Part 9

Nykyaikaista suurkuala-palvontaa Jelabugan piirissä kuvailee Jelabuzhskij. Kun vanhukset ovat sopineet päivästä, tuovat kyläläiset uhripapille (_vesas_), mitä uhrissa on tarpeen. Päivällisen jälkeen, joskus iltamyöhällä, menee tämä kualaan vieden mukanaan leipää, naudanlihaa, oluthaarikan ja pullollisen kumyshkaa, mitkä hän asettaa kualan keskessä olevalle pöydälle. Pöytä katetaan liinalla ynnä vihreillä oksilla. Uhripappia seuraavat kualaan kaikki, jotka haluavat ottaa osaa uhrijuhlaan. Aluksi uhripappi ottaa käteensä leivän sekä palan naudanlihaa, kääntyy pohjosta kohti, s.o. kualan perään päin ja lukee rukouksen kohottaen silloin tällöin uhriantimia; tavan takaa päättyy anomus "amin" sanaan, jolloin uhripappi ja muut läsnäolevat kumartavat. Luettuaan rukouksen pappi heittää tuleen palan lihaa ja leipää, mutta muun osan hän asettaa hyllylle, joka samoin kuin pöytä on vihreillä oksilla katettu. Sitten hän tarttuu kuppiin, vuodattaa siihen kumyshkaa ja olutta sekä rukoilee. Kolmannen kerran hän rukoilee vain oluttuoppi kädessään, neljännellä kerralla on hänellä kumyshkamalja ja vihdoin viidennen ja viimeisen kerran hän palvoo paljain käsin lopettaen rukouksensa sanomalla: "Seuraavaan juhlaan saakka kestä nyt, _vorshud_!" Rukouksen jälkeen juhlayleisö asettuu istumaan kualassa oleville penkeille. Aletaan syödä, juoda, laulaa sekä soitella guslia. Uhripappi laulaa vartavasten sepitettyjä uhrilauluja (_ves-gur_). Esimerkkinä sellaisesta mainitsee kertoja seuraavan säkeen:

"Me rukoilemme, jotta suuri _invu_ ottaisi vastaan rukouksemme."

Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla eivät naiset useimmiten ollenkaan tule uhritilaisuuteen, mutta silloinkin kun heidän on sallittu ottaa osaa juhlaan, he jäävät lapsineen kualan oven ulkopuolelle. Näin ei liene alkujaan ollut asian laita. Pohjoisilla votjakkialueilla, jossa vanhat tavat osaksi ovat säilyneet alkuperäisempinä, ovat naisetkin läsnä uhritoimituksessa. Niin on laita Glazovin ja Sarapulin piireissä, joissa naisilla vielä usein on huomattava osa, jopa erityinen edustajakin kuala-pidoissa. Täällä on nim. paitsi vakituista kualan-vartiaa, joka uhritilaisuudessa toimittaa uhrirukoukset, lisäksi erityiset toimihenkilöt, joiden tehtävänä on pitää huolta pitomenojen järjestämisestä. Ne ovat juhlaisäntä _tere_ ja hänen vaimonsa, jotka kumpikin istuvat nurkassaan eri pöytien ääressä. Terellä on toimituksen aikana lakki päässään. Uhriyleisö saapuu juhlapukuisena pyhäkköön, jossa miehet asettuvat tulisijan vasemmalle, naiset oikealle puolelle. Täällä on lisäksi tapana nostaa _vorshud_-hyllylle kaksi leipää, joista toinen on miespuolisia, toinen naispuolisia palvojia varten. Päällimäisen, sillä kakut asetetaan päällekkäin, syövät rukouksen päätyttyä ainoastaan mieshenkilöt; alimainen on naisten leipä, mistä näille kullekin jaetaan pala.

