Part 10

Tietolähteiden puuttuessa on vaikeata päättää, milloin _vorshud_ ("onnensuojelia"), jonka nimi uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy yksikössä, on astunut kualan vanhempien, monien haltiahenkien sijalle. Kuitenkaan emme erehtyne olettaessamme, että tämä kehitys on voinut tapahtua vasta sen jälkeen kuin kodinhaltiain kuvat ovat vieraan kulttuurin vaikutuksesta alkaneet hävitä. Että tuo aika jo on verrattain kaukana, todistaa _vorshud_-palvonnan yleisyys kaikilla votjakkialueilla. Sama kehitys on huomattavissa muidenkin kansain uskonnon historiassa; useista perheen suojelushengistä, penateista jää aikojen kuluessa jälelle vain yksi ainoa: talonhaltia.

Viime aikoina on itse taivaanjumala _Inmar_ tullut kuala-palvonnan esineeksi. Hänen nimensä esiintyy jo yhä useammin ja yleisemmin votjakkien rukouksissa _vorshud_ nimen rinnalla. Kolmas kualarukouksissa yleisesti ilmaantuva nimi on hämäräperäinen _invu_, jolla nimellä Aminoff arvelee votjakkien jumaloineen taivaan sadevettä. Rukouksista, jotka alkavat sanoilla "_inevue, vorshude_", näkyy, että _invu_ on yhdysperäinen sana, jonka molemmat yhdysosat taipuvat. Siihen nähden, että _invu_ nimeä hyvin harvoin enää tavataan, huomauttaa Wichmann, "lienee vaikeata saada selville, onko sillä käsitetty Inmarista riippumatonta jumalaa vai ainoastaan sateessa voimaansa osoittavaa taivaan jumalaa, s.o. erityistä taivaan jumalan ilmestymismuotoa." Seikka, joka jonkun verran vaikeuttaa otaksumaa, että _invu_ nimellä jumaloitiin taivaan sadevettä, on kuitenkin se, ettei vainiouhrien aikana tai muuten sadetta anottaessa milloinkaan käännytä yllämainitun olennon puoleen. Paitsi kualassa rukoillaan sitä ainoastaan eräässä lehto-palvonnassa, josta seuraavassa tulee puhe, mutta kummassakaan paikassa ei sitä palvota erityisesti tai yksinomaan sateen aiheuttajana. Sitä paitsi vastustavat tätä olettamusta nimet sellaiset kuin _vorshudinvu_ ("onnensuojelija-invu") tai _budzim-kuala invu_ ("suur-kualan invu"), joissa tällä sanalla näyttää olevan enemmän tai vähemmän paikallinen merkitys.

Lud-palvonta.

Suvun keskistä uhrijuhlaa votjakit viettävät paitsi kodin pyhäköissä myöskin uhrilehdoissa. Selostaessaan heidän uskonnollisia menojaan eivät venäläiset kirjailijat tavallisesti tee mitään erotusta erilaatuisten uhrimetsikköjen välillä, vaan nimittävät niitä kaikkia yhteisellä vierasperäisellä nimityksellä "keremet". Tämä on varmaankin aiheutunut siitä, että votjakkien pyhät lehdot sekä ulkomuotoonsa että niissä tapahtuvaan uhripalvontaan nähden suuresti muistuttavat toisiaan. Jotkut, kuten Bryzgalov, sanovat keremetiksi edellämainittua luidenheittopaikkaakin (_li-kujan-inti_).

Kuitenkin lukuunottamatta uhripaikkoja, jotka ovat pyhitetyt yksinomaan erinäisten elinkeinojen edistämistä tai taudinhenkien lepyttämistä varten ja joissa erisukuiset henkilöt voivat yhdessä palvoa, votjakit tekevät jyrkän erotuksen niidenkin uhrilehtojen välillä, joissa palvonta tapahtuu määrätyn suvun tai sukukunnan kesken. Edellisiä niistä on miltei joka kylässä, joskus useampiakin yhdessä kylässä, jälkimäiset ovat harvinaisempia, useimmiten niitä on vain vanhoissa emäkylissä, joissa muut ympärillä olevat kyläkunnat käyvät uhraamassa. Edellisiä votjakit nimittävät _lud_, jälkimäisiä _budzim kuriskon-inti_ ("suuri palvontapaikka").

