Part 4

Tätä tavanmukaista palvelusta ei Victoria voinut häneltä kieltää, vaikka nuori mies olikin hänestä hyvin vastenmielinen. Sillä Del Guasto — se oli nimensä — oli Pescaran sisarenpoika ja Avalosien sukua kuten Pescarakin. Viisitoistavuotiaina molemmat olivat Pescara ja Victoria nostaneet pojan yhdessä kastemaljasta. Näin oli kastetoimituksen järjestänyt Victorian isä, sotapäällikkö Fabritius Colonna saadakseen nähdä lemmikkinsä, nuoren soturin ja kukoistavan tyttärensä saman kastemaljan ääressä ja suodakseen heidän ihailla toistensa ryhtiä ja kauniita kasvoja.

Sitten hoiteli Victoria kuin omaa lastaan tuota ruumiiltaan sopusuhtaisesti kehittynyttä ja tulista poikaa, joka kallisarvoinen kastemyssy päässään oli perustanut hänen ja Pescaran avioliiton ja jonka vanhemmat olivat aikaisin kuolleet. Olisipa hän vain poikasena pysynyt! Kasvojen hempeyden haihtuessa hävisi myös hänen sielunsa rakastettavuus. Kaunis profiilinsa sai korppikotkan ilmeen ja yhä rajummiksi käyristyvät petolinnun piirteet ja hänessä heräävä kovasydämisyys teki hänet Victorialle vastenmieliseksi ja kartettavaksi. Pescara oli sitten vienyt pojan sotaan ja yksinomaan jumaloimansa päällikön koulussa oli hänestä kasvanut uhkapää soturi, joka Pavian taistelussa alotti voiton lyömällä Parkmanerin, mutta myös tunnoton, julma ihminen, joka viime vuonna, kiireisellä peräytymismatkalla Provencesta, antoi silmäänsä räpäyttämättä sytyttää tuleen ja polttaa poroksi talon, minkä kellariin parvi hänen miehiään oli jäänyt juopottelemaan myöhästyen paluumatkalta.

Mutta vielä pahemmasta oli Victorian nyt häntä toruttava, niin konnamaisesta työstä, että Victorian naiselliset tunteet olivat aivan kuohuksissa. Nuori mies oli saava kuulla kunniansa astuessaan ensi kertaa tämän tuoreimman rikoksensa jälkeen Victorian eteen. Victoria tiedusteli, tuliko hän Pescaran luota ja mitä hänellä oli asiaa. Del Guasto vastasi, että hänet oli lähetetty noutamaan herratarta Novaraan. Hän sanoi tietävänsä, ettei hän herratarta miellyttänyt, vaan ei ollut voinut kieltäytyä sotapäällikön vaatimasta tehtävästä, minkä markiisi uskoi vain varmimman soturin suoritettavaksi. Teiden virkkoi Del Guasto olevan nykyjään yhtä epävarmani kuin ajan tapahtumainkin ja lausui olevansa pahoitettu kehoittamaan markiisitarta valmistautumaan matkalle varhain huomenaamuna ja kehui hehkuvansa halusta palata jälleen leiriin, missä joka hetki odotetaan sotaa, joten hän ei voi viipyä sieltä kauan poissa. Milano, Venetsia ja hänen pyhyytensä vakuuttavat kilpaa rauhaa: siis tulee sota. — Tämän olemme jo kauan tienneet. Liittolaisilta puuttui vain suotuisa hetki. Mutta. — Del Guasto astui hieman taapäin — jotain toista, uutta, jotain tavatonta sain kuulla matkallani Keski-Italiassa enkä tarvinnut edes kuunnella. Kaupungeissa ja majataloissa kohisi se selkeästi kuin suihkukaivot toreilla. Totta on, että liikuin valenimellä ja palvelija muassani. — Hän vaikeni vähän ja katseli Victoriaan tarkoin, palavin silmin kuten seuraten jonkin jännittävän metsästyksen kulkua tai vaaniskellen hiiviskelevää vakoilijaa.

