Part 6

— Kuinkas minä, Pescara. — Olen kuten sinä ja me kaikki muutkin meikäläiset todellisuuden asujan, valon lapsi, joka antiikisessa viisaudessaan ei kuitenkaan näe muuta kuin harhakuvia ja varjoja, oman olemuksensa jättiläismäisiä kuvastuksia häilyvissä usvissa. Vaan nuo ihmiset, jotka rahvaan tavalla uskovat hyvään ja pahaan, ruumiiseen ja sieluun ja viimeisen tuomion tarinaan, ne taistelevat nyt, kuten tiedät, leppymättömästi siitä, miten on paras varustautua mylvähtelevän pasuunapäivän varalle. Viisas kirkkomme avaa myymälän ja tarjoo suuren varastonsa oivallisia valmisteita kaupaksi. Mutta saksalainen munkki tiuskii ja huutaa: "Tavara on roskaa! Älkää tuhlatko rahaanne tyhjään! Saatte sellaista ilmaiseksi! Syntivelkanne on maksettu. Uskokaa vain, niin sitä ei ole olemassa!" — Mutta moisen uskominen vaatii suurta uskallusta, sillä se on uskomattomista kaikkein uskomattominta. Mutta kun saksalaiset kerran saavat tuon uskon päähänsä, eivät he enää tarvitse mitään papillista ja he ovat itsepäisessä varmuudessaan valtavasti voimakkaammat kuin me uskottomat tai taikauskoiset italialaiset.

Puhun ehkä törkeästi. Mutta nämä itsessään mitättömät kuvittelijat muuttuvat nyt elämän vaikuttavimmiksi voimiksi, joita ei ainakaan valtiomiehen ole halveksittava. Ei etenkään sinun, Pescara, jolla on suuri tehtävä edessäsi, vaikka luullakseni oletkin jumalaton. — Sotapäällikkö ei hymyillyt.

— Taisit vähän erehtyä kansleri, vastasi Pescara totisesti: — Uskon minä johonkin jumaluuteen, enkä lainkaan kuvitteluun. Vaan muissa väitteissäsi olet oikeassa. Näin sen kerran todeksi omin silmin. Taisteluni iltana, — hän tarkoitti Pavian taistelua — näin sairaalassa kahden sangen rikoksellisen miehen olevan kuolemaisillaan. Toinen oli espanjalainen, toinen saksalainen. Edellämainittu vapisi ja värisi pyhäin jäännösten turvissa ja kahden papin käsissä, saksalainen oli yksin, mutta aivan luottavaisena ja iloisena. Puhelin hänen kanssaan, sillä osaan vähän saksaa, ja hän väitti uskovansa ja luottavansa kuin katuvainen ryöväri. Vaan jättäkäämme nyt nämä sieluntutkimukset. Jatka asiaasi, sillä enpä luule sinun vielä saaneen suutasi puhtaaksi.

— En sanonutkaan, Pescara. — Vasta sitten kun miekalla tai viisaalla sopimuksella olet lyönyt keisarin laudalta, vasta sitten lasket perustuksen omalle suuruudellesi ja Italian vapaudelle. Edessäsi on Herkilleen kaksitoista urostyötä! Nostat aseisiin olemuksesi kaikki ominaisuudet ja vivahdukset: maltillisuuden ja päättäväisyyden, innostuksen ja harkinnan, viekkauden ja ylevyyden. Pieninkään ominaisuutesi ei saa olla toimetonna. Sinä et tunne itseäsi vielä lähimainkaan, Pescara! Vasta sitten sinä esiinnyt koko nyt salatussa suuruudessasi: kansalle ankarana ja hyvänä haltijana, sotaväelle erehtymättömänä voittajana, isänmaan ystäville Italian luojana, oppineille jälleen eloon heräävän roomalaisen kunnianhimon ilmestyksenä ruhtinaille, mikäli niitä enää sallit olevan, hallitsevana liittolaisena. Hyväksesi lankeavat kaikki ajan mahdollisuudet ja edut. Rupeat paavin suojelijaksi ja valloitat takaisin hänen menetetyt kaupunkinsa ja alusmaansa, jotka pidät itse; asetut sovittajaksi kituvan tasavallan ja Florensin Medicin välille ja he tottelevat molemmat sinua. Jopa tuo ylpeä ruhtinatar Hadriakin [Adrianmeren ruhtinatar = Venetsia] on alistuva valtasi alle. Minä näen sinut jo dogina, riemuitsi Morone, ja kihlautuvan meren kanssa.