Kesänaikaista uhrijuhlaa on votjakeilla tapana viettää muita juhlallisemmin. Koko kuala-rakennus koristetaan sinä päivänä koivunlehvillä. Haruzin kertoo, että Sarapulin piirin votjakit silloin siroittavat paitsi pöydälle ja uhrihyllylle myöskin lattialle tuoreita koivunlehviä. Bogaevskij sanoo, että niillä koristetaan seinätkin ja penkit. Tavallisesti on uhripapillakin palvomisen aikana koivunoksa kädessään. Ei siis ole ihme, että votjakit kutsuvatkin tätä "lehtimajan" juhlaa nimityksellä _kuar-sur_ ("lehti-olut"). Nykyään sitä vietetään yleisesti Pietarin päivän tienoissa, mutta ennenvanhaan se varmaankin on ollut aikaisemmin, sillä vielä nykyään on muutamilla votjakkialueilla, kuten Ufan läänissä, säilynyt käsitys, ettei ennen "lehti-juhlaa" sovi taittaa tuoreita koivunoksia vihdoiksi, ei ainakaan kualan-vartia saa sellaisilla kylpeä, ennenkuin hän on niitä siroittanut kualan uhrihyllylle.

Vanhempina aikoina olivat kuala-uhrit, kuten votjakkien uhrit yleensä teurasuhreja. Uhriteuraina käytettiin syötäviä kotieläimiä: härkiä, lehmiä, vasikoita, lampaita, hanhia ja sorsia. Myöhemmin käytäntöön tulleet uhrieläimet, kuten hevonen, ovat ainoastaan ani harvoin saaneet sijan kuala-uhreissa. Samoin on kanojen laita, joita votjakit useimmiten käyttävät vain viettäessään muistajaisjuhlaa kuolleiden kunniaksi. Kotikarjan ohella on kualassa ollut tapana uhrata myös metsän ja veden riistaa. Georgi kertoo votjakkien kesäisen _mudor_-juhlan aikana suur-kualassa uhranneen muun muassa tikan (kutscha), joka asetettiin _mudor_-hyllylle "korkeaksi uhriksi". Menojen päätyttyä heitettiin lintu, sitä kun ei syöty, kokonaisena tuleen. Kirjailija lausuu, että tällä juhlalla oli mehiläis-onnen edistämisen tarkoitus. Aminoff mainitsee, että kun poikalapsi syntyy, uhrataan metso _vorshudille_, jolta vastasyntyneelle pyydetään kirkasta silmää ja terävää korvaa. Pervuhin puhuu teeri- ja pyyuhreista. Vasiljev kertoo, että votjakit uhraavat kualassa haukiparin lasten onnen edistämiseksi. Jelabuzhskij mainitsee kuala-uhreina käytetyn koko joukon erilaisia metsäneläimiä, kuten jäniksiä, metsoja, pyitä, villihanhia, villisorsia y.m. Kirjailija huomauttaa, että edellämainitut uhrit teurastetaan kuitenkin vain satunnaisista syistä etupäässä tietäjän (_tuno_) määräyksestä.

Nykyaikana ovat veriuhrit kuala-juhlissa alkaneet käydä harvinaisiksi. Satunnaisista syistä uhratessa ne ovat kyllä vieläkin välttämättömiä, mutta määräaikaisissa juhlissa on jo useimmiten tullut tavaksi palvoa ainoastaan leivällä tai puurolla. Siinäkin tapauksessa, että votjakit uhraavat vain leipää tai ohukaisia, on vanhemman uhritavan muistomerkkinä uhrituli joka kerta viritettävä. Kumminkin on ainakin kerta vuodessa yhteisvaroin toimitettava veriuhri. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana joka syksy uhrata _vorshudille_ hanhi tai sorsa. Runsaammin uhrein on muutamin seuduin tapana viettää _vorshud_-juhlaa säännöllisesti jonkun määräajan kuluttua. Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa vietetään joka 30 vuoden päästä suku-kualassa _kuamin ar vesaskon_ ("30:n vuoden palvonta") nimistä uhrijuhlaa, jolloin uhriteuraita on useampia, nim. härkä, vasikka sekä sorsapari. Koko suku saapuu silloin runsaslukuisena uhripitoihin.

