Part 8

— Kavallus... — Pescara lausui painolla tämän sanan kaikki kolme tavua. — On ymmärrettävää, että jalo vaimo inhoo tällaista rikosta. Jos minä petän ruhtinaani, ystäväni tai pahaa aavistamattoman vaimoni tahika vain rikostoverini, niin ovat kaikki nuo teot kuitenkin ainoastaan saman mielenlaadun ilmauksia... Synkeä ja suuri runoilijasikin [Dante], jonka lukemisella virkistät mieltäsi, arvioi kavalluksen kauheimmaksi kaikista rikoksista, koskapa Cerberus tai Lucifer hänen Guideccassaan [Helvetti] riiputtaa kustakin kolmesta suustaan kavaltajaa. Ensimäisen tiedän: hän se antoi vapahtajalle suuta. Vaan ketä ovat nuo toiset, joita Lucifer riiputtaa jaloista päälaillaan? En satu nyt muistamaan heidän nimiään. Lausupas se paikka, osaathan nuo sata laulua aivan ulkoa.

Victoria lausui:

— Degli altri due, ch' hanno il capo di sotto, Quel, che pende dal nero cello, è Bruto: Vedi come si storce, e non fa motto: El'altro è Cassio, che par sì membroto.

[Muut kaksi, jotka riippuu suusta pedon päälaillaan, ovat Brutus — mykän moinen pään mustan vaivoissa ja suonenvedon — ja Cassius, tuo vankkavartaloinen.]

Kevyesti jutteli sotapäällikkö edelleen: — Tuo mykän tavoin suonenvedossa vääntelehtivä Brutus on minusta hyvin kuvattu, mutta — kysyn asiaankuuluvalla kunnioituksella — miten voi Dante puhua Cassiuksen vankasta vartalosta, vaikka Julius Caesar pelkäsi häntä juuri hänen kurjan laihuutensa vuoksi. Mitä pidät, Victoria, ylimalkaan näistä Cerberuksen runoista.

Victoria vastasi rohkeasti: — Herrani, ei ole helvetti luotu Caesarin murhaajia varten. Siinä suhteessa moitin runoilijaani.

— Älähän toki! väitti Pescara. — Ja sentään hyvä, roomalainen! Uskollisuus on hyve, mutta ei hyveistä suurin. Suurin hyve on oikeudenmukaisuus.

Näin häilyi Victoria yhä sielunsa salaisuuden kuilun vaiheilla eikä Pescara suonut hänelle sopivaa lähtökohtaa puheeseen, vaikka hän koko olentonsa kiihkolla pyrki alkuun ja voittoon, jota varten hän oli Novaraan kiiruhtanut. Yhä uusia teitä koetti runoilijatar lähetä maaliaan, mutta Pescara pidätti häntä siitä aina vain etäällä. Vihdoin pälkähti hänen päähänsä käyttää apuna Italian suurinta vielä elossa olevaa isänmaan ystävää.

— Pescara, minä olen aina ihmetellyt, sanoi hän, että sinunlaisesi mies voi pitää enemmän lempeistä maalareistamme ja runoilijoistamme kuin voimakkaista, enemmän Ariostosta ja Raphaelista kuin ylhäisestä Dantesta ja hänen myöhemmästä hengen heimolaisestaan Buonarottista — ja kumminkin olet itse syvä ja salaperäinen luonne.

— Siksipä juuri, että sitä olen. Taide on huvitusta. Mutta mitä tulee sinun Michelangeloosi, niin älä vain tee minua mustasukkaiseksi kun niin ihailet tuota jättiläistä ruhjottuine nenänrustoineen.

Victoria hymyili. — En ole koskaan nähnyt häntä kasvoista kasvoihin, tunnen vain hänen sikstiniläisensä [Sixtuksen kappeli Vatikanissa, kaunistettu Michelangelon freskomaalauksilla].

