettäköön toimintaohjeet jälestäni. Haluan kernaasti saada ne kirjallisesti. Leyva täyttää velvollisuutensa. Luottakaa siihen.

Sotapäällikkö antoi hänen mennä ja silitteli ajatuksissaan vinttikoiraansa, joka oli pistänyt päänsä hänen käteensä.

Sitten astui hän sisään huoneeseensa, jossa tapasi Bourbonin ja Del Guaston kiihkeästi keskustelemassa kaiketi kanslerista, sillä he vilkaisivat usein tornipuolelle päin. Sotapäällikkö hymyili. — Herrat, sanoi hän, te saitte tänä aamuna kuulla kummallisen keskustelun ja — mikä on vielä kummallisempaa — se keskustelu ei vietellyt minua, vaan Teidät, todistajani! Minun uskollisuuteni jäi horjumattomaksi, mutta teidän luullakseni ei: siitä voitosta voisi kansleri olla hyvillään, vaikkei hän sitä halunnutkaan.

Nyt kääntyi hän totisena Del Guaston puoleen. — Don Juan, näin miten Teidän silmänne, säikkyivät saaliinhimoisesti. Voitte olla kiitollinen minulle siitä, etten antanut Teidän puhua ja kavaltaa herraanne, ja keisarianne. Sillä juuri Teidän, Don Juan, tulee olla järkkymättömän uskollinen majesteetillenne, ellette halua tulla pahantekijäksi. Uskollisuus ruhtinaille on ainoa hyve, joka pelastaa Teidät turmiosta, ja viimeinen kunnian käsite, mitä Teillä enää on. Se aateloi itsepintaisuutenne, kun totutatte sen taisteluun luopumuksia ja kapinallisia vastaan. Julmista himoistanne tulee näin maallisen oikeuden palvelijoita. Ottakaa tämä varteen omaksi hyväksenne tarkoitettuna neuvona ja nyt, menkää, mutta välttäkää donna Victorian kasvoja. Hän vihaa Teitä, hän ei voi kärsiä murhaajaa.

— Murhaajaa? kavahti Don Juan.

— Niin. Murhaajaa. Ettekö vielä tiedä, ken oli uhrinne? Sanon sen Teille. Julia, ystäväni Numa Datin pojantytär, joka kuoli Roomassa murtuneena. Te hänet murhasitte. Hänen on nyt hyvä olla, mutta se ei kaunista vähintäkään konnan työtänne. Älkää pelätkö, että hän ilmestyy eteenne, hän on päässyt lepoon ja jättänyt Teidät sielunne kostottarien valtaan, katumukseen ennemmin tai myöhemmin.

Del Guasto kalpeni ja tukkansa pöyristyi pystyyn kuin kihermä käärmeitä. Oma tekonsa ei häntä kauhistanut, vaan sotapäällikön tuomarillinen totisuus, jonka musertava päätös tuntui tulevan aina haudan tuolta puolen: Hän karttoi säpsähtäen salamoita, jotka sinkoilivat päällikön silmistä.

— Perheasioita, huomautti Bourbon. — Mutta kuules, Ferdinand, kansleri hullautti minua enemmän kuin luuletkaan. Vaikka hän haukkui minua — hän onkin ainoa, jolle en siitä suutu — oli hän minut ihan sokaista, tai paremminkin sinä, kun sanoit minua toiseksi itseksesi ja haluavasi antaa minulle Milanon. Sinä pidit hauskaa kustannuksellani ja minä hölmö en sitä tietysti käsittänyt.

— Suo anteeksi, Kaarle! Minä halusin nähdä, pysyisikö kansleri uskollisena herttualleen. Mutta usko minua Kaarle, että myös sinun ainoa onnesi on palvella vain keisaria. Italian rappiota ei voi estää, maa kalvaa itse perustukset altaan. Tarkastahan vain asiaa: Italia heittäytyy armoilleni ehdottomasti ja rukoillen, totuuden ja suuruuden varjolla, ja samalla kiskoo se ilkeästi pohjan jaloistani pakottaakseen minut hyppäämään yli kuilun. Sellaisten huhujen ja panettelujen kierrellessä en ihmettele, että Madridista lähetettiin kimppuuni tarkastelija ja nuuskija. Mutta miksi juuri viholliseni? miksi Moncada? Tosin ei hän voi tuottaa minulle mitään vahinkoa ja minä suoritan päivätyöni loppuun ja sinulle, Kaarle, annan mitä voin, virkani ja jälkeläisyyteni... Kohtelethan oikeudenmukaisesti Italiaa, Kaarle? Ethän sitä nyle ja sorra ylen määrin? Teethän minulle sen pyhän lupauksen. Vaikkeivät italialaiset olisi sitä minulta ansainneet. Minä tunnen sinut: sinä kohtelet heitä inhimillisesti.