— Puhukaa, Don Juan, kuiskasi Victoria.

— Teille, madonna, joka palaatte Vatikanista, ei liene mikään salattua ja eihän tämä ole edes salaisuus, vaan kuten sanoin, julkista kuiskailua, kateeniloista, kostonhimoista naurun hihitystä, italialaisten vaivoin pidätettyä riemua, yleistä isänmaallista puhetta ja kerskumista, josta minun täytyy kaikella kiiruulla ilmoittaa sotapäällikölle. Sillä hän ei tiedä asiasta vielä mitään. Niin luulen, lisäsi hän ilkeästi.

Victoria kalpeni. — Mitä kuiskaillaan? kysyi hän ahdistuksissaan. — Kenestä? Eihän vain Pescarasta?

— Juuri hänestä. Kaikkialla. — Del Guasto puhui hiljemmin. — Kerrotaan että sotapäällikkö luopuu keisarista ja hieroo sopimuksia hänen pyhyytensä ja Italian valtioiden kanssa.

Victoria säpsähti nuorukaisen hehkuvan aistillista kasvojen ilmettä. — Entä Pescara...? virkkoi hän käsittämättömästi.

— Kadehdin päällikköäni! haaveksi Don Juan. — Sellaiset kapinat ja nautinnot! Italia heittäytyy hänen turviinsa, hän sitä mairittelee, sen kukistaa ja hylkää... oi, hän leikkii kuin kissa hiirellä! — Ja Del Guasto teki kädellään sieppaavan liikkeen.

Victoria suuttui hillittömästi. — Ilkiö, huusi hän, olenko kysynyt sinulta mitä Pescara tekee? Luuletko sinä voivasi sen tietää? Olenko antanut sinulle luvan tulkita häntä!... Kuin kissa hiirellä... inhoittavaa! Siten leikit sinä Julialla, kunniaton!

Mainittu Julia oli ylhäistä novaralaista sukua ja oppineen mestari Numa Datin pojantytär, lääkärin, joka oli parantanut Pescaran peitsenhaavan. Del Guasto oli asunut lääkärin talossa, vietellyt tyttösen ja muuttanut sitten pois. Hyljätty pakeni häpeänsä tuskassa Novarasta iso-isänsä rehellisten kasvojen edestä kauas Roomaan ja meni luostariin ja hän oli polvillaan rukoillut mahtavaa Colonnaa, että tämä armahtaisi häntä ja pelastaisi hänen kunniansa.

Victorian mainitessa sanan "kunniaton" puraisi Del Guasto rajusti huultaan. — Vaietkaa, rouvani, virkkoi hän. — Punnitkaa sanojanne. En ole kunniaton nyt, vaan olisin sitä, ellen olisi hyljännyt Juliaa. En puhu Avalosien ja Datien sukuverten eroavaisuudesta, vaan yksinomaan siitä, ettei minulle enemmän kuin muillekaan kunnon miehille kelpaa morsiameksi langennut, vaan puhdas nainen.

Victorian hellä sydän kiehahti. — Sinähän itse viettelit tuon onnettoman hyväilyilläsi, vakuutuksillasi, ehkäpä pyhillä lupauksilla ja valoillakin! Sen sinä teit! Väitätkö valheeksi?

Del Guasto vastasi: — En. Mutta se tapaus oli sotaoikeuden tuomiota, sillä vaino vallitsee miehen tahdon ja naisen viattomuuden välillä. Minä viettelin häntä. Miksi ei hän vastustanut? Miksi antautui? Minkä tähden syytätte _minua_ siitä, että _hän_ oli heikko ja että häntä nyt halveksin ja katson ylön?

Rajaton inho väristi Victoriaa. — Ilkiö! voihki hän.

