Part 9

Tartuin kaulukseeni, minun oli äkkiä sietämättömän kuuma. »Se oli Boris», kuulin vielä sanottavan. Myöskin näytti minusta kuin Maria syöksyisi päälleni ja me yhdessä, ikäänkuin liukuradalla, vain paljoa hitaammin, luisuisimme syvyyteen, ja suloinen onnentunne kiiti lävitseni.

Kenties heräsin tiedottomuudesta jo ruumiini kaatuessa. Joka tapauksessa makasin vielä samalla paikalla, johon olin kaatunut, ja Marian kyyneleet kastelivat kasvojani. Polvistuneena hän piteli käsivarsiaan suonenvedonlapaisesti ristiinpuristettuine käsineen päälläni ja vuodatti niiden välitse kyyneleitä päälleni. Ja minusta tuntui todellakin kuin hänen rukoillessaan madonnan apua, näkymättömän käden vetämänä, olisin palannut portaita ylös elämään... Olin noussut pystyyn.

»Mikä teidän on?» huudahti hän, pyyhkien molemmilla hihoillaan silmiään.

Hän hypähti seisaalle, katsahti minuun tutkivasti, hymyili hyvin omituista, hyvin omituista hymyä ja juoksi ulos hallista. Nousin vaivaloisesti ja laahauduin, flyygelistä kiinni pitäen, erääseen nojatuoliin, mielessäni hautoen yhtä ainoata ajatusta: mahdollisimman nopeasti päästä omaan huoneeseeni ja pitää silmällä punaista gondolia.

Tarjoilija Emilio saapui mukanaan lasi vettä. Kysyin Mariaa.

»Markiisitar on ottanut gondolin», vastasi hän, ja »rakas pieni parooni», sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, nosti minut käsivarsilleen. (»Ei!» huusi hän hissipojalle, joka tahtoi vetää hänet hissiin) ja kantoi minut portaita ylös huoneeseeni. Lapsena, muistui mieleeni, olin kerran pudonnut puusta, ja isäni oli samoin kantanut minut sisälle... En ollut itkenyt...

»Ikkunan ääreen», pyysin.

Ja nyt sain tarkata, kuinka gondoli, jossa Maria istui ajoi takaa häävenettä. Jälkimäisestä tuntui lähtevän kuin verinen nauru, ja yksin sen nopea kulku jo ilmaisi ryöstöä. Huokasin... Mikä tuska oli ollut tädin silmissä! Hyvä Jumala, mitä hänelle tapahtui? Mutta sehän oli hänen sulhasensa, jonka sylissä hän kuoli! Se siis oli onnelliseksi nimitettyä rakkautta... Sitä varten olimme kiiruhtaneet Baselista Venetsiaan... Mutta mitä, mitä Maria suunnitteli tuolla ulkona? Mitä muuta kuin Sidonian noutamista, hypähtämistä autuaana vertavuotavan tädin vuoteen viereen, huutaakseen hänelle — mitä? Että hotellissa oli pieni tainnostilakokelas, joka rakasti häntä, lisäksi vielä sellainen, jota hän, Maria, senvuoksi oli parjannut tyhmäksi pojaksi.

Uusi, kamala loukkaus oli tulossa, tunsin sen, mutta siitä en sen enempää välittänyt — koko harkintani oli suunnattu siihen, mitä minun tulisi tehdä, jos kepponen onnistuisi ja Sidonia palaisi Marian kanssa — ja päätin siinä tapauksessa hypätä alas ikkunasta.

Punainen gondoli oli tällä hetkellä ensimmäisen venäläisen sotalaivan kohdalla, Marian gondoli jotenkin tämän ja hotellin keskivälillä. Se työntyi nopeasti eteenpäin. Silloin lähti sotalaivalta valkoinen moottori, jonka hytin ikkunat kimaltelivat aurinkosateessa, ja ohjasi punaisen gondolin viereen. Tunsin veneen, joka oli noutanut meidät asemalta.

