Part 11

Niin pian kuin lud on virkaansa vihitty, on se pyhäkkö, jossa vuotuisesti on palvottava. Tämä ei ole ainoastaan ludin perustajan, vaan myös hänen jälkeläistensä pyhä velvollisuus. Miropoljskij sanoo, että vaikka venäläiset ovat hävittäneet ludin, niin votjakit palvovat edelleen pyhän lehdon paikalla. Ken määrätyt uhrit laiminlyö, sitä lud-haltia kovasti rankaisee, votjakit näet pitävät tätä ankarana ja vaateliaana henkenä.

Ludissa asuvaa haltiaa nimitetään eri paikoin eri nimityksillä. Yleisin, kaikilla votjakkialueilla tunnettu on _lud-kuzo_ ("lud-isäntä") Jotkut nimittävät sitä myös nimellä _lud-asaba_ ("lud-herra"). Muutamin paikoin näyttää lehdolla ja siinä asuvalla hengellä olevan sama (_lud_) nimitys. Venäläisten kanssa puhuessaan votjakit nimittävät sekä uhrilehtoa että siinä asuvaa henkeä "keremetiksi", mutta tätä nimitystä _ludista_. ei heillä milloinkaan ole tapana käyttää omassa keskuudessaan. Aminoff väittää ludissa palvottavan vielä edellämainittua hämäräperäistä _invua_. Georgi sanoo, että votjakit nimittävät keremet-haltiaa rukouksissaan nimellä "Saltan djes" ("hyvä Saltan"). Samoin tietävät muutamat myöhemmänkin ajan kirjailijat häntä nimitettävän: "Dzets Sulton", joskus myös "Sultan". Viimeksimainitulla nimityksellä kuulin itäistenkin votjakkien lud-haltiaa palvovan. Jotkut kertovat lud-haltiasta puhuttavan vielä paholaisen nimityksillä _lud-shaitan_ ja _lud-peri_, mutta ymmärrettävää on, etteivät votjakit tällaisia nimiä ole käyttäneet lud-haltiaa palvoessaan.

Viimeksimainittu nimittämistapa on varmaankin johtunut siitä, että lud-haltiaa monissa paikoin pidetään pahana olentona. Niin kertoo Shestakov, että keremet-metsikkö on pahalle hengelle pyhitetty. Samoin mainitsee Miropoljskij, että votjakit nimittävät _lud_ nimellä pahaa jumaluutta. Bogaevskij sanoo, että _lud_ on hirveä ihmisten kiusaaja. Myös Wichmann kertoo votjakkien vakuuttaneen hänelle, että lud-uhrit toimitetaan pahalle hengelle ja että tämän uhripaikan "rukouksissa ei muistella jumalaa".

Viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan riitä osoittamaan, että lud votjakkien alkuperäisen käsityksen mukaan olisi ollut ehdottoman paha olento. Sellaisiksi ovat pakanalliset haltiat usein muuttuneet vasta korkeampien uskontojen vaikutuksesta. Vielä nykyään on votjakeilla toisin paikoin parempiakin käsityksiä lud-haltiasta. Jo Potanin aikoinaan huomauttaa, että "keremet" on "jumala" ja ettei sitä mitenkään saa sekoittaa _shaitaniin_. Samoin väittää Jelabuzhskij vastustaessaan Gavrilovin ja Smirnovin olettamusta, jotka kumpikin pitävät lud-haltiaa paholaisena, että ainakin Jelabugan piirin votjakit nimittävät sitä jumalaksi. Samoin huomauttaa Bogaevskij, että monet kirjailijat sanovat ludia pahaksi, ja totta onkin, että tämä on vaativa ja ankara haltia, mutta samalla se antaa ihmisille myös menestystä, joskus suuressakin määrin. Toisessa paikassa sama kertoja esittää uhrilaulun, minkä sanat kuuluvat: "Dzets Sulton otti vastaan meidän uhrimme, lupasi antaa hyvän kesän ja helpoittaa meidän työtämme". Lisäksi viitattakoon itse "dzets Sulton" (hyvä Sulton) nimitykseen, joka selvästi osoittaa, ettei yksinomaan onnettomuutta ja pahaa tuottavasta haltiasta voi olla kysymys.

