Perintö Reinin rannalla

Part 10

Chapter 103,029 wordsPublic domain

Bob! Samoin kuin Maria ja minä, nimitti myös Donja Marian veljeä Bobiksi, ja Bob oli hänen ystävänsä. Jopa tämä nuori herra istui hänen vieressään sohvalla, mitä oli pidettävä suoranaisena kunnianosoituksena, kun ottaa huomioon, että seurassamme oli useita naisia, jotka saivat tyytyä tuoleihin. Eikä hän suinkaan ollut vain minun ja Marian ja Donjan Bob. Kaikki naiset, kaikki poikkeuksetta, olisivat mielellään myöntäneet hänelle etusijan, mutta Bob oli valikoiva. Vaikkakin hän joi paljon, pysyi hän luotettavana, vaatimattomana, vaiteliaana. Unipilvessä, joka ympäröi häntä, ja eroitti hänet jonkun verran kaikista, asteli Adonis, ja pilvi itse oli sulouden henkäys. Jos hän joskus tuli sanoneeksi liikaa, ei hän kuitenkaan unohtanut, kuka häntä kuunteli, ja sensijaan että olisi pettänyt ystävän hän hankki tälle liittolaisen. Silti hän ei ollut »ihmistuntija», kuten jotkut häpyä vailla olevat itsekkäät ihmiset kernaasti itseään nimittävät! Päinvastoin, hän kohteli ihmisiä tuttavallisesti, antautui huolettomana heidän seuraansa, sieti heidän vikojaan samoin kuin hyveitään; hänellä ei ollut aavistustakaan sielutieteestä, mutta eläimen vaisto. Hän ei tuominnut ketään, ja kun hän jonkun torjui, tapahtui se jostakin vastustamattomasta mielijohteesta, jota vastaan hän itse taisteli kaksinkertaisella kohteliaisuudella. Bobin ystävättäret saivat kokea hänen puoleltaan kunnianosoituksia ja huomaavaisuuksia, jotka muuten tulevat vain rakastettujen osaksi. Useamman kuin yhden kerran yllätin Europan luomassa tuskallisen kateellisen silmäyksen johonkuhun näistä ystävättäristä, jotka saattoivat luontevasti silitellä, pienen suukon toivossa, hänen kättään, jopa poskeansakin. Ainoa, joka ei näyttänyt tulevan iloiseksi Bobin seurasta, oli Europa.

Tänään tiedän, miksi. Mutta silloin pidin sitä tapaa, kuinka Bob vaivasi itseään miekalla ja höyhenviuhkalla, kasvattaakseen paroonitar Steinbergiä oikeaksi naiseksi, huolehtimisena tämän siveydestä ja häränniskaisen puolison pelkäämisenä.

Kuinka hyvä ystävä Bob oli, tuli pian tämän jälkeen näkyviin eräässä yllättävässä kohtauksessa. Bob, Maria ja minä olimme Donjan kanssa lähteneet hotellista ja heti senjälkeen kellotornin edustalla eronneet. Donja meni edelleen Markustorin yli, mutta me kolme kaarsimme Merceriaan päin. Vetelehdimme katuja pitkin Rialtoon saakka ja käännyimme Calle Goldonin kautta takaisin. Vähän ennen Alberge Bonvecchiatia poikkesimme, huomaamatta Bobin ohjaamina, sen takaa toiselle kadulle, joka kiersi hotellia.

Äkkiä näin punaisen häägondolin edessäni. Se oli erään vihreän oven edustalla, jonka kynnystä kanavan vesi huuhtoi. Ovi oli avoinna, ja siinä näkyi Sidonia.

Kun olimme jättäneet hänet puoli tuntia sitten, oli hänellä ollut hattu ja kävelypuku. Nyt hän astui iltapäiväpuvussa, neilikoita vyössä, musta pitsihuntu pään yli heitettynä, vesiluolasta esiin... Seisoin kanavan reunalla, hän gondolin edustalla ovessa; niin tuijotimme toisiimme.