— Nuo profetat ja sibyllat? Vuosia sitten katselin niitä varsin tarkoin ja kuitenkin haihtuivat ne muistostani muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta. Jäi mieleeni esimerkiksi ihminen, jonka hiukset karkaavat kauhusta pystyyn kun hän katsoo peiliin —

— Jossa näkee nykyhetken hirmut, päätti Victoria liikutettuna.

— Ja karyatidi, jota painaa hirvittävä taakka, tuo matala, kulmikas, surkea olento! Kieltämättä mitä rumin nainen kuten sinä mitä ihanin.

— Sorrettu, kahlittu, orjuutettu —

— Nyt selvenevät mieleeni myös profetat: kaljupää Sakari, vai mikä se olikaan, jalat ristissä; pauhaava Hesekiel turbaani päässä; Daniel kirjoittaen, yhä vain kirjoittaen. Ja myös sibyllat: köyryselkäinen akka terävine nokkineen, tähystellen kovin pikkuiseen kirjaansa kiiluvin silmin, hänen vieressään toinen, joka vuodattaa öljyä sammuvaan lamppuunsa ja tuo kaikista kaunein ja nuorekkain, joka istuu delfiläisellä kolmijalalla. Kaikki vimmatussa puuhassa. Mistä johtuu tällainen myrskyisyys? Mitä ne saarnaavat ja ennustavat?

Nyt huusi Victoria hehkuvan innostuksen valtaamana kuten olisi hän itsekin jäsenenä tuossa profettanaisten neuvostossa: — Ne valittavat Italian orjuutta ja ilmoittavat pelastajan ja vapahtajan tuloa.

— Eivätpäs, väitti Pescara ankarasti, parannuksen aika on mennyt. He eivät julista armoa, vaan tuomiota.

Victoria vavahti, mutta samassa olikin rankaiseva ankaruus Pescaran kasvoilta kadonnut. — Jätetään profettain kappeli, virkkoi hän hellien, ja kauhistava, järisyttävä taide. Minua et liene tarkoittanut puhuessasi Italian vapahtajasta, vaikka kylessäni onkin haava! päätti hän laskien tuollaista hänelle ominaista, haikeaa leikkiä.

Victorian hellyys heräsi äärimäisiinsä kunhan kuuli Pescaran mainitsevan tuota haavaa, joka oli häneltä riistänyt niin monien päivien ja öiden levon kunnes Pescara kirjoitti, että se oli mennyt umpeen. Rakas vaimo kietoi vasemman kätensä miehen ympärille ja silitteli oikealla hänen punervan vaaleaa, edestä hieman kiharaista tukkaansa alas otsalle niin että Pescara näytti nyt lampun loisteessa ja hänen lempeän olemuksensa läheisyydessä vallan nuorelta.

Nyt muistui Victorian mieleen muudan heidän yhdessä olonsa päivä äskettäin Tarentissa, Victorian tiluksella. Siellä olivat he, tosin vasta paahteisen elokuun auringon laskettua, tarttuneet iltaruskon sammuvassa valossa sirppiin ja leikanneet vielä reippaitten työläistensä parissa kumpikin lyhteen. Yhä näki hän ajatuksissaan sotapäällikön loikovan mukavasti lyhteensä varassa hänen itsensä opettaessa elonkorjuutytöille uutta, etelän mallien mukaan hetkessä sepittämäänsä cantilenea, jota nuori väki lauleskeli sitten innokkaasti aina yöhön asti. Tuosta illasta mainitsi hän nyt jotain sotapäällikölle.

Tämä ihastui. — Muistatko vielä tuon laulun? kysyi hän.

— Kuinkas minä muistaisin!

— No, siinä oli sointuina muun muassa: "sitrat helkkyy, sirpit välkkyy." Muuten kuvaili se ainoastaan miten kedoilla, jopa taivaassakin kannetaan lyhteitä yhä ja yhä. Se sama laulu elää vielä ehkä pitkän aikaa kansan suussa kun minä ja myöhemmin myös sinä jo olemme vaienneet ja se viehättää minua paljon enemmän kuin muudan tässä äskettäin minulle lähetetty sonetti, jossa puhut miehellesi sangen juhlallista kieltä. Rauhoitu, Victoria! Ei se ole sinun runoilemasi, sen tiedän varmaan.