— Madonna, lyhensi nuori mies keskustelun. — Tämä on kiusallinen puheen aihe ja Te tuotatte sanoillanne minulle tuskaa. Esitän siis Teille tuomioistuimen. Kun saavumme Novaraan, käymme sotapäällikön eteen ja Te nostatte kanteen minua vastaan. Minä puolustan itseäni ja sotapäällikkö, joka tuntee maailman ja sen järjestyksen, vannaan minut vapauttaa. Nyt lähden luotanne. Minun täytyy vielä palkata väkeä, sillä en voi olla näinä levottomina aikoina varma matkanne turvallisuudesta ilman vankkaa vartiostoa. — Hän kumarsi ja lähti pää pystyssä.

Victoria kääntyi hänestä vihoissaan ja meni vastapäisestä ovesta ulos. Raikasta ilmaa kaivaten laskeutui hän alas puistoon. Päivän viimeisten säteiden loistaessa kulki hän palatsin taa korkeiden muurien ympäröimään sopukkaan, joka kasvoi täynnä laakereja ja myrttejä ja jota sadepisarat raikastivat. Hän meni puistikon päähän huvimajaan.

Oli vielä siksi valoisaa, että hän vaivoin saattoi eroittaa kirjaimet uudesta testamentista, minkä hän ohimennen oli ottanut kirjastosta ja jota tutkimaan hän nyt asettui nojaten palavaa otsaansa ristiin pantuihin käsiinsä. Julian ja Pescaran vielä vaikeampaa kohtaloa ajatellen liukuivat hänen katseensa sameina pitkin sivuja ja täysin povin hengitti hän tuoretta ilmaa. Hetken päästä huomasi hän mitä hän luki: Herran kolmasti yritettyä kiusausta korvessa. Hän luki enemmän sielullaan kuin silmillään tuota kertomusta, jonka hän jo lapsuudestaan muisti ulkoa.

Hän näki pahanhengen tulevan vapahtajan luo, joka torjui kiusaajan sofismeja uskollisuuden ja kuuliaisuuden yksinkertaisilla sanoilla. Kun kiusaaja teki yrityksiään yhä kiukkuisemmin, osoitti ihmisen poika kylessään tulevan keihään haavan paikkaa... Samassa muuttui valkea puku kirkkaaksi haarniskaksi ja rauhaa tarjoava oikea käsi pukeutui panssariin. Nyt painoi Pescara kätensä haavalleen, joka sormien välitse kuulsi ja kiusaaja esiintyi pitkässä, mustassa juristin takissa ja ilveili kuin silmänkääntäjä. Tämän oli Colonna näkevillään avoimen raamatun lehdiltä. Mielikuvituksissa leikittelyistä tuskastuneena karkoitti hän ne sielustaan ja katsahti ylös.

— Kuka olet, mitä sinä tahdot? huudahti hän hämmästyneenä ja hänen edessään seisova tumma olento vastasi: — Olen Girolamo Morone, haluaisin jutella Victoria Colonnan kanssa. — Victoria muisti nyt, että paavi oli esitellyt tuon miehen hänelle tänään ja huomasi myös palvelijansa, joka oli saattanut vieraan sisään. Palvelija sytytti tulen lamppuun, joka riippui katossa herrattaren kohdalla, toi ripeästi kanslerille jakkaran ja poistui samalla kun markiisitar kirkastuvassa valossa alkoi voida tarkastaa öisen vieraansa rumia, mutta voimakkaita kasvoja, jotka häntä melkein miellyttivät.

— Kovin myöhäänpä tulette luokseni, virkkoi Victoria. — Mutta Teillä on kai miehelleni asiaa, jonka voitte kauttani suorittaa. Matkustan hänen luokseen huomenna varhain.

— Itse aion käydä pian Pescaran luona, vastasi Morone, enkä puhu nyt kanssanne hänestä, vaan yksinomaan Victoria Colonnasta, jota minä ja koko Italia kunnioitamme, ja ihailemme, mutta jolle minä olen pahastunut ja jota nyt aion syyttää.