Silloin Bob päästi kauhean, italialaisen kirouksen, tarttuen samalla käsivarteeni ja Marian palmikkoon: »Savukekoteloni!» valitti hän, »olen kadottanut savukekoteloni» ja kiroten ja valittaen hän ajoi meitä edellään, kunnes uudelleen olimme saapuneet Calle Goldonille. »Hakekaa, lapset hakekaa!» kiivaili hän edelleen, »se on kullasta, ja siinä on rubiini. Jos löydätte sen, saatte juoda teetä kanssani Lidolla.» Etsimme, joskin hajamielisin silmin, S. Bartolomeolle saakka. Siellä Bob löysi savukekotelon housunsa taskusta. Otettuaan siitä, samalla tarkasti katsellen kirkon julkisivua, savukkeen, ja sytytettyään sen, hän asetti meidät vieretysten ja puhui:

»Kuvittelette tietysti nähneenne tuolla Sidonian — älkää kieltäkö! Luulin itsekin, että hän se oli, Sidonia, eikä kukaan muu. Mutta gondoli? Se oli venäläisen amiraalin gondoli, se on ainakin varma! Siitä voisin pantata ikuisen autuuteni! Siis se ei ole voinut olla Sidonia. Kuinka voisi amiraalin gondoli tulla noutamaan Sidoniaa hotellista, jota hän ei ensinkään tunne? Siinä näette!»

Nyökkäsin kuin mies, joka ymmärtää säilyttää salaisuuden. Mutta Maria tarttui Bobin käteen ja näytti »kissalta, joka latkii maitoa».

»Hyvä on, Bob», naukui hän, »juuri siinä gondolissa olemme Claus ja minä äskettäin yllättäneet Sidonian ruhtinaan kanssa».

Bob katsahti minuun kysyvästi.

»Tiedämme kaikki», vahvistin minä, ja Maria yhtyi laulavalla äänellä: »Olemme jo hyvin isoja.»

Bob heitti suuttuneena pois savukkeen.

»Miksette heti sitä sanoneet — veitikat?»

»Siksi, että aina juot whiskyä», vastasi Maria.

Meitä oli, kuten sanottu, pari tusinaa ihmistä, jotka pitäen Sidoniaa keskipisteenä teimme alituisia sopimuksia keskenämme. Kaikki tunsivat ruhtinaan, joskaan hän ei ottanut osaa heidän seurapiiriinsä, ainakaan ei silloin, kun Maria ja minä olimme saapuvilla. He näyttivät vain öisin tapaavan hänet. Huomasimme, että naiset mielellään ja innostuen puhuivat »Boriksesta», miehet sitävastoin varustuksen takaa, ikäänkuin keskustelisivat salassa, poissaollessaankin vaarallisesta vastustajasta, mikä taas johti naiset kaikenlaisiin pistopuheisiin, jopa avoimeen suuttumukseen. Kuitenkaan ei ollut ketään, joka ei olisi ylenmäärin suosinut Sidoniaa. Ja juuri sen vuoksi olivatkin naisten ilmeet arvelevia.

Sidonian ollessa poissa piti ylimalkaan varoa. Niinpä oli aluksi puhuttu ruhtinaasta kuin Sidonian ystävästä, kuten he nimittivät minua Marian ystäväksi. Tämä jälkimäinen nimitys oli oikea, mutta mepä emme »unohtaneetkaan itseämme merellä», niinkuin naiset Donjasta sanoivat, emme myöhästyneet »kyyhkysiä ampuessamme». Minä huomautin heille myöskin, että ruhtinas, mikäli he mahdollisesti häntä tarkoittivat, oli tätini sulhanen, minä sitävastoin Marian ystävä. He myönsivät minun olevan oikeassa ja menettelivät sen mukaan. Yleensä he pitivät meitä liian tyhminä oivaltamaan temppujaan tai kuvittelivat paljon savun peittävän meiltä tulen ja luulivat olevansa suuria sotapäälliköitä, kun esittivät meille naamiaisiaan. »Onni rakkaudessa, onnettomuus pelissä» oli sananparsi, joka usein toistui. Maria ja minä pidimme sitä karkeana. Kun se kerran taas tuli kuuluviimme, sanoi Maria rauhallisesti: »Sellaista teidän ei pitäisi sanoa meidän kuultemme, hyvät herrat. Se ei ole sopivaa.» Ja kun häneen tuijotettiin sanattomina, jatkoi hän: »Varsin ystävällistä on, että sallitte meidän istua seurassanne, mutta emme istu täällä kuulemassa epähienouksia perheen jäsenistä.»