Uhritoimituksessa on votjakeilla tapana asettaa hyllylle osa uhriantimista (_vile mit'som_) ja osa polttaa tulessa (_tilaskon_). Leivällä rukoiltaessa asetetaan uhrileipä aina kualan nurkkahyllylle, joka vartavasten katetaan valkoisella liinalla. Joskus asetetaan varsinaiselle uhrileivälle, jonka kualan-vartian vaimo leipoo kevätviljoista, vielä pieni pala jokaisen muun uhriin osaaottavan perheen leivästä. Toisinaan asetetaan uhrileivälle muiden perheiden uhriantimena jokaisen talon puolesta voimuru. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tuo kukin perhekunta kolme uhrileipää, joista yksi jokaisen talon osalta asetetaan kualan perällä olevalle uhrilaudalle. Olemme jo ennen maininneet, että Sarapulin piirissä käytetään kahta uhrileipää. Paitsi leipää ja voita asettavat votjakit _vorshud_-hyllylle toisinaan myös hunajaa ja juomia. Teurasuhrin aikana asetetaan sille vähän lihapuuroa tai, kun uhriteuraina on suuria kotieläimiä, palasia niiden tärkeimmistä elimistä, jotka tavallisesti keitetään eri kattiloissa. Useimmilla seuduilla on tapana asettaa yllämainitut uhriantimet kuala-hyllylle ainoastaan rukouksen ajaksi. Kuitenkin on merkkejä olemassa, jotka osoittavat, että uhriantimet jäivät paikalleen pitemmäksikin aikaa. Niinpä esim. Mamadyshin piirissä on tapana, kun sorsa uhrataan, jättää linnun pää uhrihyllylle _vile mit'som_-lihana siksi, kunnes uhripappi sen syö toisena tai kolmantena päivänä kuala-juhlan jälkeen. Gavrilov kertoo, että pääsiäisenä asetetaan kuala-hyllylle kakku ja vesikuppi yön ajaksi, joskus koko viikoksi, jonka jälkeen sukuun kuuluvat henkilöt syövät uhriantimet. Naisilla ei yleensä ole tapana nauttia uhrihyllyn ruokia.

Samoja uhriantimia, joita votjakit asettavat mainitulle hyllylle, on heillä ollut tapana myös uhrata tuleen. Onko tämä kaksinkertainen uhritapa kuala-palvonnassa pidettävä alkuperäisenä vai kuvastuuko näissä menoissa kahden eri kehityskauden uhrimenoja? Jo Aminoff olettaa, että laudalle nostaminen on kuala-palvonnan vanhempi, tuleen heittäminen sen myöhempi muoto, koska edellämainittua tapaa aina käytetään kuala-uhreissa. Aminoffin olettamus tuliuhrin myöhemmyydestä saa tukea eräiden suomalais-ugrilaisten kansain, kuten lappalaisten uhritavoista. Mutta onpa itse votjakeillakin säilynyt jälkiä siitä, ettei tuliuhreilla, jotka lienevät läheisessä tekemisessä myöhemmin tulleiden lieden pyhittämistapojen kanssa, ole entisinä aikoina ollut yhtä huomattava sija heidän kuala-palvonnassaan. Niin on muutamilla votjakeilla vielä nykyään ollut tapana sen sijaan, että he polttaisivat uhrin jätteet, joko haudata ne kualan maa-alaan tai muulla tavalla asettaa syrjään ihmisten saatavilta. Edellämainitussa hiippakuntakuvauksessa kerrotaan, että votjakit teurastaessaan uhrieläimen hautasivat ne osat teuraan sisälmyksistä, joita he eivät käyttäneet uhriruokana, kuoppaan, joka luultavasti kaivettiin itse kualan-alaiseen maahan. Samaten meneteltiin niiden uhriluiden kanssa, jotka eivät palaneet tulessa. Edellä olemme erilaisten kuala-rakennusten yhteydessä myös maininneet, mitenkä _kua-berkalla_ varustetussa suur-kualassa on ollut tapana heittää takimaiseen osastoon höyhenet, luut y.m. uhrijätteet. Lisäksi on ollut tapana haudata uhrijätteet joko metsään tai jonnekin muualle kualan ulkopuolelle.