— Paitse pyhää isää, joka minua haukkui. Vaan Ferdinand, mitä sinä puhutkaan? Minua oikein pelottaa! Olemmehan saman ikäisiä ja kuula voi kaataa minut ennen sinua tai molemmat meidät yhtaikaa. Tuo Moncada kylmi sieluasi kuin halla, näin miten hänen tulonsa sinua kauhisti. Mikä teillä oikeastaan on?

Nyt laskihe päivä ja hiljainen naputus kuului ovelta. Ippolito tuli sisään ja pyysi hartaasti herraansa: — Älköön Teidän ylhäisyytenne antako madonnan enää odottaa. Pöytä on jo katettu tuolla alarakennuksessa, madonna vartoo terassilla, hyvä ettei tule Teitä hakemaan.

— Mene, lapseni, sano että tulen heti.

— En mene, vastasi Ippolito herttaisen kopeasti, muuten tarttuu Teidän ylhäisyytenne jälleen suurpolitisiin pakinoihin hänen korkeutensa kanssa ja unohtaa hyvän rouvan.

Päällikkö soi pojan seistä vieressään ja jatkaessaan keskustelua herttuan kanssa, jonka olan yli hän oli kietonut tuttavallisesti käsivartensa, puhui hän espanjankieltä, jota hovipoika ei ymmärtänyt. — Mikäkö meillä on, minun ja Moncadan välillä, Kaarle? Jotain kauheaa, epäluulo, mikä on minulle sama kuin tosiasia, vaikkei minulla ole muita todistuksia kuin oma varma uskoni. Luulen, tiedän sen: tuo mies on isäni murhaaja. — Hän silitteli lapsen kiharoita, joka katseli häneen viattomin silmin.

— Se tapahtui vuosisatain vaihteessa ja minä olin suunnilleen saman ikäinen kuin tämä tässä, en ainakaan vanhempi. Isäni, oiva sotapäällikkö ja parempi ihminen kuin minä, suoraluontoinen mies, joutui suuren Gonsalvon kanssa, — joka silloin oli varakuninkaana ja sai sitten kokea niin julmaa kiittämättömyyttä espanjalaisten puolelta — lähetystössä Barcelonaan, missä vanhan Ferdinandin hovi siihen aikaan oli. Siellä näki hän neapelilaisen ruhtinassukumme viimeisen vesan, tuon onnettoman nuorukaisen, jonka täytyi Ferdinandin epäluulon uhrina kuihtua aviossa hedelmättömän naisen kanssa. Vilpitön ja varomaton kun isäni oli — häntä suorempaa miestä ei voi löytyä, se on varma — ryhtyi hän osaaottavaisesti puheluun tuon prinssin kanssa, jolta oli riistetty kruunu, ja pistäytyipä joskus hänen palatsissaankin pakeilla. Tämä riitti herättämään kuninkaassa epäluuloa ja saattamaan isän hengiltä tuomittavaksi.

Kerron sinulle asian sellaisena, joksi sen jälestäpäin olen tutkinut ja hajanaisista seikoista havainnut, kun järjen ja ihmistuntemuksen karttuessa menneisyys alkoi minulle olla jonkin arvoinen. On hyvin mahdollista, että kuningas itse määräsi uhrinsa surmattavaksi vaikkapa vaan puolella sanalla tai merkitsevällä vihjauksella. Salaisen tuomion taas otti toimeen pannakseen muudan nuorukainen, jota hän piti luonaan ja joka huhun mukaan oli hänen luonnollinen poikansa. Nuori Moncada, juuri tämä, kohtasi isäni palatsin pylväskäytävässä tämän palatessa prinssin luota ja pisti hänet kuoliaaksi. Se oli salamurha, ei kaksintaistelu, sillä vanha haava oli halvannut oikean puolen isäni ruumiista. Syyttömästi kaatui Pescara niin totta kuin käsivarteni sinua nyt kietoo, sillä tuo rehellinen mies ei voinut olla salajuonissa ja kavalluspuuhissa. Eikö tämä ole katalaa? Ehkäpä luuli nuori Moncada vielä täyttävänsä velvollisuuden kunnon kristittynä totellessaan kuninkaan vihjailua. Se on ilettävää! Voisiko teillä tapahtua tällaista, Kaarle?

