Part 5

Salainen ystävyys, mikä yhdisti tavallisen aatelisen ja kuningassukuisen miehen ja sai aikaan sen ihmeen ettei ollut kateutta näiden kahden nuorekkaan ja jo kuuluisan päällikön välillä, joiden valta ja oikeutukset olivat vielä suuressa määrin yhteiset, johtui etupäässä herttuasta, joka tiesi, ettei hänen liittoutumisensa Ranskan vihollisiin voinut riistää häneltä Pescaran kunnioitusta. Olipa se sitten viisautta tai välinpitämättömyyttä siveellisistä seikoista, vapautta paraitenkin perustelluista ennakkoluuloista tahi mitä täydellisintä ihmistuntemusta ja korkeinta oikeudenmukaisuutta, mitä tahansa — avosylin oli Pescara ottanut vastaan keisarin palvelukseen astuvan ruhtinaallisen suurpetturin ja kohdellut häntä mitä hienoimmin yhdistäen virkaveljeyden ja kunnioituksen. Ehkäpä oli Pescara myös huomannut tässä särkyneessä olennossa, joka muukalaisten aseilla ja itseään kiroten tuhosi isänmaataan, synnynnäisen ja katoamattoman aateluuden. Ja siitä oli herttua Pescaralle kiitollinen.

Lempeästi puheli sotapäällikkö onnettomalle ja piteli hänen kättään kädessään: — Harhaluuloja, Teidän korkeutenne! Olette varmaan kuulleet sellaista mitä ei sanottu. Olkaa mies! Tukkikaa laakereilla hornan kuilut! Olettehan sodan jumalan lemmityinen ja mestari valtiomiehenä. Olemme molemmat vielä nuorukaisia, edessämme lukemattomien päivien elämä, seisomme keski-ijän tällä puolen, tuskin puolivälissä kolmaskymmenes. Elämillehän sellaisen vuosisadan ensimäisellä kolmanneksella, joka tarjoo loputtomiin asti suuria toiveita ja monia mahdollisuuksia! Meidän on nykyhetken täyteläisyys! Kaarle, me elämme!

Bourbon ei kuullut tukahutettua huokausta, joka kohosi sotapäällikön rinnasta. Hän puristi lujasti Pescaran kättä ja tummat silmänsä säikkyivät taistelun haluisesti. Ja salatakseen syvää liikutustaan, alkoi hän tapansa mukaan lasketella rivoja sukkeluuksia. Pescaran tuliset sanat olivat saaneet jälleen hereille hänen uljaimman nuorekkuutensa. — Ja me sitä olemme vasta poikia! riemuitsi hän. — Sinä, komean Victorian mies arvaat, että minulta olivat sydän ja suolet vaihtaa paikkaansa, kun Porcaccia kuningatar-äiti tahtoi kaikin mokomin minua miehekseen! Voitko ajatella minua kuningas Fransin isänä? Oi rakas poikapuoleni. "Madame", vastasin kuningattarelle kumartaen syvään hänen edessään, "madame, ei käy päinsä! Lykkäisitte minut nenällänne pois sängystä!" Ja koko käännös, mars yli rajan! — Herttua rähähti raikuvaan nauruun ja samassa astui sisään Del Guasto matkasta pölyisenä ja tervehti enoaan, sotapäällikköä ja kumarsi iloiselle Bourbonille.