Paitsi teurasuhreja, joiden tarkoituksena etupäässä on ollut henkien kestitseminen, ovat votjakit kuala-pyhäkköönsä kantaneet entisinä aikoina myös sellaisia uhriantimia, joiden tarkoitus lienee ollut olla niiden pukuna, koristeena tai muuna pyhänä omaisuutena. Olemme jo ennen maininneet, että votjakkien vanhoissa uhrivakoissa on ollut kaikenlaisia esineitä, kuten nahkoja, sulkia, rahoja j.n.e., joita niihin alkujaan varmaankin on uhriantimina asetettu. Entiseen aikaan olivat kuala-uhrit tässäkin suhteessa luonnollisesti paljoa runsaampia ja kallisarvoisempia, niin että monet suuret suku-kualat saattoivat olla hyvin huomattavia aarreaittoja. Siksi niiden ovet rauhattomina aikoina olivatkin vahvasti lukittuja ja juuri sen vuoksi niillä varmaankin myös piti olla erityinen hoitaja.

Muinaisajan runsaammista kuala-uhreista saamme havainnollisen kuvan pyhän Tapanin elämäkerrasta, jossa ohimennen puhutaan votjakkien veljeskansan, syrjänien epäjumalanhuoneista. Näilläkin oli erityiset rukoilijat ja vartiat. Itse rakennusten ulkomuodosta ei sen lähemmin kerrota, mainitaan ainoastaan, että niissä oli epäjumalankuvia, alttareja eli uhripöytiä sekä suuret määrät rikkauksia. Elämäkerrassa ylistetään pyhää Tapania siitä, ettei hän käyttänyt uhrivaroja hyväkseen, vaan "mitä oli ripustettu epäjumalankuvien ympärille, joko peitteeksi niiden ylle tahi uhriksi (antimeksi) elikkä kaunistukseksi tuotu niille: sopulit, näädät, kärpät, lumikot, majavat, ketut, karhut, ilvekset, oravat -- kaikki ne hän kokosi yhteen kasaan, kokosi ja poltti, löi epäjumalia ensin kirveenhamaralla otsaan ja hakkasi ne kirveellä pieniksi palasiksi sekä tuleen heittäen poltti molemmat, niin hyvin kasan näädännahkoineen kuin epäjumalat samalla niiden kanssa. Itselleen hän ei ottanut mitään tästä saaliista, vaan poltti ne kaikki tulessa. -- -- Tätä ihmettelivät permalaiset suuresti sanoen: miksei hän ottanut kaikkea sitä saaliiksi itselleen." Toisessa paikassa luemme: "Samoin kielsi tuo kunnianarvoisa oppilaitansa ottamasta mitään epäjumalien huoneista, olipa sitten kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa, tinaa tai jotakin muuta ennen mainittua".