Maria oli hypännyt pystyyn. Näin, kuinka hän kiivaasti viittoi kädellään, hänen ohjaajansakin heilutti käsivarsiaan, en voinut kuulla, mutta varmasti he huusivat. Sitten Maria kääntyi ympäri, soutaja tarttui melaan, he olivat arviolta viidenkymmenen metrin päässä moottoriveneestä. Onneksi osoitti ohut, valkea savu, että moottori oli Käynnissä, siis he eivät voineet sinne kuulla, kuinka heidän takanansa huudettiin. Donjan valkea puku hulmahti ohitse, toinen olento, joka seurasi, viipyi kauemmin. Sitten hänkin pujahti valkeaan veneeseen. Vesijuova välkähti veneen ja gondolin välillä — sitten, yhdellä hyppäyksellä, vene syöksyi matkaan. Lidoon päin, voi! Tiesinhän sen, Adrian merta kohti, jonka vihreän juovan näin kaukana kimmeltävän, ulos merelle... Marian vene pysähtyi jätetyn gondolin viereen.

Pian se laski sotalaivan viereen, ja Maria nousi portaita ylös ja seisoi, laivatykin alla, tulitikunohuisten olentojen puoliympyrässä, joka hiljaa liikkui ja toisinaan sulkeutui.

Mitä hän siellä teki? Kertoiko hän ruhtinaan upseereille omansa ja Sidonian ja minun rakkaustarinani? Vaatiko hän, että takaa-ajoa piti jatkaa toisella moottoriveneellä? Hän oli hullu, täydellisesti hullu! Hän paljasti meidät kaikki. Hän ei levännyt ennenkuin olimme joutuneet koko maailman pilkattaviksi — vain osoittaakseen, kuinka tarkasti hän piti silmänsä auki... Sillä tytöllä oli piru sisässään!

Huoneeni ovi aukeni, ja Emilio kiiruhti paikalle kädessään tarjotin, jolla oli pullo samppanjaa ja lasi. »Liian myöhäänkö?» kysyi hän katsoen ulos ikkunasta, samalla vetäen korkin pullon suusta. Ja kun korkki oli avattu, veti hän toisen lasin taskustaan ja nauroi: »Permesso, signor barone?» — ja kaatoi molempiin laseihin, »Bene, bene, petit baron, juo very good!» Kielet pyörivät hänen päässään kuin arpapeliratas; hän ravisti päätänsä kuin ei hyväksyisi mitään tekosyytä, ja maiskutti huolestuneena kielellään. Varmasti ajatteli hänkin: pienokainen on pirun riivaama!

Laguunilla soutivat häävene ja Marian takaa-ajovene rinnakkain takaisin. Moottorivene oli kadonnut erään saaren taakse. Meren kapea, vihreällä kimalteleva juova sulki kuin teräksinen puomi taivaanrannan.

»Emilio, voin ihan hyvin, kiitän teitä», sanoin hengähtäen. Elämä virtasi takaisin.

Hän nyökkäsi, kaasi minulle vielä puoli lasillista, kyykistyen ja mitaten sormellaan lasia, kätki toisen lasin housuntaskuun ja lensi frakinliepeet levällään tiehensä... Silloin, kun olin pudonnut puusta, laski isäni minut äidin vuoteelle, ikäänkuin kuuluisin suuressa vaarassa sinne enkä minnekään muualle, ja vapisevan äidin avatessa kenkiäni hän hymyili niin harvinaisen sydämellisesti kauhistuneisiin silmiini, että tuskistani huolimatta kiersin käteni hänen kaulaansa ja suutelin häntä... Kun kurotin itseäni ulos ikkunasta, näin Emilion seisovan maihinnousuportaiden luona. Hän odotti Mariaa.

Nyt jäi vielä kärsittäväkseni, mitä Maria, hotelliin palattuaan, minun asiassani tekisi. Pelkäsin, että hän voisi olla välittämättä Sidonian kiellosta ja äkkiä tunkeutua huoneeseeni. Mutta hän käski Emilion ilmoittaa, että hän odotti minua illallisella, jos tuntisin itseni hyvinvoivaksi; muuten hän tulisi heti minua tapaamaan huoneeseeni. Vastasin tulevani ja nyt olin vihdoin yksin ja hetkisen suojassa Marian kiivaudelta. Vihdoin ei enää tapahtunut mitään.

