Part 14

Usein, kun Piazettalla kovasti veti, istui myös Anne-Marie Hartmann siellä ja maalasi vaihteeksi Rialtoa auringonpaisteessa. Hän oli kuunnellut aamumessua Markuskirkossa, jottei aiheittensa »hyvässä valaistuksessa» myöhästyisi. Kun kiusoittelimme häntä »hartmannilaisen auringon» johdosta, jonka hän loi omasta voimastaan, nauroi hän niin ihastuttavasti, että ympärillä seisovat tyhjäntoimittajat riensivät taputtamaan käsiään ja sitten ojensivat ne vastaanottamaan juomarahaa. Silloin Anne-Marie pyyhkäisi pitkällä, ohuella siveltimellään hiussuortuvan kasvoiltaan ja sanoi, ettei hän voisikaan elää ilman aurinkoa ja että yleensä hänen ihanteensa oli ikuinen aurinko.

Täällä, Rialtolla, annoin hänelle myös vihdoin veljeni Ernstin käärön. »Minulla ei valitettavasti ollut aikaisemmin tilaisuutta», mumisin. Hän pani sen maalausjalustalle ja sanoi ääneen: »Tämä on liikaa! Vasta parin viikon kuluttua! Oikeastaan minun pitäisi antaa se teille takaisin, rangaistakseni teitä.» Pyysin anteeksi ja sanoin, etten tätä ennen ollut milloinkaan tavannut häntä kahden kesken.

»Mitenkä niin kahden?» puhui hän venyttäen ja levitti väkinäisesti silmänsä. »Sen olisitte voinut antaa minulle äidinkin läsnäollessa.»

Loordi Berrick seisoi odottaen sillalla.

»Mahdollisesti _teidän_ äitinne läsnäollessa», sanoin lyhyesti »mutta ei _minun_», ja kiiruhdin loordin luo.

»Millä te suututitte sen pienokaisen?» kysyi loordi. »Hän katsoi suorastaan raivokkaasti jälkeenne.»

»Suuttuiko hän?» sanoin huolettomasti, ja sitten lähdimme taas kiertelemään.

* * * * *

Eräänä yönä kuului kaksi voimakasta paukausta avaruudesta, ja heti senjälkeen kumartui vuoteeni ylitse olento, joka piteli keskipäivän aurinkoa kuin valaan kohotetussa kädessään. Kun vielä ponnistelin voidakseni katsoa tuohon häikäisevään valoon, kohosi sisimmästäni äkkiä nimi Maria valtavana kuin varjo, joka riippui valon liepeillä ja häilynnällään täytti huoneen. Hypähdin vuoteestani ja tartuin käteen, joka piteli valoa.

»Niin, niin, herra parooni», sammalsi olento, »se on totta tosiaan pikku markiisitar. Hän seisoo alhaalla ja odottaa.»

Annelemme! Hän oli ihan kalpea mielenliikutuksesta. »Näyttää siltä, että hänen taas heti on lähdettävä junalla», lisäsi hän kiireesti. Nyt hän oli kynttilänsä liekillä sytyttänyt yöpöytäni kynttilän ja kiiruhti varpaillaan ulos.

Sisäisen myrskysoiton pauhatessa kiskoin vaatteet ylleni, syöksyin ovesta, eteisen läpi, portaita alas, pitämättä edes kiinni kaiteista. Minun täytyi kädelläni suojella kynttilänliekkiä, se oli hengenvaarallista tanssia. Niin tulin halliin ja ulko-ovelle asti. Se oli suljettu. Palasin halliin.

Kynttilä ojennetussa kädessäni seisoin keskellä pimeää huonetta. Ei mitään. Ei ääntäkään.

Silloin polkaisin jalallani ja huusin täyttä kurkkua:

»Maria!»

»Mio dio!» vastasi kaiku pimeydestä, kuulostaen tuskanhuudolta.

»Maria!» kuiskasin rukoilevasti.