Victoria kiehui kiukusta. — Ken uskaltaa, huusi hän, puhua sinulle minun nimessäni? Ken julkenee? Missä on se tekele, minä sen revin!

— Oi, se olisi vahinko. Ne säkeet eivät alenna runoilija-arvoasi. — Sotapäällikkö otti poveltaan paperiliuskan, jonka Victoria tempasi hänen kädestään mennen lampun luo. Aaltoilevin povin, kiireesti alkoi hän lukea:

— Victoria Pescaralle.

Mä voitto oon, Pescara, lehvät käärin sun päähäs laakeriset taisteluista, vaan voi jos isänmaatani en muista ja ylhää nimeäni käytän väärin!

Kun aviokses tulin lemmen määrin mä Rooman laps, isistä kruunatuista, niin Italian poiaks tein sun, suista tään kansan rakkaus sinuun soi maan äärin.

Nyt vaadin, että konsa etehesi toin uhrin kalliin, vastalahjan kannat. Min annat, sankarini, vaimollesi?

Ah, tiedän salaisimmat aatoksesi! Sä vapaiksi luot Italian rannat ja isänmaani mulle palkaks annat! —

Harvoin lienee tunnelma runoa luettaessa muuttunut niin merkillisesti kuin nyt. Vihoissaan oli Colonna temmannut paperin käteensä, pian hän leppyi, sitten luki sydämen lämmöllä ja viimeisiä riviä lausuessaan hän riemuitsi kuin haltioissaan. Nyt tunnusti hän suoraan:

— Se minä olen ja sitä minä toivon, vaikken ole tätä kirjoittanutkaan!

Pescara katseli häneen kujeillen. — Tuo sonetti, sanoi hän, jalostui ihmeellisesti huulillasi, mutta sisäisesti se on ontto ja halpamaisen sielun luoma. Rakkaus ei vaadi palkkaa, rakkaus antaa itsensä ilmaiseksi, rakkaus ei tee laskelmia. Niin ei Victoria toki ajattele. Palkattu sepustaja on sen tehnyt ja minä tiedän hänen nimensäkin: suunnaton itserakkaus sai hänet paljastamaan julkeasti kasvonsa naamion alta. Katsopas näitä! — Pescara osoitti sormellaan kahta pienen pientä kirjainta, toinen P ja toinen A, jotka oli koukerrettu liuskan oikeanpuoleiseen alakulmaan. — Ja jumalaiseksi hän itseään nimittää! Voin kuvitella, miten Aretini istuu ystävänsä Giovanni Medicin, Italian hävyttömimmän nuorukaisen seurassa, mässää viinissä, irmastelee ja ilkkuu: "Uskotkos, Hannu, ettei ole kovinkaan helppoa luulotella itseään jumalaiseksi Victoriaksi!" Ja he rähisevät riemusta kuin Faunit. Aretini nauraa niin että on lentää tuolilleen nurin, hän on nauruunsa pakahtua!

— Kun pakahtuisi, konna! nyyhki Victoria. — Sillä Petrus Aretinus ja hänen luonteensa olivat, jo siihen aikaan maailman kuulut.

— Hyvä, roomattareni! huusi Pescara. — Mutta jossain kohden on hän osannut oikeaan, rakkaani: sinun ristimänimesi kiihdytti jo sulhoasi. Ihanaa on viettää häitä voiton jumalattaren kanssa.