— Niin Ranskassako? Ehkäpä... Ei. Ei sentään näin julkeasti.

— Vuosien kuluttua kun olin ansainnut ensimäiset kannukseni, kohtasin Moncadan päällikköni ja appeni. Fabritius Colonnan teltassa. Hän halaili minua, nimitti minua nuoreksi sankarikseen, Espanjan toivon nousevaksi tähdeksi ja tarkasteli, tutki rauhallisesti kasvojani. Vakuutti minun muistuttavan suuresti isääni, jonka hän oli tuntenut. Veri jähmettyi suonissani, sillä aavistin, että minua syleili varmaan isäni murhaaja.

— Ja päästit hänet käsistäsi?

— Saman päivän iltana etsin häntä joko riistääkseni henkensä tai heittääkseni omani. Hän oli hävinnyt. En voinut hakea häntä. En ehtinyt, kun elin alituiseen leirielämää, keskellä ratkaisevia tapahtumia. Mutta murhatun isäni haamu seurasi minua kaikkialle.

Myöhemmin sain kuulla, että tuo vihattuni oli sulkeutunut erääseen kartusianiluostariin sovittaakseen jotain syntiään. Sitten ilmestyi hän yhtäkkiä Kuballe, jossa kuningas Ferdinand antoi hänelle suuria läänityksiä. Hän lähti uljaan Cortezin mukana Meksikoon luultavasti väjyäkseen tuota kunnianhimoista valloittajaa: sillä Moncadaa elähyttävät isänsä ajatukset ja suunnitelmat ja hän kuuluu siihen kiihkoespanjalaiseen puolueeseen, jonka vastapainona hovissa onneksi ovat burgundilaiset ja alamaalaiset. Palattuaan meren takaa, tekaisi hän itselleen ansion siitä, että Uusi-Espanja oli joutunut kruunulle muka hänen salaisen toimintansa kantta ja keisarin veljenpojatkin kunnioittavat häntä pelonsekaisesti. Nyt ilmestyi hän Italiaan minua vainoamaan tai tuhoamaan. Sellainen on Moncada!

— Kuules, Ferdinand, lausui Bourbon tarkkaavaisesti kuunneltuaan, olen kauan toivonut saada tehdä sinulle jonkin hyvän työn. Kostanko isäsi ja karistan vihamiehen niskoiltasi? Ei salamurhalla, se ei ole tapaistani, vaan säännönmukaisessa kaksintaistelussa, johon minulla jo on aihe. En pelkää häntä, sillä — karttaen ottelua vain sinun kanssasi — me ranskalaiset olemme parempia miekkailijoita kuin te espanjalaiset, kuten tiedät. Sinä pysyt leikistä poissa ja ruhtinaallinen sukuni suojaa minua. Haluatko? Olen käytettävänäsi.

Vastatessaan loistivat Pescaran silmät sinerviltä ja lempeän kirkastuneilta. — En. Se on liian myöhäistä. Olen jo muissa ajatuksissa ja jätän murhaajan ikuisen oikeuden huomaan..

Bourbon katsoi häneen hämmästyneenä. Mutta Pescara otti Ippolitoa kädestä ja sanoi: — Nyt ei anneta enää donna Victorian odottaa.

Hän antoi herttuan mennä edellä. Kiertoportaissa kysyi hän pojalta: — Pidätkö sinä herrattaresta, jonka näit tänään ensikertaa?

— Oi, hän oli minulle heti niin ystävällinen, vastasi Ippolito, ja hän on niin sisareni näköinen, jota en saa tavata enää koskaan, — kirkkaat kyyneleet kierivät hänen poskilleen — kun vaari sanoi että hän meni johonkin luostariin Roomassa ja teki nunnalupauksen. Ja Julia oli ennen niin iloinen, mutta muuttui viime aikoina kovin hiljaiseksi. Miten voi sisko hautautua maailmalta näin nuorena! — Pojan puhuessa saapuivat he puistoon.

— Anon hartaasti tulla esitetyksi ylhäiselle rouvalle, pyysi konnetabli. — Avatessani vastikään erään kirjan, luin lauselman: ”luodakseen Victoria Colonnan vertaistaan vaille, valoi luonto ihanimman haaveensa ja särki sitten kaavan”. Suotteko minun häntä nähdä?

He kulkivat pitkällä sypressikujalla ja nyt näkivät he jonkun matkan päässä kiihkeän kohtauksen: pois pyrkivä naisolento riuhtoi itseään irti miehestä, joka virui hänen jaloissaan. Samassa huusi Ippolito: — Tuolla se ilkeä noita tekee herrattarelle pahaa! ja juoksi suoraapäätä donna Victorian avuksi kanslerin hypähtäessä ylös polviltaan ja kadotessa laakeriaidan taa.