»Laske kynttilä viereesi tupakkapöydälle!» komensi hän. »Ja nyt tule!»

Seurasin ääntä, näkemättä jälkeäkään Mariasta.

»Seis! Istu tuohon tuoliin!» kuiskattiin minulle. Tunnustellen istuuduin tilavaan nojatuoliin, jota vasten juuri olin töksähtänyt. Seuraavana hetkenä aukeni yö ympärillämme, ja hän oli luonani. Ensin hän riippui painavana kaulassani ja suuteli minua, ja minusta tuntui kuin olisin kiireestä kantapäähän sukeltanut hehkuun, joka lämmittää ikuisten sydäntä. Sitten hän kyyristyi polvilleni. Toisella kädellään hän painoi päätäni rintaansa vasten, toinen käsi haroi tukkaani; se salpasi minulta ilman. Pakotin hänet istuutumaan viereeni, ja nyt lojuimme vieretysten klubituolissa ja hyväilimme toisiamme rauhallisesti.

Varmoina kulkivat hänen kätensä sivellen yli poskieni, leukani, ohimoilleni, kaulani ja niskani... Pyysin: »Minä nyt!» ja hän pysytteli hiljaa, jotta palvelevat käteni tunnustelisivat häntä, ja selvemmin kuin milloinkaan valossa näin hänet edessäni: rehevän suun, joka oli mutrussa pelkästä vakavuudesta ja johon kaikki veri kasvoista näytti vuotaneen, rohkeasti otsalle kohonneet kulmakarvat, ohimolta ohimolle pingoitetun valkeuden levottoman, mustan tukan alla, kaiken sen, mikä oli enemmän kuin suu, silmäkulmat, otsa — ukkosta täynnä olevan, keltaiselta loistavasta lehviköstä lukemattomine hedelmineen värisevän maan, jonka usvaisella taivaalla suuret, tummat linnut siivillään lepäilivät...

»Sinä se olet», kuiskasin, »oi, sinä se olet!» Ja minä kuuntelin hänen hieman karhean äänensä sulosointua, kun se ikäänkuin pidätetysti nauraen vastaili...

»Mikä älykäs olento tuo teidän Annelenne!» alkoi hän äkkiä kertoa. »Sellaisen kamarineidon minäkin tahtoisin. Tuskin hän oli nähnyt minut, kun jo juoksi sinua noutamaan. Ehdin juuri vielä huutaa hänen jälkeensä, että minun heti taas täytyi matkustaa ja että sinun tuli ottaa mukaasi vaippa ja sateenvarjo.»

»Vaippa ja sateenvarjo?»

»Etkö tunne, kuinka likomärkä olen?»

Todella, hän oli likomärkä, — mikä surkeus!

»Claus, Milanossa oli mitä kaunein ilma, ja täällä sataa virtanaan, ja kello 1,47 lähtee minun junani. Ei ainoatakaan gondolia saatavana! Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä!»

Hypähtäen hän nousi tuolilta, mutta sitä ennen hän oli vielä nopeasti temmannut käteni ja puristi sitä.

»Hae kynttilä! Meidän täytyy mennä takaoven kautta. Hyvä ettei ovenvartija vielä nuku kojussaan. Hän olisi varmaan kuullut, kun äsken huusit Mariaa. Hän istuu kapakassa vastapäätä — ruhtinaan kuormankantajain joukossa. Olisimme olleet kiikissä, senkin velikulta!» Hän nosti hattunsa maasta ja käänsi sen toisin päin. »Läiskis», sanoi hän.

Kun palasin kynttilä kädessä, katsoi hän kelloaan.

»Meillä on vielä 45 minuuttia aikaa», totesi hän. »Missä on sateenvarjosi?»

Sateenvarjosta ja päällystakista Annele ei ollut puhunut mitään. Seisoimme ja kuulimme sateen kohisevan. Hänen vaatteensa höyrysivät hallin lämpimässä ilmassa. Leveä samettihattu taipui märkyydestä olkapäille saakka.