Mutta ei sietänyt Victoria enää pilaa. Hänen olemuksensa oli kuohuksissa äärimäisiin asti, sielunsa järkytetty pohjiaan myöten, kyynelten ja hehkuvain intohimojen vallassa. — Vaan toisessa kohden ei hän ole osannut oikeaan, puhui hän kiihkeästi. — Minä en tiedä salaisia aatoksiasi ja koetan niitä turhaan tutkia. Sinä ilveilet vaimollasi, sinä syleilet minua ja sysäät luotasi! Et ole, julmuri, suonut minun puhua sinulle edes asiaani, vaikka sydän riemusta pakahtuen tahdoin sen sinulle kertoa!

— Siksi että tiesin, mikä se oli. Minä paheksun, että pyhä isä on alentanut jalon vaimoni kätyrikseen ja saanut juonillaan sinut, suoran olennon, tuomaan sanomia, jotka ovat arvottomat sekä hänelle että sinulle, täynnä valheita ja sofismeja, mitkä olen pakotettu jonkun päivän kuluttua peruuttamaan ja julistamaan valeiksi. Hänen pyhyytensä antaa minulle Neapelin, jos sen ensin valloitan ja myös syntini anteeksi, jos ensin solvaan omaatuntoani. Mutta minä en sellaisiin sitomisiin ja päästämisiin usko maallisissa asioissa — kuten ei moni muukaan enää — enkä edes hengellisissäkään, virkkoi hän pilkallisesti. — Se usko loppui jo Savonarolan ja tuon germanilaisen munkin ilmestyessä.

— Entä Italia, joka pyrkii lähenemään sinua kuin magneetin? Raaskitko antaa sen suistua perikatoon? Eikö se ole sinusta minkään arvoinen? Halveksitko sinä sitäkin? huusi Victoria epätoivoissaan.

Lauhkeasti vastasi sotapäällikkö: — Miten voisin halveksia kansaa, jonka joukosta sinut sain? Mutta en uskottele sinulle mahdottomia: Italia anoo turhaan, sen vaiva on hukkaan mennyt. Minä tiesin kiusaukseni kauan sitten, minä näin sen vyöryvän itseäni vastaan kuin aallon korkeimmilleen kohoten, enkä horjunut silmänräpäystäkään, en salaisimmissakaan aatoksissani. Sillä valitsemisen varaa minulla ei ollut, en ollut oma herrani, se asia ei minuun kuulunut.

Victoria kauhistui: — Mitä sanot? Ihminenhän sinäkin olet? Tai henkikö ilman lihaa ja verta? Koskevathan jalkasi maahan, jota astelet?

— Minun jumalani, vastasi Pescara, asetti myrskyn purteni ympärillä.

Victoria huudahti hartaasti: — Sinun jumalasi? ja sulki miehen syliinsä; — minä en päästä sinua, ennenkun sanot minulle, mikä on sinun jumalasi.

Pescara irrottautui hänen syleilystään, vaikeni ja vastasi vihdoin tuskallisin katsein: — Jos sitä tahdot. Vaan mennään puistoon, tahdon raitista ilmaa.

Kun he astuivat pengermälle, loisti taivas heidän yllään täydessä tähdessä ja vanhasta linnasta tuikki vielä yksinäinen tuli. — Tuolla, virkkoi Victoria säälien, valvoo kansleri unetonna peläten ja toivoen.

— Enpä usko, vastasi Pescara, paremminkin onhan lukiessaan jotain ilkivaltaista ja arvotonta nukkunut ja kuiviin palava lamppu valaisee seiniä. — Hän arvasi paikalleen. Tuskallisten tiimain päästä oli Morone vaipunut uneen Catulluksen runot kädessään.

Päällikkö kulki valkeilla marmoripenkeillä varustettuun puistikkoon, jossa hänen oli tapana levähtää. Käsi kädessä istuivat he synkeän lehväkatoksen alle.

Silloin kuiskasi Victoria: — Puhu nyt! — Mutta päällikkö vaikeni.

Kuului läheneviä askelia. Toisella penkillä alettiin supatella. — Onkohan päällikkö tosiaan sellainen, Moncada? En uskoisi sitä.

