Part 15

»Per gli rii Manin, San Paolo, San Lucca», oli loordi käskenyt kuljettaa, se oli hänen tiensä, hän käytti sitä aina ja suositteli samaa minulle erittäinkin siinä tapauksessa, että saapuisin matkailuaikana enkä haluaisi hyppelevien gondolien seassa joutua moottoriveneiden tahrimaksi, kuormaveneiden muuria vasten puristamaksi ja soutajien kirkunan saattamana kanavien läpi ajautua hotellin edustalle saakka. Se oli hiljainen tie syrjässä matkailija-liikenteestä. Tapasi vain rakastelevia pareja, jotka ilmeisesti eivät kenestäkään välittäneet, ja ruumisarkkuja, jotka vielä hiljaisemmin matkasivat San Michelen hautausmaasaarelle.

Aallonmurtajan luona astuimme pois veneestä. Mennessämme Markustorin poikki loordi antoi minun vielä sumussa silmäillä Napoleonin sotaista neroutta, hän kun oli purkauttanut erään kirkon torin itälaidalla ja pystyttänyt sijalle prokuraattorien palatseja vastaavan pilarikäytävän. Siitä oli ympäristön säännöllisyys parantunut muistuttaen sotilasneliötä, mutta myöskin Markustori sai vasta nyt oikean, ilmeikkään muotonsa: suuren suljetun pihan muodon, joka oli kuin kaupunkiin nähden liian laajan Markuskirkkoon johtavan pääsyn edusta, kuin ylevien kulissien välinen ulkoilmanäyttämö. Tämän teki Bonaparte niiden kahden korvapuustin välillä, jotka suurtakaan ääntä synnyttämättä lakaisivat pois puolitoista tuhatvuotisen tasavallan.

Loordi Berrick tarttui käsivarteeni. »Kysyn itseltäni, Claus, rakastiko hän vanhenevaa Josephineä mustasukkaisuudesta vai pikemmin sen vuoksi, että hän kadehti kansankomissaari Barrasia, joka Josephinen vuoteessa laiminlöi korkeamman, tasavaltaisen mustasukkaisuuden ja antoi puolison nousta tarumaiseksi voittajaksi ja muidenkin kuin sotilaiden epäjumalaksi. Tietysti se, joka astuu valtaistuimelle, ei piittaa vuoteesta, jossa kilpailija unohti velvollisuutensa, ja hylkää vaimon, joka on tehnyt hänet kylläiseksi silti itsekään näkemättä nälkää... Tietenkään ei Venetsia voinut hänelle mitään luulotella. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Claus, lämmitämme nyt itseämme neljänneksellä vanhaa chiantia.»

Kun astuimme Piazza Goldonille, purjehti Ingels paljain päin ohitsemme lainkaan huomaamatta herraansa. Mutta hänen kasvonsa eivät loistaneet sinipunaisina, kuten hotellissa väitettiin, vaan tiilenpunaisina niukan, punaisen harjastukan alla, eivätkä hänen silmänsä pullistuneet ulos päästä, vaan uivat sinisessä vedessä. Trattoria all' Ombra di Goldoni oli pitkä, matala huone karkeasta puusta tehtyine pöytineen ja tuoleineen; siellä istui sekä kansanmiehiä että hyvin puettuja herroja. Kaikki joivat samaa tummanpunaista viiniä, kaikki puhuivat yhtaikaa Stratasta, tästä toisen mielestä »uuden maailman tähdestä», toisten mielestä »mielettömän käteen joutuneesta tulisoihdusta».

»Saattepa nähdä, Claus», sanoi loordi Berrick, »Strata tulee vielä työväestön suuri kansainvälinen tenori». Jonkun ajan kuluttua hän lisäsi: »Hän laulaa vain liian kauniisti, ollakseen uskollinen, ja hän tietää olevansa Bonaparlen kaltainen.»