Lud-haltian vakituinen asuinpaikka on hänelle pyhitetty lehto. Itäiset votjakit, jotka yhä edelleen pitävät lud-haltiaa suuressa arvossa, uskovat tämän pyhän toimituksen aikana oleskelevan uhrialttarin ääressä. Bogaevskij sanoo lud-haltian asustavan pyhässä puussa, jonka ympärille palvojat juhlapäivänä kokoontuvat. He ovat tuntevinaan sen olopaikan oravien, näätien ynnä muiden eläinten jäljistä. Useimmiten ilmaantuu lud-haltia votjakkien saduissa ja käsityksissä ihmisen muotoisena. Miropoljskij tietää niitä olevan monta, ne ovat mies- ja naispuolisia, menevät naimisiin ja synnyttävät lapsia. Tavallisesti ne ilmaantuvat ihmisille tatarin näköisinä. Kun lud-haltia ilmestyy uniin, ennustaa se onnettomuutta, tavallisesti tautia, joskus saattaa se kuitenkin ennustaa myös kivuista parantumista. Miropoljskij kertoo erään votjakkiukon sairautensa aikana nähneen, miten hänen tupaansa tuli lukitusta ovesta puoliyön aikana yksi nais- ja kaksi miespuolista tataria, jotka jonkun ajan perästä suhisten kuin tuuli katosivat katon läpi. Usko, että lud-henki näyttäytyy tatarin puvussa, on yleinen kaikilla votjakkialueilla.

Muutamat kirjailijat kertovat votjakeilla entisaikaan olleen ludissa myös jonkinlaisia pyhiä kuvia, joista muistomerkkejä vielä myöhempänäkin aikana muka on ollut olemassa. Behterev mainitsee, että votjakit palvonnan aikana asettivat lehtoon (lud) karkeasti veistetyn kuvan (idol), joka oli hevosen tai muun eläimen muotoinen riippuen siitä, mitä keremet kulloinkin vaati. Ostrovskij lausuu, ettei jumalankuvaa enää missään ole olemassa, mutta muistomerkit siitä, että niitä entiseen aikaan olisi käytetty, eivät vieläkään ole tykkänään hävinneet. Kirjailija kertoo erään votjakkiukon muistaneen, mitenkä uhraajat yleisen uhrin aikana ottivat puusta tuohen, käärivät sen teuraan nahkaan ja asettivat maahan. Vjatkan lääninlehdessä vuodelta 1861 puhuu nimetön kirjoittaja myös keremetissä olleesta uhrilaatikosta. Hän sanoo, että uhripappi asettaa uhrieläimen karvavärin mukaan mustan tai punaisen kangastilkun laatikkoon, joka on pyhäkön keskellä olevaan kuuseen ripustettu, uskottaen yksinkertaisia votjakkeja, että itse "keremet" on tilkun sinne asettanut. Vereshtshagin, kuten jo on mainittu, puhuu keremet-pyhäköstä, jossa ei ollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka.

Mainitut muistomerkit ovat kuitenkin liian vajavaisia osoittaakseen, onko votjakkien ludissa aikoinaan ollut kuvia ja millaisia ne todellisuudessa ovat olleet. Epäilemättä ne kuitenkin, jos niitä, kuten luultavaa on, on ollut olemassa, ovat olleet ihmismuotoisia. Eläinten kaltaiset kuvat, joista Behterev puhuu, ovat pikemmin olleet uhriantimia kuin varsinaisesti jumalankuvia. Joka tapauksessa ovat ylläolevat tiedot arvokkaita muistomerkkejä votjakkien omasta käsityksestä, että lud-haltiaa aikoinaan on kuvissa palvottu. Miten vaikeata luonnonlasten todella on kuvitella henkeä, joka ei olisi jollakin tavalla aineeseen sidottu, osoittaa Bogaevskijn mainitsema Sarapulin piirin etelä-osaa koskeva kertomus, jossa esitetään, mitenkä votjakit kerran olivat niin masentuneet ulkonaisista vastoinkäymisistä, että he pitivät liian raskaana lepyttää keremetiä uhreilla ja siksi päättivät hyljätä sen. Eräs tatari suostuikin 15 ruplan hinnasta kuljettamaan keremetin pois kooten mukaansa kaikki lehdossa olevat uhrikapineet. Mutta votjakkien harras toivomus ei kuitenkaan toteutunut, sillä yhä edelleen keremet heitä vaivasi. Kansan mielestä se johtui siitä, ettei tatari ollut vienyt uhrikapineita tarpeeksi kauas, vaan heittänyt ne kylän pelloille.