— En minäkään vielä, Leyva, mutta pidän häntä silmällä. Jos näen luuloni varmaksi, niin astun esiin ja me ryhdymme toimeen. Kuninkaasta eivät hänen italialaiset joukkonsa saa luopua.

— Mitenkä Te arvelette...?

— Että sinä kokoat joukkosi ja me vangitsemme hänet.

— Tekee vastarintaa.

— Silloin hän kaatuu.

— Entä hänen majesteettinsa?

— Älä huoli! Hänen majesteettinsa tarvitsee meitä ja on vallassamme. Jos sinä et tahdo auttaa minua, täytyy minun surmata hänet palkatun käden kautta. Voinko luottaa sinuun?

— Se... voitte... Tukala teko... — Silloin vei toinen hänet pois paikalta. — Olin kuulevinani lähistöltä hengitystä, sanoi hän.

Tosiaan, kostea yöilma ahdisti kuuntelevaa päällikköä ja tukkosi hänen hengitystään. Hän huohotti raskaasti. Hän virkkoi: — Mennään pois, kaste lankee ja tuho ilmoissa odottaa! — Victoria painautui hänen rintaansa vasten.

Vanhalta linnalta päin kajahti kolme torventoitotusta.

— Pikalähetti. Saan vielä lukemista tänään.

— Ferdinand, rukoili Victoria. — Sinä olet ansassa. Keisari alkaa sinua epäillä. Olet hukassa. Turvaudu Italiaan. Se on ainoa apusi ja pelastuksesi.

— Minulla ei ole mitään pelättävää, lausui Pescara.

— Synkkä on tie, vaan turvapaikkani avoin.

Nyt tulivat he huvilan pieneen pylväseteiseen ja Pescara herätti Ippoliton, joka oli nukkunut jakkaralleen. — Mene tuonne toiselle puolen, käski hän, ja tuo se mitä, sinne juuri tuli. — Sitten sanoi hän Victorialle: — Luulen, että saan tietoja Madridista, ehkä pari riviä itseltään keisarilta, joka kirjoittaa minulle joskus salaa ministereiltään. Olen utelias.

Nyt löi vanhan linnan tornikello keskiyötä, väsyneesti, värähdellen ja niin verkkaan kuin olisi joka lyönnin välillä kulunut kokonainen ihmisiltä. Kahdestoista kumahdus — ijäksi vaiennut.

Ippolito haparoi ovea ja toi käärön, jonka päällikkö avasi. Muiden asiapaperien joukossa oli siinä keisarillinen valtuutus, jolla hyväksyttiin sotaretki Milanoa vastaan ja oikeutettiin markiisi menettelemään valloitetussa kaupungissa aivan oman harkintansa ja olosuhteiden mukaan.

— Eikö tullut muuta? kysyi Pescara.

Poika notkisti kunnioittaen toisen polvensa ja antoi sotapäällikölle pienen kirjeen, jonka hän oli hädin tuskin saanut lähetin käsistä, ja poistui. Päällekirjoituksena oli: "Markiisille, omaan käteen."

— Keisarilta, virkkoi Pescara ja avasi. — Ota Victoria, lue minulle. Hän kirjoittaa niin epäselvää. —

Victoria teki niin. Kirje oli lyhyt, vain muutamia riviä, ja kuului:

"Minun Pescarani!

Minä se laitatin tämän valtakirjan vasten ministeriöni tahtoa. Teillä on paljon vihamiehiä. Varokaa Moncadaa. Mutta minä luotan Teihin, sillä minä olen edestänne rukoillut ja näin enkelin, joka piteli Teitä kädestä kiinni. Minä luotan.

Minä. Teidän Kuninkaanne."

Pescara hymyili vaivaloisesti. — Kaarle on liian herkkäuskoinen, sanoi hän. — Joku muu voisi häntä sen avulla vahingoittaa. Mutta — merkillistä — hän näki jumalani.

— Sano nyt minulle, mikä tuo jumalasi on! rukoili Victoria. — Minä vaadin hartaasti, sano nyt, Pescara!

