Part 3

Mutta samalla hetkellä sain halun tarkastaa, mitä Sergei Michailovitsh kasvihuoneessa tekee, miltä näyttää, miten liikkuu, miten hän käyttäytyy, kun ei luule kenenkään häntä näkevän. Taikka ehkäpä sen vuoksi, etten nyt olisi tahtonut päästää häntä hetkeksikään näkyvistäni. Hiivin varpaillani rikkaruohoston läpi toiselle puolelle ansaria, jossa seinä oli matalin, nousin tyhjälle tynnyrille ja aloin seinän ylitse, joka ulottui vain rintani kohdalle, katsella ansariin. Etsin silmilläni koko ansarin alan, sen vanhat könkevät puut leveine hammaslaitaisine lehtineen, joista raskaina ja oikoisina riippuivat tummat mehuisat marjat. Nostettuani pääni varjostavaan verkkoon saakka, havaitsin Sergei Michailovitshin erään vanhan kirsimarjapuun oksain varjossa. Hän luuli aivan varmaan, että olin mennyt avainta hakemaan ja ettei kukaan häntä nyt nähnyt. Hän oli ottanut lakin päästään, sulkenut silmänsä ja istui vanhan kirsikkapuun rungolla. Sormiensa välissä pyöritteli hän pihkapalasta kirsikkapuusta. Yhtäkkiä kohautti hän olkapäitänsä, aukasi silmänsä ja lausui hymyillen jotakin itsekseen. Tuo lausuminen ja hymyily oli niin vähän hänen tapaistansa, että minua oikein hävetti salaa kuunnella ja katsella häntä. Minusta näytti että hän lausui: "Mascha."

"Mahdotonta!" ajattelin minä, "ei hän niin lausunut."

"Rakas Mascha", lausui hän uudelleen vielä hiljempaa ja lempeämmästi. Mutta tällä kertaa kuulin nuo kaksi sanaa selvästi. Sydämeni alkoi sykkiä niin hätäisesti, minä tunsin sen täyttyvän niin sanomattomasta ilosta, tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi tarttua käsin seinään voidakseni pysyä putoomatta paikaltani.

Hän kuuli samalla liikkumiseni, vilkasi hämmästyneenä ympärillensä, painoi katseensa maahan ja lävähti tulipunaiseksi, kuin poikanulikka. Hän tahtoi minulle jotakin sanoa, mutta ei voinut, punastui vain yhä enemmän. Kumminkin hän naurahti minuun katsoessaan. Minä hymyilin myös. Hänen kasvonsa loistivat ilosta. Hän ei ollut enää vanha setä, joka minua hyväili ja neuvoskeli, -- hän oli arvoiseni mies, joka rakasti ja pelkäsi minua ja jota minä rakastin ja pelkäsin. Me emme puhuneet mitään toisillemme, katseemme olivat vain vastakkain. Mutta yhtäkkiä rypisti hän silmäkulmiansa, nauru hänen huuliltansa hävisi, silmäin loiste sammui ja taas hän oli edessäni tuollaisena kylmänä, isällisenä, aivan kuin olisimme tehneet jotain pahaa ja hän herännyt hairauksestansa täyteen järkeensä tahtoen minuakin auttaa heräämään.

"Laskeutukaa toki alas, voitte loukata itsenne", sanoi hän. "Ja korjatkaapas sitten hiuksianne; kas millaiselta näytättekin!"

"Miksi hän noin teeskentelee? Miksi hän tahtoo saada mieleni pahoitetuksi?" ajattelin harmistuneena. Samassa sain vastustamattoman halun vielä kerran säikäyttää hänet ja koetella, kuinka pitkälle vaikutusvaltani ulottui.

"En menekään; minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle, ja tarttuen käsin lähimpään oksaan pääsin kiipeämään seinälle. Hänellä ei ollut aikaa estää eikä auttaa minua, ennenkuin olin jo hypännyt alas kasvihuoneeseen paljaalle maalle.

"Mitä tuhmuuksia!" huudahti hän punehtuen uudestaan, ja koetti säikäystänsä peittää suuttuneella muodolla. "Olisitte voinut vahingoittua. Ja kuinkas täältä pois pääsette?"