Sitten kääntyi tulija Pescaran puoleen, jota tarkasteli hämmästynein ja ihailevin silmin kuten olisi sotapäällikön tehnyt valtavamman näköiseksi se osa, jota näyttelemään italialainen salaliitto häntä tahtoi: Del Guasto kertoi: — Matkasimme Roomasta, ei suurena seurueena herrattaren iloksi, vaan Neapelistä palaavan Leyvan ja erään ylimyksen kanssa, joka kuuluu olevan kuninkaallista sukua ja kutsuu itseään Moncadaksi. Häneen saatte tutustua kun hän tuo Teille tietoja varakuninkaalta. Ehdin ennen muita ilmoittamaan rouva Victorian tulosta. Hän säteilee riemusta tietäessään saavansa nähdä Teidät jälleen ja on samalla sangen niukkasanainen, sillä hänellä on Teille ilmoitettavana valtiollinen salaisuus, kuten oletan, ja paavillinen salaperäisyys, kuten, aavistan, ja samainen donna Victoria kantaa ankaraa kaunaa hänen epäsuosioonsa joutunutta sisarenpoikaanne kohtaan, jonka hän on pian kaikkien lain kaavain mukaan haastava eteenne oikeuteen. Erään aivan inhimillisen seikan vuoksi, hymyili Del Guasto.

— Tai epäinhimillisen, pisteli Pescara. — Ilmoitatteko vielä muiden tulosta. Don Juan?

— Elleivät, silmäni pettäneet, Milanon kanslerin.

— Ah, nauroi Bourbon.

— Töytäsin häneen jo Roomassa lähellä Colonnain palatsia. Palatessani sinne öiseen aikaan näin muurin kylkeä myöten hiiviskelevän jonkun varasmaisen olennon pitkissä pukimissa ja kun valaisin tuota epäilyksen alaista palvelijani soihdulla, niin olikin juristin baretin alla tuo julkea mukulanenä ja hävytön kähärä tukka, mitkä muistan aina Pavian ajoilta, kun se hullu kansleri, kuten häntä sanotaan, tuli Teitä, onnittelemaan taistelun jälkeen. Hän oli kai käynyt ilmoittamassa paavin uusimman salaisuuden donna Victorialle, joka oli jättänyt paaville jäähyväiset saman päivän iltapuolella. — Del Guasto lausui tämän ilkeästi vihjaillen.

Sotapäällikkö katsoi häneen ankarasti: — Don Juan, sanoi hän. Teidän ei tarvitse pitää huolta donna Victorian käytöksestä ja vielä vähemmin häntä vartioida. Hänen jokaisesta askeleestaan, vähimmästäkin aiheestaan ja liikkeestään lausun jo etukäteen pelkän hyväksymiseni ja kiitokseni.

Don Juan kumarsi. — Matkalla Novaraan, jatkoi hän, tapasin vielä monta kertaa kanslerin, se on erään hedelmäkauppias Paciaudin Markenista, jolla oli hirmuisen iso käsnä nenässä ja joka sanoi minulle, kun häntä puhuttelin, en pakoittanut puhumaan, olevansa kovan onnen poika: odottamaton paavillinen asetus oli näet kieltänyt hedelmäin viennin maasta ja hän oli tehnyt Teidän ylhäisyytenne kanssa ankaran kuletussopimuksen. Sitä selitellyssään keikkui ja kujeili hän aivan kuin kansleri. Tämä häärää nykyjään jos jonkinmoisissa puuhissa ja esiintyy mitä hassuimpain otusten muodossa. Hänestä jutellaan joka paikassa niemimaalla, kuten myös — ilman vähintäkään vertailua — Teidän suuresta persoonastanne.

— Mitä tarkoitatte, Don Juan?

Del Guasto, jolla ei ollut tapana pelätä juuri mitään, epäröi nyt kuitenkin vastata kun näki Pescaran kylmän ilmeen. Sitten sai herttuan läsnäolo hänet tuiki vaikenemaan.

— Minun ja hänen korkeutensa välillä ei ole salaisuuksia, lausui sotapäällikkö. — Puhukaa, Don Juan.

Käskystä huolimatta tuntui rohkeasta nuorukaisesta niin hirveältä puhua peittelemättä tällaisesta asiasta tässä paikassa ja tähän aikaan — keskellä keisarillista leiriä ja espanjalaisen sotaväenosaston marssiessa juuri tahdikkain askelin akkunan ohi — että hän peitti italialaisen juonen julkeat aikeet kaunopuheisuutensa verhoihin.