Uhriantimien lisäksi säilytetään kuala-pyhäkön aartehistona vielä runsaat määrät uhrirahoja, joita votjakit nimittävät _l'uqez_. Niiden säilyttämistä varten on kodassa pieni niinenkuoresta valmistettu vakka; juhlamenoihin kuuluu näet myös rahankeruu, mikä tavallisesti toimitetaan uhriaterian päätyttyä. Tämä tapahtuu siten, että kukin uhrivieras joko asettaa roponsa rahavakkaan tai painaa sen kakkuun, jota kualan-vartia uhritoimituksen päätyttyä kantaa käsissään. Toisinaan tuovat uhrivieraat rahoja uhrileipään pistettynä. Näitä yhteisiä varoja, joita entiseen aikaan kerääntyi paljoa runsaammin kuin nykyään, käytetään ainoastaan pyhään tarkoitukseen. Niillä kustannetaan pyhäkön korjaukset ja yleisissä uhritoimituksissa tarvittavat tarve-esineet ynnä uhriteuraat.

Paitsi edellämainittuja määräaikaisia kuala-uhreja, joita votjakit viettävät samaan aikaan niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa, on olemassa toisia enemmän tai vähemmän satunnaisia, joita vietetään vain määrätyissä tapauksissa joskus suku-, joskus perhe-kualassa. Satunnaisia uhripalvomisia suku-kualassa viettävät votjakit ennenkaikkea sairauden sattuessa, kun tietäjä (_tuno_) on ilmoittanut taudin johtuvan suku-kualassa asuvista haltioista (_budzim kuala miz_). Sellaiset taudit ovat yleensä ankaria sisällisiä tauteja, mutta joskus vähäpätöisempiäkin. Vereshtshagin kertoo näet Sarapulin piirin votjakkien uhraavan _budzim kualassa_ silmätaudin vuoksi metson tai teeren. Samoin mainitsee Vasiljev saman piirin votjakeista, että he uhraavat suku-kualassa metson silmä- tai hammaskivun takia. Välttämättömästi uhrataan suku-kualassa myös joka kerta, kun joku suvun neitosista menee miehelle toiseen sukuun. Kasanin läänissä on tapana, että nuorikko jo hääpäivänä tekee uhrilupauksen, mutta itse uhritoimitus tapahtuu tavallisesti vasta seuraavana syksynä, jolloin nuorikko saapuu kotikylään uhrisorsa kainalossa. Lintu teurastetaan ja keitetään suur-kualassa, uhrirukouksen lukee _ut'is_ huomauttaen _vorshudille_, kuka suvun tyttäristä nyt miehelle mentyään on siirtynyt vieraaseen sukuun ja siksi tuo uhrin kotisuvun suojelushaltioille. Toimituksen aikana nainen seisoo ovella astumatta pyhäkköön. Muut kuin uhripappi ja uhrintuoja eivät ota osaa toimitukseen. Vasta tämän uhrin jälkeen saattaa vaimo palvoa myös miehensä suku-kualassa, kuitenkin on hänen sairauden tai jonkun muun onnettomuuden kohdatessa tietäjän (_tuno_) määräyksestä mentävä yhä edelleen kotisukunsa suur-kualaan (_tsuzh-murt kuala_) palvomaan. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänissä on ollut tapana toimittaa jokaisen naisen puolesta viisi kertaa hänen elämässään kuala-uhri, joista kaksi _budzim kualassa_. Uhriteurasta tuodessa pidetään välttämättömänä, että vaimolla on sormessaan hopeinen sormus ja korvissaan hopeiset korvarenkaat.

Satunnainen uhri toimitetaan suur-kualassa vielä, kuten Vasiljev tietää, karjanhoidon edistämiseksi. Se toimitetaan tavallisesti syksyllä ja uhriteuraana on välttämättä oleva musta varastettu oinas. Uhritavasta päättäen lienee tämä uhri kuulunut alkujaan taudinhengille.