»Matkustanko kanssasi?» kysyin.

Hän naurahti lyhyesti, kyhertäen.

»Niin sinä tekisit! Ei, ei, kello 2,15 makaat taas vuoteessasi.»

»Siinä tapauksessa täytyy rientää», selitin ja kiiruhdin kynttilä kädessä edellä pitkin käytävää, joka tietääkseni johti takaovelle, kapealle, likaiselle portille; sitä käyttivät ruokatavarain tuojat ja palvelusväki.

»Jossakin täällä on Annelenne piilossa kavaljeerinsa kanssa», kuiskasi hän. »Kun tulin, seisoivat molemmat toisiinsa kietoutuneina ovella ja katselivat, kuinka lyhdyn ympärillä sataa! Kaunis näköala! Sammuta kynttilä ja pistä se tuonne nurkkaan. Hyvä, että siinä on tulitikut mukana. Ja nyt: Rohkeutta, jos rakastat minua!»

Näin sanoen hän syöksyi sateeseen. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen, ja me juoksimme, ei, hoipertelimme läpi sekavien, kiemurtelevien kujien, joissa sade lakaisi talonkorkuisilla luudilla, torien vesipatsaiden läpi, portaita ylös, toisia alas kanavien yli. Ikkunaluukut natisivat, aallot loiskivat seiniä vasten, kirskuen hankasivat gondolit vaarnojaan, taistelimme toisen heikosti valaisevan lyhdyn luota toisen luo, ja jottemme kulkisi harhaan, huusimme toisillemme: »Calle Goldoni — siinä se on, hyvä!... San Lucca, mainiota!... Vasemmalle menee tie Rialtolle, siis oikealle, se on pieni kierros, mutta varma... S. Giovanni Crisostomo, hyvä!... Hei! Vittore Emanuele, Venetsian Champs Elysées, emme voi enää eksyä.»

Me eksyimme kuitenkin, äkkiä olimme suurella kanavalla. Katu päättyi suoraan veteen, joka oli pelosta lamaantuneiden jalkaimme alla kuin nukkuva, äkkiarvaamatta tapaamamme käärme. Se johtui siitä, että olimme sattuneet kiistelemään.

Kun Maria, niin selvästi kuin myrsky ja sade sallivat, oli kertonut minulle, miten kaikki oli tapahtunut: että hän oli isänsä kanssa matkustanut Milanoon ja isän mentyä puoliseitsemältä prefektin luokse päivälliselle vaunuissa rientänyt asemalle ja kiitänyt Venetsiaan, ensin pöyhittyään hotellissa vuoteensa taiteelliseen epäjärjestykseen, luulin minäkin kiihtyneenä näistä ihmeellisistä tapahtumista olevan tarpeellista ilmoittaa hänelle erään merkillisyyden. Vuosikausia palavasti odotettuani jälleennäkemistä, sanoin, olin verrattain rauhallisesti, melkeinpä ajattelematta kestänyt pettymystä siitä, että hän ei tullutkaan — voisiko hän sen selittää? Silloin hoipuimme vielä, sateen toisiimme juottamina, varovasti Corso Vittore Emanuelen liukkaita kivilaattoja pitkin.

»Sinäpä olet kauhean sydämetön», huudahti hän. »Sen huomasin heti, kun tutustuin sinuun, silloin makuuvaunussa. Raaka sinä olit, yksinkertaisesti raaka.»

»Eipähän», sanoin varmasti, »kuinka mieletön nyt oletkaan, Maria! Minähän tahdoin heti valloittaa sinut — ymmärrätkö, väkirynnäköllä!»

»Ehkä olenkin mieletön», vastasi hän. »Vaikka niinkin, mutta sinä, sinä olet raaka. Etkö sinä väittänyt, että minua kotona lyödään?»