Mikä oikeuttaa Teidät noin minulle puhumaan? aikoi markiisitar kysyä, vaan virkkoikin oitis herttaisesti: — Minkätähden aiotte minua syyttää? Mikä on rikokseni, Morone?

— Se että kätkette kirkkaat ja ihastuttavat kasvonne näytelmäin ja kirjain joukkoon ja elätte varjojen ja satuolentojen mailla. Että ensimäistä Cesaria inhotte ja viimeistä hellitte, että Troian kohtaloa surette ja oman kansanne unohdatte, että Prometheuksen siteitä itkette eivätkä Italian kahleet tuota Teille huolta. Kolme naista on Italian kahlinnut!

— Mitkä kolme? kysyi Victoria.

— Ensimäinen oli Beatrix Este. Kun Mauri, hänen ijäkäs puolisonsa, painoi hänen upeille huulilleen suudelman, kuiski nainen, että diademi sopisi hänen kellerville palmikoilleen; viisaan Maurin pauloivat nuo kellervät kiharat ja hän myrkytti veljensä pojan, Milanon perijän.

— Sitä kyytä!

— Surmatun kivuloisella pojalla oli ylpeä ja tulinen vaimo, Aragonian Isabella, joka vihasi leppymättömästi Beatrixiä ja tahtoi nuorilla, väkevillä käsillään nostaa puolisonsa, kuihtuvan pojan, tältä vääryydellä riistetylle valtaistuimelle; vaimo vannotti ja vaati isäänsä, Neapelin kuningasta, kunnes tämä alkoi Mauria uhkailla.

— Onneton nainen!

— Mauri ei ollut millänsäkään niin kauan kuin Florensin hallitsija, nuori Medici oli hänen puolellaan. Mutta tämäpä olikin lelu vaimonsa, korskean Alfonsine Orsinin käsissä ja vaimo sai aikaan sen, että houkkio mies rikkoi ystävyytensä ja liittolaisuutensa Maurin kanssa. Silloin kutsui Mauri avukseen muukalaiset.

— Kurja!

— Kolme on Italian kahlinnut. Neljäs, Te, sen vapauttakoon!

— Kansleri. En ole vanhuksen, en nuoren pojan, en houkkien enkä jonkun muun sellaisen puoliso, joka antaa vaimon itseään hallita... ja minä en kruunua himoitse! — Victoria lensi purppuran punaiseksi.

— Herratar, virkkoi kansleri, kruunu himoitsee. Teitä. Armahtakaa kansaanne, puhukaa Pescaralle sen puolesta! En pyydä Teitä häntä mairimaan, viettelemään ja juonilla kietomaan! En liittoudu kanssanne, en valmista osajakoja. Annan Teidän lähteä ja kiidän, kilpailen kerallanne kumpi meistä ehtii ennen hänen luokseen. Ja jos Te ehditte ennen, niin syleilkää hänen polviaan, puhukaa sydämenne kyllyydestä ja rukoilkaa: — Pescara, minä olen Italia ja virun jatkaisi juuressa. Nosta minua ja paina minut rintaasi vasten!

Victoria heltyi ja kanslerikin ihan itki.

— Ylhäinen rouva, lausui hän, mikä olen minä Teidän kanssanne näitä asioita puhumaan! En ole kelvollinen koskemaan huulillani edes hameenne lievettä. Ludvig Mauri, kaikkein jalomielisin herrani, korjasi minut Milanon kadulta ja soi minun hypellä jaloissaan kuin pienen, leikkisän villakoiran. Hänen luonaan nautin opetukseni ja hänen hovissaan ja myöhemmin hänen palveluksessaan sain tarkastella aikani ihmisiä ja elämää, koko vuosisadan hillitöntä riemukulkua.