Sana _lud_ merkitsee yleensä kylän ulkopuolella olevaa vainiota tai metsikköä, mutta erityisesti myös määrättyä uhrilehtoa. Entiseen aikaan olivat votjakkien kaikki "lehdot" metsään aidattuja. Sellaisina kuvailevat niitä vanhimmat käytettävissämme olevat lähteet. Müller, joka muita aikaisemmin liikkui votjakkimailla, kertoo uhrilehtojen enimmäkseen olleen etäällä sijaitsevissa metsissä. Selostaessaan Ufan läänin uhrilehtoja lausuu Pallas, että votjakkien metsiköt, joita he vaalivat ja pitävät pyhänä, sijaitsevat tavallisesti kuusikoissa, varsinkin kauniilla paikoilla, missä kasvaa sorjia ja korkeita hopea-kuusia. Niin kertoo myös Georgi mainiten samalla, että votjakit nimittävät niitä _lud_ nimellä. Sarapulinkin piirissä, kuten Koshurnikov tietää, ne ovat olleet metsässä luonnonihanilla paikoilla, usein porisevan puron rannalla. Nykyaikana, jolloin metsät itä-Venäjällä ovat suuresti vähentyneet, jopa toisin paikoin alkaneet käydä harvinaisiksikin, ovat uhrilehdot paljastuneet salojen kätköistä ja jääneet hävitetyn metsän muistomerkeiksi aukealle vainiolle. Siten kohoaa pakanallisten votjakkikylien lähistöllä siellä täällä upeita uhrilehtoja, joiden koskemattomat, korkeat puut opastavat tasangon taivaltajaa.

Jo 1700-luvulla, jolloin Müller matkusti votjakkimaan läpi, oli uhrilehtoja toisin paikoin paitsi metsissä myös aukeilla mailla. Kasanin läänissä, missä on korkeita hiekkaharjanteita, ne tavallisesti sijaitsevat ylimmällä, kauasnäkyvällä huipulla. Niissä seuduissa, missä metsä on säilynyt meidän päiviimme asti, saattaa lud joskus vieläkin olla salon suojassa, niin että vieraan on vaikea sitä löytää. Niin kertoo Wichmann olleen asianlaidan Jelabugan piirin Bussurman Mozhgassa, jossa hän, vaikkei metsä, missä lud sijaitsi, ollut suuri, sai sitä oppaansa kanssa kauan etsiä, se kun oli hyvässä piilossa. Tiheää, raivaamatonta metsää oli joka puolella. Itse uhripaikka oli kunnaalla, jota ympäröi pensastunut notko. Aitauksen ympärillä oli puita siellä täällä; niinikään oli aitauksen sisäpuolella muutama kuusi ja lehmus.

Seudun metsän laadusta riippuen saattaa ludissa ilman erotusta kasvaa kaikenlaisia puita. On varsin vaikeata päättää, ovatko votjakit yleensä suosineet pyhäköissään toista puulajia enemmän kuin toista, sillä muutamin paikoin on lehto lehtipuinen, toisin paikoin siinä kasvaa havupuita; useimmiten se on sekametsän peittämä. Kuten edellä on mainittu, kertovat vanhimmat kirjailijat votjakkien metsikköjen yleensä sijainneen kuusikoissa. Behterev sanoo niiden olleen lehmus- tai koivulehtoja. Haruzin tietää niissä kasvavan petäjiä, tammia ja lehmuksia. Ostrovskij kertoo, että ne ovat pieniä puuryhmikköjä, joissa kohoaa koivu-, lehmus- ja tammipuita; mainittuja puulajeja kertoja arvelee votjakkien pitävän erityisesti arvossa. Vereshtshagin puhuu vainioilla sijaitsevista lehdoista, missä on sekä lehti- että havupuita. Bogaevskij sanoo lyhyesti, että niissä kasvaa kaikenlaisia puita.