»Entä, jos se olisi totta?» huudahdin ja pysähdyin, ja tämä päähänpisto — pysähtyä ja kohottaa samettihatun lieriä niin, että vesisuihku sivultapäin valahti hänen kasvoilleen — tämä todella sopimaton päähänpisto pysähtyä keskellä roiskuvaa Vittore Emanuelea, ikäänkuin ei markiisitar Capponin kunnia riippuisi yhdestäkin minuutista, ja tämän lisäksi valmistautua perusteellisesti suutelemaan hänen märkiä kasvojaan —

»Pois! Hotelliisi!» sähisi hän ja tempasi sormeni hatun liereltä. »Minua ei lyödä!»

Se päähänpisto turmeli kaikki! Umpimähkään hän juoksi nukkuvan käärmeen kitaa kohti. Hänen toinen jalkansa ulottui kaiketi jo kadun viimeisen kiviliuskan yli, kun sain tartutuksi hänen käsivarteensa. Silloin en ollut täysin tietoinen vaarasta, mutta sen jälkeen olen vuosikausia siitä uneksinut, joskin kuvat aina olivat muita kuin juuri tuo sateen liuottama reunus maan ja veden välillä... Levottomuus, joka minut pani näkemään siitä unia, syöpyi sieluuni tuolla pimeällä rajalla, jolloin vain pieni tuulen ulvonnassa tuskin havaittava vaihdos ilmaisi, että sade täällä kosketti kiveä ja tuolla, millimetriä kauempana, vaipui syvyyteen, kanavaan.

»Hattuni!» kuulin hänen huutavan. Tuulenpuuska oli temmannut sen hänen päästään.

»Se ui nyt kanavaa myöten S. Felicestä hautausmaasaarelle», sanoin leikkiä laskien. »Näetkö, Maria, kuinka käy, kun karkaat muualle kuin minun syliini!»

Vastaukseksi tuli ulvova pikkutytön nyyhkytys: »Mitä minä sanon isälle, missä uusi hattuni... Toinen puku mukana Milanossa, mutta ei hattua... ei yhtään hattua...»

Varovasti vedin hänet veden partaalta, multa hän harasi vastaan ja kysyi, oliko musta tyhjyys edessämme tosiaankin suuri kanava, ja kun myönsin, selitti hän: »Sitten tahdon Jumalan nimessä heti hypätä siihen.»

»Juna!» huusin. »Maria, juna!»

»Mio dio!» vastasi hän pelästyneenä. »Juoskaamme Nopeasti!»

Sitten hän puolestaan kietoi juostessamme käsivartensa ympärilleni. Lakkaamatta hän suuteli kättäni ja usein, lyhdyn alla, kohotti tuskaiset kasvonsa puoleeni suoraan sadetta vastaan. Tukka riippui sekaisina suortuvina, sadetta virtasi hänen suuhunsa. Lätäköt, joiden läpi harppailimme, räiskyttivät vettä lanteillemme saakka. »Uh!» huudahti hän usein, »uh!»

Multa hän pysyi urhoollisena. Myrskynkatkomin sanoin hän tunnusti, että hänen isänsä oli todella aikaisemmin lyönyt häntä pakottaakseen hänet lakkaamaan osoittamasta rakkauttaan liian kiihkeästi, vain sentähden, mutta sitten he olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, eikä isä sen koommin ollut koskenut häneen. »Järjettömyyttä!» keskeytin hänet. »Ikäänkuin ei meillä olisi tärkeämpää keskusteltavaa!» Senjälkeen hän kyseli yhä vielä itkien Vivianesta.

»Sinunhan kuitenkin täytyy naida hänet!» pääsi häneltä.

»Minkätähden?» vastustelin. »Minä nain sinut.»

»Mutta sehän se onkin kauheinta, että se on mahdotonta.»

»Mahdotonta?»

»Minä tahdon saada ruhtinaan! Claus, minun täytyy saada ruhtinas. Niin se on määrätty tähdissä.»