Niin vartut kunnes sinut tuhanten iloitsijan kätten varassa, hurmaava vaimo vieressäsi kohotetaan Roman Kapitoliolla kaiken Italian kansan kuninkaaksi ja sinä olet silloin tätä maata hiukan rakastavakin, mitä vielä luullakseni et voi tehdä, ja oletpa joutuva siihen millä minä alotin, sillä ainoastaan rakkaus Italiaan, ainoaan aarteeseeni, sai minut polvillani sinua rukoilemaan, oi kovasydäminen! — Ja hän syleili päällikön polvia niin palavan kiihkeästi, että tämä hypähti ylös kieltäytyen sellaisesta jumaloimisesta, mutta näytti kuitenkin olevan syvästi liikutettu. Ehkä tuon petollisen olennon tositunteista? Tai ehkäpä syntyi hänen mahtavissa aivoissaan tahdottomasti elävä kuva omasta ja Italian suuruudesta kanslerin tekemäin viittausten mukaan?

Pescara asteli kauan hiljalleen edestaas huoneessa käsivarret ristissä ryntäillä ja pysähtyi viimein kuin sattumalta jälleen kanslerin etoen. — Miten monta vuotta ijästäni vaadit tuohon tehtävään, Morone? kysyi hän.

— Monta, epäilemättä monta, vastasi kansleri. — Kuta useampia, sitä parempi. Vain pitkäin, hedelmällisten seisauksien kautta, jotka antavat asiain kehittyä hiljaa ja vastustamattomasti ja jotka vähitellen kuluttavat horjumattomilta näyttävät esteet ja höllentävät, rauhoittavat omiatuntoja, jopa sovittavat ja pyhittävät kaiken alkujaan epäpuhtaankin, vain sellaisten leveiden ja välttämättömien portaiden kautta noustaan valtiossa johonkin pysyväiseen. Parahin liittolaisesi, Pescara, on elämä. Kymmenen, kaksikymmentä, miksei kolmekymmentäkin vuotta, Pescara? Ovathan voimasi kukoistavimmillaan, ammennat niitä kuin ehtymättömästä lähteestä. Tuskin olet aarteisiisi vielä koskenutkaan ja juuri siksipä kutsuvatkin Italian kuolemattomat jumalat sinua tähän tehtävään, että, roomalaisesti puhuen, olet nuorukainen, eikä päällesi pitkiin aikoihin vielä kuolon varjo lankee?

Yhtäkkiä ilmestyi päällikön kasvoihin synkeä ja kova piirre. Hän heitti kansleriin niin tuikean katseen että tämä väistyi askeleen hänen edestään. — Tiedätkös, uhkasi Pescara, että jos kunnianhimoni pääsee valloilleen, on sen ensimäisenä uhrina oleva Sforza, sinun hallitsijasi? Sillä minä alottaisin antamalla Milanon Bourbonille, joka on toinen itseni ja oikea käteni, Gonzagain sukua. Sen sallisin mielelläni hänelle. Jätätkö minulle Sforzan?

— En, kautta kaikkien jumalten! huusi kansleri kauhuissaan. — Pettää herttuani! En koskaan! En milloinkaan. Ja, — huusi hän suuttuneena — miten voisit Borbonilla saastuttaa puhdasta ja pyhää asiaamme!