Viini maistui mullalta ja huuhteli suloisesti suulakea, yleisen hälinän vaikutuksesta oli hiljaista meidän ympärillämme, ja sikaarinsavu peitti meidät melkein näkymättömiin. »Tosiaan», arveli loordi, »ei ole muuta mahdollisuutta kuin vallankumous. Joko alhaalta tai ylhäältä käsin, ellei molemmilta perätysten tai sekaisin. Me istumme lujassa. Ei ole mitään hätää. Tosiaan, jonkun ajan kuluttua täytyy ihmiskunnalle tapahtua jotakin... Tuolla siis» — hän osoitti päännyökkäyksellä sisäänastuvaa kalastajajoukkoa — »tuolla siis tulevat uudet herramme... Jumala auttakoon teitä, pojat, kaikki olemme kerran aloittaneet kuin te.»

Ulkona seisoi jalustallaan runoilija Goldoni markiisin puvussa ja hymyili sumuun. Viluiset kyyhkyset lämmittelivät hänen luonaan, istuivat hänen olkapäillään ja hatullaan, ja yksi joukosta heilutteli pyrstöänsä hänen nenänsä päällä.

* * * * *

»Pohjoisen sumun» tympäisemänä, suuttuneena pikku Hartmanniin, joka aina maalaili aurinkoa, vaikkei sitä voinut nähdä muualla kuin postikorteilla, kun taas hänen äitinsä vaani museoissa ja kirkoissa »hyvää valaistusta», liikutettuna mitä syvimpään (»Pauvre humanité!») suruun Venetsian aatelin hilpeästä historiasta, josta markiisitar Capponi esitti hänelle muutamia esimerkkejä, äitini matkusti kanssamme pois ensimmäisenä kirkkaansinisenä päivänä, joka loi heleitä varjoja ja kultasi kyyhkysten kupukauloja Markustorilla.

Juuri näin, arveli hän, käyttäytyivät vitkastelevat tavaranhankkijat, kun hulttiomaisuuteen kyllästyneenä tarmokkaasti peruutti heiltä tilauksen. Silloin he äkkiä rynnistivät sisälle.

Annele ilki Vicenzaan asti voimatta ilmoittaa syytä.

Apotti luki tyytyväisin kasvoin rukouskirjaa. Vielä kerran oli hänen suojattinsa välttänyt vieraan maan tuhatkertaiset vaarat! Ja nyt kiidimme onnellisesti aidattuun kotimaahan takaisin.

Jouluksi toin koulusta kotiin todistuksen, johon historian numeron kohdalle lisätty: »Osittain perehtynyt kuitenkin kykenemätön käsittämään suuria historiallisia ilmiöitä ja maailmantapauksia.» Isäni luki oraakkelin yhä uudelleen ihmetellen. Lopulta hän arveli: »Sinä olet varmaankin sanonut jotakin keisaria vastaan.»

Mutta apotti Simon hymyili tavalla, joka osoitti hänen olevan asiasta perillä. Hänen ehdotuksestaan alleviivasin opettajan merkinnän ja lähetin todistuksen loordi Berrickille Lontooseen. Hän vastasi onnittelusähkösanomalla. »Älkää vain lannistuko», kuului se, »heidän maailmanhistoriansa on huijausta. Todella suuret miehet eivät riemuitse voitoistaan kuin ihmissyöjät.»

TOINEN OSA

XIV. ÖLJYPUUMAA

Äkkiä vilisi junassa valkopukuisia, punahattuisia naisia, suut myös punaisina, ja heti senjälkeen tuli näkyviin meri. Se oli kirkkaansininen ja välkähteli.

Mutta mitä oli ajateltava nuoresta miehestä, joka hypähti istuimella ja ojennetuin käsivarsin kurottautui ikkunasta kuin tahtoisi käsin tarttua mereen tai ainakin punaisiin kallioihin, joita se huuhteli? Varmasti hän oli ainakin yhdenkolmatta ikäinen, mutta käyttäytyi ajattelemattomasti kuin poika.