»Vai niin?» raivosin minä, »vai tähdissä? Kyllä minä teen siitä lopun. Ymmärrätkö?»

Hän ei vastannut. Mutta tunsin, kuinka hän pimeässä kohotti kyynelten ja sateen kastelemat kasvonsa ja ravisti epäuskoisena päätänsä...

Ilmestymisemme asemasillalle herätti hilpeyttä ja sääliä. Ulkomaalaisten nauraessa ilmaisivat italialaiset mitä sydämellisintä osanottoa, jopa eräs vanha nainen kurottautui avoimin käsivarsin osastostaan, ottaakseen meidät vastaan. Kello oli 1,50, vaunujen ovet oli jo suljettu, mutta junailijat juoksivat oikealta ja vasemmalta, ja koneelta päin tuli kuljettaja juosten. »Lapsiraukat!» huusi toinen junailija, »sellainen raju-ilma!» Toinen arveli, että me varmaankin olimme pudonneet veteen, kun meillä ei ollut hattua eikä päällystakkia. »Kaikki poissa, pelkkä henki jäljellä!» ilmoitti hän luoksemme saapuvalle junailijalle. »Minne te raukat aiotte?» kysyi tämä. Ja he nostivat kolmisin Marian vaunuun. Mutta minua he neuvoivat heti juomaan kuumennettua viiniä. Juna lähti liikkeelle.

»Ihanaa!» huusin hänelle ylös vaunuun. »Se oli ihanaa, Maria! Kiitän sinua! En unohda sitä milloinkaan!»

Hän heitti minulle lentosuukkoja, itkien ja nauraen, ja pyyhkieli märillä hihoilla kasvojaan. Ensi kerran tänä iltana näin hänet selvästi. Tosiaan, hän oli liikuttavan kaunis surkeudessaan, suu näivettyneenä ja otsa hiusten peitossa!

»Kyllä minä sen lopetan tähdistä!» huusin ja viittasin korkeuteen.

Ensin hän ei näyttänyt ymmärtävän, mutta heti senjälkeen hän risti ihastuneena hymyillen kätensä rinnalleen ja kohotti katseensa näkymättömiin tähtiin.

Leveälle, leveälle levitin käsivarteni. Sitten hän katosi näkyvistäni...

Säteilevän itsetietoisena, kuin seppelöity voittaja, esiinnyin aamulla aamiaispöydässä. Kielsin sumun ja selitin liittyväni ikuisen auringon puolueeseen, Anne-Marien puolelle. Tämä otti lähenemiseni vastaan kaksimielisesti hymyillen, mistä en tullut viisaammaksi. Hän oli muuten aikeissa lähteä ulos, mutta ojensi minulle vielä kätensä ja sanoi: »Mitkä lienevätkin syynne, kiitän teitä älystänne» — tavallaan hämärä lauselma, niinkuin minusta tuntui. Naiset eivät olleet ennen nähneet minua niin iloisena, vanha markiisitar huomautti sitä yhtenään. Lopulta näyttelin jo Pulcinellaa, ja naurava seura istui kaksi kertaa niin kauan suklaansa ääressä kuin heillä oli tapana. Samalla huomasin kyllä, kuinka äitini katseli minua koko ajan melkein huolestuneen tarkkaavasti. Kenties hän aavisti jotakin, ja myöskin huomasin erään katseen, jonka markiisitar ja hän vaihtoivat. Olin kuitenkin Annelesta varma, ja kun Annele oli pysynyt vaiti, ei kukaan voinut _tietää_. Aavistakoot niin paljon kuin tahtovat! Niin, heidän piti aavistaa, jotakin aavistaa siitä hirveästä tulesta, joka myrsky-yönä oli pilvistä pudonnut päälleni ja minut näin muuttanut.