Saavutimme naisten hyväksymisen, loordi Berrick nyökkäsi myöntävästi, Bob päästi oljen, jonka läpi hän imi whiskyään, suudellakseen Mariaa kädelle ja tarjotakseen minulle savukkeen, mutta parooni Steinberg mutisi: »Pojanviikari kunpa tietäisit —» ja jätti nopeasti hyvästellen pöydän. »Madame, minä olen teidän», sanoin silloin osaaottavasti rouva Camillalle, millä tarkoitin: Surkuttelen teitä, teillä on hirvittävä mies! Puhuin hänelle kuin Bobin ystävättärelle, ja rohkeuteni näytti kaiketi myötätuntoni välittömältä osoitukselta.

»Mutta olkaa varuillanne, Claus», pilaili hän. »Mieheni on tänään saanut virkasiirron Strassburgiin.»

»Taas yksi!» pääsi minulta.

»Miksi yksi?» tahtoi Maria tietää.

Synkästi uhaten vastasin:

»Taas yksi sikäläinen.»

Camilla rouva nyökkäsi ivallisesti:

»Aivan oikein, taas raakalainen, joka tulee elämään luoksenne kuin mikäkin jumala Ranskaan. Eikö totta, niinhän sanotaan teillä? Minä suojelen teitä, Claus. Hän ei saa tehdä teille mitään.» Näin sanoen hän laski valkean pyöreän kätensä pääni päälle.

Kiitollisena tästä äidillisestä hyväilystä uskoin hänelle:

»Markiisitar ja minä olemme antaneet rouvalle nimen _Europa_.»

»Europa?» Hän oli kauhistunut. Loordin silmissä häivähti hymy.

Maria kuiskasi jäätelönsä sekaan: »Ei tunne sitä olentoa», ja huudahti Bobia tuupaten:

»Kuule, kutsu meidät teelle Stabilimentoon. Mutta sinun täytyy tilata pöytä ihan edestä rannalta.»

»Niin», vastasi Europa hyväntahtoisesti, »juokaamme teetä Lidolla». Bob, kumartuneena lasinsa yli, nyökkäsi, laskematta irti korttaan. »Mutta teidän pitää vain ensin sanoa: olenko minä kartan näköinen?»

»Kuin jumalatar, madame!» huudahdin silloin. »Europa on muinaisajan jumalatar.»

»Muinaisajan?» huudahti hän todella kauhistuneena.

Hän tyyntyi kuitenkin, kun loordi vakuutti: »Totta, paroonitar, Europa on muinaisajan jumalatar, ja hän kuuluu olleen hurmaava nainen. Todistukseksi kerrotaan, että suorastaan itse jumalten isä Zeus otti härän muodon vietelläkseen hänet.» Se kysymys, miksi Zeus senvuoksi oli valinnut juuri härän muodon, jäi vastauksetta, koska kahvilasoittokunta äkkiä mahtavin lyönnein aloitti »Marcia realen».

Heti yhtyivät siihen muiden kahviloiden soittokunnat.

Hypättiin pystyyn, noustiin pöydille ja tuoleille, huudettiin, viittoiltiin.

»Näetkö tuolla pientä luutnanttia, joka astuu torin poikki?» kysyi Bob. Seisoimme kiinni toisissamme pienellä pöydällä, Maria, Bob ja minä, ja Bob osoitti whiskylasilla ulos. »Se on kuningas.»