— Kas siinä on mies! ivaili Pescara. — Liekö julkeampaa taivaan alla? Hän pysyy uskollisena kaikkein kurjimmalle ruhtinaalle, mutta vaatii minua rikkomaan valani korkealle keisarilleni! Kas sitä johdonmukaisuutta! Yllyttää minua kavallukseen ja tahtoo itse pysyä syyttömänä!

— Se on aivan toista, vaikeroi kansleri. — Konnetabli petti isänmaansa, mutta sinä pelastat isänmaasi luopumalla ruhtinaasta, joka ei ole ruhtinaasi. Pettäisinkö herttuani, lempeän herrani! Maurin haamu ilmestyy minulle unessa... — Morone huokasi surkeasti... — Vaan kumminkin, olkoon niin! Mutta nyt Pescara, älä myös sinä enää vastusta! Armahdathan Italiaa? Vastaa jo, julmuri! — Ja kyyneleet puhkesivat kanslerin silmiin.

— En tänään. Morone, lohdutteli Pescara. — Olemme nyt molemmat väsyksissä ja kaipaamme lepoa. On päivällisunen hetki. — Pescara soitti. — Ippolito, neuvoi hän poikaa, opasta tätä herraa, joka on suuri valtiomies, tornirakennuksen puolelle. Hovimestari avatkoon hänen käytettäväkseen koko huonerivin yläkerrassa ja palvelkoon ja kestitköön häntä huomaavaisesti ja runsaasti. Valittu kirjasto on käytettävänänne kansleri, ja jos haluatte raikasta ilmaa, niin voitte, mennä varjoisaan puistoon, joka ulottuu aina valleihin saakka. En kutsu Teitä luokseni aterialle, sillä odotan donna Victoriaa, jonka kanssa vietän tämän illan. Kulukoon aikanne hupaisesti. Huomenna tavataan.

— Miten saan päiväni kulumaan? vaikeroi kansleri.

— Kyllä totutte. Vielä eräs asia: älkää vain lähestykö vartiopaikkoja, muuten saisitte tutustua saksalaisiin. — Hän näki kanslerin kalpenevan. — Älkää pelätkö, lopetti hän ystävällisesti ja laski hänet luotaan.

Kääntyessään seisoivat Pescaran edessä herttua ja Del Guasto, jotka olivat tulleet piilostaan esiin. Molemmat olivat kovin kiihkoissaan, kalpean Bourbonin posket hehkuivat kuumeen tapaisesti ja Del Guaston silmät liekehtivät kummallisesti. Pescara arvasi että keskustelu ja kuvailtu maine oli heidät vietellyt ja hurmannut. Del Guasto himoitsi saalista ja herttua puhdistavia laakereita. He vaikenivat vielä, mutta heidän vaativista ja rukoilevista eleistään voi päättää että he halusivat kohta ruveta puhumaan asiasta. Silloin Pescara tukki heidän suunsa.

— Herrani, sanoi hän, esitimme täällä teatterikappaleen. Näytelmä oli pitkä. Eikö Teitä ruvennut haukottamaan?

Silloin muuttui yhtäkkiä Bourbonin mieliala ja hän rähähti nauramaan. — Murhenäytelmäkö vai ilveily? kysyi hän.

— Murhenäytelmä, Teidän korkeutenne.

— Nimeltään?

— Kuolema ja narri, vastasi Pescara.