Mauri parka! Kova onni ja ranskalaiset veivät hänet Locheen, niissä hän sai kymmenen pitkää ajastaikaa kitua vankeudessa. Hänen viimeisenä vuotenaan tapasin hänet siellä vielä; sillä olin silloin, asiain pakosta, ranskalaisten palveluksessa ja kaipasin nähdä hyväntekijäni kasvoja. Kun ensin hänet näin, niin oikein säikähdin ja olin tuskin hänet tuntea. Hän oli kuin henki: vankila ja kurjuus olivat merkillisesti kirkastaneet hänen kasvonsa. Vasta kun hän alkoi puhua, tunsin hänet entiseksi herrakseni. Hän hymyili ja lausui tuolla hänelle ominaisella, verrattoman hienolla tavalla: "Sinäkö, Girolamo? Kunnon mies, kun tulit minua katsomaan. En minä ole äkeissäni siitä, että menit vihamiesteni palvelukseen. Asiat voivat sinut siihen pakottaa ja mikäli sinua tunnen, olet kerran vielä oleva poikieni uskollinen ystävä ja neuvonantaja kun onnenpyörä toisin kääntyy. Sinusta on nyt tullut kypsynyt valtiomies eikä sinussa huomaa huonon koulun jälkiä. Muistatko vielä, miten kehoitin sinua säilyttämään hassut eleesi ja kohtuuttomat liikkeeni, joilla nyt sait uudet ystävät valtaasi?"

Niin laski hän leikkiä ylevämielisesti jonkun aikaa, mutta jatkoi sitten vakavasti ja lausui: "Arvaatko Girolamo, mikä täällä työttömyydessä aina painaa mieltäni? Ei oma kohtaloni, vaan Italian ja yhä alinomaa vain Italian. Suren sieluni syvimmästä, että naisen houkuttelemana kutsuin avukseni muukalaiset, joiden kanssa te nyt saatte taistella ja joista uhkaa tulla häiritsevä osa valtioruumiiseenne. Mutta tiedänpä miten jälleen pääsette vapaiksi. Sitä koetti Valentine», se Cesar Borgia, pelkän pahan avulla. Mutta Girolamo, poikaseni, pahaa saa käyttää vain varovaisesti ja pienin annoksin, muuten se tappaa koko yrityksen. Sitä koettaa nyt myös tuo Roverilainen paavi Julius, joka ukonpilvenä hyökkää muukalaisia vastaan, mitkä hän itse kuten minäkin, hankki maahan. Mutta vanhus hukkaa voimansa vaivoissa, pian on hänen uhmaava henkensä häilyvä tuonen mailla ja häntä seuraa vain tavallinen ylimäinen pappi, mikä on liian heikko Italiaa parantamaan, mutta kyllin vahva estämään muita sitä parantamasta.

"Kaikkein rakkahin Girolamo, en usko Italian viimeisen hetken vielä tulleen, sillä se on kuolemattomuuteen luotu; mutta tahtoisin säästää sitä orjuuden kiirastulelta. Muista, poikaseni: näen silmistäsi, että sinulla kerran on osa siinä tapahtumain hurjassa tanssissa, joka kiitää Lombardian ylitse. Jos yhtäkkiä ilmestyisi näistä vaihtuvista muodostumista mahti ja näiden hetkellisten olemusten joukosta yksilö, ei ilkimys eikä pappi, vaan soturi, jonka rautaisen anturan astuntaa voitto seuraa, niin antaudu hänelle, ruumiinesi, sieluinasi, olipa hän sitten mitä sukua tahansa, kunhan ei vain ole muukalainen! Missä kavaluutta ja valhetta tarvitaan, — sillä ilman niitä ei valtakuntia perusteta — siinä toimi sinä, poikaseni, mutta hän pysyköön moitteetonna!"