Samassa vaununosastossa istui vielä hollantilainen aviopari, joka jo pitkän aikaa oli unisena tirkistellyt eteensä. Kun nuori mies nyt kääntyi, nauroi hän heille ääneensä. Hahaha! nauroi hän, ihan aiheettomasti ja oikeastaan säikähdyttävästi vieraalle avioparille ja lisäksi nyökkäsi vallattomasti ensin mewrouwille, sitten mijnheerille. Mitä tämä merkitsi? Mewrouw ja mijnheer pyyhkäisivät silmiään ja liikahtivat hiukan istuimillaan, saadakseen selville syyn äkilliseen hälyyn. Silloin oli nuori mies jo pujahtanut raivokkaasti eteenpäin kiitävän junan käytävään.

Tietysti se ei merkinnyt mitään, ainakaan ei sellaista, mikä olisi herättänyt avioparin harrastusta. Siinä oli vain etelän valo valtavasti koskenut Claus Breuschheimiin, joka taas kerran katseli ympärilleen D-junassa, nähdäkseen, niitä satumaista siinä olisi.

Nyt, kun vauhti hipoi taivaan avaruutta, täytyi ihmistenkin jotenkin irtautua maallisesta tomumajastaan, ja Claus tapasikin vaunukäytävissä ihan uusia olentoja, joilla oli mitä hennoin ruumiinrakenne ja päättävä ilme. »Tulessa hopeoituja», pälkähti hänen päähänsä, kun hän tarkasteli kapeita, lujia kauloja, ohuita, mutta joka liikkeessään erinomaisen vankkoja olkapäitä, polvia ja nilkkoja eikä hän vain ajatellut voiman ja sulouden yhtymistä, vaan myöskin ulkonaisen esiintymisen pitkälle kehitettyä ja nähtävästi täydellistä hienostumista. Kaikki nämä naiset olivat valkopukuisia, ja heillä oli päässään pieni punainen hattu tai turbaani, ja kaikilla oli hurja, punainen suu. Heidän seuralaisensa suojelivat heitä miehisellä arvollaan, joskus myös musiikilla. Clausin täytyi olla varuillaan, ettei äkkiä nauraisi hahaha! ja nyökkäisi yhtä tuttavallisesti sinestä junaan sataneille enkeleille kuin noille vanhanmaailman ihmisille, hollantilaisille omassa osastossaan.

Niin, se oli Claus Breuschheim, pitkäksi venynyt vuosien kuluessa, vieläpä hiukan kumara, nykyään mies ja kuitenkin vielä lapsi. Joka tapauksessa mies, entinen saksalainen sotilas, myöskin jo kihloissa, mutta terveytensä menettänyt sotilas, joka oli vapautettu palveluksesta ja lähetetty töintuskin toipuneena keuhkonpääkatarrista etelään, tietysti italialaiseen etelään ja sulhasena rakastaja, joka ei ainoallakaan vakavalla ajatuksella ollut kiinnittänyt huomiota avioliittoon... Niin, se olin minä, ja kaukana pohjoisessa, Kölnissä, uneksi eräs tyttö minusta, Doris, morsiameni, Doris von Kieper; olimme juosseet toistemme syliin tietämättä toisistamme mitään. Olin oppinut tuntemaan hänet eräissä upseeritanssiaisissa, Kölnissä, toisessa majoituspaikassani. Silloin aloitimme heti haaveellisen dueton, valitsimme suoraapäätä toisemme, hetken salaperäisyyden jälkeen astuimme ilman arkuutta maailman silmien eteen. Ei edes Kölnissä ollut ennen sellaista nähty — siitä olimmekin aika ylpeitä. Vielä tanssiaisten kestäessä saatoin hänet sisarensa Pian kanssa kotiin. Kun vanhemmat tulivat puolenyön aikaan, tapasivat he meidät kiireesti toimeenpannun kihlausaterian äärestä. Doriksen, Pian, minut ynnä Arno von Steinbergin ja tyttöjen erään ystävättären, jotka oli puhelimella kutsuttu paikalle. Ja senjälkeen jatkui kaikki hyvin hauskasti, me taistelimme perheitämme vastaan. Perheet näet selittivät juhlallisen häveliäästi tahtovansa odottaa ainakin täysi-ikäisyyttäni, ennenkuin lausuisivat ajatuksensa — mikä pulppuava ilonlähde meille kolmelle, Dorikselle, Pialle ja minulle, nämä puoliksi säikähtäneet, puoliksi ihastuneet ja täydellisesti hämmentyneet omaiset, jotka esiintyivät kuin näyttelisivät kohtaloa!