Samoin kuin kualassa votjakit palvovat ludissakin paitsi satunnaisista syistä myös vuotuisina määräaikoina. Uhriajat vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa, mutta milloinkaan ei ole tapana viettää yleistä lud-juhlaa talven aikana. Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänissä uhratun kesällä Pietarin päivän tienoissa. Samoin sanoo Miropoljskij, jota vastoin Gavrilov mainitsee ludissa uhratun syksyllä marraskuun 8:ntena. Mamadyshin piirissä kuulin nykyään uhrattavan yksinomaan syksyllä, mutta entisinä aikoina oli palvottu myös kesällä ennen heinäntekoa. Sarapulin piirissä, kuten Koshurnikov kertoo, uhrattiin keremetille keväällä ennen tou'on tekoa. Haruzin mainitsee votjakkien menevän lehtoon (lud) keväällä helluntain jälkeen. Bogaevskij väittää lud-juhlaa vietettävän viikkoa jälkeen Pietarin päivän; Vasiljev kaksi kertaa vuodessa, nim. syksyllä sekä kesällä ennen heinäntekoa; Vereshtshagin mainitsee kokonaista kolme uhriaikaa: keväällä kyntämisen jälkeen, kesällä Pietarin päivän tienoissa sekä syksyllä peltotöiden päätyttyä. Jelabugan piirissä palvotaan Jelabuzhskijn tietojen mukaan kerta kesällä heinänteon edellä ja Wichmannin mukaan kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Osan piirissä on toisilla tapana uhrata kaksi kertaa vuodessa, kesällä Pietarin päivän tienoissa ja syksyllä ensi lumen tullessa. Toiset uhraavat ainoastaan kesällä. Birskin piirissä uhraaminen tapahtuu kesällä ja syksyllä, kumpaisenakaan aikana ei itse päivä ole sen lähemmin määrätty, vaan riippuu sukukokouksen päätöksestä. Mainituista uhriajoista näyttää siis enimmän käytännössä olleen kaksi, nim. kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä ulkotöiden päätyttyä.

Satunnaisia uhreja votjakit toimittavat ludissa jokaisen onnettomuuden, varsinkin vaikean taudin kohdatessa, jonka tietäjä (_tuno_) ilmoittaa aiheutuvan siitä, että _lud-kuzo_ haluaa uhria. Niin kertoo Wichmann, että ludille uhrataan paitsi vuotuisia uhreja myös jonkun kovan taudinkohtauksen sattuessa. Samoin kirjoittaa Rytshkov, että votjakit etsivät keremetiltä vapautusta taudeistaan, jolloin _tuno_ ilmoittaa, millainen eläin kulloinkin on uhrattava. Niin kertoo myös Behterev votjakkien toimittavan satunnaisia uhreja perheonnettomuuksien kuten sairauden sattuessa, jolloin _tuno_ ilmoittaa, mitä keremet vaatii. Miropoljskij sanoo, että votjakit uhraavat varsinkin siinä tapauksessa, että joku omaisista on tullut mielisairaaksi. Ostrovskij tietää lisäksi, että lud-henkeä lepytetään paitsi ihmisen sairastuessa myös karjataudin, viljankadon y.m. johdosta. Vasiljev liittää edellisiin vielä erään uhraamissyyn, nim. avio-onnen edistämisen. Pääasiallisin uhrin aihe on sairaus, useimmiten vaikea sisällinen tauti, jonka yksin _tuno_ voi tietää, ja jota votjakit syystä, että se on lud-hengen lähettämä, nimittävät _lud-mizh_ ("lud-tauti").

Erilaisia ovat tiedot myös siitä, minä vuorokauden hetkenä lud-uhrit ovat toimitettavat. Tämä koskee niin hyvin määräaikaisia kuin satunnaisia uhreja. Muutamat kirjailijat kertovat, että ludissa uhrataan yön aikaan. Niin mainitsee Vereshtshagin Sarapulin piiristä, että Pietarin päivän tienoissa tapahtuva uhri toimitetaan yöllä. Samoin kertoo Wichmann, että lud-palvonta Bussurman Mozhgassa ei tapahtunut päivällä, niinkuin tavalliset uhrit vaan yön aikana. Yleisintä on kuitenkin että lud-uhrit toimitetaan päivällä, monesti jo ennen puoltapäivää. Niin kertoo Aleksandra Fuchs Kasanin läänissä ja Buch Sarapulin piirissä olleen tapana. Päivän aikaan tapahtui myös Gavrilovin kuvauksessa kerrottu lud-palvonta. Itäiset votjakit aloittavat lud-uhrin tavallisesti auringon ollessa korkeimmillaan. Olisiko yönaikainen uhritapa eräillä votjakkialueilla ehkä johtunut vain uhritoimituksen salaamisen halusta?