NELJÄS LUKU

Läpi pitkän huonerivinsä asteli Milanon kansleri rauhattomana edestakaisin. Akkunaluukut oli suljettu paahteiselta iltapäivän auringolta ja vain raosta pujahteli sisään hämäryyteen kujeileva säde piirtäen permannon kiviliuskoihin räikeän juovan, mutta kamarien peräsopet olivat aivan pimeät. Vaan Pescaran sielussa ei kansleri huomannut pienintäkään valon sädettä. Kansleri oli uskaltanut koko ihmisensä vaaraan, Pescara ei pienoista osaakaan ja kansleri oli nyt tunnustuksensa kautta syyllinen ja vieläpä melkein vanki. Eipä siitä, että hän olisi katunut ilmi tulemistaan tai ollut peloissaan tästä puolinaisesta vankeudestaan. Päin vastoin, hän oikein mässäili nautinnosta kun ajatteli, miten ylevä tuo hänen täydellinen antautumaksensa oli ollut. Hän ei piitannut mitään edes herttuansa halpamaisesta kavaltamisesta, sillä niin oli hänet hurmannut intohimo ja viehättävä salajuoni saada myöntymään tuo henkilö, jonka ylevää käytöstä ja oivallista teeskentelyä äskeisessä kohtauksessa hän oikein ihaili. Hän jatkoi mietteissään äskeistä keskustelua: vuoropuhelun jokikinen sana kajahti toistuen hänen korvissaan ja jokainen ilme ja liike kuvastui hänen kasvoillaan ja vavahutti hänen lihaksiaan — mutta tuumiessaan puhutun merkitystä ja vaikutusta joutui hän aina käsittämättömiin ja tuhoisaan epätoivoon. Keksittyään yhden selityksen toisensa jälkeen, pääsi hän aina vain samaan toden näköisimpään johtopäätökseen: vielä ei Pescara ole varma, vielä taistelee hän sisällistä taisteluaan.

Silloin muisti hän kaivaten liittolaistaan, joka millä hetkellä tahansa voi rientää hänen avukseen ja Victoria Colonnan arvon tiesi hän vaikuttavan sanomattomasti asiaan. Vain sellainen nainen voi voittaa sellaisen miehen. Ei ajanut kanslerin asiaa mikään yllyttelevä, vallanhimoinen, juonitteleva vaimo, joita Italiassa siihen aikaan oli niin paljon, vaan ajan ylevin nainen. Tuossa kaikki Italian kauneudet ja avut yhdistävässä ja sen rikoksista ja synneistä puhtaassa olennossa ilmeni Moronelle isänmaa niin verrattomana ja sen vapauttamisen kunnia niin rajattomana, ettei edes Pescara, ja juuri Pescara voisi vastustaa Victoriaa. Näiden taivaallisten silmäin kautta ilmaisi olemassaolonsa jokin näkymättömin keinoin vaikuttava liitto niin puhtaasti ja kirkkaasti, että maallisissa tarkoituksissa ja mielivaltaisesti tekaistu nimi "Pyhä Liiga" tuntui aivan oikeutetulta.

Tuon taivaisen naisen ihailu, jota hän luuli Italian pelastajaksi, muuttui kanslerissa jumaloimiseksi ja pyhäksi hartaudeksi, sillä hän oli yhtä altis kaikkein ylevimmille kuin alhaisimmillekin tunteille.

Nyt kun luottamus jälleen kirkasti hänen sieluaan, kaipasi hän päivän valoa. Hän avasi luukun ja huomasi ympärilleen katsellessaan ylevänsä niin sanotussa käärmesalissa, josta hänen herttuansa, usein oli puhunut, mutta jota hän itse ei vielä koskaan ollut nähnyt. Seinäin laudoituksia pitkin kierteli maalattu palmikko kahdesta käärmeestä, jotka kietoutuivat toinen toiseensa. Toinen oli Sforzain tulta sylkevä lohikäärme ja toinen Viscontien kamala vaakuna: kyy lapsi kidassa. Liekö ollut totta vai tarua, mutta väitettiin herttaisen Lionardo da Vincin luoneen tämän hirvittävän seppeleen. Siihen aikaan, jolloin hän palveli kauan Mauria, oli hän kertoman mukaan kerran majaillut myös Novaran herttuan hovissa ja valmistanut muutamassa hetkessä tämän mielijohteensa julman luoman muka hallitsijahuoneensa kunniaksi. Juttu voi olla tosi, sillä tuo hempeiden hymyjen loitsija rakasti samalla hirmuolentoja ja irvikuvia. Kansleri katseli ensin ihastuen, vaan pian kauhistuneena tuota villiä piiriä, säikkymättömän mielikuvituksen tuotetta, jossa hirviölle ja alastomalle lapselle oli kuvattu niiden luonnollisista liikkeistä johtuvat eleet. Yhtäkkiä näytti hänestä kuin alkaisi tuo kiehkura elää ja kiemuroida. Kansleri kääntyi siitä kauhuissaan pois ja meni jälleen akkunan luo.