Eräällä yöharjoituksella sain kuitenkin keuhkonpääkatarrin (jolloin vanhempani joutuivat ihan suunniltaan, koska tuberkuloosi oli monta kertaa pahasti ahdistanut sukuamme), makasin kuumeisena ja hiukan huolestuneena vuoteessa, ja lääkärit tulivat ja menivät. Lopulta tuli kuuluisa professori, nyökkäsi ystävällisesti ja lähetti minut etelään.

»Teiltä puuttuu nyt enää vain hyvää ilmaa ja aurinkoa», sanoi hän. »Sitten voitte helposti päästä vaikka kenraaliksi, jos nimittäin haluatte.»

Minä en halunnut.

Pyysin eron palveluksesta ja sain sen. Sotilaaksi en ollut syntynyt, ei, se oli varmaa. Jo korpraalinkin napit olivat saattaneet minut hämille Jumalan ja ihmisten edessä. Joskus tuntui, että olin inhoittava eläintenkesyttäjä, toisinaan, että petin maanmieheni, keisarini ja valtakunnan. Suoraan sanoen, en rakastanut sotilaspukua; sotilassääty oli minusta tukalin ja ilkein kaikista inhimillisistä laitoksista, ja sotilassääty arvasi kai vastenmielisyyteni ja antoi minulle takaisin täysin mitoin.

Ennen muita sen teki ratsumestari von Stulpnagel, Strassburgin ratsuväkiosaston päällikkö. Olin liittynyt siihen joukkoon Arno Steinbergin kanssa vapaaehtoisena, kevytmielisesti, niinkuin tapani oli, koska ratsuväki majaili Strassburgissa enkä voinut aavistaa, että rykmenttiä komensi paholainen. Ja juuri hänen osastoonsa minut oli pistetty, paholaisen osastoon eikä mihinkään muuhun. Vääpeli auttoi minua niin hyvin kuin taisi, en vain löytänyt tilaisuutta murhatakseni Stulpnagelin. Sitä varten arveli vääpeli, tarvittaisiin ensin sota, mutta sen hän voi minulle luvata, lisäsi hän: kohta kun ensimmäiset kuulat vinkuisivat, palaisi ratsumestari von Stulpnagel helvettiin mistä oli tullutkin. Bob, joka joskus saapui pilvessään ottaakseen rouva Camilla Steinbergin mukaansa ja kadotakseen hänen kanssansa joksikin ajaksi, ilmoitti minulle, että tämä silmänräpäys, sota, nähtävästi läheni.

Kerran astuimme kolmisin Bobin pilveen, Maria, rouva Camilla ja minä, pilvi laskeutui erääseen Schwarzwaldin laaksoon, Bob ja rouva Camilla kuhertelivat ja makasivat pensaikoissa, salaisissa sopukoissa, mutta Maria uhkaili. Ellei Strata sitä estäisi, vakuutti hän, voisi sota, suuri sota, puhjeta minä päivänä hyvänsä. Silloin minä olisin hukassa. Ja sellaiselle ajatukselle hän nauroi!

Ajattelin, että hänen ei olisi sitä varten tarvinnut tehdä niin pitkää matkaa, sille hän olisi voinut nauraa Roomassa yksinäänkin.