Kun lud-suku on keskenään sopinut uhripäivästä, ryhdytään juhlavalmistuksiin. Ennen kaikkea on uhrikansan peseydyttävä ja pukeuduttava alusvaatteita myöten puhtaaseen pukuun. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia lämmittää saunan määrättynä päivänä ja kutsuu sinne kaikki ne, jotka aikovat mennä pyhään lehtoon palvomaan.

Uhrivalmistuksiin kuuluu myös uhrirahan sekä ruokalahjojen keruu. Bogaevskij sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana tuoda jo juhlan aattona joko ludin-vartialle tai terelle, riippuen siitä kuka heistä asuu asianomaista lähempänä, kupillinen jauhoja. Ken haluaa tuo mukanaan myös munia. Jauhoista keitetään olut, munista ja jauhoista valmistetaan ohukaisia. Vasiljev kertoo, että uhrivieraat tuovat ludin-vartialle paitsi jauhoja myös hunajaa, voita ja munia. Edeltäpäin kerätään myös rahat uhrieläinten ostamista varten. Tilitys toimitetaan siten, että niinipuiseen pirkkaan piirretään joko kunkin ludissa palvovan perhekunnan puumerkki tai henkilöjen luku talojen järjestyksessä, ja näiden kohdalle merkitään roomalaisin kirjaimin maksettu rahamäärä.

Mamadyshin piiriä koskevassa kuvauksessa kertoo Gavrilov; että ludin palvojat saapuvat juhlapäivän aamuna pyhäkön vartian luo tuoden mukanaan viisi kakkua ja pullollisen viinaa. Kun kaikki ovat saapuneet, valmistaa ludin-vartia aterian, kattaa pöydän, ottaa käteensä kakun ja kääntyen läsnäolevien puoleen kysyy: "veljet, onko teillä lupauksia ludille; jos niin on, niin antakaa!" Ne, jotka syystä tai toisesta ovat tehneet lupauksen, pesevät lupaamansa rahat sekä pistävät ne kakkuun, jota _lud-ut'is_ kantaa kädessään. Rahaa tuovat muutkin läsnäolevat, vaikkeivät olekaan tehneet varsinaista uhrilupausta. Kun rahat ovat kerätyt, asettaa ludin-vartia kakun pöydälle ja alkaa tämän jälkeen koota luvattuja uhrieläimiä, jotka useimmiten ovat kotilintuja, hanhia tai sorsia. Pestyään niiden jalat hän asettaa ne lattialle. Jos lintua puistattaa, niin votjakit uskovat, että _lud-kuzo_ odottaa uhria. Sen jälkeen ludin-vartia pistää kakkuun kaikki kerätyt rahat, ottaa leivän käteensä ja asettuu kasvot etelään päin. Samoin asettuvat muutkin leipineen hänen selkänsä taakse. Nyt aletaan rukoilla seuraavin sanoin: "_osto Inmar_, leivällä ja suolalla me muistelemme Esembain ludia..." [Gavrilov huomauttaa, että vaikka votjakit uhraavat pahalle hengelle, mainitsevat he kuitenkin Jumalankin nimen pysyäkseen hänenkin suosiossaan.] Rukouksen jälkeen istuutuu uhrikansa pöytään ja alkaa aterioida. Kerätyt rahat (_l'ugez_) tulevat sekä ludin että sen vartian hyväksi, mutta mitenkään ei niitä saa käyttää ludin-vartian tyttärien tarpeisiin, sillä muuten heidän silmänsä saattaisivat kipeytyä.

Gavrilovin kuvauksessa tapahtuu lupausuhrien keruu siis ludin-vartian tuvassa; yleisimmän tavan mukaan se kuitenkin toimitetaan itse uhrilehdossa.