Vapautettu kiiruhti hymyilevän puolisonsa luo ja punastui niin nuorekkaasti, ettei Pescara muistanut koskaan nähneensä häntä niin kauniina. Ja tullessaan sanoi hän hengästyneenä:

— Muudan mies ahdisti ja vannotti minua ajamaan hänen asiaansa Teidän ylhäisyydellenne: hän pyytää, ettette antaisi hänen vartoa ratkaisua kovin kauan, sillä hän on nääntyä epätoivoon ja odotukseen.

— Kylläpä valitsi itselleen oivallisen esirukoilijan, madonna, vastasi sotapäällikkö. — Vaan aikansa kullakin. Suvaitkaa minun nyt esitellä Teille hänen korkeutensa Bourbon.

Vilkas Victoria ei voinut salata naisellista säälin tunnettaan.

Herttua ei ilmaissut millään tavoin, miten hullunkuriselta hänestä oli tuo polvillaan kömpivä kansleri näyttänyt. Hän kumarsi kunnioittavasti ja esiintyi hienosti ja ylpeästi Pescaran vuoksi ja siksi että tiesi häpeällisen maineensa, joka häntä alati vaivasi. Hän ihaili Victorian kauneutta katsahtamattakaan tummilla silmillään hänen kasvojaan tai vartaloaan. Hän ei imarrellut, ei suitsuttanut pyhää savua, hän lausui yksinkertaisesti: — Iloitsen saada nähdä madonna Victorian, ystäväni markiisin puolison ja ihailen häntä kuten tulee. — Sitten alkoi herttua Victorian vasemmalla puolella käyden kevyen ja miellyttävän, mutta vähäpätöisen keskustelun ja kun Victoria pyysi häntä ruualle, kieltäytyi hän kiittäen ja erosi heistä levollisen kohteliaasti huvilan portaiden juurella.

Vaikka Victoria yleensä oli kovin vaatimaton, oli hän kuitenkin odottanut herttualta enempää jo tottumuksestakin, sillä ajan kuuluisuuksien oli tapana mairitella häntä aina äärimäisiin asti. Mutta pian selvisi hän hämmästyksestään ja asteli pettymykselleen hymyillen päällikön kanssa portaita ylös. Ilta jo hämärtyi.

Aterioiminen kesti vain lyhyen hetken kuten Pescara aina tahtoi. Victoria ei huolinut tarjoilla ruokia edes omalle puolisolleen, mutta tämäpä kosti herkkuihin päästyä. Jääsirujen, hedelmien ja makeisten keskiössä oli pöydällä mantelikruunu, jonka päällikön leipuri taitavasti oli valmistanut. — Kas tässä, laski hän leikkiä, kunnianhimoiselle Victorialleni! — Pescara tarjosi kruunua Victorialle, jonka sydän alkoi kiivaasti tykyttää.

Pöydästä noustua menivät he sivuhuoneeseen, johon kattolamppu loi tasaista valoaan ja kirkasti kammion vielä tuoreet koristemaalaukset. Seiniin oli kuvattu juoksevia lapsia kukkasseppeleineen ja katon ristikkojen väliin oli kultaiselle pohjalle maalattu vapaasti valittu seura harmaita sankarihaamuja. Lampun valaisemissa keskimäisissä ruuduissa olivat Eneas, kuningas David, Hercules ja Pescara. Ainoana huonekaluna oli leposohva, jonka kastanjapuiseen selkänojaan oli kaiverrettu kohokirjaimilla: "Tässäpä sopii jutella."

— Mikähän siinä lienee, kysyi Victoria Pescaran viereen istuutuen, ettei tuo konnetabli minua oikein miellyttänyt hienosta esiintymisestään huolimatta, että hän — suoraan sanoen — oli minusta melkein vastenmielinen?

— Voi mies parkaa! kujeili Pescara. — Mars ja Musa, raakuus ja sulous, ruma Leyva ja ihana Victoria loukkaantuvat yhtä paljon molemmat Capetingin käytöksestä, joka kumminkin oli heitä kohtaan varsin moitteeton. Ehkäpä hänen ja erään toisen — kuka tuo toinen sitten lieneekään — väliin on tullut jotain usvaa, ja luulen että tuo väärentävä usva ja rumentava sumu on Bourbonin kavallus, tai miksikä kuninkaastaan luopumista sanotaankaan.

Victoria kalpeni hieman.