Tänä päivänä siis, vähää ennen päivällistä, näin Italian kuninkaan. Hänessä ei minusta ollut mitään, mikä olisi muistuttanut valloittajaa.

Kello kolme olimme Maria ja minä matkalla Lidoon.

* * * * *

Menimme katetussa gondolissa. Kaupunkia ympäröivät kaikkialla ukkospilvet, kuoleva aurinko paistoi laguuniin, kalat hyppelivät näkymättömässä ongessa vedestä. Ria degli Schiavonin valkeat rakennukset häikäisivät silmää, niin ilkeän valkoisia ne olivat, ja tummat imivät itsensä täyteen pimeyttä, paisuen kuin sienet. Kaukaisten sinisten vuorenselänteiden yli pyyhkivät salamat; silloin leimahtivat vuoret ja laaksot, näki metsäin ja niittyjen vihreyden ja kallioiden kirkkaammat värit. Sieltä ei kuulunut mitään jyrinää, ja merenkin yläpuolella välähtävät salamat, jotka riippuivat kuin piiskansiimat ilmassa, synnyttivät ainoastaan heikon äänen. Vene näytti vain työläästi pääsevän eteenpäin sakeassa vedessä.

Puhkeaisiko rajuilma, ennenkuin ehtisimme Lidoon, kysyin.

»Toivottavasti», kuiskasi Maria, kädet polvien ympäri kiedottuina, ja nojautui huokaisten olkapäätäni vasten. Hänen puoleltaan se jo alkaa, ajattelin... Ennen gondoliin astumista olin varoittanut häntä, että meidän mieleemme ei suinkaan saisi juolahtaa matkia Sidoniaa ja ruhtinasta. »Matkia?» oli hän synkkänä vastannut, »matkia?» Tuskin vene oli työnnetty rannasta, kun hän oli käynyt kiinni ranteeseeni ja huudahtanut: »En matki mitään, ymmärrättekö, Claus? Minun ei ole tarvinnut odottaa Sidoniaa.» (Viimeinen lause jäi minulle arvoitukseksi.) Senjälkeen hän oli asettunut viereeni väijyksiin, kyyristyneenä, kulmakarvat korkealla.

Muuten vapisivat jalkani. Maria hymyili. Hymyili itsepäisesti ja omituisella tavalla. Nyt otin hänen päänsä käsieni väliin ja katselin häntä, koetin tunkeutua sen hymyn pohjalle, joka liikehti silmien ja suun ympärillä, tuon hymyn, joka oli syntynyt Sidonian »häämatkan» päivänä.

»Siitä lähtien te hymyilette noin», puhuin tukehtuneella äänellä.

»Niin, Claus, siitä lähtien.»

»Minkä tähden? Sanokaa, minkä tähden? En ymmärrä mitä se merkitsee?»

»Se merkitsee paljon.»

»Mitä? Sanokaa, Maria!»

Tyttö veti päänsä pois ja työnsi sen heti uudelleen rintaani vasten, tarttui käsivarsiini, ojensi pitkät jalkansa, niin että kannoin koko hänen painoansa, ja vaivuimme taaksepäin patjoille.

»Koska siitä lähtien kuulutte minulle», kuiskasi hän. Tunsin hänen lämpimän henkäyksensä korvassani. »Minulle, Donjan sijasta, minulle!» Hänen huulensa sipaisivat kosteina korvani yli, lipuivat kaulalleni. Tahdoin hypätä ylös, tarttua hänen päähänsä, suudella häntä tai lyödä, mutta hän painoi minut ohimollaan alas.

»Ette saa kurkistella, Claus», kuiskasi hän, »ei kurkistella». Huoaten hän lepäsi päälläni, vielä puristaen käsivarsiani, jalat polvillani. »Anna minun rakastaa sinua, ei, sinä et tee minulle mitään, et tee minulle mitään, hiljaa, Claus, hiljaa! Anna minun suudella sinua, voi, emme tee mitään pahaa, ei, anna minun vain vähän, vain vähän...» Hän sinutteli, yhä sinutteli!