Kun kaikki esivalmistukset ovat päättyneet, alkaa varsinainen uhripalvonta. Ainoastaan vanhemmat mieshenkilöt lähtevät ludiin. Uhrissa tarvittavat ruuat sekä astiat, padat, kaukalot y.m. viedään mukana sekä myöskin uhrieläimet, sillä, kuten jo Aleksandra Fuchs huomauttaa, "keremet" vaatii aina veriuhrin. Kun joukko on saapunut pyhäkön portille, tervehtii se ludin haltiaa paljastamalla päänsä, _lud-ut'is_ itse aukaisee portin ja astuu ensimäisenä lehtoon, muut seuraavat hiljaisina hänen jäljissään. Aluksi on nuotio sytytettävä, mikä tavallisesti tehdään vanhan tulisijan paikalle. Polttopuiksi ja sytykkeiksi votjakit käyttävät lehdossa olevia sortuneita puita, lahonneita kantoja tai maahan karisseita oksia. Pyyhinliinat, joita lehtoon tuodaan käsien pyyhkimistä varten, ripustetaan puiden oksille. Uhripöytä, joka ludissa säilytetään tai on tuotu sinne ainoastaan toimituksen ajaksi, katetaan vihreillä oksilla, joita kesällä karsitaan koivu-, syksyllä kuusipuista. Oksien yli levitetään vielä valkoinen pöytäliina, jolle sen jälkeen ladotaan mukana tuodut leivät ja pannukakut. Siinä tapauksessa, että ludissa palvovien lukumäärä on hyvin suuri, asetetaan uhriruuat maahan ruohikolle, johon kunkin perheen puuvadin alle on levitetty valkoinen liina.

Muutamin paikoin, kuten Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa, menevät uhrilehtoon ainoastaan _lud-ut'is_ ja _part't'shasit_ ynnä ne henkilöt, joiden on toimitettava lupausuhri, mutta muu uhrikansa asettuu juhlimaan aitauksen ulkopuolelle.

Ennenkuin ryhdytään teurastukseen, tapahtuu tavanmukainen uhrikoetus. Selkään teuraalle, jonka ehdottomasti tulee olla koskettamaton, virheetön ja yksivärinen eläin, valetaan päästä alkaen vihreiden lehvien läpi raikasta lähdevettä. Tämä toimitus, jonka aikana ludin-vartia hiljaa rukoilee, tapahtuu useat kerrat, kunnes eläintä alkaa puistattaa, mikä votjakkien käsityksen mukaan on merkkinä siitä, että uhri on _lud-kuzolle_, otollinen. [Samanlainen uhrikoe on käytännössä myöskin tshuvasseilla.]

"Merkin" saatuaan uhripapit ryhtyvät teurastamaan uhrieläintä. Jalat sidotaan yhteen, eläin kaadetaan vasemmalle kyljelleen ja veri vuodatetaan poikkileikatuista kaulasuonista eläintä sitä ennen tainnuttamatta. Teurastamisen aikana ludin-vartia rukoilee hartaasti puoliääneen uhrileipä kädessä. Niin pian kun uhri on teurastettu, nyljetään nahka ja lihat paloitellaan määrätyllä tavalla. Jos uhriteuraita on useampia, keitetään kunkin lihat erikseen eri kattiloissa. Entiseen aikaan, kuten joskus vielä nykyään, asetettiin suurempien kotieläinten tärkeimmät ruumiinelimet muista lihoista erilleen. Niin tietää Behterev, että uhriteuraan korvat, sydän, keuhkot ja suolet keitettiin erikseen ja, kun ne olivat kypsyneet, asetettiin erityiseen kuppiin. Samoin lausuu Buch, että sydän, keuhkot ja maksa keitettiin toisessa, muut lihat toisessa kattilassa.

Uhrin päätoimitus eli itse uhrilihojen pyhittäminen lud-haltian käytettäväksi tapahtuu ludissa samoin kuin kualassa kahdella eri tavalla. Osa heitetään tuleen (_tilaskon_), osa asetetaan sellaisenaan jumalien saatavaksi (_vile mit'son_).