Hän näki yksinäisen linnanpuiston, jonka sisusta häipyi synkän tummaan pimeyteen aavain lehväholvien alle. Puiston yllä säteili päivän huikaiseva valomeri ja sieltä täältä pilkisti esiin osa sakaroitua kaupungin muuria. Pienen matkan päästä loisti upeasta metsiköstä kolmen pengermänsä huipulta huvitalo, josta näkyi kulma ja kaksi somaa sivua, toinen tornilla varustettu ja toisen kyljessä pilarikäytävä kierteleville viiniköynnöksineen. Morone oletti, että tuo miellyttävä maalaishuvila oli järjestetty Victorian asunnoksi Pescaran toimesta, joka tahtoi valmistaa vaimolleen lemmekkään vastaanoton rauhaisessa, tilapäisessä paikassa eikä täällä kolkossa ja vartijain askelia kajahtelevassa linnassa. Myös ennusti vieraan tuloa se, että palvelijat kiiruhtivat ylös ja alas huvilan portaita ja nyt oli kansleri kuulevinaan myös saapujain melua vastakkaiselta puolelta. Silloin ei kansleri enää jaksanut olla kiusallisissa huoneissa, hän haki portaat ja myös portin ja asteli pian puiston varjoisilla käytävillä.

Morone tuli suurelle, ympyräiselle aukeamalle, jossa vallitsi herttaisa hämärä ja jonka keskustalla suihkulähde hiljaa ja yksitoikkoisesti soristen valeli kimaltavaan maljaansa läpi välkkyvää vettä. Lähistöllä oli neljä leveää marmoripenkkiä. Yhdellä niistä, jonka kädennojina oli kaksi sfinksiä, nukkui sotapäällikkö leuka rintaa vasten.

Hieman hämmästyen läheni Morone häntä hiljaisin askelin. Hän tahtoi tarkastaa, eivätkö nukkuvan kasvojen tiedottomat piirteet nyt ilmaisisi ja kuvaisi hänen salattuja ajatuksiaan. Kauan tarkasteli kansleri. Ei, tuon uinuvan kasvoilla ei kuvastunut kunnianhimoisia unelmia, ei myös kavallustuumia. Hänen lepäävissä piirteissään oli epäilemättä vain kärsimysten ja kieltäymyksen ilme, ei vivahdustakaan voitonriemusta tai kavaluudesta. Häntä katsellessa kangistuivat kanslerinkin kiihoittuneet ilmeet, niin valtavasti vaikuttivat nuo liikkumattomat kasvot, että Morone tahtomattaan joutui jonkinlaiseen fatalistiseen tunnetilaan, tietoisuuteen ihmisaikeiden turhuudesta ja kohtalon kaikkivaltaisuudesta. Vain hurskautta ja kuuliaisuutta ilmaisivat päällikön voimakkaat kasvot.

Silloin laski joku yhtäkkiä kätensä kanslerin olalle. Säpsähtäen kuin aavetta, kuten olisi tuon edessään nukkuvan henki häntä takaa koskettanut, kääntyi kansleri ja näki nyt kellertävän pään ja vanhuuttaan köyryselkäisen olennon, jonka eläväksi ihmiseksi ilmaisivat vain ruskeat, älykkäät, mutta kovin surumieliset silmät.

— Numa! Ihanpa säikäytit minua.

— Niinpä taisin. Mutta tule, kansleri. Annetaan hänen nukkua ja istutaan tuonne vastapäätä että voin katsella häntä kauempaa. — He istuutuivat ja lääkäri, joka oli jo yli kahdeksankymmenen ikäinen, mutta vielä hyväkuntoinen, alotti nyt keskustella supatellen kanslerin kanssa. — Luuletko voittaneesi? kysyi hän.