Missä lud sijaitseekin, metsässä tai aukealla maalla, aina se on aitauksen ympäröimä ja sitä paikkaa kansa kavahtaa taikauskoisesta pelosta. Tuskin mitään monista pyhäköistään votjakit arastelevat siihen määrään kuin viimeksimainittua. Kukaan ei lähde lehtoon turhan vuoksi, ei edes juhlapäivänä uhriantimetta. Karjaa ei sinne lasketa, sieltä ei saa taittaa oksaa, ei edes tikkua tuoda kotiin, kaikenlainen meluaminen on siellä ankarasti kielletty eikä ludiin pujahtavaa otustakaan saa metsästäjä pyydystää. Naiset ja lapset sitä tykkänään karttavat; puhumattakaan siitä, että he astuisivat sinne jalallaan, he jo ohikulkiessaankin sen arasti sivuuttavat. Muukalaisen ei myöskään sovi pyhäkköön astua. Ken ludin haltiaa loukkaa, sitä kohtaa ehdottomasti rangaistuksena jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kertoa useita varoittavia esimerkkejä. Vasiljev sanoo, että kun eräs kirkonpalvelija, joka oli mennyt ludiin sieniä poimimaan, aikoi sieltä palata, pidätti hänet joku näkymätön mahti, niin että hänen oli jätettävä sienet sinne päästäkseen pois lehdosta vahingoittumattomana. Sama kertoja mainitsee myös, mitenkä sotilaalle tapahtui, joka vieraassa seudussa oli oppinut halveksimaan esi-isiensä menoja; hän näet vetoa lyömällä kerskasi kaatavansa ludista puut kärsimättä siitä vahinkoa, mutta kun hän oli tukit tuonut kotiin ja alkoi rakentaa, löi hän kirveellä jalkaansa ja hänen hevosensa, jota hän oli käyttänyt puiden vedättämiseen, katosi. Vielä pelottavamman esimerkin tietää Buch mainita eräästä venäläisestä, joka hakkasi puun ludista; tämä heti paikalla sairastui ja kuoli, vieläpä koko hänen perheensä myöhemmin sairastui kuolemantautiin. Potanin kirjoittaa Jelabugan piirissä uskottavan, että sitä, joka taittaa oksan pyhäköstä, karhunhaahmoinen "keremet" rankaisee. Hyvin yleinen votjakkien keskuudessa on usko, että jos ludista kaataa puun, syntyy raemyrsky, ja jos sen polttaa tuvassa, syttyy rakennus palamaan. Aitaus, joka ympäröi lehdon, on joko riuku- tai lauta-aita, joskus se on puunoksista punottu. Samoin kuin sen tekotapa, vaihtelee sen korkeus jonkun verran eri seuduissa. Pyhäkköön johtaa tavallisesti pienoinen puusaranoilla kääntyvä lautaportti, joka on auki ainoastaan uhrin ajan. Portin suunta vaihtelee siihen määrään, ettei sen sijoittamiseen nähden voi olettaa mitään erityistä ilmansuuntaa noudatetun. [Samoin ei voi huomata, että itse lehdon asema kylään nähden noudattaisi määrättyä ilmansuuntaa.] Tavallisesti se sijaitsee sillä lehdon sivulla, joka on kylään tai kylästä johtavaan tiehen päin. Wichmann näki Jelabugan piirin Bussurman Mozhgassa ludin, jonka aitaus oli kaksiosainen. Sisempään osastoon astuu ainoastaan ludin hoitaja ja hänen apulaisensa. Tässä osastossa oli tulisija ynnä pöytä uhrilihoja varten. Etuosastossa, johon rahvaskin pääsee, oli pöytä yleistä ateriaa varten. Samasta votjakkipiiristä kertoo Potanin, että keremet-aitauksen sisäpuolella oli vielä nurkka erikseen aidattu. Sitä pyhäkön osaa ei saanut tyhjin käsin lähestyä, jotakin oli välttämättä vietävä uhriksi. Kertoja huomauttaa, että jos esim. isä poikansa kera meni sinne, ei ollut kylliksi, että isä vei uhrin, vaan pojankin oli jotakin vietävä. Siinä tapauksessa, että hän oli seurannut isäänsä lehtoon ilman uhria, tuli hänen jäädä esiaitaukseen.