Silloin paiskasi isku meidät toisistamme, tyttö lensi sivuttain pohjalle, minä takaperin nurkkaan. Katos vapisi, vene heilui. Ruskea käsi näkyi ikkuna-aukossa, etusormi ojennettuna, ja soutajan ääni huusi:

»Katsokaa, lapset, tuossa menee amiraali!»

Puolitajuttomina tottelimme ja kiiruhdimme katsomaan ulos. Maria ei ensin noussut lainkaan koholle, sieppasi vain takin polvilleen.

Ulkona kiiti ruhtinas ohitsemme, valkoisessa moottoriveneessä — vierellään suuri, vaalea nainen. Molemmat katselivat äreinä eteensä.

Aurinkoa ei enää näkynyt.

Tumma laguuni oli kohotettu taivaaseen, ja vesi poreili kuin äänettömästi kiehuen.

Ruhtinas osoitti pitkällä käsivarrellaan taivasta. Samassa he sivuuttivat meidät.

Tyttö ja minä tuijotimme toisiimme silmät pyöreinä, kunnes äkkiä salamoi. Salamaa seurasi huumaava jyrinä. Maria istahti viereeni, kiiruhtamatta. Hirmumyrsky kulki yli laguunin. Salamat kiertyivät keriksi, joita jyrinä tahtoi nuijaniskuilla selvittää. Gondoli lensi, sateen piiskatessa sitä. Minkätähden vaivuimme itkien toistemme syliin? Emme tunteneet mitään pelkoa. Ihanaa oli niin lentää! Välitimme yhtä vähän amiraalista kuin Sidoniasta tai vieraasta naisesta, joka oli anastanut toiselle kuuluvan paikan valkoisessa veneessä. Sidoniaa ajattelin vain siksi, että tunsin olevani onnellinen ja siis annoin hänelle nyt anteeksi. Maria rakasti minua! En milloinkaan olisi uskaltanut vakavasti uskoa, että hän minua niin rakasti, yli kaiken ymmärryksen, ihan hulluna, kuten oli alkanut — ihmeellistä, sensijaan että, kuten tähän asti, hyväilisi minua vain oikullisen hellällä tavallaan. Maria rakasti minua! Mitä minulle voisi vielä tapahtua? Kuka voisi olla vahvempi kuin minä, jolla oli kaikki maailman autuuttavat voimat rinnassa? Maria! Minä ja Maria!

Kun sitten olimme lakanneet itkemästä ja mielettöminä nauroimme toisillemme, oli meistä vaikeata estää ruumistamme vapisemasta ja hampaita kalisemasta.

Gondoli törmäsi kovasti rannalle, ja me hyppäsimme maihin. Ankarassa sateessa autoimme ohjaajaa kiskomaan venettä ylös. Silloin löi tyrsky korkealle yli sääriemme. Kun siitä pääsimme, juoksimme kaikki kolme, ohjaaja edellä, pahimmassa sateessa, kunnes äkkiarvaamatta seisoimme ajurin vieressä, joka oli paennut vaunujensa sisälle. Hän teki meille tilaa ja lohdutti vedenpaisumuksen loppumisella, mutta se herätti Mariassa äkillisen, huumauksentapaisen raivon, jonka valtaan hän näkyi mielellään antautuvan. Oli hävytöntä, huudahti hän, _sfacciato_, antaa likomärän naisen, lisäksi markiisittaren, odottaa pahalta haisevissa vaunuissa, ja hän vaati, että ajurin oli heti vietävä meidät kylpylaitokselle, jossa hän voisi muuttaa vaatteita. Mies kieltäytyi nauraen, mutta kun lupasin hänelle juomarahaa, pujahti hän yhtä tyytyväisenä sateeseen, ja täyttä laukkaa, paksussa liejussa, jota vain loiskivien lätäköiden suihkut liuottivat, ajoimme saaren läpi.