Vaikka nuo päivät ovat lukemattomilta yksityiskohdiltaan (myöskin niiltä, jotka olen jättänyt mainitsematta) mitä elävimmin mielessäni, ammottaa muistoissani kuitenkin aukko, ne kaksi tai kolme tuntia, jotka ikkunan ääressä istuen, katse suunnattuna Adrianmeren kaukaista juovaa kohti, näennäisesti tylsämielisenä vietin ulokehuoneessani. Se on minusta sitä merkillisempää, kun ne epäilemättä olivat ratkaisevia tunteja elämässäni. Tosin tiedän, että tuo tutustumiseni julmaan viattomuuteen, jota nimitetään elämäksi, oli perusteellisesti valmisteltu, että olin kenties ollut jopa kuumeinen kärsimättömyydestä noukkia kauan kypsynyttä hedelmää, ja jotakin sellaista minun oli täytynyt epämääräisesti tuntea, sillä rajattomassa tuskassani sykki sydämeni: »Jumalan kiitosi Jumalan kiitos!» Mistä niin syvimmästäni kiitin, sitä en tiennyt, ja jos hitaasti valmistautuvasta auringonlaskusta äkkiä rippi-isäni olisi hypähtänyt näkyville ja tiedustellut sitä, olisin hetken mietittyäni korkeintaan voinut sanoa, että mieleni keventyminen oli johtunut siitä, että nyt tunsin itseni varmaksi Marian ikuisesti uhkaavia paljastuksia vastaan. Se rotkotie, jolla hyökkäystä peläten olin vavissut, oli takanani! Minua oli pistetty tikarilla — ja kuitenkin elin. Ei ollut siis hengenvaarallista saada takaapäin pisto! Se käänsi asianomaisen vain ympäri, seuraaviin iskuihin päin, joiden nyt täytyi tulla edestä ja jotka, niin pahoja kuin voivatkin olla, eivät enää tulleet yhdessä yllätyksen peloittavamman salaman kanssa.

Täytyy pitää mielessä, mitä nelitoistavuotias lapsi on: tuuliharppu, jonka henkäys saa soimaan ja jota mikään myrsky ei särje. Äkkiä saatoin ikäänkuin lukea nuotteja kammottavan lumoavasta merimieslaulusta, jota portinvartijallamme, entisellä merimiehellä, oli tapana humalapäissään laulaa (se tapahtui aina illalla, ja hän lauloi raivokkaan, pöyristyttävän, herjaavan ylpeästi) ja jossa kerrottiin rakkaudesta, murhasta ja ivallisesti odotetusta sovituksesta, vaikkakaan en tietysti »ymmärtänyt» laulun syvällisempää merkitystä.

En halua viipyä tuossa epävarmassa käsitteessä »ymmärtää», joka todennäköisesti ei sano paljoa muuta kuin että joku on elämän selvityksessä saavuttanut jonkinlaisen tottumuksen. Tuona hetkenä ymmärsin kaikki, mutta ollen lapsi luulin vain vapautuneeni Mariasta ja siten jotenkin myös Sidoniasta. Huomasin, että olin jätetty oman onneni nojaan ja että joutuisin erehdyksestä toiseen, jos, kuten tähän saakka, odottaisin, mitä minulle tapahtuisi. Minun täytyi toimia, jos tahdoin olla vapaa! Antauduinhan toisten jäljessä kulkevaksi ja orjaksi, jos sallin heidän toimia ja hallita itseäni! Ja minä tahdoin olla herra, en vain leikillä!

Sen täytyi tosiaan olla jo täydellinen kapina, jonka silloin suoritin, sen voisin päättää, ellen mistään muusta, niin ainakin siitä ryhdistä, joka minulla oli astuessani illalla Mariaa ja senjälkeen Donjaa vastaan.

* * * * *

Maria otti minut vastaan tekeytyen täysin luontevaksi.

»Mitä te teitte sotalaivalla?» kysyin ilman valmistuksia.

»Oh, en mitään erityistä», vastasi hän. »Käytin tilaisuutta hyväkseni tarkastella sotalaivaa.»

»Maria, onko se totta? Ette puhunut... muista?»

»En sanaakaan! Kysyin vain, onko amiraali ankara.»

»Ettekö mitään muuta?»

»Vannon, en sanaakaan.»

»Kiitos.»

Hän hymyili, hiukan peloissaan!

»Claus, minusta näyttää, että olette ankarampi kuin amiraali.»

»Minkä vuoksi lähditte toisten perässä?»

Marian hymy vääntyi pieneksi irvistykseksi, joka uudelleen teki minut levottomaksi.

»Maria, sanokaa minulle kaikki. Lopetetaan tämä juttu.»

Nöyrästi hän laski kätensä polvelleni.

»Niin, Claus, se oli hirvittävä tyhmyys. Kun näin teidät, kun te... kuinka ette voinut hyvin... Ajattelin vain teitä, Claus, tahdoin noutaa Donjan. Se oli hupsuutta.»