— En tiedä, vastasi kansleri. — Est ist votis.

— Pettyvä olet, Girolamo! Sanon, että vaikka hän tahtoisikin, ei hän voi.

— Ei voi? Miksi ei voi? Puhut hämärästi. Mikä on se jumala tai jumalatar, joka häntä estää? Älä kiusaa minua! Puhu!

— Jos saisin puhua, olisin kehoittanut sinua kääntymään takaisin Novarasta jo majani ovelta, mutta huuleni ovat pannassa. Vaan enhän voi, mies rukka, antaa sinun syöksyä turmioonkaan. Menetät täällä toiveesi ja ehkä henkesikin! Minä vakuutan sinulle, hän ei voi! Hän ei saa. Se ei ole sallittu. Pakene! Toivo on turhaa.

— Pakene? Pescaraako? En sitä ajattele enkä hänestä eroa! Kautta tuhon honkien, minkätähden se ei ole sallittu?

Silloin supatti lääkäri niin hiljaa, että Morone tuskin voi kuulla hänen sanojaan: — Eikö kaikki kuolevainen elä täällä ajan ja paikan armosta? Mutta ne loppuvat häneltä.

Lääkäri painoi sormen huulilleen vaatien hiljaisuutta ja toisti kohta saman tempun huomauttaakseen että joku läheni. — Hiljaa! Katso! supatti hän.

Kevein askelin riensi Victoria Colonna luonnon avaraan, vehreään saliin hakemaan puolisoaan tämän lempipaikalta. Hänen vaatteensa olivat vielä matkan tomussa, hän oli kiiruhtanut kai tänne heti hevosen selästä päästyään. Kun hän näki nukkuvan miehensä, seisahtui hän hetkiseksi ja katseli häntä katselemistaan. Yhtäkkiä puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä joko ilon ylenpalttisuudesta tai säikähdyksestä kun näki noiden rakkaiden kasvojen pyhän totisuuden ja piirteet, joita huolet ja haavat olivat syviksi uurtaneet, Mutta kohtapa hän jo oli miehensä luona. Sanomattoman hellästi pisti hän kätensä tuon ankaran olennon leuan alle, jota kohotti hiljaa ja herätti hänet palavilla suudelmilla. Pescara avasi silmänsä, painoi vaimon oikealle puolelleen ja suuteli häntä otsalle.

Pescaran noustessa ylös oli Morone jo harvinaisen siveellisen liikutuksen vallassa pujahtanut tiehensä ja Pescara näki edessään vain lääkärin. Kietoen vasemman kätensä Victorian vyötäröille, tarttui hän oikealla Numan käteen ja lausui vaimolleen: — Tässä on lääkärini! ja tulisin tuntein kuten aina notkisti Victoria polveaan ja suuteli lääkärin hervotonta kättä suutelemistaan. — Suljitte sankarini haavan! riemuitsi Victoria ylen kiitollisena. Sitten suoristi hän vartaloaan ja kysyi hyvin heltyneenä: mestari Numa Daliko?

Vanhus kumarsi.

Victoria kääntyi heltyneenä puolisonsa puoleen, puheli hänen kanssaan suutatusten ja valitteli: — Ennenkun iloitsemme, täytyy sinun hankkia oikeutta minulle ja tälle miehelle! Sisarenpoikamme on vietellyt hänen poikansatyttären eikä se konna tahdo sovittaa rikostaan ja mennä hänen kanssaan naimisiin!

— Niinkö, Numa? kysyi päällikkö, ja kun vanhus surullisesti myönsi: — Minkätähden ette ole minulle tästä puhunut?

— Ensin, Teidän ylhäisyytenne, en ollut asiasta varma, vaikka lapsi lähtikin salaa kotoa Novarasta. Ja miten olisin voinut vaivata Teitä, jolla on omat suuret huolenne, vähäpätöisen tytön kohtalolla? Vasta tänään sain varman tiedon, kun tuli kirje sen luostarin abbedissalta, jonne lapsi parka pakeni.