»Claus», sanoi markiisitar, noustessaan pöydästä, »Claus, minun täytyy ryöstää viisi minuuttia ajastanne. Tahdotteko tulla kanssani salonkiin?»

Ja kun istuimme vastakkain puolihämärässä salissa, väitti hän vasten kasvojani:

»Olette saanut kirjeen Marialta.»

»Valitettavasti en, madame», vastasin päästäen teatterihuokauksen.

»Sitä pahempi», sanoi hän. »No sitten hän kävi viime yönä täällä.»

Sanattomana tuijotin häneen. Se oli vastoin kaikkia odotuksiani. Tunsin pistelevää kylmyyttä selässäni, sitten kaikki veri syöksyi kasvoihin. Totisesti minun täytyi ponnistaa kaikki voimani, etten vapisisi.

»Oliko hän teidän huoneessanne?» jatkoi hän ja hänen hymynsä kavaluus vihloi sydäntä.

Hypähdin pystyyn joko paremmin taistellakseni tai paetakseni, en tiennyt kummasta syystä.

»Ei!» huusin uhmaten.

»Vannotteko?»

»Vannon.»

»Hyvä. Pyydän, istukaa. Tai painakaa ensin nappia tuolla, niin, tuota nappia, niin, ja nyt istukaa, ystäväni. Minun täytyy sanoa teille, että miellytätte minua yhä enemmän.»

»Erinomaista», kääntyi hän sisään astuvan tarjoilijan puoleen», teillä on erinomaisen nopeat jalat. No, tuokaapa minulle nopeasti aikataulu... Ja mitä tyttäreeni tulee, ei voi kieltää hänellä olevan sekä lahjakkuutta että tarmoa. Hänen isänsä avaa tänään Milanossa ensimmäisen kansainvälisen autonäyttelyn, joka on erittäin tärkeä kansallinen tapahtuma. Pienokainen on tietysti pyytänyt päästä hänen mukaansa, niin tärkeässä tilaisuudessa on mielellään läsnä — eikö niin, ystäväni?... Erinomaista, tarjoilija, etsikää nyt minulle reitti Milano — Venetsia. Niin, kiitoksia, saatte mennä.»

Markiisitar ojensi minulle kirjan.

»Milloin hän siis saattoi lähteä Milanosta?» kysyi hän vakavan ystävällisesti.

Nousin ja annoin hänelle kumartaen kirjan takaisin.

»Hyvä, ymmärrän», sanoi hän, ja aikataulu toisessa kädessä, lornetti toisessa, alkoi etsiä junaa. »Aivan oikein Milanosta: kello 6,50, Venetsiaan: tasan kello kaksitoista yöllä.» Hän käänsi sivua. »Venetsiasta... aivan niin hyvä juttu: 1,47, saapuu Milanoon kello 6,40.» Hän laski kirjan ja lornetin syliinsä ja katsahti minuun. »Claus, sitten hänellä on vielä tänä aamuna ollut aikaa muuttaa pukua. Markiisi syö aamiaista kello puolikahdeksan.»

»Totta vie!» huudahti hän ja hypähti nuorekkaasti jaloilleen, »se tyttö on suurenmoisen lahjakas! St, hiljaa, en sano muuta. Tähän voitte suudella minua.» Ojennetulla etusormellaan hän osoitti oikeata poskipäätään. Tottelin.

»Hyvästi, nuori mies. Tämä ilkeä juttu jää meidän kesken. Markiisi tappaisi hänet, jos tietäisi. Sanokaa kiitos.»

»Merci, ma belle-mère», vastasin nauraen ja painauduin nopeasti ovesta ulos.

»Ah non!» huusi hän jälkeeni. »Ça, c'est fort!»

* * * * *

Neljännestuntia myöhemmin olin loordi Berrickin kanssa matkalla. Valitettavasti hän kieltäytyi täyttämästä pyyntöäni saada nähdä hänen taulujaan sanomalla: »Oh, Claus, maalaukseni ovat vain frivoliteetteja, kuten ranskalaiset nimittävät eräänlaisia käsitöitä, teidän ei kannata nähdä niitä. Pysytelkäämme maailmanhistorian suurissa asioissa.»