Mistä syystä siis sellainen puhe, että »hän kaipauksesta minuun ei enää jaksanut kestää» ja että hän Bobin avulla oli kyhännyt kokoon »jättiläisjutun», vain saadakseen nähdä minua puoli päivää?

Stratako, kysyin minä, pieni italialainen kansanmies, voisi estää sodan? Strata, vastasi hän. Strata voisi tulla ministeriksi jos tahtoisi! Hänen käsissään eivät olleet ainoastaan Italian työläiset, vaan koko maailman työväki! Bob tunsi hänet, Bob koetti olla hyvissä väleissä hänen kanssaan Milanossa olevan autotehtaansa takia — Strata, se piti minun tietää, oli muuttanut Torinosta Milanoon, ja Bobin tehtaissa työskenteli monta sataa työmiestä. Selitin, että Stratan muutto Torinosta Milanoon ei vähääkään liikuttanut minua.

Mutta Maria uhkaili vain sodalla, samoin kuin hän uhkaili italialaisella kenraalilla, jonka kanssa hän luultavasti menisi naimisiin — silloin oli minun vuoroni nauraa. Kenraali! Maria! Hän oli varmaankin jo aika vanha, ja mitä oli tullut hänen ruhtinaastansa? Tarkoitin sitä, joka oli tähdissä määrätty!... No niin, kenraali polveutui äidin puolelta ruhtinaallisesta suvusta, ja hän oli tuskin yli viidenkymmenen. »Kenraali? Voi, pieni Claus-parkani, millainen mies hän on!» Muuten tuo kenraali odotti kärsimättömästi! hänen myöntävää vastaustaan, uni oli hänet jättänyt, sitten kun hän oli nähnyt Marian; hän oli kaunis kuin Herkules. Kuten sanottu hän uhkaili Stratalla ja teki pilaa Vivianesta, joka oli uskonut hänelle vuosi sitten, että hän »ikuisesti pysyisi minulle uskollisena», ja nyt tuo viaton oli mennyt naimisiin ranskalaisen upseerin kanssa. Nauru häipyi minulta. Marian häijyys oli suurenmoisesti kehittynyt. Tuon sateisen tapaamisen jälkeen Venetsiassa neljä vuotta sitten emme olleet enää suudelleet toisiamme. Siitä oli tullut loppu.

»Mutta miksi naurat niin mielettömästi?» kysyin.

No, sanoi hän vakavasti, miksi hän ei nauraisi! Tässä istui hän, Maria, ja tuossa istuin minä, Claus, puolet siitä puolesta päivästä, joka kuului meille, oli jo kulunut, enkä minä keksinyt parempaa tekemisiä kuin antaa hänen kiusoitella itseäni.

»En tosiaankaan», sanoin paatuneesti, »keksi parempaa tekemistä».

Mitähän tämä merkitsisi? Se merkitsi — merkitköön mitä tahansa, minä en tutki tässä lainkaan sielutiedettä. Selitin sen itselleni näin: vuosiemme niin erilainen juoksu oli vienyt meidät toisistamme erilleen, yhä harvemmat tapaamisemme olivat omiaan vain lujittamaan vieraantumistamme, niin selitin sen itselleni, luulinpa tällä hetkellä selvästi huomaavanikin, kuinka »luonnollisella, järkevällä tavalla» alusta asti olimme pitäneet puoliamme toisiamme vastaan.

»Maria», esitin, »olen sitä mieltä, että meidän nyt olisi aika ruveta hyviksi ystäviksi —»

Pitemmälle en päässyt, hän nauroi taas katketakseen, jopa heittäytyi ruohoon pitkälleen. Siinä hän makasi ja nauroi, uhkea, vapiseva suu päin taivasta.