Mutta tuskin olimme kaikessa ystävyydessä päässeet yksimielisyyteen siitä, että molemmilla oli mennyt pää pyörälle, minulta hallin matolla, häneltä laguunilla, kun hän kietoutui ikäänkuin uuteen salaisuuteen ja miettivänä antoi tuon omituisen hymyn, joka jo pyörtymiseni jälkeen oli pistänyt silmääni, levätä päälläni.

»Tahdotteko taas tehdä minulle kiusaa?» kysyin ystävällisesti.

Hän kävi äkkiä vakavaksi, melkein juhlalliseksi. »Voi Claus, päinvastoin. Vannon, etten milloinkaan enää voisi tehdä teille kiusaa.» Samalla hän punastui kovin.

Katsahdin häneen pelästyneenä. Silloin hän jatkoi hiljaisella äänellä:

»Hyvä vain, että nyt ette nauranut.»

Kutkuttava ahdistus valtasi minut... Tuntui samalta kuin monesti kellarissa tai varastohuoneessa seistessämme lumottuina toisiamme vastapäätä, mutta nyt istuimme hallissa, kirkkaassa valossa, ihmisien joukossa... ei, nyt oli kuitenkin vallan toisin, meissä itsessämmekin oli vallan toisin. Niin istuimme pitkän hetken. Sitten punastuin minäkin.

Äänettöminä kuuntelimme pianonsoittoa. Siinä lasketeltiin kurjia katulauluja ja tansseja, mutta jokin muutti ne meille innostuttavaksi musiikiksi.

Tuska kukoisti. Kaukana takanani vaipui hehkuva, vihertävänä riutuva Adria tuhkaan. Vanki lauloi itsensä vapaaksi ja irti. Laaja, tähtikirkas yö, jossa viiniköynnökset valkean tien molemmilla puolilla tuoksuivat. Maria ja minä kävelimme käsi kädessä, emme kuulleet muuta kuin omat askeleemme. Vogesien reuna erottui himmeän hopeisena taivaasta.

Tätä kesti vielä senkin jälkeen, kun pianonsoittaja jo kauan sitten oli jättänyt hallin ja enemmistö vieraista seurannut häntä, ja se haihtui vasta Emilion hyökätessä paikalle vaatien meitä kiireesti menemään levolle — kotiopettajatar oli muka seisonut jo pitkän aikaa hallin edustalla ja odottanut markiisitarta.

»Ah», huudahdin, »markiisitar ei vielä lainkaan tiedä, että minä tänään aion valvoa! Niinpä kyllä, Emilio, tänään odotan tätiäni.»

Olin jo huoneessani tehnyt päätöksen, maksoi mitä maksoi, tänään saada Sidonian käsiini.

»Tänään juuri ei teidän sopisi niin tehdä», neuvoi Emilio. »Tänään, kun olette ollut niin sairas!»

»Mutta nyt olen terveempi kuin ennen... En tiedä, mitä markiisitar tekee, mutta minä ainakin valvon.»

»Tietysti minäkin silloin valvon», sanoi Maria tärkeänä.

Emilion jälkeen tuli ovenvartija, ja ovenvartija nouti johtajan. Kaikki kolme seisoivat, kukin jonkun välimatkan päässä toisistaan, meidän edessämme, ja Emilio ja Petrus seurasivat johtajansa puhetta hyväksyvin äännähdyksin. Vakuutin, että minun oli tehtävä tädilleni tärkeä ilmoitus, jota ei millään voitu siirtää seuraavaan päivään, ja yhtä vähän sitä saatettiin suorittaa kirjoittamallani lapulla, jonka ovenvartija, johtajan ehdotuksen mukaan, antaisi hänelle, — eikä myöskään kirjeellä. Nyt oli muka puhe kiireellisestä, vain suusanallisesti toimitettavasta perheasiasta. Lopulta johtaja kohautti olkapäitään ja poistui, samaten ovenvartija. Emilio olisi mielellään vielä jäänyt, mutta ovenvartija oli pysähtynyt ovelle ja piti häntä silmällä. Noudin tammipelin.

Kun olimme pelanneet jonkun pelin, keskeytti Maria vaitiolon:

»Claus, saanko tietää, mitä aiotte tehdä?»