Wichmannin muistiinpanoissa mainitaan lisäksi eräs harvinainen lud-muoto, jossa suuremman aitauksen keskellä vielä on vähempi. Kaikkein pyhimpään, jossa on uhrialttari, saattavat ainoastaan uhripapit astua.

Samoin kuin ludin porttiin ei sen tulisijaankaan nähden huomaa erityistä ilmansuuntaa noudatetun. Eräässä kylässä Sarapulin piirissä kertoo Buch tulisijan olleen etelän eli kylän puolella, mutta huomauttaa samalla, että se yhtä hyvin saattaa olla missä hyvänsä. Toisinaan näkee ludissa useampiakin tulisijanjälkiä, joskus on niitä pyhän lehdon aitauksen ulkopuolellakin.

Useimmissa ludeissa, joita tämän kirjoittaja näki matkoillaan, ei ollut mitään esinettä, aitausta lukuunottamatta, joka erityisesti olisi voinut kiinnittää huomiota. Ainoastaan muutamissa pyhäköissä tapaa jonkun lahoamaisillaan olevan penkin, sammaltuneen jakkaran tai kapean pöydän, joita votjakit palvonnan aikana käyttävät uhrialttarina. Uhripöytä on useimmiten sijoitettu jonkun paksun, satavuotisen puun juurelle, jossa uhripapin on tapana lukea rukouksensa. Näyttää siltä kuin votjakkien lehtopalvonta keskittyisi erityisesti jonkun vanhemman uhripuun juurelle. Niin kertoo Buch Sarapulin piiristä, että lehdon keskellä oli vanha puu, jonka alaoksat olivat katkotut, jotta helpommin voi päästä sen ääreen. Puun ympärillä oli lehdossa aukea paikka. Samoin sanoo Bogaevskij, että votjakit kokoontuivat uhraamaan lempipuun siimekseen. Haruzin tietää lisäksi, että jokaisella votjakilla oli ludissa oma puunsa, jonka ääressä hän toimitti palvontaansa, kukin rukoili erikseen, polvistuen uhripuunsa juurelle. Puun rungon sanoo kertoja palvojien koristaneen kuusenhavuista tai koivun lehvistä tehdyllä seppeleellä tahi sitomalla siihen erivärisiä kangastilkkuja tai nauhoja. Haruzinin tieto on kuitenkin ainoa laatuaan. Puhumattakaan siitä, että votjakeilla uhrilehdossa olisi ollut kullakin oma erityinen palvontapuunsa, ei kertojan mainitsemia uhrivöitä näe edes vanhaan yhteiseen uhripuuhun kiinnitettävän. Jos tällainen harvinainen tapa todella on joillakuilla votjakeilla ollut olemassa, muistuttaa se tsheremissien vastaavaa tapaa; nämä uhrilehdoissaan sitovat uhrivöitä palvontapuiden ympärille.