Bob ja rouva Camilla ilmestyivät metsän aukeamaan. »Niin taikka näin», arveli Maria, samalla kun nousi ja läimäytti jonkun kerran pukuaan, »tulee sota, ja se toimittaa kaikki kuntoon». Samalla hän tarkasteli minua syrjäsilmällä, pelkäsinkö, mutta minä en pelännyt vähimmässäkään määrässä sotaa. Se ei minusta tuntunut läheskään pahimmalta, vaan voisi esimerkiksi vapauttaa minut helvetillisestä Stulpnagelista.

»Maria», mumisin, »ajattelehan toki, elämäni on kurjempaa kuin orjan».

Tosiaankin, silloin tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä, se ei kestänyt kuin sekunnin, kuitenkin näin sen, näin sen selvästi, sekunnin ajan, sitten hän huusi veljelleen nauraen: »Bob, sotilaselämä on vienyt loputkin poikasemme järjestä, minä olen onneton, hän ei enää rakasta minua — enkä minäkään häntä!» Hän heittäytyi rouva Camillan syliin, oli tekevinään sen leileillään, mutta kuitenkin sujui kotimatka äänettömästi ja suruisesti. Me istuimme kaikki neljä kuin huntujen peitossa.

Seuraavana päivänä jätti rouva Camilla ainiaaksi aviollisen asumuksensa. Parooni haki avioeroa, lähti lomalle ja palasi sitten kotiin Poseniin. Koko Strassburg puhui tästä häväistysjutusta, ja elsassilaiset selittivät tekopyhästi olevansa puolueettomia, samalla kun vähitellen myönsivät, että nainen, joka kohtalon määräyksestä joutuu valitsemaan joko preussilaisen valtiosihteerin ja tyrannin tai italialaisen markiisin ja suurteollisuuden harjoittajan, voisi hyvin »viime hetkellä yrittää pelastautua hyppäämällä ulos ikkunasta».

Wilhelm Tell oli mies, ja hän oli tehnyt pahempaa. Sitäpaitsi paroonitar, protestantin puolisona ja protestanttisesti vihittynä, ei oikeastaan ollutkaan elänyt kirkollisesti pätevässä avioliitossa. Ja tämä kohta oli tietysti ratkaiseva.

Arno jätti ratsuväen ja siirtyi Kölnin jalkaväkirykmenttiin.

Liityin heti häneen, ainoaan ystävääni tuossa helvetissä. Suurella vaivalla onnistui kepponen, yhdessä pakenimme Stulpnagelin ja hänen kidutusvaltakuntansa lähettyviltä. Ja yli Kölnin nousi minulle vapautuksen aurinko, oikea »Jumalan sydän» — ja kädet ojossa hoipertelin sisälle!

Kun ilmoitin Marialle kihlaukseni Doriksen kanssa, en ensin saanut mitään vastausta. Noin kolmen viikon päästä (makasin silloin sairaana asunnossani, ja Doris ja Pia hoitivat minua) tuli painettu kortti, Capponin perheen kiertokirje joka ilmoitti ystäville ja tuttaville heidän tyttärensä Marian ja kenraali X:n kirkollisesta vihkimisestä. Osoite oli Marian käsialalla kirjoitettu, mistä ainakin olin hänelle kiitollinen.

Rivieran pikajunassa katselivat hollantilaiset levottomina hermosairaalta näyttävän nuoren miehen palaamista heidän osastoonsa. Niin, se olin minä, tuo nuori mies, vuosien kuluessa kasvanut, vielä hieman kalpea, ohimot kuumeiset, ei lainkaan hermosairas, vain hieman kumara, ei enää sotilas, vaan vapaa mies, joka molemmin käsin työnsi porttia auki elämään, ja katsohan, tuossa työnteli lempeä meri suurten, punapintaisten kallioiden juurille pieniä vaahtoseppeleitä, korkeudesta paistoi leimuavana turvana aurinko, meren ja auringon välillä kävi kulku, joka viilsi taivaan halki, satoi valkeita enkeleitä, valkeita enkeleitä kasvoissa punaiset pilkut ja punaiset kypärintapaiset päässä, — niin, se olin kai minä, joka ääneen nauraen ja salaisin riemuhuudoin riensin Côte d'Azuria, taivaanväristä, taivaansinistä, taivaallista rannikkoa kohti!