Irroitin punaisen nauhan Marian palmikosta sillaikaa kun meitä heitettiin sinne tänne ja pistin sen povitaskuuni. »Muistoksi», sanoin. »Se ei ole paljon, Claus, mutta alkuna se käy laatuun. Mitä teen nyt palmikolleni? Onko sinulla taskuveistä?» Nopeasti hän sivalsi sukkanauhan poikki, leikkasi sen pituussuuntaan halki ja sitoi, sittenkun oli toisen puolen taas pannut paikalleen, toisen puolikkaan palmikon päähän ruusukkeeksi, napsautti siihen sormillaan ja puhalsi sitä:

»Kas niin. Valkoinen kuin häissä. Puuttuu vain vielä oranssinkukka... Tiedätkö mitä? Ostan pari oranssinkukkaa ja pistän ne sukkanauhaan. Niin, Claus, niin minä teen.»

»Entä minä?» kysyin. »Minunkin puoleltani täytyy tapahtua jotakin erikoista — sukkanauha ei riitä! Sano, Maria, mitä minun pitää tehdä?»

Hän mietti hetken, ennenkuin, suu korvani lähellä, vastasi:

»Unohtaa Donja...»

Meiltä ei ollut mennyt viittä minuuttia matkalla rantaan, ja kun astuimme Stabilimenton avaralle puuparvekkeelle, kimalsi kirkkain auringonpaiste yli meren. Ensi kerran näin Adrianmeren.

Se ei missään suhteessa muistuttanut Pohjanmerta, jota aina olin pelännyt, vaikka äitini sitä rakasti ja kertoi minulle tarinoita, joiden piti herättää minussa luottamusta siihen. Meri täällä oli pelkkää rakkautta! Käsi kädessä juoksimme kaiteen reunalle saakka, parveke kajahteli askeltemme alla.

Maria Capponi, ajattelin, tuo on sinun taivaasi, tuo on sinun sydämesi — siltä näyttää varmaankin sisimmässäsi, kun nukut... Se on leikkikenttämme, paljain jaloin tulisi meidän juosta sen yli... Meillä pitäisi olla sinisiä, valkoisia ja kultaisia palloja ja suuria hopeavanteita, joita vierittäisimme pienten aaltojen läpi... Tahtoisin ottaa siitä kappaleen mukaani kotiin, puutarhan kalalammikkoa varten, silloin olisit aina luonani, ja me leikkisimme tuon pienen merenkaistaleen kanssa...

Päästyämme kaiteen luo katselimme tarkasti toistemme piirteitä, ja mitä kauemmin toisiamme tarkastimme, sitä vakavammiksi kävimme ja lopuksi kohotimme kätemme, panimme ne vierekkäin ja tarkastelimme niitäkin, työnsimme sormet sisäkkäin ja pidimme silmällä, kuinka ne yhdessä liikkuivat.

»Tahtoisin nähdä rintasi», sanoin hiljaa.

»Jos tahdot», vastasi hän samalla tavalla.

»Kokonaanko?»

»Kokonaan — ellei se ole syntiä.»

Päästimme kuitenkin äkkiä toistemme kädet kuin ne olisivat polttaneet ja samassa huomasimme Bobin.

Hän istui pää pystyssä pöydän ääressä ja tarkasteli unikuvarintamaa. Hänen kätensä käänteli hitaasti lasia, joka oli täynnä vatunväristä juomaa. Kun astuimme hänen luoksensa, sanoi hän toverillisesti:

»Ajatelkaa, Claus, hän on työntänyt minut syrjään.»

Pyysin häntä sinuttelemaan itseäni. Hän taputti minua poskelle ja tarttui samalla Marian käteen.

»Hyvin hauskaa. Kiitoksia. Te sinuttelette kai myös toisianne?»

Kun vielä olin suutuksissani sen johdosta, että olin punastunut, mikä nähtävästi huvitti Bobia, teki ystävättäreni hovikumarruksen:

»Suosiollisella luvallanne, markiisi Ganymedes.»

Hän rypisti otsaansa.

»Ganymedes?»

»Eikö demoiselle Europa, naimisissa oleva Steinberg, ole työntänyt teitä syrjään?»