Paljoa lukuisammat kuin suurkuala-uhrit ovat ne, joita toimitetaan perhekunnan rukous-kualassa. Tämä ei koske ainoastaan satunnaisia, vaan myös määräaikaisia uhreja. Vasiljev kertoo, että votjakit palvovat vähässä kualassa samoina päivinä kuin suuressa ja sitä paitsi usein muulloinkin, kuten loppiaisena, jouluna, uudenvuoden päivänä ja laskiaisena. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän palvovan _vorshudia_ perhe-kualassa n. 60 kertaa vuodessa, nim. joka sunnuntai, uutena vuotena, laskiaisena, kiirastorstain aamuna ennen auringon nousua sekä pääsiäisenä. Bogaevskij laskee kotoisten kuala-juhlien luvun aina 70:een asti. Määräaikaisina palvontapäivinä ei tavallisesti käytetä teurasuhreja, vaan kualan-vartia palvoo ainoastaan leivin tai ohukaisin. Yhtä useasti kuin pohjoiset eivät eteläiset ja itäiset votjakit rukoile perhe-kualassa. Niillä seuduin, missä votjakit ovat tulleet kosketuksiin muhamettilaisen kulttuurin kanssa, he kyllä, samoin kuin pohjoiset votjakit ovat alkaneet pyhittää sunnuntaita sekä muita kristillisiä juhlapäiviä, täällä alkaneet viettää perjantaita, muhamettilaisten lepopäivää, ohukais- ja leipäuhreilla, mutta heillä ei näitä uhreja nykyään toimiteta kualassa sentähden, että "vähäiset" rukous-kualat yleensä ovat alkaneet käydä harvinaisiksi, vaan pihalla, jossa kotoisia uhritoimituksia varten on erityinen paikka pyhitetty. Usein se on erikseen aidattu tai ainakin sijaitsee piha-aitauksen ääressä, jottei kukaan voisi kulkea sen ympäri, sillä siitä votjakit ajattelevat pyhän paikan saastuvan. [Pyhää paikkaa votjakit nimittävät nimellä _aibat-inti_ tai _taza-inti_ ("terve" tai "puhdas paikka").] Naiset eivät mitenkään saa tähän pyhäkköön astua. Jokaisena juhlapäivänä perheenpää palvoo siinä pitäen ohukaisvatia käsille levitetyllä liinalla, kasvot ovat suunnattuina etelään päin. Kuitenkin vielä nykyään on näilläkin seuduin muisto säilynyt siitä ajasta, jolloin sanotut uhrit toimitettiin perhe-kualassa.

Paitsi edellämainittuja vieraisiin pyhäpäiviin liittyviä juhlia votjakit viettävät kotoisessa kualassaan enemmän tai vähemmän määräaikaisia uhrijuhlia myös maanviljelyksen yhteyteen kuuluvien merkkipäivien aikana. Näin on laita etupäässä pohjoisimmilla votjakkialueilla. Gavrilov kertoo, että jokainen perhe teurastaa heinänteon edellä kualassa nuoren lampaan. Vereshtshaginin mukaan on Sarapulin piirissä samaan aikaan kuala-palvonta. Pervuhin sanoo Glazovin votjakeista, että heillä on kyntämään meno (_geri-potton_)-juhlana tapana palvoa koti-kualassa varhain aamulla, ennenkuin he menevät pellolleen. Saman piirin asukkaista hän kertoo lisäksi, että he uhraavat Iljan päivänä kualassa valkoisen lampaan; luut poltetaan metsässä.

Alkuperäisimmät kotoisista kuala-uhreista lienevät kuitenkin ne, joita toimitetaan tietäjän (_tuno_) määräyksestä taudin tai jonkun muun onnettomuuden sattuessa. Tautia, jonka uskotaan aiheutuvan kotoisen rukous-kualan haltioista, nimitetään _pokt'si kuala miz_. Sitäkään ei voi parantaa ulkonaisilla keinoilla, vaan siten, että kualan-vartia sairaan puolesta ja nimessä teurastaa uhrin kualan-haltioille. Teurastaminen ei kuitenkaan tapahdu heti sairauden sattuessa, vaan ensiksi, kuten satunnaisissa uhreissa yleensä, tehdään uhrilupaus (_siziskon_). [Uhrin lupaaminen tapahtuu tavallisesti joko siten, että kualan-vartia leipä kädessä lukee asiaan kuuluvan rukouksen vorshud-vakan edessä tai siten, että hän panee jauhoja pieneen valkoiseen pussiin, jonka ripustaa vorshud-laudan viereen.] Joskus se varojen puutteessa vielä uudistetaan (_vil'diskon_) ennenkuin varsinainen uhri pannaan toimeen. Mutta missään tapauksessa ei sitä saa unohtaa eikä liian kaukaiseen tulevaisuuteen lykätä.