— Eno, kertoi hän halveksuvasti, yhä vinkuvat korvani raivoisasta riidasta, joka on noussut joka kauppakojussa, kapakassa ja parturissa, joka pallopaikassa ja luullakseni sakaristojen juttusopukoissakin — Avalosien oikeasta ja velvoittavasta isänmaasta, siitä, olemmeko neapelilaisia vai espanjalaisia. Eikä riitä edes kirkuna ja hälinä, alkuperästämme lentelee lehtisiä ja kirjelmiä ympäri maailman.

Päällikkö kohautti hartioitaan. — Sen tapainen kyhäys, virkkoi hän, ilmestyi kerran pöydällenikin, heitin sen nurkkaan. Joutavaa riitaa.

Don Juan jatkoi itsepintaisesti: — Sain myös kuulla, että juristit ja teologit yliopistoissa väittelevät ankarasti paavin läänitysoikeudesta Neapeliin, sen laajuudesta ja rajoista.

— Jätämme sen oppineiden huoleksi, vai mitä, Teidän korkeutenne? laski Pescara leikkiä. — Mitä muuten Avalosien isänmaahan tulee, niin neuvon sinua, sukulaiseni, olemaan kunnon mies, olipa sitten kuntosi espanjalainen tai neapelilainen.

Nyt ilmoitti paashi, lääkäri Numa Datin pojanpoika ja Del Guaston pettämän Julian veli, hento, suurisilmäinen ja viaton lapsi, joka oli määrätty väliaikaisesti palvelijaksi, että etuhuoneessa odotti puheille pääsyä muudan apteekkari nimeltä Baldassare Bosi, Orvietosta. Hänellä oli jokin käärö kainalossa eikä hän tahtonut lähteä pois millään ilveellä. Hän sanoi poikenneensa isoisänsä luona, joka oli antanut vieraalleen tämän lapun tuotavaksi hänen ylhäisyydelleen. Poika antoi Pescaralle paperin, johon oli vapisevalla kädellä kirjoitettu: "Morone".

Pescara mietti hetkisen. — Tietääkö vieras, että nämä herrat ovat täällä? kysyi hän paashilta.

— En minä usko, Teidän ylhäisyytenne, vastasi poika.

— No tuo hänet sisään, mutta älä ennen kun minä huudan.

Sitten alkoi päällikkö puhua herttualle: — Teidän korkeutenne, pyydän Teiltä nyt pientä palvelusta. Koska pidätte mahdollisena, että Milanon kansleri koettaa houkutella minua salaliittoon, niin olisin kovin varomaton, jos antaisin tuon ulkona odottavan jutella kanssani ilman todistajia. Tahdon kaksi luotettavaa todistajaa ellei olemaan aivan läsnä, niin kuitenkin kuulemaan jokaista sanaamme, ettei hovin epäluulo, ei rakkaan Leyvanne kateus eikä, — hän puhui hiljemmin — tuo kirottu, jonka kanssa, Don Juan, ratsastitte tänne ja joka varakuninkaan lähettiläänä muka aikoo täällä vaaniskella tekojani, saisi aihetta syyttää minua, en sano juuri valtiokavalluksesta, mutta edes väärästä menettelytavastakaan. Tahdon kuunnella kanslerin juttuja, hän voi hölmöydessään ja innossaan paljastaa vihollistemme, aikeet ja keinot. Siihen hän on herkempi kuin kukaan muu. Asiain pakosta suvaitkoon siis Teidän korkeutenne alentua vakoojaksi. Ja Te, Del Guasto, seuratkaa esimerkkiä. — Pescara astui kultatupsuilla koristetun, raskaan, punaisen verkon luo, jonka laajat laskokset peittivät viereisen huoneen oven aina kynnykseen asti. Sen hän nyt avasi. — Täällä on Teidän korkeutenne hyvässä piilossa, virkkoi hän.