»On tosiaankin», huudahti Bob ja kohotti punaisen lasin päin aurinkoa. »Niin hän on tehnyt. Se on satumaista.»

Saadakseni punastumiseni unohtumaan sanoin terhakasti:

»Kenties hän on saanut selkäänsä.»

Bob tyhjensi lasinsa.

»Mahdollista», arveli hän ja nyökkäsi minulle vakavasti.

Nyt vasta, kun hän kääntyi tarjoilijaan päin, hän huomasi, kuinka märät vaatteet olivat takertuneet meihin kiinni. Hämmästyneenä hän kysyi, olimmeko pudonneet veteen, ja ihmetteli, kun kerroimme myrskystä laguunilla ja vasta kun Maria uudestaan oli viitannut märkään maahan, muisti hän, että täälläkin oli ollut pieni sadekuuro.

»Näette, että minä en ole märkä», sanoi hän. Ei kylläkään ulkonaisesti, arveli Maria silmäten tyhjää lasia. Ja hän ahdisti Bobia, kunnes kävi selville, että hän sateen lähetessä oli paennut katettuun halliin ja ottanut lasin mukaansa. Bob ei näyttänyt välittävän hänen pilanteostaan, vaan vieläpä ojensi hänelle ystävällisesti lompakon ja pyysi häntä hankkimaan meille kummallekin vaatteet niistä myymäläkojuista, joita oli kyhätty kävelyhalliin.

Kun näimme eräässä näyteikkunassa merimiespukuja, astuimme sisään, ja Maria pyysi kaksi pojanpukua.

»Meillä on sopiva hame neidille», lohdutti myyjätär.

Ei, Maria halusi pojanhousut.

Tyrkkäsin häntä nuhtelevasti, mutta hän käänsi nauraen minulle selkänsä ja seurasi myyjätärtä takahuoneeseen.

Heti senjälkeen hyökkäsi arvoisa rouva, Marian puolikenkä kädessä, ohitseni ulos kaupasta.

»Claus», kuulin huudettavan, ja äkkiä nousi sydän kurkkuuni — astuin kolme askelta eteenpäin.

»Claus, nyt saat tulla.»

Silloin kohotin verhoa.

Maria istui alastomana plyyshisohvalla, paremminkin sanomalehdellä, joka oli levitetty tahraisen patjan päälle.

Yhdellä sanalla hän pysähdytti minut: »Seis... sinä jäät siihen seisomaan.»

Se oli vanha huonekalu, jolla hän istui, ja itse hän hohti kosteana nuoruudesta. Kuin suuri hillitty valo hän välkehti romuhuoneessa. Minä näin myöskin: hänen pyöreitten rintojensa ympärillä oli kehä, samoin kuin hänen silmäteriensä ympärillä, mutta tumman merivahan värinen.

»Nyt lähde, pian tulee eukko.»

Hän ei liikahtanut ja puhui hampaitten välistä, muuttamatta ilmettäkään, kaiketi siksi, ettei häiritsisi katselemistani. Meillä ei ollut paljon aikaa, ja minun piti nähdä hänet hyvin, joutumatta ainoankaan hänen liikkeensä takia hämmennykseen... Kun annoin verhon painua takanani, kuulin kuinka hän huokasi syvään ja hypähti pystyyn.

Silloin hyökkäsi jo myös arvoisa rouva sisään, kenkälaatikko kainalossa, ja pari minuuttia myöhemmin seisoin vastapäätä nuorta poikaa, joka hautasi kätensä housuntaskuihin ja sylkäistyään sivulleen kuin merimies kehoitti päänliikkeellä minua kiirehtimään — hänellä ei muka ollut aikaa odottaa kauan, hänen aluksensa oli jo selvä purjehtimaan Cythereen. Silloin minun todellakin täytyi hämmästyä.