Entiseen aikaan ja vielä nykyään, joskin harvoin, on ludissa lisäksi ollut vähäinen kodan tapainen rakennus, jota votjakit kutsuvat _lud-kualaksi_. Rakennuksia pyhissä metsiköissä kertoo jo Müller nähneensä. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien keremet-palvonnan välillä hän mainitsee, että kaikki kolme kansaa laativat lehtonsa siten, että he aitaavat ympyräisen paikan, rakentavat sen keskelle pystytettyjen paalujen päälle puisen katoksen sekä asettavat katoksen alle pöydän ja muutamia penkkejä. Shestakov tietää Glazovin piirissä olleen metsään rakennettuja, kodan tapaisia pyhäkköjä (keremet). Rakennuksesta, joka oli keremetille pyhitetty, kertoo myös Vereshtshagin Sarapulin piiriä koskevassa kuvauksessaan. Hän sanoo sen muistuttaneen suuresti suur-kualaa, mutta siinä ei ollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka. Pyhäkkö sijaitsi metsän kätkössä, keskellä oli kolme tulisijaa ja nurkassa penkin tapainen pöytä. Pöydällä oli kolme tuohivakkaa, kuppeja, lusikoita y.m. uhriesineitä. Jos viimeksimainittu rakennus todella, kuten näyttää, oli lud-kuala, eroaa se muista samanlaisista siinä, että tässä kertojan sanoista päättäen oli kolme tulisijaa. Tavallisesti ei lud-kualassa ainakaan Kasanin läänissä ole sellaista ollenkaan. Mielenkiintoinen tässä suhteessa on Gavrilovin teoksessa oleva kuvaus, joka koskee Mamadyshin piirin Novaja Utshan lud-kualaa. Rakennus sijaitsee aitauksen keskellä. Niin hyvin ludin portti kuin kualan ovi ovat itää kohti. Rakennuksen sisässä on pöytä, kaappi ja hylly. Tulisija on lehdossa kualan oikealla puolella. Saman piirin Staraja-Jumjassa valokuvasin lud-kualan. Se on pikkuruinen, asuttavaksi kelpaamaton maja, jonka katto on taaksepäin viettävä. Kualan vähäinen ovi on samoin kuin ludin portti lännen eli kylän puolella. Rakennuksessa ei ole mitään esineitä lukuunottamatta oikeanpuolisessa peränurkassa olevaa lautahyllyä. Tulisija on kodan ulkopuolella, sen ja portin välisellä alalla. Vanhukset tietävät kertoa, ettei kuala entisinä aikoina ollut tyhjä kuten nykyään, vaan sitä käytettiin pyhien uhriastiain, pyyhinliinojen, rahojen y.m. säilytyspaikkana. Vanhat sortuneet puut, joiden rungot mätänevät maassa koskemattomina, osoittavat, että votjakit tässä pyhäkössä ovat palvoneet jo monta miespolvea.

Nykyaikana ovat kuala-rakennuksella varustetut ludit jo käyneet harvinaisiksi. Lehdoissa, joissa perimätieto kertoo sellaisia olleen, ei enää ole mitään muistomerkkiä olemassa. Mamadyshin piirissä kuulin väitettävän, ettei lud-kualassa, miten paljon se muuten muistuttikin koti-kualaa, ole milloinkaan ollut tulisijaa. Kualojen ynnä osaksi myös ludin aitausten nykyiseen häviämiseen on ennenkaikkea vaikuttanut metsien puute ynnä siitä johtunut puiden kallistuminen.