Bob oli kirjoittanut: »Älä mene parantolaan! Se veisi sinut vain maakunnallisesta ahtaudestasi toiseen, vielä vaarallisempaan. Ilmaa, Claus-ystävä, ilmaa! Breuschheim on mainio, ja apotti Simoninne synnynnäinen kirkkoruhtinas, mutta vain kutsuttu, ei valittu, valitettavasti on asia niin — kuinka olisikaan paavin mieleen johtunut hakea juuri Breuschheimistä kirkkoruhtinasta! Mitä te tiedätte Breusch-virtanne varrella, joka ei edes ole tarpeeksi leveä kuvastamaan yhtäkään kolmesta tornistanne, mitä te tiedätte Elsassissa suuresta maailmasta? Pidä varasi, muuten käy sinun niinkuin apotti Simonin, jäät paikallesi. Varovaisuutta, poikani! On jo aika, että teet jotakin kasvatuksesi hyväksi. Tule tänne! Täällä löydät, mitä sinulta puuttuu: suuren maailman!»

* * * * *

Cagnes-sur-Merissä, pienellä asemalla ennen Nizzaa, astuin junasta ja silmäilin turhaan l'amicoa, jonka piti odottaa minua siellä. Kun vihdoin istuuduin kahden amerikkalaisen taakse huonossa kunnossa olevaan raitiovaunuun, lähti se odottamatta huumaavasti kolisten liikkeelle niin että kaikki pelästyimme. Mutta myöskin kuljettaja pelästyi, sillä meidän edessämme jarrutti auto, jonka päälle olimme vähällä ajaa. Eräs nainen hymyili minulle.

»Madam», kuiskasi kunnioittavalla äänellä toinen amerikkalaisista, ääntäen englanninvoittoisesti, minkä jälkeen toinen, joka kirjavalla silkkiliinalla pyyhkäisi otsaansa, päästi kuuluvan kirouksen. Hän nousi myös heti ja hankkiutui astumaan alas raitiovaunusta. Varovaisemmalle ystävälleen hän huusi, että hänellä oli taskut täynnä rahaa ja että hän kyllä saisi »madamin» kääntymään takaisin — millä joku ansaitsi rahaa, oli yhdentekevää, rahaa ansaitsi jokainen mielellään, ja mitä nopeammin, sitä parempi, eikä autossakaan kernaasti ajanut ansiomahdollisuuden ohi.

»Mekin voimme istua hänen autossaan ja mennä Nizzaan!» Hän huusi sen naiselle, mutta tarkoitti maanmiestään, joka kädet ristissä vatsalla istuimeltaan katseli riehuvaa ystävää. Nainen itse näytti vähääkään aristelematta miettivän, olisiko ihmiselle mahdollista hypätä raitiovaunuun astuimelta, jolla amerikalainen seisoi, hänen autoonsa. Ei, se ei varmaankaan käynyt, ja muuten väänsi jo ohjaaja autoa liikkeelle.

Auto oli vahva, leveä ja tilava sinisine patjoineen, ja siinä nainen, lumivalkea brokaatipuku yllään, otti vastaan ympäristön, maailman, ihailun. Pyöreät, ei erikoisen kauniit kasvot, tuhanvaalea tukka, liikkuva kaula, jonka täyteläisyys esteettä laajeten solui olkapäille ja levisi siitä rintaan — varuillaan olevat, mietteliäät silmät.