Vahinko, sillä jos loordi olisi pitänyt minua niin suuren luottamuksen arvoisena, että olisi näyttänyt minulle »ilmavat» kuvansa, ei minunkaan olisi ollut liian vaikea kertoa hänelle Mariasta ja viime yöstä. Nyt sain ottaa Marian mukaani vain mykkänä seuralaisena matkalla vanhan Venetsian läpi.

Sensijaan, että olisi näyttänyt minulle rakennusten taiteellisia omituisuuksia loordi Berrick kertoi minulle niiden historian. Olipa kerran muutamia satoja Venetsian hevospaimenia lähtenyt gootteja pakoon, juosten päivät ja yöt, ja eräänä aamuna he seisoivat meren rannalla. He heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat henkensä kaupalla. Osuivat saarille, ja suurimmalle, Rialtolle, perustivat yhdyskunnan. Jo vuonna 697 heillä oli doogi. Hänen valitsijoittensa, kahdentoista saaren kahdentoista suvun, joukossa tavataan nimet Tiepolo, Gradenigo, Memmi, Falieri, Dandolo ja muita, jotka vuosituhannen ovat loistokkaasti olleet toiminimen etunenässä ja sivuliikkeiden johtajina idässä samoin kuin läheisellä mantereella valvoneet asioiden hoitoa: tulella ja miekalla, niin kauan kuin olivat vahvemmat, maailman epärehellisimpinä kauppiaina, kun kohtasivat itseään voimakkaampia, rauhanrakentajina täyteensullotuin kukkaroin, kun piti hyötyä loisten suurten herrain taistelusta. Oikeastaan he olivat siitä päivästä lähtien, jolloin olivat rikkaita ja kylläisiä, viidennestätoista vuosisadasta alkaen, aina pitäneet tätä menetelmää paraimpana. Ei ollut heidän syynsä, että heidän vielä myöhemmin täytyi taistella, vaan syy oli ainoastaan alkuperäisten sulttaanien, joiden kanssa edistyneiden kauppiaiden oli mahdotonta sopia. Jo vuonna 735 murhattiin ensimmäinen doogi, koska hän oli juonitellut, joskaan ei niin juhlallisesti kuin hänen seuraajansa, jonka pää loistavan seuran läsnäollessa ja komeilevia muodollisuuksia noudattaen kieri alas pitkin doogipalatsin jättiläisportaita. Ja seuraava doogi sai jo kaksi valvojaa, joiden lukumäärä vuosisatain kuluessa yhä kasvoi, koska osoittautui välttämättömäksi pitää silmällä valvojia, ja taas panna näille tarkastajille toisia väijyjiä niskaan, niin että siihen seuraan, joka pääsi herraintupaan, pian kuului vain joukko sellaisia ihmisiä, jotka vaanivat toisiaan, niinkuin tänä päivänäkin on kunnollisten kauppakilpailijoiden tapana. Yksinäisin, vaaranalaisin kaikista näistä vangituista oli hallitseva doogi. Suurina juhlapäivinä kannettiin häntä elävänä ruumiina ulkona.

Pyyhkäisten veitikkamaisen hymyn kasvoiltaan loordi torjui lähellä olevan vertauksen englantilaiseen isänmaahansa ja sen kuninkaaseen.

Mutta kun kerran joku rikkiviisas sivullinen, eikä kukaan laillinen valvoja, oli murhannut doogin, määräsi suuri neuvosto kymmenpäisen valiokunnan selvittämään salaliittoa. Se sai diktaattorivaltuudet kymmeneksi päiväksi, joista tuli viisi vuosisataa. Vielä Bonaparte tapasi sen. Olipa siellä viidestä karnevaalipäivästäkin tullut kolmesataa!