— Luulenpa, että se tulee juuri, puhalsi Pescara käheästi. Yhä raskaammin hän alkoi hengittää, hän ähki, voivotteli, korahteli. Hirveä ahdistus rusenteli rintaansa. Tavoitellen kädellään kipeää sydäntään vaipui hän sohvalle ja vääntelehti hengen ahdistuksessa. Victoria polvistui puolisonsa viereen, tuki häntä käsivarsillaan ja kärsi hänen tuskiaan. Hän tahtoi huutaa Ippolitoa lähettääkseen hänet noutamaan isoisäänsä, lääkäriä, mutta päällikkö esti sen kieltävällä liikkeellä. Vihdoin nukkui Pescara äärettömiin asti väsyksissä. Victoria oli luullut Pescaran kuolevan hänen käsiinsä. Itkettyään itsensä uuvuksiin, nukahti Victoriakin. Silloin sammui lamppu.

VIIDES LUKIT

Kun Victoria heräsi pää pielustaan nojaten, oli hän yksin ja avoimesta akkunasta virtaili aamuinen ilma sisään. Hän hypähti jalkeille ja meni hakemaan puolisoaan, jonka näki astelevan edestakaisin terassilla unen virkistämänä ja jälleen kuin uusin voimin. Hän ei tahtonut uskoa, että Pescara viime yönä oli ollut hänen käsissään niin ankarissa kivuissa, tapaus oli hänestä kuin unta.

Silloin aikoi Pescara: — Eilen, rakas herrattareni, kysyitte minulta jumalani nimeä ja minä pelkäsin Teille vastata. Viimein olisitte puoli pakosta saanut salaisuuteni ilmi, sillä vaikea on rakastetulta vaimolta salata mitään. Silloin ilmestyi itse jumalani ja kosketti minua. Tunnette nyt sen, jonka pelottava nimi jääköön lausumatta. Älkää itkekö! Vuodatitte eilen jo kylliksi kyyneleitä. Vaan sanokaapa nyt, missä haluatte oleskella sen aikaa kun olen sotaretkeltä Milanossa?

— Kuinka saatoit niin kauan sen minulta salata, Ferdinand?

— Ensin — jonkun aikaa — salasin sen itseltänikin... ja kuitenkin... tiesin kohtaloni jo Pavian iltana. Tuon hurmeisen talviauringon laskiessa päättyi myös eloni päivä. Miten olisin voinut synkentää elämääsi ennen aikojaan ilmoittamalla omain hetkieni lyhyyden? Lausuit joskus, että on julmaa herättää raskaassa unessa nukkuvaa ja ettet sitä suvaitsisi. Mutta julma en ole.

— Olethan, vastasi Victoria, muuten et olisi antanut pettyä minun niin karvaasti, vaan olisit kutsunut minua avuksi ja minä olisin sinua hoitanut.

— Se oli tarpeen kaikilta salata, vastasi Pescara.

— Entä lääkäriltäsi? Hän sen tiesi ja minä olen hänelle suutuksissa siitä että hän petti minut, vaikka kirjeissä pyysin ja vannotin häntä puhumaan totta.

— Numa parka, virkkoi päällikkö, on jo kyllin onneton kun ei voi minua parantaa. Hän neuvoi minua menemään lepäilemään pitkäksi aikaa Iscialle, mutta minä sanoin hänelle: ei se auta. Vaan mitäpä puhua enää tästä...? Minne aiot lähteä, Victoria?

— Ei. Ferdinand, älä salaa minulta enää mitään! Puhu!