Kansleri hypähti ylös istualtaan. Innostuksessaan eksyi hän huomaamattaan — eikä kiihtynyt Victoriakaan sitä huomannut — kauas totuuden rajapyykeiltä. — Ja tuon valitun apuna! huudahti Morone, olkoon mitä ihanin ja puhtain nainen! Italian täytyy saada nähdä hyvät avut ruumillistuneina, että voisi niitä elämässään seurata. Tapain turmelus ja siveyden verhojen repiminen meidät tuhoaa. Tässä suhteessa on meidän saatava voitto vielä suurempi kuin tappotantereilla ja liikutettava taikasauvaa mahtavampaa kuin sotapäällikön valtikka. Näen sielussani hänet, tuon avujen kuningattaren, papittaren, joka holhoo pyhää tulta, valtiuden ylläpitäjän, ja hosianna! koko Italia on häntä kiittävä ja ylistäen seuraavaa! — Näytti kuin olisi kansleri aikonut heittäytyä nöyrästi Victorian jalkoihin, mutta vetäytyikin takaisin ja kuiskasi hämillään: — Näin sanoi Ludvig Mauri vankeudessaan.

Victoria ummisti silmänsä, sillä hän tunsi että ne säteilevät autuasta riemua ja hehkuivat kuin auringot.

Silloin virkkoi kansleri: — Olen väsyttänyt Teitä, jalo rouva, silmänne painuvat umpeen. Teidän on oltava jalkeilla varhain aamulla ja olette nyt kovin uuvuksissa. — Ja tuo viekastelija katosi pimeään yöhön, joka sillä välin oli kattanut ikuisen kaupungin.

KOLMAS LUKU

Akkunan ääressä, josta näki yli Novaran tornien ja hellettä höyryilevän alangon aina etäisen Monte Rosan aamunraikkaille lumihuipuille, istui Pescara tehden sotasuunnitelmaa, jonka mukaan keisarin armeija oli marssiva Milanoon. Hän oli siksi kiihkeässä ajatustyössä, ettei kuullut kamaripalvelijan hiljaisia askeleita eikä huomannut tätä, ennenkun hänelle tarjottiin virvoitusjuomaa. Tuota kevyttä nestettä lusikalla sekoitellen virkkoi Pescara: — En toru sinua, Battista, vaikka vasten nimenomaista kieltoani tulit viime yönä huoneeseeni. Maatessasi lähelläni kuulit kai, miten hengitin tavallista raskaammin — painajainen, ahdistus.... ei maksa vaivaa puhua. — Pescara otti kulauksen lasista.

Battista, ovela neapelilainen, salasi säikähdyksensä ja tekeytyi varsin viattomaksi. Kautta pyhän neitsyen hän valehteli ja vakuutteli, että oli ollut kuulevinaan huudettavan nimeään ja ettei millään muotoa muuten, käskemättä, olisi tohtinut pistää nokkaansa hänen ylhäisyytensä makuukamariin. Oikeastaan oli asia sellainen, että hän oli sulasta ihmisrakkaudesta, ilman kehoitusta ja vasten ankaraa kieltoa rientänyt auttamaan herraansa, kun oli kuullut hänen kauheasti voihkivan. Sitten oli hän tukenut Pescaraa käsivarsillaan vuoteella, kunnes tämä saattoi jälleen hengittää tasaisesti.

— Ei se ollut yhtään vaarallista, toisti Pescara. — En tarvinnut apua. Mutta, kuten sanottu, en tahdo sinua torua, nyt kun meidän on erottava toisistamme. Mielelläni olisin pitänyt sinut palveluksessa, mutta pojan velvollisuuttasi on kunnioitettava. Ja kun kerran ijäkkäät ja kivuloiset vanhempasi Tricaricossa kärsivät köyhyyttä, niin ei minulla ole oikeutta pitää sinua luonani. Mene ja tee huolettomiksi heidän vanhuutensa päivät. Oivallisena parturina ja liukaskielisenä hulivilinä tulet sinä kyllä toimeen kaikkialla hyvin. Jumala kanssasi, poikani, minua vastaan ei sinulla pidä oleman syytä nurkua. — Ja hän otti kynän käteensä.