Vaikka tuo omituinen seikkailu tuntui herttuasta kovin houkuttelevalta, epäröi hän sentään vähän. — Mutta jos Morone nostaa verhoa? epäili hän, vaan markiisi vastasi: — Ei nosta, siitä ei huolta. Sen minä takaan. — Del Guaston sieraimet paisuivat kuten hekumasta. Hän toi jakkaran herttualle, jonka selän taa hän asettui toiseksi kuuntelijaksi. Punainen esirippu laskeutui oven eteen.

Mutta nyt riensi sisään paashipoika Ippolito, syleili Pescaraa ja supatti hänen korvaansa vesissä silmin: Ei se olekaan apteekkari, vaan noita. Se on pitkä ja kamalan näköinen, sillä on musta takki ja taikakalu kaulassa.

— Pelkurihan sinä olet, poika! Tuo hänet sisään.

— Tuossa se jo on! huusi Ippolito ja pakeni huoneesta.

— Kas, Tekö, Morone? ja noin valtiomiehen asussa? vaikka vähän hiestynyt markasta. Kolme naamarianne on nähtävästi paahtanut Teitä niin että olette aivan tukehtua.

Morone läähättikin raskaasti ja hikipisarat kihoilivat hänen otsalleen. Hän ei virkkanut mitään.

— Mitä on Teidän viisaudellanne asiaa? kysyi sotapäällikkö vakainen ilme silmissään, mutta ei saanut muuta vastausta kuin epäselvää sopertelua. Pienen vaitiolon jälkeen tarttui Pescara leikittelevästä siihen rahaan, joka riippui raskaissa kultakäädyissä kanslerin ryntäillä. — Lionardo, kansleri? Ja kenen kuva? Maurinko? Nerokkaan näköinen pää.

Mutta kansleri ei voinut aiottua pakinaa edes rakkaasta herrastaankaan, niin ymmällä hän oli.

Silloin alkoi sotapäällikkö muitta mutkitta: — Teidän herttuanne, Morone, toivoo kai edullisempia ehtoja? Ne kyllä voitanee laatia, kun hänen korkeutensa ensin saa minut vakuutetuksi siitä, ettei hänellä ole pahoja aikeita. Tarkastakaamme siis yhdessä ultimatumiani pykälä pykälältä. — Hän meni pöydän luo, josta otti jonkin paperin.

Silloin tunsi hän poskeensa lehahtavan kuuman henkäyksen ja hänen korvaansa kuiskattiin läähättäen:

— Pescara, ei ole nyt kysymys siitä. Italia antaa sinulle sotajoukkonsa.

— No sehän on hyvä! vastasi sotapäällikkö päätään kääntämättä. — Se siis antautuu keisarille?

Silloin kiljaisi kansleri hänen selkänsä takaa: — Ei keisarille, vaan sinulle, jos luovut keisarista!

Pescara kääntyi tuon hurjimuksen puoleen ja teki uhkaavan, vihaisen liikkeen. — Mitä riehut! Tekisipä mieleni nakata sinut ulos akkunasta!

Kansleri ei säikähtänyt. Hän huusi uudelleen silmät palaen: — Tämä hetki voi tehdä sinut suureksi, Pescara! Älä hylkää hyvää tilaisuutta! Saisit ehkä vielä sitä katua! Voisit katumukseesi kuolla!

— St! Mitä huudat! Jospa joku kuuntelee! tämän verhon takana... ehkäpä minä itse... oletko varma, etten voisi sitä tehdä? Ota selko, kohota verhoa!

Morone hallitsi nyt täysin tunteitaan kun oli puraissut pään hävyltään ensimäisillä sanoillaan. — Pescara, lausui hän, minä olen tullut kokemaan, että kaikkein kavalin ja epäluuloisinkin lopulta joutuu sellaiseen tilaan ja sellaisen kuilun partaalle, että hänen täytyi uskoa ja luottaa. Niin Valentino [Cesare Borgia] suhteessaan Rovereen [paavi Julius II], niin myös Mauri, rakas herttuani, suhteessaan päämiehiinsä ja sveitsiläisiin.