Nykyaikana näyttää tuliuhri kaikissa votjakkien palvontamenoissa astuneen etusijalle. Jo Müller mainitsee, että votjakit uhratessaan, ennen kuin he ryhtyivät aterioimaan, heittivät tuleen vähäisiä osia keitetyistä lihoista, kuten korvat, silmät, jalat y.m.; samoin he menettelivät sydämen, suolien, ja muiden sisälmysten kanssa. Pallas kertoo itäisistä votjakeista, että he polttivat uhrieläimen veren sekä vatsassa olevan rasvan ynnä luut. Georgi sanoo, että lihan jälkeen uhrattiin myös ohukaisia, hunajaa ja juomaa, joita jokaista "tona" (_tuno_) asetti vähäisen tuleen lausuen: "tuli, saata ne _Inmarille_". Samoin kertoo Behterev että, paitsi lihaa, viskattiin tuleen myös leipää ja munaa, olutta ynnä kaikkea muuta, mitä votjakit tuovat uhrilehtoon. Jos savu uhriantimien palaessa nousi ylöspäin, pitivät votjakit sitä hyvänä uhrimerkkinä. Wichmann sanoo ludille uhrattaessa heitettävän tuleen paitsi uhriteuraan verta myös palasia eläimen sydämestä, maksasta, nokasta, kaviosta y.m. Gavrilov lausuu Mamadyshin piirissä olleen tapana, että ludin-vartia, sen jälkeen kuin uhrilihat ovat keitetyt, ottaa lihapalan, lusikallisen puuroa ynnä pikarillisen viinaa ja heittää ne tuleen. Samassa piirissä kuulin kerrottavan, että ludissa uhrattaessa heitetään tuleen, paitsi kumyshkaa ja leipää, pala uhriteuraan keitettyä sydäntä, kieltä, huulta ynnä ruuan tähteet ja luut. Yleinen tapa kaikilla votjakkialueilla on vuodattaa uhrieläimen veri heti teurastettaessa tuleen. Tämä on tehtävä koivunlehvien tai kuusenhavujen läpi.

Tuleen heittämisen ohella toimitetaan useissa kuitenkin myös _vile mit'son_ uhri. Sitä varten votjakit valmistavat pyhäkköön pienen pöydäntapaisen uhrialttarin. Vasiljev kertoo, että ludissa uhrattaessa tehdään jonkun vanhan puun juurelle koivunoksista pieni pöydän tapainen uhrialttari, joka katetaan liinalla. Buch mainitsee uhripöytää nimitettävän _vile mit'son dzhek_. Aminoff sanoo ludissa olleen "ylösojentamislaudan" (_vile mit'son pul_), jolle asetettiin koivunlehviä. Sen tarkemmin hän ei selitä, missä ja minkämoinen tämä lauta oikeastaan oli. Itäisten votjakkien keskuudessa oli minulla tilaisuus nähdä monenlaisia sekä koivunoksista valmistettuja että myös jakkaran tai pöydän tapaisia uhrialttareja (_dzhek_), jotka kesällä katetaan koivun-, syksyllä kuusenlehvillä. Oksien päälle levitetään tavallisesti vielä valkoinen liina. Alkuperäisempi tapa on asettaa uhriantimet uhripuun oksalle. Eräässä pienessä Birskin piirin Mozhgan naapurikylässä, missä ludissa ei ole puita, on tapana pystyttää maahan uhraamisen ajaksi nuori koivu, jonka oksiin sidotaan ohukaisvati. Joskus asetetaan _vile mit'son_ uhri maahan valkoiselle liinalle.

Nykyaikana on yleisesti tullut tavaksi asettaa uhrialttarille ainoastaan leipää, ohukaisia, joskus myös vähäisen hunajaa ja voita. Entiseen aikaan, jolloin leipäuhreilla ei ollut yhtä suuri merkitys, oli _vile mit'son_ antimena etupäässä lihaa. Niin kertoo Georgi, että kun liha oli kiehunut, asetettiin siitä uhripöydälle osa, jota nimitettiin "korkeaksi uhriksi" (vilam mitscham). Samoin mainitsee Vasiljev, että uhrialttarille asetettiin paitsi pannukakkuja myös uhriteuraan lihaa. Kumpikaan kertoja ei lähemmin mainitse, mitä lihan osia uhrialttarille asetettiin.

Omituisen tavan, joka voinee luoda valoa alkuperäisempään _vile mits'on_ uhriin, mainitsee Vasiljev Sarapulin piiristä. Hän kertoo näet votjakkien käyttävän ludissa palvoessaan koivunvitsoja, joista yhteen he pujottavat uhrieläimen sisälmyksiä, s.o. palasen päätä, sydäntä, keuhkoa, maksaa y.m. lihaa. Esineen päähän, minkä nimi on _shat'shi-her_, sidotaan vielä pätkä pehmitettyä niintä, johon kiinnitetään hopeinen rengas tai sormus. Näin ollen tämä uhriesine muistuttaa piiskaa. Palvottaessa pitää ludin-vartia oksista eli varresta ja _tere_ niinirihmasta eli siimasta kiinni. Sen enempää emme saa kirjailijan esityksestä tietää, mihin tarkoitukseen tätä esinettä on käytetty tai käytetään, joka siihen kiinnitetyistä lihapaloista päättäen oli uhrilahja. Luultavasti se nykyisenä aikana uhrimenojen loputtua poltettiin nuotiossa, mutta tuskinpa asian laita on ollut sama entisinä aikoina.