Battista oli kuin puusta pudonnut. Hän vannoi epätoivoisesti ja tällä kertaa aivan totta puhuen, että hänen isänsä oli majaillut taivaissa jo monta vuotta ja että äiti, Carambaccia, oli toimelias, terve kuin pukki ja lihava kuin ankerias. Sotapäällikkö vastasi kirjoittaessaan: — Ai, niinhän se olikin, Battista, köyhät vanhempasi eivät asukaan Tricaricossa, vaan Potenzassa, mutta ne paikathan ovatkin toisiaan aivan lähellä. — Hän antoi eroitetulle palvelijalle kassaosoitteen.

Vaikka Battista olikin aivan murtunut — hän tiesi ettei Pescara peruuta sanojaan — vilkaisi hän sentään pikaisesti lappuun, mihin oli merkitty vain hyvin kohtuullinen summa. Sotapäällikkö ei tuhlaillut pienissä eikä suurissa asioissa, ei keisarin eikä omaa tavaraansa. Hän varoi myös, ettei ilmaisisi parturille liian suuren lahjan kautta tapahtuman tärkeyttä eikä näyttäisi myöskään siltä kuin haluaisi häntä lahjoa vaikenemaan, sillä Pescara oli varma, että Battista ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa kauppaisi tuon tiedon vielä kalliimmasta niille, joille oli välttämätöntä saada tarkka selko päällikön terveyden tilasta.

Tuskallisesti pettyneenä ja kiroten sitä hetkeä jona syntyi, lankesi Battista armollisen herransa jalkain juureen, syleili hänen polviaan ja silitteli hänen kättään. — Voi hyvin, virkkoi päällikkö, ja vie vielä nuo pois. — Hän osoitti juoma-astioita ja eroitti näin käskynsä rikkojan suopeasti palveluksesta.

Ennenkun hän jälleen ehti syventyä suunnitelmiinsa, kuului ulkoa putoavan lusikan ja särkyvän lasin kilinä ja pitkä, hoikka herttua Bourbon, joka oli kovakouraisesti nakannut onnettoman Battistan tieltään, tuli huoneeseen ilmoittautumatta, sillä hänellä oli vastaanottotuntinsa tähän aikaan.

— Kas, Teidän korkeutenneko? virkkoi Pescara kääntyen häntä kohti ja nousten seisalleen.

— Anteeksi. Ratsastin joukkojeni luo, niin näin etukaupungissa kuleksivan kauppamiehen, joka laskeutui muulinsa selästä juuri Teidän ylhäisyytenne lääkärin Numa Datin portilla. Ellei hän olisi kasvoiltaan ollut niin arvokkaan näköinen, olisin valmis vannomaan, että hän oli unohtumaton ystäväni, Milanon kansleri. Lähetin palvelijan ottamaan selkoa vieraasta ja sain kuulla, että matkustaja on muka lääkärin tuttava, jokin milanolainen juvelikauppias nimeltä Scipione Osnago. Ehkäpä hän kumminkin lienee vain joku tuon monissa muodoissa kummittelevan kanslerin lukemattomista varjoista. Hän keikutteli vartaloaan niin mukavasti, ettei sitä muut voi matkia, ja kun olin vielä aivan lähellä kaupunkia, niin saatoin helposti ratsastaa takaisin ilmoittaakseni Teille tuon jalon urhon mahdollisesta vierailusta.

— Minä olenkin jo kauan odottanut häntä tekemään milanolaisen puolesta verukkeita ja vakuutuksia, vastasi sotapäällikkö. — Vaan kun häntä ei alkanut kuulua ja varmalta taholta saimme tietää, että herttua yhä varusteleikse ja jatkaa linnoitustöitään, niin jätin hänet herran haltuun. Nyt tulee hän liian myöhään. Huomenna, keskiyöllä, päättyy herttuan koetusaika. Lähdemme liikkeelle täsmälleen kello kaksitoista, vaikka kansleri toisikin merkittäviä uutisia.