— Mutta heidät petettiinkin. Morone!

— Kyllä. Pescara, mutta sekä jalo Mauri että kunnoton Borgia, molemmat he kulkivat turmioonsa epäluulotta, mikä on inhimillisyyden loistetta heidän ansaitun häviönsä synkeydessä. Kun tällä hetkellä uskallan kaikkein korkeimpani ja vaadin sinulta kaikkein korkeinta, niin olisinpa naurettava narri, jos tänä pyhänä silmänräpäyksenä kahmisin verhoja kuin petetty aviomies, joka etsii eukkonsa piiloitettua henttua. Ei. Minä antaudun täysin alttiiksi! Kuuntele sanojani ja mestauta minut sitten vaikka jos tahdot.

— Tuo on suurta! virkkoi Pescara tosissaan ja lisäsi sitten epäillen: — Mutta oikeinkohan minä nyt annan sinun puhua? Olen, suoraan sanoen, kovin utelias ja enhän voi noin sankarillista miestä ajaa uloskaan ilman muuta. Mutta vastatkaapas, kansleri, ensin erääseen kysymykseen: olenko antanut Teille tai Teidän ruhtinaallenne pätevää syytä tai edes pienintäkään aihetta epäillä minun sotapäällikön uskollisuuttani?

Kansleri vastasi kieltävästi.

— Paljon valehdellaan maailmassa: hänen majesteettinsa kerrotaan palkinneen minua huonosti ja siitä olisin minä muka suuttunut. Mutta sen sanon, että jos luotatte keisarin kiittämättömyyteen ja Pescaran salaiseen vihaan, niin älkää astuko askeltakaan eteenpäin: muuten hukutte tuohon harhaluulonne petolliseen suohon.

— En luota niihin.

— Tai rohkaiseeko Teitä ehkä se, mitä Italiassa yleensä huhutaan. Italia minua imartelee, uhkailee ja saattaa epäillyksi. Mutta tuo italialaisten mielipide on vain salakavalaa tekotyötä. Se tahtoo syöstä minut hovin suosiosta ja samalla pitää minua kurissa Italiassa. Olen ollut varuillani ja lähettänyt nuo katalat kyhäykset kuin häkkiin suljetut käärmeet keisarille. Oletteko Tekin, Morone, olleet tätä myrkkyä keittämässä?

— Kansleri kalpeni. — Kautta manalan jumalten, sitä en ole tehnyt! huudahti hän.

— Ellet aio voittaa minua viekkaudella, niin kai sitte yllytyksillä, kansleri?

— En.

— Milläs sitten?

— Vakuutuksilla.

— Kaikkein tehokkaimmalla tavalla. Mutta minä en vakuutu vain noin tuostaan. Siis istukaa, kansleri! — Pescara toi reippaasti kaksi tuolia ja nyt asettuivat he toisiaan vastapäätä. Morone istui selkä kumarassa ja polvet koukussa, sotapäällikkö mukavasti nojaillen.

— Pescara, mikä on ihanin taistelusi, sotataidon ihmetyö? kysyi kansleri.

Päällikkö ei virkkanut mitään, vaikka vastaus oli itsestään selvä. Hän huokasi hiljaa.

— Ja miksi on keisari sen tehnyt?

Salama leimahti Pescaran silmistä. — Irvikuvaksi, murahti hän.

— Annoit hänelle saaliina voitetun kuninkaan, mutta Kaarle ei tiedä mitä sillä tehdä. Hän nylkee voiteltua kuin koronkiskuri. Mahdollisen ja yksinkertaisen asemasta vaatii hän mahdotonta ja moninaista. Suuri voittaja olisi sanonut hänelle: "Luovu Italiasta, siinä ovat luonnolliset lunnaasi, jotka voit suorittaa Ranskaa vahingoittamatta. Luovu ja ole vapaa". Pescara hymyili. — Sinä olet vaarallinen mies, Morone, kun luet noin ajatuksiani. Mutta vain sinä olet ne julkisesti lausunut, minä en ole virkkanut sanaakaan.