Itäisillä votjakeilla on lehdoissa uhrattaessa tapana rakentaa tulisijan kohdalle vielä eräänlainen uhriteline, joka kesällä on rakennettava nuorista koivuista, mutta lehdettömänä aikana kuusipuista. Se on rakennettu ikäänkuin padan kannattimeksi, kuitenkaan ei siihen nykyään uhripataa ripusteta. Pystyssä olevien puiden ja samoin myös poikkipuun latvaan jätetään vihreitä lehviä. Poikkipuun tyvipuoli on suunnattava sitä ilmansuuntaa kohti, jonne uhripapin kasvot rukouksen aikana ovat käännetyt. Samalla on se siellä, missä erityinen uhripuu on olemassa, aina kohdistettu tähän ynnä sen juurella olevaan uhrialttariin päin. Siinä tapauksessa, ettei erityistä uhripöytää ole käytettävissä, pannaan uhrileipä maahan valkoiselle liinalle, joka aina on levitettävä etumaisen pystypuun juurelle. Mainitun puun viereen pystytetään silloin myös pienoinen vesa, joka vitsalla kiinnitetään edelliseen ja jonka välttämättömästi tulee olla samaa puulajia kuin itse uhriteline. Mikä merkitys tällä vesalla alkujaan on ollut, ei nykyinen polvi enää osaa selittää, mutta siinä suhteessa se on huomattava, että votjakit kutsuvat sitä nimityksellä _vile mit'son-ner (vile mits'on-oksa_). Kuten Vasiljevin mainitsemaan oksaan ei tähän kuitenkaan nykyään mitään uhriantimia kiinnitetä.

Lisäksi on vanhemman ajan uhritapaa omiansa valaisemaan vielä se seikka, että itäiset votjakit nimittävät niitä uhriteuraan elimiä, joita useilla mainitun kansan alueilla on tapana keittää eri kattilassa, _vile mit'son_ lihoiksi. Sellaisina pitävät Birskin piirin asukkaat uhriteuraan päätä, sydäntä, kaulaa, oikeanpuolista etumaista olkavartta ynnä kolmea saman puolen kylkiluuta, joita yksinomaan uhrin toimittajat ja vanhimmat uhrivieraat saavat nauttia. Niitä lihoja ei naisten milloinkaan sovi maistaa. Nykyään leikataan niistä pieniä paloja tuleen viskattavaksi, mutta niiden nimitys osoittaa ilmeisesti, että entinen uhritapa on ollut toinen. Me voimme kuvitella edellämainittujen muistomerkkien perustuksella, että _vile mit'son_ lihapalat ennen muinoin pujotettiin puusta leikattuun oksaan ja sellaisena kiinnitettiin uhripuuhun. Arvokas tiedonanto, joka on omiansa olettamustamme tukemaan, on Buchin teoksessa, jossa kerrotaan Sarapulin piirissä olleen tapana, että uhripappi paitsi tuleen asettaa palan uhriteuraan sydäntä, keuhkoa ja maksaa uhrialttarin lehville. Päättäen siitä, että myös lappalaisilla on uhratessaan ollut tapana leikata pieniä lihapaloja uhriteuraan tärkeimmistä elimistä sekä pujottaa ne pieneen vitsaan uhripuuhun kiinnitettäväksi, voimme olettaa, että tämä uhritapa on ollut käytännössä jo Suomensuvun yhteisaikana.

Entiseen aikaan ovat _vile mit'son_ antimet varmaankin jääneet koskemattomina uhripaikkaan. Nykyään kun itse uhrilahjat ovat muuttuneet, on tullut tavaksi, että uhripappi juhlamenojen päätyttyä ottaa uhrialttarille asetetut ruuat sekä nauttii ne joko yksin tai apulaistensa, joskus muidenkin vanhimpien juhlavieraiden kera. Vasiljev sanoo, että vielä niistäkin osa heitetään tuleen.