Venetsia oli tasavalta... Millainen tasavalta Venetsia olikaan!

Doogin palatsissa oppaani näytti minulle maailman kauneimman kirjelaatikon. Se oli marmoria ja määrätty nimettömiä ilmiantoja varten! Doogin palatsissa oli myös vankiloita valtiollisia »rikollisia» varten — kauhun luolia niin matalia, ettei pyöveli voinut huitaista miekallaan, vaan katsoi helpommaksi kuristaa uhrit maassa. Sitävastoin kuuluisat lyijykamarit, tavallisten rikollisten vankilan, olisi verhoilijan avulla helposti voinut muuttaa mukavaksi täyshoitolaksi.

Tämä aatelisto oli ikuisia nousukkaita — juuri kuin Berrickit, arveli loordi. Kassa, aina vain kassa! Ei yhtään rahaa saanut sijoittaa Venetsian ulkopuolelle, ei mitään omaisuutta, ei perintöäkään siirtää pois Venetsiasta, kanavan varrella oli konttorihuone, huvila lähimmällä tasavallan alueella mantereella. Ne miekkoset olivat, niinkuin Bonifazio heitä kuvaa »Rikkaiden ateriassa», lihavia, irstaita ja roskaväen tapaan räyhääviä. Mutta he ostivat komean kokoelman ihania esineitä ja keräilivät ne vesilinnaansa, se kuului hyvään tapaan, ja ken oli kyllin varakas, suosi taiteita suurilla lahjoituksilla. San Marco oli täynnä sieltä täältä ostettuja ja ryöstettyjä taide-esineitä, itä ja länsi liittoutuivat avioon, joka niin kauniina oli mahdollinen vain laguunien väreilevässä valossa.

Vanhin aateli? Sana aateli sopi huonosti näihin armottomiin kauppiaisiin, jotka eivät sallineet mahtavan hallitsijasuvun perustamista, vaan pitivät kolmekymmentä hallitsijaa tasavallassaan ja myöhemmin sata (»keskilaatua», sanoi loordi) rettelöiden enemmän kuin missään muussa valtiossa on nähty. Diktatuuri ja karnevaali alkoivat julistuksella: »Huomio, vain kymmenen päivää!» eivätkä päättyneet koskaan. Lopulta elivät molemmat, diktatuuri ja karnevaali, tyytyväisinä keskenään kuin viimeistä päivää. Sillä kun liike lakkasi ja ansio kävi vaivaloiseksi, istuutuivat perilliset pelipöytään. »Meidän historiamme», lausui loordi Berrick hiljaa, »oma historiamme, rakas ystävä».

Kaksi vuosisataa he elivät sillä lailla edelleen. Pelipöydässä Venetsia loisti ja murhasi ja petti, niin kauan kuin yksikään luotti sen maksuosoituksiin. Tasavalta ei olisi saanut odottaa, että etukäteen lähetetyt kauppamatkustajat voisivat narrata pienen, viekkaan korsikalaisen, joka takanaan 80,000-miehinen voittoisa joukko kolkutti ovelle ja tarjosi sille liittoa yhteistä vihollista, Itävaltaa, vastaan. Se oli tasavallan loppu.

Ja sen legendan alku...

Väsyneinä, märissä vaatteissa seisoimme asemalla. Olimme tehneet suuren kierroksen Venetsian ympäri ja vielä poikenneet Palazzo Giovanellissa. Siellä oli jalustalla Giorgionen ihana kuva, jonka taiteentuntijat nimittivät »myrskyksi», koska se henki syvintä rauhaa paimenhuilun sävelissä.

»Stai premi!»

Soutajan ei olisi tarvinnut huutaa. Kaikki Venetsian gondolit makasivat, ohjaajiensa jättäminä, liikkumatta rautarenkaissaan. Kukaan ei vastannut. Meidän oli täytynyt säikähdyttää omakin soutajamme ulos kapakasta.