Sanoin sen hänelle, rauhallisella ja varmalla äänellä. Olin kyllästynyt tähän »ulospääsyllä varustettuun vankilaan» ja vaadin vapauttani.

»Siinä te teette hyvin viisaasti», arveli Maria. »Ja minä puikahdan sitten teidän kanssanne läpi.»

Kello yhdentoista jälkeen aloimme huomata väsymyksemme. Ensin nukahti Maria, enkä minäkään epäröinyt antautua unen valtaan siinä varmassa vakaumuksessa että ovenvartija toisi Sidonian luoksemme.

Ja niin tapahtui. Heräsin nauruun, joka jo kauan näytti helisseen ilmassa. Kun käänsin päätäni sivulle päin, mistä se kuului, näin Sidonian tulevan meitä kohti. Nopeasti tartuin Marian olkapäähän.

»Onko hän täällä?» kysyi Maria unisena.

»On», tokasin ja hypähdin jaloilleni.

Maria hieroi perusteellisesti silmiään. Äkkiä hän huudahti: »Kah!» seisoi vieressäni ja tuijotti Sidoniaan. »Tekö se olette?» Ja hän iski äkkiä pari kertaa päähänsä ikäänkuin todetakseen, oliko hän hereillä vai näkikö unta. Sidonian tukassa kimalteli diadeemi. Hänellä oli hopeaompeleinen koristettu tummanpunainen puku ja sen päällä kärpännahkaviitta. Punaiset kengätkin olivat hopeakoristeiset. Musta, välkkyvä vyö riippui ripsuina hänen lanteittensa ympärillä. Hän ojensi Marialle käden, joka kyynärpäähän asti oli valkean hansikkaan peitossa, ja siinä, ihan kyynärpään kohdalla, jossa samoin valkoinen nahkareunus päätti hansikkaan, muodosti käsivarsi taipeen, jossa helmiäishohtoinen lähde kumpusi. Olisin mielelläni upottanut huuleni siihen, mutta Sidonia leijaili, diadeemi päässään, aamupilven reunalla. Kaikesta ylevyydestään huolimatta hän säteili ruusuista hohdetta kuin nuori tyttö, joka puutarhan läpi kiireesti juostuaan astuu huoneeseen.

»Ettekö halua ojentaa minulle kättänne?» kysyi hän Marialta. Maria kumartui Donjan käden yli, tarttui siihen ja painoi poskensa sitä vastaan.

»Nukun vielä», mutisi hän.

Sidonia nauroi taas, niin että hallin nurkissa hiljaa helisi.

»Teidän olisi pitänyt jäädä istumaan, lapset. Te olitte ihana ryhmä. Mutta nyt menemme kaikki kolme nukkumaan.»

»Minun täytyy puhua kanssasi», sanoin ja ryhdyin hyökkäämään. Maria oli ymmärtänyt merkin, hypähti kuin lyönnin saaneena pystyyn ja katseli minua suurin silmin, joita ympäröi kuunkivenvärinen kehä. Hiukset, kulmakarvat ja silmäripset olivat kuin lakalla maalatut kalpeisiin, pyöreihin kasvoihin. Niiden takana värähteli ja räiskyi. Minun täytyi katsella vuoroin hänen, vuoroin Donjan kasvoihin, ja minusta Donjan kasvot olivat kauniimmat, koska niissä oli inhimillisemmät piirteet.

»Maria, voitte mennä nukkumaan», sanoin rauhallisesti. »En tahdo pidättää teitä.»

Hän väänsi hieman suutaan.

»Täytyyhän minun pysyä teidän luonanne», kuiskasi hän. »Tahdon myöskin», lisäsi hän ääneensä.

»Vai niin, lapset, olen joutunut salaliiton uhriksi. Kestääkö se kauan?»

»Ei, täti», vastasin, »mutta sinun tulisi istua. Ole niin hyvä.»

Maria keskeytti: »Teidän tulisi istuutua, rakkahin Donja. On hauskempaa, kun kaikki istumme.»

Kiireesti hän työnsi nojatuolin esille. Mutta kun jo illan alkaessa olin asettanut nojatuolin valmiiksi Donjalle, otti nyt neljä tuolia osaa neuvotteluumme, ja Donja saattoi, aamupilveltään alaslaskeutuen, sanoa minulle:

»Claus, näennäisesti tyhjässä tuolissa istuu äitisi ja kuuntelee sinua.»

»Kaikesta tästä, Donja, ei äidin sovi saada tietää mitään», vastasin minä.