— Niin, sillä Moronella, jutteli Bourbon, on taas jotain juonia mielessään. Kun vein Milanoon ultimatumiamme, huomasin ajatusten kiehuvan hänen aivoissaan kuin muurahaispesän. Te markiisi ette voi käsittää, miten hävytön se mies oikeastaan on. Siihen aikaan kun hoitelin Milanon hallitusta, oli hän minulla neuvonantajana ja kirjurina ja nosteli minua niin sanoakseni yli pöydän — sillä söin mielelläni hänen kanssaan ja kuuntelin hänen kaskujaan ja päähän pistojaan — kaiken maailman valtaistuimille ja paritteli joka ruhtinattaren kanssa. Ja mikä on kaikkein hulluinta: hänen hassutuksissaan on järkeä. Olenpa utelias näkemään, mitä hän jälleen on keksinyt päästääkseen itsensä ja herttuansa pulasta. Tietysti jotain ennen kuulumattoman nerokasta, jotain ihan äärimäistä. Ehkäpä hän esimerkiksi, — herttua nauroi pakahtuakseen — tarjoo meille kahdelle keisarin sotapäällikölle Liigan johdon ja vetää togansa poimuista esiin pari houkuttelevaa italialaista kruunua?

— Teidän korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä.

— No mitäs muuta, markiisi, vastasi herttua ja aikoi lähteä. Mutta vielä tarttui hän sotapäällikön käteen ja virkkoi hellällä äänellä, joka ilmaisi heidän keskinäistä, maailmalta salattua ystävyyttään:— Kiitos siitä, Pescara, että pidät loitolla minusta tuota Leyvaa ja annat minulle oikean ja hänelle vasemman siiven johdettavaksi. En jaksa kärsiä häntä, en voisi ratsastaa lähistöllään. Voisi sattua onneton tapaus, vielä pahempi kuin äskettäin täällä Novarassa. Hän saattaisi jälleen eksyä minua sättimään ja minä, minä tappaisin hänet kuin kurjan koiran. — Herttua virkkoi tämän hiljaa ja katsoi maahan.

Pescara piteli herttuan oikeaa kättä kädessään, varoitteli ja pyyteli. — Mitä teittäkään silloin! Täällä, julkisella torilla, riita viheliäisestä majapaikasta! Lähetin kohta Leyvan Neapeliin pyytämään varakuninkaalta väkeä sotaretkelle, vaikka tiesin ettei hänellä ole sitä antaa. Tahdoin päästää Teidät näkemästä vihamiestänne. Kuinka saatoitte kohdella sillä tavoin kanssapäällikköänne! Siinä ette tehneet oikein. Suren sitä tapausta. Tällaista älköön toistuko vastedes, sitä pyydän.

— Aihe oli joutavanpäiväinen, Pescara, mutta —

— Pahin mitä Leyva, todistajain kuulustelun mukaan, lausui Teille, oli ettei hän antaisi ylvästelijän itseään komennella, mutta Te veditte miekkanne huotrasta ja omain miestenne täytyi Teitä hillitä.

— Voi, kuiskasi herttua, ei hän sanonut ylvästelijä. Olen tarkkakuuloinen! Se oli toinen sana... ja sen tungen vielä kerran keisarin ja paavin kurkkuun takaisin!

— Toinen sana? virkkoi Pescara ja katui kohta kysymystään, sillä hän näki herttuan aivan kalpenevan ja lentävän valkeaksi kuin liitu. Hän arvasi vanhan Leyvan murahtaneen, ettei hän antaisi petturin itseään komennella tai että Bourbonin arka omatunto oli saanut hänet kuulemaan Leyvan sanat sellaisina.