Mainitsimme jo alussa, että votjakit palvovat ludissa suvuttain. Samoin kuin rukous-kualan menee ludinkin palvontavelvollisuus sukuperintönä isältä lapsille. Toisen suvun jäsenet eivät milloinkaan tule palvomaan toisen suvun lehtoon. Lud saattaa kuulua yhdelle tai useammalle perheelle, koko kylän muodostavalle suvulle, joskus parille tai useammalle kylälle yhteisestikin. Jos kylässä on useampia lud-sukuja, on sen läheisyydessä yhtä monta ludia. Gavrilov mainitsee eräässä Mamadyshin piirin kylässä olleen neljä ludia. [Näyttää kuitenkin siltä, kuin yksi kertojan mainitsemista ludeista olisi n.s. vozho-inty, josta myöhemmin tulee puhe.] Samoin kertoo Wichmann olleen laidan Malmyzhin Kushketissa. Pienissä votjakkikylissä niitä tavallisesti on ainoastaan yksi tai pari. Wichmann kertoo myös olevan kyliä, joissa ei ole ludia ollenkaan. Tämä saattaa toisinaan johtua siitä, että kylän asukkaat palvovat jossakin naapurikylän ludissa, sillä uutiskyläläiset eivät aina heti perusta itselleen uutta uhrilehtoa, vaan käyvät yhä edelleen palvomassa vanhan emäkylän ludissa. Niin lausuu Bogaevskij Sarapulin piirin votjakeista, että eri kyläkunnat palvovat yhdessä ja samassa ludissa siinä tapauksessa, etteivät votjakit eri seutuihin siirtyessään perusta itselleen uusia uhrilehtoja. Tämä on tullut tavaksi varsinkin metsättömillä seuduilla, missä jo alkaa käydä vaikeaksi uuden uhrilehdon perustaminen. Ettei kylän lud aina ole sen rajojen sisäpuolella, saattaa lisäksi johtua siitä, että uhrilehto, joka monesti on hyvin vanha, on ollut olemassa ennen nykyisiä kylänrajoja.

Jos kylässä on useampia ludeja, pidetään muutamilla votjakkialueilla, kuten Kasanin läänissä, vanhinta niistä suurimmassa arvossa ja erotukseksi muista sitä nimitetään nimellä _budzim-lud_ ("suuri lud"). Siinä palvovien lukumäärä on tavallisesti paljoa suurempi kuin muiden kylässä olevien ludien ja siinä on votjakkien vanhan tavan mukaan myös ollut kuala-rakennus, jota vähempiin uhrilehtoihin ei aina ole ollut tapana rakentaa. Paitsi arvon perustuksella nimittävät votjakit ludia myös sen paikan tai iän mukaan. Mamadyshin piirin Srednij Kumor nimisessä kylässä on kaksi ludia, joista toista kutsutaan _vuzh lud_ ("vanha lud"), toista _vil' lud_ ("uusi lud"). Useimmiten lud kuitenkin saa nimen vartiastaan tai perustajastaan.

Itäisten votjakkien uutiskylissä on tavallisesti yhtä monta ludia kuin kuala-sukua. Niin on esim. Birskin piirin Staraja Kyrgassa neljä suku-kualaa ja neljä ludia, joista viimeksimainittujakin kyläläiset kuten suku-kualojaan nimittävät niissä palvovien sukujen nimillä: _mozhga-lud, sat'sa-lud_ j.n.e. Joskus on uutiskylässä, jos sinne muuttaneet suvut ovat hyvin pieniä, vaikkakin niillä kullakin on oma suku-kualansa, ainoastaan yksi yhteinen lud. Tässä tapauksessa ovat myöhemmin saapuneet siirtolaiset suostuneet palvomaan ensiksi tulleen suvun perustamassa lehdossa. Niin on esim. Birskin piirin Kaimashebash nimisessä kylässä kolme suur-kualaa, mutta vain yksi ainoa lud, jossa kaikki kolme kuala-sukua palvovat. Kuitenkin kukin suku palvoo erikseen, ja noudattaa palvoessaan omia tapojaan.