Nyt painautui Victoria anellen sankarinsa vasenta kylkeä vasten, johon naisellisen vartalon puserruskin näytti koskevan kipeästi. Salatakseen ja vaimentaakseen kipuaan astui Pescara askeleen eteenpäin.

He seisoivat nyt kolmisin lähteen välkkyväin suihkujen luona. — Ihana rouva, olen sydämestäni kaivannut nähdä Teitä jälleen, sanoi sotapäällikkö, ja vihdoinhan saavuitkin, sieluni ilo! — Hän katsoi hänen säteileviin silmiinsä. — Mutta ovathan ylevät luomesi vielä aivan matkan tomussa. Missä liinasi? — Victoria antoi hänelle liinan, jonka Pescara kostutti ja hiveli ja puhdisti sitten hänen ummistettuja hiomiaan, otsaansa ja ohimoltaan.

— Muistan poikasityttären hyvin, Numa, vaikken nähnyt häntä kuin vilkaisulla. Tummat, siniset silmät, kastanjanruskea tukka kuten tällä tässä, eikö niin? Ja Julia nimeltään. Mitä hänen kohtaloonsa tulee, tuntuu se minusta vaikealta ja traagilliselta. Eipä siltä, etten voisi pakottaa tuota konnaa — sillä, kuten tiedät, Victoria, en minäkään voi häntä kutsua muuksi — menemään hänen kanssaan naimisiin. Hän taipuisi epäilemättä, sillä hän on minun luomani ja tottelee käskyjäni. Mutta epäilen olisiko hyvä kahlia halveksittua tuohon sydämettömään ja julmaan olentoon, joka tosin kerran pääsee julkeana ja lahjakkaana maailman maineen kukkuloille. Entä tyttö itse? Toivooko hän sitä? Luuletko, Victoria? Halunneeko sitä hän, joka luullakseni on rukoillut sinua Roomassa, koskapa hänet tunnet?

— Niin hän rukoili, vastasi Victoria anovasti.

— Saattoiko hän kestää puhtaan katsantosi? Mitkähän tunteet hänellä on sellaista miestä kohtaan, joka häntä halveksii? Jos minä olisin hänen isänsä, niin sulkisin hänet luostariin. Mutta Te, madonna, olette inhimillinen ja helläsydäminen. Ja ehkäpä tyttö häntä vielä rakastaa, tahi vihaa ja rakastaa yhtäaikaa — sitä en tosiaan tiedä. Mutta koetan huolehtia hänen asiastaan, hän saa valita mielensä mukaan.

Kuihtunein huulin virkkoi lääkäri: — Julia raukka! Vai valita! Onneksi on hänet siitä vapautettu!

— Miten niin? kysyi Pescara.

— Synkeän, vaan viisaan jumalan kautta.

— Ymmärrän, virkkoi päällikkö kohta, hän on kuollut.

— Totta puhuitte, Teidän korkeutenne.

— Eihän hän vain tehnyt itselleen pahaa? vaikeroi Victoria. — Siitä hänet suojeluspyhimyksensä estäköön!

— Ken tietää! Kun hän luonanne käytyänsä palasi luostariin, kuoli hän heti. Oma tunnustuksensa ja Teidän puhtautenne näkö, madonna, antoi hänelle kai surman iskun kuten hänen jaloutensa aavisti. Ehkä sydämen halvaus, ehkä — useinhan se avulias, ymmärtävä ja taitava tyttö auttoi minua lääkkeitä valmistaessa.

Sotapäällikkö virkkoi: — Älkäämme enää tästä keskustelko. Hän pääsi rauhaan ja täyttäsi nyt pyhiä velvollisuuksiaan sellaiselle mahdille, jonka edessä viheliäiset tuomiomme raukeavat tyhjiin.

Victoria itki. Vanhus huokasi: — Ei vuoda kyynelkään! Ehkä onkin parasta näin.