Samoin kuin suur-kualassa palvotaan perhe-kualassakin myös ulkonaisten kualan-haltioista aiheutuneitten vammojen lieventämiseksi. Niilläkin seuduin, kuten Glazovin piirissä, joissa vanhat pakanalliset menot jo melkein tykkänään ovat syrjäytyneet, palvoo kansa kualassa usein vieläkin salaa sairauden sattuessa.

Kualan-haltiain vihoista votjakit uskovat lisäksi vaikean synnytystapauksen aiheutuvan. Gavrilov sanoo, että lapsivaimo tässä tilaisuudessa muistelee muiden jumalien ja haltiain lisäksi myös _vorshudeja_ niin hyvin synnyttäjän kuin tämän miehen puolisia, rukoilee tuskaiselle huojennusta ja lupaa hänen nimessään toimittaa uhreja niille.

Myös avio-onnen vuoksi on votjakeilla tapana toimittaa veriuhreja kotikualassa. Ennenkaikkea on uhrinantaminen miehelään joutuneen vaimon asia. Tällöinkään ei uhritoimitusta heti panna toimeen itse hääpäivänä, vaan aluksi rajoitutaan lupauksen tekemiseen. Bogaevskij kertoo Sarapulin votjakkien, kun he lähtevät viemään miniää uuteen kotiin, kuljettavan hänet lieden ympäri, jona aikana isä rukoilee kumyshka- ja olutmalja kädessään luvaten uhriksi teurastaa härän, vasikan, metsoparin ja kaksi haukea. Kertoja huomauttaa, etteivät uhriteuraat saa olla kirjavia, muuten avioliitosta syntyneet lapsetkin tulevat kirjavia. Uhrieläinten luku ja laatu vaihtelee paikkakunnan tavoista riippuen suuresti eri seuduilla. Muutamin paikoin on tässä tilaisuudessa tullut tavaksi uhrata vain sorsa; ainoastaan itäiset votjakit toimittavat pihalla teurastaen yhä edelleen suurempia ja runsaampia uhreja.

Omituinen piirre avioliittouhrissa, jota votjakit kutsuvat nimellä _vil'-ves_ ("uusi uhri"), on se merkitys, jonka vaimon päähuntu siinä saa osakseen. Vasiljev kertoo, että perheenemäntä valmistaa tilaisuutta varten leivoksia ja mies käy sinä-aikana noutamassa metsästä kuusenlatvan, jonka hän pystyttää kodan peränurkkaan. Tämän ääreen hän asettaa vaimon _sulik_ nimisen päähineen uhriruokien kera. Muut uhrimenot eivät suurinkaan eroa tavallisesta kuala-palvonnasta. Uhriteuraan nahka levitetään aterioimisen ajaksi kuusen eteen. Lopuksi kerätään luut niinikoppaan, joka hevosella kulkusten soidessa saatetaan määrättyyn paikkaan, jonne myös ennenmainittu kuusen latva heitetään. Luiden vientipaikka, josta kirjailija kertoo, on nähtävästi n.s. _li-kujan-inti_ ("luiden heittopaikka"). Vainajainpalvelusta muistuttaa Vasiljevin tiedonanto, että uhriteurasten tässä tilaisuudessa tulee ehdottomasti olla mustia. Avioliitto-onnen lujittamiseksi Sarapulin piirin votjakit uhraavat kualassa joskus myös varsan, minkä toimituksen menot täydellisesti muistuttavat ennen kerrottuja "hevoshäitä".