Se lausuttiin melkoisen painokkaasti, ja sen mukaisesti tarkasteli Sidonia minua, hämmästyneenä ja jonkun verran huolestuneena, ja hitaasti taivuttaen kasvonsa puoleeni hän kysyi puoliääneen:

»No?»

Hän oli yhtä rauhallinen odotuksessaan esittäessäni asiani, mutta samalla hän näytti työläästi, jopa väin väkisin pysyvän tuolissaan, ja hänen silmänsä, niin paljon kuin ne minua vaivasivatkin, lähtivät lakkaamatta matkalle.

»Donja», aloitin sitten, »minä elän tässä hotellissa kuin vankilassa. Yksinäni en saa häkkiä jättää, ja minä olen aina yksin. Kauniilla ilmalla olet poissa, ja kun sataa, kuljet katoksen alla.»

Hän otti pääni pitkien käsineittensä väliin, jotka tuoksuivat kuin hajuvesin valeltu eläin, ja nauroi, jopa nauroi pääni ihan täyteen, ja hänen silmistään saattoi enää nähdä vain himmeän värisen meren juovan.

Jatkoin entistä kiivaammin:

»Kun sataa, kuljet punaisessa gondolissa, ja arvellaan, että olet kuolemaisillaan.»

Hän päästi heti irti pääni.

»Mitä olet nähnyt?» Luulin, että hän sillä hetkellä oli kovin jännittynyt, mutta hänen kysymyksensä tuli hitaasti ja kuin hyvin kaukaa.

»Täällä, hotellin edustalla, kun souditte laguunille, näin teidät.»

Hän mietti alasluoduin silmin, leuka käteen nojaten. Hetken kuluttua hän ravisti päätänsä ja hänen katseessaan oli sellainen vakavuus, joka minusta näytti sanomattoman ylevältä.

»Niin, niin, täällä hotellin edustalla... kun soudimme laguunille. Ja — mitä muuta?»

Hillitsin itseäni, jotten suinpäin purskahtaisi itkuun.

»Muuta? Ei mitään. Tunnen koko hotellin ulkoa, kellarista varastohuoneeseen. Tahtoisin myöskin oppia tuntemaan Venetsiaa.»

Hän tarttui käteeni, mutta päästi sen taas heti.

»Claus, kuinka usein olen ollut kanssasi ulkona?»

»Kolme kertaa, Donja, sittenkun tulimme tänne.»

Hän mietti taas.

»Kuinka kauan olemme oikeastaan jo olleet täällä?»

»Neljä viikkoa!» huudahti Maria.

Donja suoristautui ja toisti silmät selällään: »Neljä viikkoa?».

Ja hän nauroi, nauroi kuin hyppelisi yksinään niityllä seppele kaunokkeja silmillään, ja heittelisi jäseniään. Piloillaan hän oli pannut diadeemin päähänsä, sekin tanssi.

»Claus, kuinka hän nauraa!» sanoi Maria äkkiä.

Koko ajan olin istunut paikallani, surun varjostamana, kuitenkin miehenä. Ja niin pyysinkin:

»Donja, ole sääliväinen!»

»Häpeä, Claus», vastasi hän, näennäisesti vakavana. »Tarvitsetteko te sääliä?»

Uudelleen hän ravisti päätänsä, mutta näin hyvin, että hän sisimmässään yhä nauroi — unisena nauraen hän lepäsi aamupilvensä palteella.

»Vai niin, täällä hotellin edustalla?» toisti hän. »Kun soudimme laguuniin? — Kuule, Maria!»

Näin sanoen hän veti Marian luoksensa ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

»Jos nyt lupaan, että saatte lentää ympäri Venetsiaa», sanoi hän reippaasti, »syödä jäätelöä muuallakin kuin täällä hotellissa, vaikkapa Markustorilla ja kulkea gondolilla, jopa punaisilla matoilla verhotussa gondolissa, minun puolestani vaikka katoksen alla, voinko sitten myös luottaa siihen, ettette... että te, Maria, ette salli mitään nuoruuden kujeita?»

Maria seisoi suorana kuin nukke.

»Sen voitte, rakkahin Donja.»

»Hyvä.»

Sidonia nousi ja tarttui meidän kummankin käteen. »Hyvä!» toisti hän. »Saatte siis juosta.»