— Se ei auta, sanoin hänelle, toisessa keuhkossa on reikä ja sydän on vialla. Sinun on ainoastaan viivytettävä kuolemaani, Numa! Kesään, syksyyn, ensimäisen lumen tuloon! Tarvitsen aikaa vain sen verran, että ehdin täydentää voittoni. Ja ennen kaikkea, sanoin, älä hiisku kellekään mitään! Kukaan ei saa tietää salaisuuttamme. Se enentäisi vihollistemme voimat monin verroin ja tuhoisi minut ja joukkoni. Vielä kerran, vaikene! Se on tahtoni, vaadin häntä. Ja minä teeskentelin niin hyvin olevani terve, että Italia tarjosi minulle kihlasormusta. — Hän hymyili. — Ja vielä kerran nousen ratsuni selkään! Mutta Victoria, sen sinä lupaat minulle — en vaadi valoja, teethän sen mielelläsi — ettet kiiruhda jälestäni kutsumatta tomupilvien ja hurmeisten kenttäin halki. Voisit saada sotaväen ivailemaan, ei itseäsi vaan hemmoteltua sotapäällikköä. Siis sinä et seuraa. Vaan minne jäisit? Jäätkö tänne?

Victoria mietiskeli ja lohduton tuska kuvastui kasvoillaan. — Eilen tänne, ratsastaessa näin kaupungin alueella nunnaluostarin ja sain kuulla, että se on nimeltään Pyhäin haavain luostari. Minä odotan sinun kutsumustasi siellä, teen katumuksen töitä ja rukoilen parantumistasi.

— Parantumistani? hymyili Pescara. — Rukoile vain. Eikä sinulle tule ikäväkään Pyhissä haavoissa. Mikäli olen kuullut, on nunnissa mainioita laulajia ja luostari on kuuluisa kuorolaulustaan. Ratsastetaan sinne nyt heti kun ilma on vielä raikasta eikä kulkijat ole ehtineet pölisyttää sotatietä. — Keveästi asteli hän puiston läpi vanhalle linnalle käskeäkseen satuloimaan hevoset.

Victoria seurasi häntä hiljaisin askelin ja nähdessään puistossa lääkäri Numan, joka oli tulossa tiedustelemaan sotapäällikön vointia viime yönä, lähestyi hän lääkäriä tuskallisen liikutettuna: Victoria tahtoi torua häntä totuuden salaamisesta ja samalla rukoilla häntä pelastamaan tuon kalliin hengen taitonsa viimeisillä ja kätketyimmillä keinoilla. Mutta kun lääkäri näki Colonnan tulevan, ojensi hän voimattomuutensa tuntien vapisevat kätensä kuin itseään suojellakseen ja kuten rukoillen: Armahtakaa, en voi häntä parantaa! Victoria ymmärsi tuon liikkeen merkityksen ja meni hänen ohitseen kuten myös Ippoliton, joka hänen edessään notkisti polvensa, mutta jota Victoria pojan suureksi suruksi ei edes huomannutkaan.

Linnanpihalla näki hän Pescaran mustan orhin valjastettuna raskaihin ja kallisarvoisiin ratsassälyihin ja oman berberiläisen keltavoikkonsa satuloituna. Sotapäällikkö nousi hevosen selkään ja he ajoivat päriseväin rumpujen tervehtiessä laskusillan yli Lombardian silmänkantamattomille riisitasangoille. Jonkun matkan päästä seurasivat heitä Pescaran ratsupalvelija, etelän auringonpaahtama kalabrialainen, ja muulin selässä Victorian roomalainen kamarineitsyt.

Matkaavain takaa kajahtelivat linnan pihalta unohdetun kanslerin avuttomat hätähuudot. Hän oli herännyt pahoista unista ja harhaillut jo aamuhämärässä puistossa pyrkien yhä muureille ja valleille, mutta saksalaiset ja espanjalaiset vartijat yllättivät aina hänet. Svabin poikia huvitti kovasti hänen liukas pujahtelunsa, mutta espanjalaiset iskivät merkitsevästi ja koston iloisesti silmää toisilleen: he pitivät näet varmana, että päällikkö oli vietellyt ansaan vihollisten kanslerin ja tuumivat, huomenna, kun Moronea kuletettaisiin sotajoukon mukana, rääkätä häntä oikein sydämen halusta ja ryöstää hänet puti puhtaaksi. Viimein joutui kansleri puistossa pyöreälle aukeamalle ja vaipui väsyksissä samaiselle penkille, jossa oli eilen tavannut Pescaran nukkumassa ja salaa tarkastellut hänen kasvojaan. Mutta silloin kuuli hän yhtäkkiä porttivahdin torven törähtävän ja juoksi linnanpihalle ja yritti sukeltautua sillalle päästäkseen ulos. Ojennetut pertuskat sulkivat tien ja vaikeroiden jäi hän katsomaan, miten sotapäällikkö ja Victoria häipyivät etäisyyden utuihin.