Olemme jo ennen viitanneet yhteisiin piirteisiin, joita esiintyy _vorshud_- ja vainajainpalvonnassa. Ennen kaikkea muistuttaa esi-isienpalvontaa _vorshudin_ läheinen suhde kualassa palvovaan sukuun, jonka nimelläkin sitä usein rukouksessa puhutellaan. Huomattava on myös, että votjakit kääntyvät _vorshudin_ ja vainajain puoleen aivan samoissa huolissa, etupäässä sairauden tullen. Joskus esiintyvätkin suvun _vorshud_ ja vainajat rinnan samassa rukouksessa. Että puheena ollut omituinen kuala-palvonta todella on hyvin läheisessä suhteessa vainajainpalvelukseen käy ilmi Glazovin piirissä säilyneistä tavoista. Pervuhin kertoo näet, että sikäläiset votjakit heinänteon edellä palvoivat kualassa _vorshudin_ ohella myös vainajia. Kota kaunistettiin kuusenhavuilla ja koivunlehvillä, joita maahan siroitettiin lattian peitteeksi ovelta aina tulisijalle asti. Uhriteuraana oli lammas, jonka veri vuodatettiin maahan tulisijan ääreen. Ainoastaan osa uhriteuraan lihaa keitettiin sitä päivää varten, muun käytti perheväki jälkeenpäin ravinnokseen. Kummallekin sukupuolelle oli kualassa katettu eri pöytä, jossa oli lusikoita paitsi perheväkeä myös vainajain näkymättömiä käsiä varten. Rukous alkoi sanoilla: "olkaa terveitä, _Inmar, kildisin ja kuaz, sekä vorshud udja_, ja te ennen eläneet isät ja äidit, sedät ja lapset, kaikki yhdessä tulkaa syömään ja juomaan, olkaa terveitä!" Tervehdyksen uhripappi lausui myös elossa oleville. Luut kasattiin vanhaan astiaan ja vietiin kodan taakse kedolle, missä ne joutuivat koirien syötäväksi. Kuten muistojuhlissa yleensä votjakit päättelivät tässäkin tilaisuudessa koirien ruokahalusta vainajien mielialaa.

Vertaillessamme kuala-uhreja ja niiden palvontajärjestystä votjakkien nykyisiin muistojuhliin, joita he viettävät asuintuvassaan, huomaamme, että yleisten määräaikaisten muistajaisten nykyaikainen viettotapa ei ole muuta kuin vanhojen kuala-menojen kertaamista. Vielähän votjakit nykyään viettävät muistojuhlaa paitsi perheittäin kotona myöskin suuremman perhekunnan tai suvun kantaisän talossa, jossa suvun kaikkia, varsinkin sen arvokkaampia vainajia yhteisesti muistellaan. Siitä saa selityksensä tuo votjakkien omituinen jakaantuminen "vähän" ja "suuren" kualan sukuun. Ei ole siis ainoastaan sattuma, että määräaikaisten kuala-juhlien ja yleisten muistajaisten viettoaika on niin lähellä toinen toistaan. Nähtävästi ovat kuala-juhlat ainoastaan nykyisten muistojuhlien vanhempi muoto, missä kanauhrien asemasta on käytetty suurempia kotieläimiä, missä nykyisen uunin ääressä olevan uhrikaukalon sijalla on ollut kualan uhrihylly ja vainajain haihtuvan muiston sijalla pienet puunuket, jotka varmaankin juhlapäivänä otettiin vakasta esille ja asetettiin vihreiden lehväin koristamalle uhripöydälle. Kumpaistenkin muistajaismenojen eroavaisuudesta on johtunut, että ne meidän päiviimme asti ovat voineet säilyä toinen toistensa rinnalla.