Marian palmikko oli pistetty vihreän samettisen sadelakin alle, kaikki hänen suloiset muotonsa olivat karkeasti naamioidut, ja hän näytti paljoa pienemmällä kuin muuten. Mikä kömpelö olento — hän, jonka juuri äsken olin nähnyt niin täydellisenä suloudessaan, jokainen pikku piirrekin hienosti muovailtuna, kuin leijailevana edessäni! Olin syvästi järkytetty, ja hän, kun hänen hyväksymistä pyytävä katseensa jäi vastaamatta, nähtävästi samoin.

Bob, juuri täytetty lasi edessään, näki meidän tulevan, tai paremminkin, ei nähnyt meidän tulevan. Vasta kun Maria oli ilmestynyt hänen eteensä, tuli hänen silmiinsä eloa, ja se oli kauhistuttavaa. Hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi, pää retkahti taaksepäin, ja äkkiä hän hypähti kuin jousen lennättämänä pystyyn. Hän kumarsi syvään, kietoi kätensä Marian jalkojen ympärille, nosti hänet ilmaan, painoi hänet itseään vasten, ja sitten, kuin kiipeisi häntä pitkin ylöspäin, antoi hänen ote otteelta luisua alas. Kun heidän kasvonsa osuivat samalle korkeudelle, pelästyin niiden samannäköisyyttä. Ja nyt Maria päästi sydäntäsärkevän huudon.

Heti Bob irroitti käsivartensa.

Hän olisi pudonnut, ellen olisi ottanut häntä vastaan.

»Sinä olet hullu enkä minä», sammalsi hän ja laskeutui horjuen tuolilleen.

Maria sihisi:

»Kuinka uskallat nipistää minua! Sietäisit saada korvapuustin!» Uhaten hän nosti kätensä, ja kenties hän vain siksi oli lyömättä, että veli sillä hetkellä teki ristinmerkin.

Tämä liike saattoi Marian niin hämilleen, että hän katsahtaen minuun hätääntyneenä syrjäsilmin, nopeasti livahti pöydän toiselle puolelle ja tarkasteli sieltä käsin veljeään. Bob löyhytti nenäliinalla kasvojaan.

»Antakaa anteeksi, lapset», sanoi hän hengästyneenä, »ajatelkaa... ehkä olen kaatuvatautinen».

»Mikä sinä muka olet?» kysyi Maria, ärtyneet sormet suun edessä. Bob kohotti silmänsä häneen:

»Sellainen — kuin isoäidin kuski.»

»Hyi», sanoi Maria lyhyesti. Hän tarttui teekannuun ja alkoi kaataa kuppeihin. »Juokaamme, gondolimme soutaja odottaa. Claus, tahdotko auttaa minua voin levittämisessä leivälle? Bob ei pysty siihen.»

»Hän on pudonnut lukemattomia kertoja kuskipukilta», kertoi Bob kasvot käännettyinä poispäin, »mutta koskaan hän ei ole vahingoittunut. Ihmisillä on onnea.»

Silloin Maria otti hänen lasinsa — »loordi Whisky, sallitteko?» — ja heitti sen mereen.

Kumartuessaan kaiteen yli nähdäkseen, kuinka lasin kävi, Bob mumisi:

»Se oli amerikano, pikku sisko. Sinun mieliksesi en tilannut whiskyä. Tämä on maailman palkka — ja hiukan liian suuri kunnia limonaadilasille hukkua valtamereen.»

»Ole iloinen, Bob! Me olemme niin hyvällä tuulella, Claus ja minä! Tiedätkö mitä? Siunaa kihlauksemme! Tiedätkö, Bob, me olemme yllättäneet ruhtinaan erään vaalean naisen seurassa. He olivat yhtä huonotuulisia kuin sinä.»

»Niinkö? Vai olette jo saaneet heidätkin näköpiiriinne? Niin, tehän tiedätte kaikki.»

»Bob, hän näytti ruhtinaan rouvalta!»

Bob hienonsi valkeilla hampaillaan voileipää, koskematta teekuppiin, jonka sisar aika-ajoin työnsi hänen kätensä lähettyville.

»Ollakseen oikeudenmukainen täytyy jo sanoa: kuin hänen eronnut rouvansa», vastasi hän.