Useat piirteet kuala- ja lud-palvonnassa muistuttavat siis toinen toistaan. Olemme maininneet, että itäisten votjakkien keskuudessa kuala- ja lud-suvutkin usein ovat samoja. Kutsutaanpa ludia usein vielä kuala-suvun nimitykselläkin. Tämä on kuitenkin vain satunnaista. Niillä votjakkialueilla, missä vanha asutus ja olot ovat vakiintuneet, eivät ne perheet, jotka palvovat yhdessä ja samassa rukous-kualassa, silti aina palvo yhdessä ja samassa ludissa. Niin esim. Mamadyshin piirin Srednij Kumor nimisessä kylässä on yksi _budzim-kuala_, mutta ludeja, kuten jo ennen on mainittu, on kaksi. Joskus saattavat saman suur-kualan palvojat jakaantua vielä useampaan Zud-sukuun. Toisinaan on asianlaita päinvastoin. Esimerkkejä siitä luettelee Bogaevskij Sarapulin piiristä mainiten, että Juska nimisessä kylässä on kaksi ludia, joista toisessa palvoo kolme kuala-sukua, toisessa yksi. Purgassa on myös kaksi ludia; toisessa uhraa kaksi, toisessa yksi kuala-suku.

Kuala-palvontaa muistuttaa lud-palvonta siinäkin suhteessa, että viimeksimainitunkin pyhäkön vartian virka, jonka yleinen nimitys on _lud-ut'is_ ("ludin-vartia"), menee sukuperintönä isältä pojalle. Tämä tapa on yhtä yleinen kaikilla votjakkialueilla. Ostrovskij kertoo Kasanin läänistä, että kullakin metsiköllä (keremet) on oma vartiansa, joka yksin toimittaa uhritoimitukset ja jonka virka menee suoraan suvussa perintönä. Wichmann sanoo Urzhumin piirissä olleen tapana, että kun ludin-vartia vanhenee, antaa hän ludin hoidon lempipojalleen taikka, jollei semmoista ole, jollekin toiselle suositulleen, joka tietysti myös kuuluu ludin palvojiin. Behterev kirjoittaa, että pyhä virka menee perintönä, mutta silloin kun ludin-vartialla ei ole perillistä, tulee uhripapiksi joku sukulaisista, jonka yleinen sukukokous päättää. Näin on asianlaita itäistenkin votjakkien keskuudessa. Sarapulin piiristä on Bogaevskijlla mielenkiintoinen tieto, hän sanoo näet, että samoin kuin _tuno_ (tietäjä) tainnoksiin asti tanssittuaan määrää kuala-papit, samoin lud-papitkin määrätään. Myös Vasiljev kertoo tapauksen, jolloin ludin-vartia halutessaan erota virastaan kääntyy tietäjän (_tuno_) puoleen, joka loitsimalla antaa hänelle vastauksen.

Viimeksimainittu kertoo lisäksi, että lud-uhreihin Sarapulin piirissä ottaa virkailijoina osaa kolme toimitusmiestä nim. _ludut'is, tere ja part't'shas. Lud-ut'is_ on ylipappi ja päähenkilö. Hänen virkansa on panna kuntoon kaikki, mitä uhrissa tarvitaan. Hän vuodattaa kumyshkan ja oluen uhrikuppeihin, samoin liemen ja lihan, tarjoaa ne terelle sekä rukoilee. _Tere_ on ut'isin apulainen, hänen päätehtävänsä on olla uhri-isäntänä. _Part't'shas_ teurastaa ja nylkee uhrieläimet ja muullakin tavalla palvelee ut'ista. Kaikki kolme yhdessä puhdistavat uhrilihat, keittävät ne ynnä rukoilevat. Eteläisillä votjakkialueilla ei ole erityistä _tereä_ olemassa, sitä vastoin on siellä ludin-vartian apulaisina pari, joskus useampiakin _part't'shasia_.

Mitään erityistä virkapukua ei _lud-ut'isilla_ ole. Kuitenkin häneltä vaaditaan, että hänen pukunsa uhritilaisuudessa on siisti ja puhdas. Vereshtshagin sanoo, että keremetin uhripappien tulee välttämättömästi olla puettuina valkoiseen mekkoon, päässä pitää olla valkoinen lakki ja jaloissa puhtaat hattarat ynnä uudet niinivirsut. Puhtautta vaaditaan myös ludissa palvovalta yleisöltä. Saunassa kylpemättä ei uhrilehtoon ole kenenkään lupa astua. Sitä, joka rikkoo tätä sääntöä vastaan, lud-haltia rankaisee lähettämällä tauteja tai muuta onnettomuutta.