— Niin se on, lopetti päällikkö.

Sitten tarjosi hän Victorialle käsivartensa ja virkkoi keveästi: — Jalo rouva, siksi ajaksi, minkä saamme olla yhdessä, varustin meille iloisemman asunnon kuin tuo vanha linna kömpelöine kattoparruineen, tuo kavaluuksien koti, sillä sen nostosillalta jätettiin Mauri vihollistensa käsiin. Näettehän tuon soman rakennuksen tuolla piiniain luona, madonna? Se on järjestetty Teitä varten ja on sovelias Teidän puhtaalle olemuksellenne.

He astelivat puiston läpi ja saapuivat kolmen portaan juurelle, johon ijäkäs lääkäri raskaasti hengittäen jäi odottamaan kunnes sotapäällikkö palaisi. Kun Victoria nousi rappuja ylös, huomasi hän kaksi veistokuvaa, jotka koristivat ylintä porrasta, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen. — Nuo ovat nuoren Frans Sforzan ajatusten luomia, niissä on hänen hyvä makunsa parhaiten ilmennyt, jutteli Pescara. — Nämä ryhmät ovat hänen oikullisten aivojensa kauniita ajatuksia. Esimerkiksi tuo oikeanpuoleinen. En voinut sitä ensin ymmärtää, vaikka se miellytti minua kovasti. Silloin ilmaisi puiston hoitaja minulle kirjoituksen, joka oli ollut sen jalustassa, mutta jonka hienotuntoinen herttua oli veistättänyt pois saadakseen katselijat tuumiskelemaan ja arvailemaan kuvan merkitystä. Kirjoitus oli... mutta sanopas mikä, rakkaani?

Vilkaistuaan vasempaan ryhmään, mikä esitti hyväilevää paria vapaissa asennoissa, katseli Victoria kauan oikeanpuolimaista. Siinä oli kaksi naisolentoa, toinen pitkällään ja kuten repien kevytmielisesti kukkasta tai perhosta, toinen seisoen joko syvissä ajatuksissa tai kaukaisuuteen tuijotellen. Mutta kaikilla kolmella tytöllä, lemmiskelevällä, unohtavalla ja kaipaavalla, olivat samallaiset kasvot, vaikka eri ilmeet. Victoria mietti. Silloin kuiskasi sotapäällikkö hänen korvaansa vallattomasti kuin koulussa poika tytölle: — Katso tarkemmin, pari kirjainta näkyy vielä! — Victoria keksi vasemmalta hyvin epäselvän kirjoituksen: "Pres"... mutta oikealta eroitti hän vähän paremmin: "Ass"... — Presenza ja Assenza, johti hän hämmästyneenä ja sotapäällikkö virkkoi: — Nykyhetki on riehakas. Mutta unohdus on ajatukseton. Minä ylistän nykyhetken unohdusta: kaipausta.

— Emme enää koskaan eroa, jos rakastat minua, Ferdinand.

— Vain kerta vielä, madonna. Muutamiksi päiviksi, enintään viikon ajaksi, kunnes olen valloittanut Milanon. Seuraatte minua sinne ja sitten emme enää eroa, ellette halua. Sinulla on vaalin valta, Victoria, virkkoi Pescara hellästi.

— Minäkö haluaisin!

— Muistatko rakkaani, laski Pescara jälleen leikkiä, mitä Iscian loiskivalla rannalla sanoit minulle, ettet muka ymmärtänyt, että nainen, joka on kerran rakastanut, saattaa tulla toisen omaksi? Rakkaudelle olisi sellainen muka mahdotonta, sanoit. Totta kyllä, mutta kokemus ja inhimillinen luonto on sen näyttänyt usein mahdolliseksi. Assenza, assenza!

Silloin suoristi Victoria ylevää vartaloaan ja ojensi säteilevää taivasta kohti ihanan kätensä, jolta hiha valahti kyynäspäähän, ja vannoi:

— Päivän pyhäin säteiden nimessä, koskaan en tule toisen omaksi!