Nuo silmät! En nähnyt niitä ensi kertaa. Täyteläisen suun hymyily vei minut, kun katseeni siinä viipyi, kaukaiseen menneisyyteen. Muististani sukelsi esiin hedelmätarha, kanat nokkivat, lehvien läpi paistava aurinko väritti kirkkaasti milloin niiden pään, milloin selän tai pyrstön, uneliaana löi kyläkirkon kello. Nopeasti suljin silmäni paremmin kuullakseni. Olivatko ne Rheinweilerin vai Breinschheimin kirkonkellot? Vai tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevan, syrjäisen kylän, kylän, jossa sedälläni Albert Leolla oli hedelmätarha? Vai oltiinko silloin Tourainessa? Siinä tapauksessa makasi täti Mary, villavaippaan kiedottuna, viluisena kuistilla, minun juostessani poikain kanssa uimahousuissa joen ja vuokraajan puolivilliytyneen puutarhan väliä. Oliko nuo vaanivat, mietteliäät silmät lähetetty minua valvomaan? Vai oliko hän pelkästään vieras, jonkun aitauksen takaa nähty, kun hän varpailleen nousten poimi omenan? Missä olivat nuo silmät minua tarkastelleet, missä hämärät toiveeni kohdistuneet tuohon suuhun? Syvältä olemukseni pohjasta nousi muisto, mutta lapsuuteni oli täynnä puutarhoja, joissa liikkui naisia. Ei, tätä en löytänyt enää...

Sillä välin oli kuljettaja naisen viittauksesta ottanut huostaansa hullun amerikkalaisen, vei hänet takaisin istuimelleen ja koetti saada häntä käsittämään, että rouva Giulietta Var pian palaisi St. Pauliin — hyvin pian, söisi vain päivällistä Nizzassa, toisti hän kymmenen kertaan, ja siis päivällisen jälkeen, näytti hän yhtä monta kertaa havainnollisesti pyyhkäisemällä suutaan ja lyömällä sitten käsillään kuin siivillä, silloin hän tulisi kotiin, joten herra saattoi, niin hän vannoi, rauhallisesti jäädä istumaan. »_A chacun son tour_», sanoi hän vielä, mutta sitä eivät amerikkalaiset ymmärtäneet.

Silloin veti raivoava herra esille muistikirjansa ja alkoi sitä selailla. »Kuinka sanoitte», huusi hän. »Mikä on naisen nimi?»

»Giulietta Var», muovaili kuljettaja koko lihakkaalla suullaan: »Giu-li-etta Var.»

Kun herra oli pitkän aikaa selaillut kirjaansa ja toisinaan pyyhkäissyt jonkun kerran otsaansa keltaisensinisenmustalla silkkiliinalla, kohotti hän pikku vihkosta ja osoitti riemuiten paksulla sormellaan erästä sivua. Kuljettaja nyökkäsi.

»Giulietta Var», toisti hän. Hän oli vakavasti ja hartaasti asiassa mukana.

Nyt nyökkäsi myöskin amerikalainen ja alleviivasi kahdesti lyijykynällään nimen, joka ilmeisesti oli muistikirjaan merkitty. Hän ei yrittänytkään lausua sitä.

Ja nyt kiiti juna, raa'asti kalistellen, kohti maisemaa joka oli kuin heijastus taivaasta, kuin kaukaa kuvastuva, kenties unessa jo aikaisemmin nähty seutu. Mutta minä sanoin itsekseni: »Kuinka odottamatonta, milloinkaan en ole tuollaista nähnyt tai ajatellut», ja jouduin suunniltani, niin lensivät ajatukseni ristiin rastiin uusien ulkonaisten vaikutinten ajamina.

Kuljimme kylän kautta, jonka asukkaat molemmilla puolin tietä pistivät päänsä ovista ja ikkunoista katsellakseen meitä, ja tuolla, kylän päässä, missä saattoi luoda silmäyksen taaksepäin valtamaantielle pitkin jumalallista rannikkoa, näytti viimeinen mimosapuu huutavan: »Ylistäkää aurinkoa!» Vaipuva tähtisikermä väritti sen kupariseksi.