Tästä innostuneena jatkoi kansleri: — Olen kiitollinen keisarille, että hän solvasi Pavian voitonjumalatarta, joka kääntyy jälleen puoleesi, Pescara. Se jumalatar on otellut myös keisaria vastaan eikä vain hänen puolestaan. Se on yhdistänyt Italian karkoittamaan muukalaisia maasta ja näyttänyt meille sotapäällikkömme.

Pescara, suotuisasti ovat tähdet yllesi asettuneet! Kypsynyt on hetki ja sinä myös. Ratkaiseva aika täynnä epätoivoista ottelua, jumalia ja titaaneja, hirmuvaltaa vastaan nousee vapaus, vielä tänään on kaikki kuohua ja liikehtimistä, huomenna ehkä jo jähmettynyttä laavaa. Ja teko, joka sinua odottaa ja johon olet luotu! Eikö vavahda kätesi ottaakseen ajan aineet muovailtavikseen? Järjellinen tehtävä, ikuisen perustaminen! Vilkaise vain karttaa ja katso niemimaata kahden meren ja lumihuippuisten vuorten välissä. Tutki historiaa: usein väkivalloin revitty ja alati jälleen yhteen kasvava kudos tasavaltoja ja ruhtinaita kahden vanhan vihollisensa kynsissä, kaksine väärine johtoaatteineen, hirveine harhakuvineen, paaveineen ja keisareineen! Katso jumalan sormea, jonka viittauksella syntyy uusi ihmisyys: vapaa ja itseään jalostava ihmisyys, ilman korkeinta viranomaista, ei maallista eikä hengellistä. Vapaasti kehittyneiden kykyjen yhtymä, saman arvoisten valtioiden sopusointu —

Pescara tarttui haltioituneen puhujan käsivarteen kuin pakenijaa pidättäen: — Älähän vain lehahda lentoon, Girolamo, ilveili hän.

Kansleri tempautui irti ja huusi: — Älä anna itseäsi estää jumalaisesta tehtävästä taikauskoisten ennakkoluulojen tai vanhentuneiden käsitteiden, jotka eivät perustu järkeesi, eivät sydämeesi eivätkä asiain luontoon. Tunnen sinut, Pescara! Sinä olet Italian poika ja siis uskollinen ja tunnoltasi ylevä!

— Mutta Te italialaisethan olette kovin kevytmielistä väkeä, hymyili Pescara. — Vaan sinäpä tekeydyt pahassa suuremmaksi kuin mitä oletkaan: sillä nuo viisaat sanat eivät ole omiasi, niissä vain puhuu haltijahenkenne, Florensilainen. Elääkö hän vielä?

Kansleri arvasi ketä päällikkö tarkoitti. — Kituu köyhyydessä, unohdettuna ja halveksittuna, vastasi hän hämillään. — Suurin neromme.

— Syystä kyllä. Sillä on politisia lauselmia, jotka selvän järjen ja harkitsevan käden käyttäminä ovat hyödyllisiä, mutta jotka muuttuvat turmiollisiksi ja vääriksi heti kun niitä virkkavat julkeat huulet ja kirjoittavat rikokselliset kädet. Vaan se mitä nyt sanoin, on aivan ylimalkaista ja kaikkihan riippuu vain käytöstä. Miten olet, kansleri, suunnitellut esimerkiksi petokseni käytöllisen puolen?