Astelimme Donjan tuoksussa. Usein siveli kärpännahka poskeani. Usein vilkaisi Maria minuun voitonriemuisesti, ja hänen kulmakarvainsa välissä leimahteli näkymättömänä tuli.

»Hyvä.»

Donja vei Marian hänen huoneeseensa ja minut omaani.

Oven edustalla suutelin hänen kättänsä.

»Anna anteeksi, Donja», sanoin. »Minun täytyi tehdä loppu.» Hän siveli hiuksiani.

»Voi, lapsi —» huokasi hän.

»Sinä olet onnellinen», sanoin.

Hän suuteli minua päälaelle.

»Olen, Claus, minä olen onnellinen. Anna minulle anteeksi, kun itsekin kerran olet onnellinen.»

XI. KUOLLUT MAKAA KYNNYKSELLÄ

Tästälähtien Marialla ja minulla oli täysi vapaus poiketa kirkkoihin ja museoihin ja milloin sopi, nimittäin kello kaksitoista ja kuusi, oleskella Markustorilla, ja lisäksi meidät oli, ikäänkuin käskystä, otettu suurten seuraan. Rahaa noudin konsulilta. Hotellivieraat, joiden tähän asti emme olleet huomanneet seurustelevan meikäläisten kanssa, kutsuivat Marian ja minut pöytäänsä, eikä sitten kestänyt tavallisesti kauan, ennenkuin Bob Capponi tai Sidonia, surumielisesti hymyilevä loordi Berrick hieman kieroine silmineen, Zeus, jonka inhimillinen nimi oli parooni Steinberg, hänen rouvansa Camilla ja vielä muita yhtyi seuraan. Markustori näytti minusta katottomalta salongilta; se oli oikea taivas, joka katseli, ei mikään maalattu, ja gobelinien asemesta laajensivat paikkaa kivirakennukset, joiden holvikatosten alla kulki ihmisiä kaikista maanosista, ja kirjava tuomiokirkko, jossa lukemattomia kyyhkysiä eleli yhdessä yhtä monien kellonsävelten kanssa. Pöytäkellona tämän salongin nurkassa seisoi sininen, kultaotsainen torni, jonka alitse häkkirattaat mukavasti olisivat päässeet kulkemaan, jos täällä olisi ollut rattaita. Usein ottivat hotellin seurapiirin ihmiset meidät mukaansa suurelle kanavalle.

Sidonia tuli melkein aina myöhään, aina kiireessä. Mutta tuskin hän oli lausunut anteeksipyyntönsä ja istuutunut, kun kaikki kärsimättömyys, niin hyvin hänen omansa kuin toisten, väistyi miellyttävän mietiskelyn, kesäisen tunteen tieltä, johon kaikki värikkäinä ja erikoisine tuoksuineen antautuivat. He muistuttivat minusta silloin hyvin kasvatettuja lapsia, jotka eivät tunteneet muuta halua kuin puhua kuunnella, liikutella jäseniään ja uskoutua, enemmän katseilla kuin sanoilla, toisilleen. Onni hallitsi ja teki kaikki joita se kosketti, rakastavaisiksi. Sidonia, joka itse ei milloinkaan hymyillyt, oli kaikkialla hymyn ympäröimä.

Kun hän taas kerran oli myöhästynyt (odotimme Hotel Bauerissa) ja Bob auttoi häntä riisumaan päällystakkinsa, kuulin, kuinka tämä kohteliaasti kuiskasi hänelle lauseen, josta erotin sanan »kaksoiselämä». »Bob», huudahti täti rohkeasti, »muullainen elämä ei olisi elämisen arvoinen».

Sanottuaan nämä sanat, jotka sisäisesti tempasivat minut kohteettomaan ja siitä syystä erikoisen meluavaan rohkeuteen, hän astui kevyin askelin esiin silkkitakistaan, jota Bob vielä piteli hänen takanaan; aivan valkoisena ja niin kirkkaana, että hän melkein loisti, jopa räikeästi pelkkään värikkääseen uhkeuteen uponneessa salongissa, jonka huonekalutkin loiseläinten tavoin tarrautuneina istui joukko valikoimattomia vieraita. Minusta näytti kuva »Venuksen syntymä» kaksin verroin lumoavalta sellaisessa paikassa ja ympäristössä. Mutta »kaksoiselämästä» ymmärsin sen verran, että se oli jumalten elämää, elämää eri olomuodoissa, siellä ja täällä. Minäkin tietääkseni saisin kerran sitä elää, minäkin...