Raikasta eilistä päivää oli seurannut raskas sää. Ei tuntunut tuulen henkäystä, ei hattaraa taivaalle ilmestynyt, leivo vaikeni, ainoakaan lintu ei viserrellyt. Maailmassa oli sauhuinen hämy kuin tuonen kedoilla.

Nyt näkyi jo luostari, sen rauhaisat muurit kuten suurenemistaan suurenivat. He ratsastivat aivan hiljaa, leskeksi tuomittu Victoria ei sanaakaan virkkanut ja sotapäällikön ajatus lensi nyt levähtäen olojen ihmeellisten vastakohtain kautta nuoruuden aikaan keveästi, rakastaen ja palavan kiihkeänä ja muutti tuon hänen vieressään ratsastavan murehtijan jälleen muinaiseksi liikuttavan suloiseksi neidoksi ja hempeäksi morsiameksi. Hän ei voinut olla puhumatta Victorialle noiden onnenpäiväin pienistä tapahtumista, mutta sureva Victoria ei hymyillyt hänen sanojaan kuullessaan. Pescara oli vapautunut salaisuutensa raskaasta taakasta, jonka katkeruuden Victoria sai nyt yhtäkkiä täydellisesti kokea.

Kohta olivat he saapuneet niin lähelle, että kuulivat luostarista kuorolaulua. — Mitähän ne laulavat? kysyi Pescara välinpitämättömästi.

— Kai jotain sielumessua, vastasi Victoria.

Kun he luostarin luona laskeutuivat hevosen selästä, niin kas, portista tuli heitä vastaan abbedissa kahden vaatimattoman nunnan kanssa. Kai oli heidän tuloaan riisivainiossa tähystellyt jokin lapsi ja juossut pikaisesti, paljain jaloin ilmoittamaan siitä luostariin. Abbedissa oli jo eilen saanut tietää donna Victorian saapuneen Novaraan ja hänen itserakkauttaan oli oitis hyväillyt se aavistus, että jumalaapelkääväinen ja ystävällinen rouva varmaan kävisi Pyhissä haavoissa, sillä luostarilla oli paitsi hyvin harjoitettua kuoroaan toinenkin, vielä suurempi merkillisyys: kummallinen, kerta päivässä kuin kuolleeksi jäykistyvä sisko Beata, minkä sairaassa ja kuihtuneessa ruumiissa näkyivät pyhät, hurmeiset haavat. Yritteliäs ja rohkea abbedissa oli päättänyt anoa Colonnalta, jonka uskoi voivan vaikuttaa puolisoonsa, huojennusta sotakorvauksesta, minkä tuo jumalaton ja saaliinhimoinen päällikkö — sellaiseksi mainitsi Pescaraa Italian papisto — oli määrännyt luostarin tilusten maksettavaksi vastoin kanoonista lakia ja kaikkea kohtuutta. Mutta abbedissan päähän ei ollut edes unessa pälkähtänyt, että itse sotapäällikkö, joka karttoi kristillisiä paikkoja, tulisi luostariin madonna Victorian keralla.

Tuo miellyttävä ylinunna, jolla oli tummat, viisaat silmät ja kalpeat, avomieliset kasvot, tervehti ylhäistä pariskuntaa muutamin valituin sanoin ja vaikeni sitten huomaavaisesti antaen puhevuoron Pescaralle, jonka jalo olemus teki häneen syvän vaikutuksen.