Kansleri aikoi alkaa puhua kuten riittäisi hänellä sanoja loppumattomiin. Silloin kosketti Pescara häntä käsivarteen. — Hiljaa, varovasti! varoitti hän. — Nyt astut kaidalle ja horjuvalle portaalle: voi sattua että olen puhuttuasi pakoitettu vangitsemaan sinut kavaltajana. Neuvon, ettet puhu omassa nimessäsi. Naamioi siis itsesi miksi haluat, vaikkapa tuoksi kadonneeksi Florensilaiseksi sihteeriksi, olkoon hän sitten joukossamme tai vainaiden valtakunnassa. Puhu, Niccolo Macciavelli! Minä vaikenen, kuuntelen ja ihmettelen sanojasi ja ehkäpä vielä todistan, että sinulla on aivan ylenpalttisen rikas mielikuvitus valtiomieheksi. Oo, kyllä arvostelen sinua, hyvä Niccolo!

Tämä yhä jatkuva päällikön leikillinen sävy loukkasi kansleria ja hän otti suuttuakseen. — Loppukoon jo pila! Älä alennu näyttelijäksi, joka esittää kuolemaa isänmaan edestä! Pescara, pyydän sinua ymmärtämään asian vakavuuden.

— Vakavuuden? No olkoon menneeksi! vastasi päällikkö ja pani silmänsä umpeen kuten tarkemmin kuullakseen. Silloin säikähti kansleri hänen laihain kasvojensa tavatonta kalpeutta ja ankaruutta. Mutta hän piti päänsä.

— Teidän ylhäisyytenne, ei olo vahingoksi asialle se mitä olette ilmoittaneet keisarille: on hyvä että hän luottaa Teihin niin kauan kuin mahdollista ja että pidätte luopumuksenne salassa vielä silloinkin kun jo paavi ja Liiga julistavat manifestinsa. Sillä välin vahvistatte asemianne ja karsitte joukkojanne.

Pescara rypisti otsaansa.

— Leyva on eroitettava, vaati kansleri.

Pescara laski sormillaan.

— Mitä laskette? kysyi kansleri ihmeissään.

Levollisesti vastasi päällikkö: — Jos Leyva on eroitettava, niin lienee myös saksalaisten päällikköjeni kuoltava, sillä he ovat uskollisia keisarille ja valtakunnalle. Heidät on mestattava. Tai juotanko niille ehkä myrkkyä kekkereissä? Mikähän olisi parasta, kansleri?

Morone kalpeni.

— Ja miten pääsen eroon espanjalaisista ylimyksistä? Murhantanko minä heidätkin?

— Kastilialaiset, vastasi Morone jyskivin sydämin, jäävät kai keisarin puolelle. Toiset Te viettelette äärettömällä saaliilla. Ainakin nuo Neapelin aragonialaiset suostuvat. Minä tunnen sen rodun, se on kuin nuo Uuden maailman rosvomaiset sankarit. Ajatelkaas vain millainen hirviö on esimerkiksi tuo Teidän Del Guastonne!

Pescara ei tenännyt vastaan.

— Alempi väki taas, joka on virtaillut lippujenne alle kaikilta maailman kulmilta, sen hallitsee horjumaton hengenmahtinne ja rautainen sotakuri, tietysti muistaen maksaa myös säännöllisesti palkkaa, johon keisari ei koskaan kyennyt — vaan Teillähän on hallussanne kaikki Italian aarteet. Ja kun menetätte väkeä, niin voitte täydentää riviä sveitsiläisillä, jotka pestautuvat kenen palvelukseen tahansa nyt kun he johdon ja valtioajatuksen puutteessa menettivät jo saavuttamansa itsenäisen aseman ja ulkopolitikkansa.

— Sääli heitä, virkkoi Pescara itsekseen. — Hän tunsi jonkinlaista hellyyttä sveitsiläisiä kohtaan, mitkä hän oli voittanut kahdessa taistelussa ja joita hurjapäitä hän oli Bicoccan luona tuhonnut kokonaista tuhat erityisen, heidän raivoisaa ryntäystään vastaan keksityn tykistöjärjestelmän avulla. Hän rakasti tuota urheaa kansaa, vaikka saikin olla kiitollinen sveitsiläispeitselle Pavian luona saamastaan haavasta. — Sääli heitä! Mennyttä kalua on vapautensa, toisti Pescara.