Ludin votjakit perustavat itselleen useista eri syistä. Wichmann sanoo, että lud-henkeä ruvetaan palvelemaan siinä tarkoituksessa, että vapauduttaisiin jostakin kovasta taudista. Mamadyshin piirissä kerrottiin, että eräs paikkakunnan uhrilehdoista oli perustettu siitä syystä, että lud-haltia oli näyttäytynyt unessa, vaatinut lehdon perustamista sekä samalla osoittanut, minne se oli laadittava. Aamulla herättyään unennäkijä meni heti metsään ja aitasi hänelle osoitetun paikan. Useimmiten votjakkiperheet perustavat uuden ludin muuttaessaan uutisviljelijöinä vieraaseen seutuun tai siirtyessään toisiin kyliin, jotka sijaitsevat siksi kaukana kotikylästä, että siellä palvominen käy hankalaksi. Uhrilehtoa ei kuitenkaan voi perustaa minne hyvänsä, vaan sen perustamisessa on noudatettava määrättyjä menoja. Buch kertoo Sarapulin piirissä kuulleensa, että uusi lud-paikka on tietäjän avulla valittava. _Tuno_ astuu nuoren varsan selkään, jolla ei ennen milloinkaan ole ajettu, ja ajaa ohjaksitta metsään päin. Missä varsa tällöin pysähtyy, siihen perustetaan lud. Tavallisesti votjakit kuitenkin, huomauttaa kertoja, pitävät silmällä, ettei pyhäkkö tule olemaan liian kaukana kylästä. Samanlaisen tavan mainitsee Vasiljev samasta piiristä. Myös Jelabugan piirikunnassa, kuten Jelabuzhskij tietää, määrää _tuno_ tarpeen tullen pyhäkön piirtäen miekalla piirin valitsemansa palvontapaikan ympäri.

Uudessa uhripaikassa ei kuitenkaan ryhdytä palvomaan ennenkuin sinne on tuotu haltia vanhasta emäludista. Haltian tuominen tapahtuu samalla tavalla kuin _mudor_-häissä. Niin kertovat itäiset votjakit, että heidän esi-isänsä perustaessaan ludeja vieraaseen seutuun toivat mukanaan tuhkaa kotikylän lehdosta. Samoin mainitsee Bogaevskij, että kun _tuno_ on määrännyt uhripaikan, muutetaan pyhäkkö sinne juhlallisesti häämenoilla. Päätoimitus on tuhan tuominen vanhasta rukouspaikasta uuteen, jossa se asetetaan uuden tulisijan paikalle. Keremet-häistä puhuu, vaikka tosin omituisella tavalla, myös Ostrovskij. Eräillä Malmyzhin piirin votjakeilla vilja kasvoi huonosti. Ukot tuumivat kadon syytä, kunnes päättivät, että keremet oli ikävissään. Jotta se ilahtuisi, oli sille hankittava vaimo. He sopivat erään toisen kylän kanssa keremetin naittamisesta. Yöllä Pietarin päivän tienoissa asianomaiset lähtivät kolmivaljakolla kulkusten helistessä, kuten häämatkalle ainakin, sanottuun kylään. Juhlasaattue ajoi suoraa päätä lehtoon, jossa kaiken yötä juhlittiin ja herkuteltiin. Vasta seuraavana aamuna tapahtui itse päätoimitus, s.o. hääkulkue palasi kotikylään tuoden mukanaan neliökyynärän kokoisen turvekappaleen, mikä oli vieraan kylän keremetistä lohkaistu. [Vrt. turvekappaleen saattamismenoja votjakkien mudor-häissä käytettyyn tapaan tuoda multaa vanhasta uuteen kotiin.]