— Teidän hyödyksenne, jatkoi kansleri.

— Valloitanko siis Milanon? lopetti Pescara. — Suunnitelmani on tehty.

— Eihän Teidän tarvitse sitä valloittaa, herttuahan on jäsenenä samassa Liigassa, jonka sotapäällikkö Te olette.

— Aivan niin, kas kuin sen unohdin. Kaikessa tapauksessa tulee Milanosta sotaliikkeitteni keskusta? Entä sitten?

— Sitten on käskettävissänne hänen pyhyytensä, Venetsian ja Neapelin joukot puhumattakaan muiden pienempäin valtioiden väestä.

— Seis, Morone! Neapeli on Espanjan!

— Neapeliin olette silloin jo lähettäneet varakuninkaaksi sisarenpoikanne ja hän kukistaa sen julmuudellaan lyhyessä ajassa.

— Varakuninkaaksi? Olenko minä siis Neapelin kuningas? Milloinka se kruunu tuli päälläni? kysyi Pescara kylmästi.

— Katso, ne siivitetyt jalat, jotka Teille sen tuovat, ovat jo ovienne vaiheilla, vastasi kansleri punastuen.

Sotapäällikön kylmä ilme lämpeni kuin olisi kasvojaan valaissut säde, ei kruunusta, vaan saapuvan vaimonsa kirkkaasta läsnäolosta. — Haaveksi lisää, Morone, sanoi hän.

— Kun kerran Italian yhdistyneet joukot ovat komennettavinanne ja kun olette valloittamattomassa asemassa, jatkoi kansleri hämmästyttävän varmasti, niin ei mikään estä Teitä enää tekemästä tiliä selväksi keisarin kanssa, ehkäpä ilman taisteluakin, sillä vaikka, ei: _koska_ olette aikanne suurin sotapäällikkö, niin luotatte myös mieluummin älykkääseen shakkipeliin ja laajoihin strategisiin laskelmiin kuin noihin yhtäkkisiin ja aina umpimähkäisiin taistelun ratkaisuihin. Sanon: ehkä ilman verenvuodatusta, sillä keisarin ei ole kovinkaan helppo saada itselleen uutta sotapäällikköä ja koota Italiaan toista armeijaa, kun Te joukkoinenne olette hänestä luopunut. Etenkin kun vielä Ranska ja Englanti hankkivat hänelle kyllin tekemistä Liigalle annetun lupauksensa mukaan.

— Tunnen sopimuksenne kuningas Fransin kanssa aivan yksityiskohtaisesti, keskeytti Pescara, mutta en usko siitä olevan mitään hyötyä. Kuningas nääntyy Espanjassa vankeudessa. Alkamalla yrityksen hetkenkin liian aikaiseen, pettäisi hän Liigan heti, mikäli häntä tunnen.

— Juuri joku päivä sitten, vakuutteli kansleri hullunkurisesti, kirjoitti kuningatar Louise minulle ja lupasi pysyä liitossa yhtä horjumatonna kuin siveydessään.

Huoneessa kajahti vihellys... kansleri kuunteli kummastellen. Kai oli lintu lentänyt visertäen akkunan ohi.

— Vielä on keisarilla muutkin vastuksensa, jatkoi kansleri, Puolikuu ja Saksan ruhtinaat.

— Puolikuu, niinpä niin, päätteli sotapäällikkö. — Mutta Saksan ruhtinaiden ja heidän uuden oppi osakin kanssa voisi keisari helposti sopia. Vai mitä arvelet, Morone?

Kansleri vastasi mietiskellen: — Niin luulisi, mutta tokko se sentään käynee päinsä. Keisari tarvitsee kirkkoa raskaan ja synkeän luonteensa vuoksi, jonka hän on perinyt äidiltään. Tuo uusi usko vaatii voimakkaampia sieluja.

— Oikeinko sinä käsität näitä asioita? kysyi sotapäällikkö uteliaana.