Hän hämmentyi yhä enemmän, mutta hänen hämmennyksensä ei nyt minua huvittanut, niinkuin ennen, vaan tuskastutti minua. Minäkin viimein hämmennyin; minäkin punastuin, poistuin kauemmaksi hänestä, enkä tietänyt, mitä olisi minun ollut sanottava. Aloin poimia kirsikoita, mutta nyt en taas tiennyt, mihin ne laskisin kädestäni. Tuntoni soimasi minua, kaduin, pelkäsin ja otaksuin, että olin teollani alentunut ainaiseksi hänen silmissään. Olimme kumpikin vaiti, ja kumpaakin rasitti tämä vaitiolo.

Sonja juoksi avainta tuoden ja vapautti meidät tuskallisesta asemastamme. Kauan vielä sen jälkeenkin emme sanoneet sanaakaan toisillemme, puhuimme kumpikin vain Sonjan kanssa.

Palattuamme Katjan luokse ja vastaanotettuani hänen vakuutuksensa, ettei hän ollut ollenkaan nukkunut, vaan kuullut kaikki tyyni, aloin taas rauhoittua. Sergei Michailovitsh koetti taas saada ääneensä suojelevan, isällisen värityksen, mutta se ei hänelle tahtonut onnistua.

Vilkkaassa muistossani oli keskustelu, joka meillä oli keskenämme joitakuita päiviä takaperin.

Katja sanoi silloin, että miehen on paljoa huokeampaa rakastaa ja saada rakkautensa ilmaistuksi kuin naisen.

"Mies voi sanoa, että hän rakastaa, mutta nainen ei voi sitä tehdä", sanoi hän.

"Minä olen sitä mieltä, ettei miehen tarvitse eikä mies voikaan sanoa rakastavansa", vastusti Sergei Michailovitsh.

"Minkätähden?" kysyin minä.

"Sentähden että se on aina valhetta. Millainen keksintö onkin tuo, että ihminen muka rakastaa? Aivan kuin sillä, että hän vain tämän sanoo, lupsahtaisi jokin linkkuun: jaha, -- hän rakastaa! Aivan kuin sanomalla tuo ainoa sana 'rakastan', tapahtuisi jotakin aivan tavatonta, jotakin yhtäläistä, kuin jos kaikilla kanuunilla yht'aikaa ampua paukutettaisiin! -- Minun mielestäni", jatkoi Sergei Michailovitsh, "ihmiset, jotka juhlallisesti vakuuttavat: minä rakastan teitä, -- joko pettävät itsensä tahi muut".

"Miten voi sitten nainen tietää, että häntä rakastetaan, jollei sitä sanota hänelle?" kysyi Katja.

"Sitä en minä tiedä", vastasi Sergei Michailovitsh. "Jokaisella on oma tapansa saada asiansa ilmaistuksi. On tunteita, jotka kuvastavat itsensä. Kun luen romaania, niin kuvittelen aina mielessäni, mitenkähän venähtävät luutnantti Strelskin tai hra Alfreedin kasvot, kun hän saa lausutuksi: 'Eleonoora, minä rakastan sinua!' He ovat varmaan odottaneet jotakin erinomaista tämän jälkeen tapahtuvaksi, mutta sitten ei tapahdukaan niin mitään kammallekaan, ei heille eikä Eleonooralle; heidän suunsa, silmänsä, nenänsä, -- kaikki jää entiselleen!" Tunsin silloin jo tuossa Sergei Michailovitshin leikissä vakavaa, minua koskevaa ajatusta. Mutta Katja ei suvainnut, että niin kevyesti meneteltäisiin romaanisankarien kanssa.

"Ijankaikkisia ihme-väitelmiä!" sanoi Katja.

"No, sanokaapas oikein totuudessa, ettekö ole kertaakaan sanonut naiselle, että rakastatte häntä?"

"En ole vielä kertaakaan niin sanonut, en yhdenkään naisen eteen polvistunut, enkä vast'edeskään aijo semmoista tehdä", vastasi hän nauraen.

Ei hänen tarvitsekaan minulle sanoa, että hän minua rakastaa, ajattelin nyt muistaen ihan elävästi tämän keskustelun. Hän rakastaa minua, ja minä tiedän sen. Kaikki hänen puuhansa näyttääkseen välinpitämättömältä eivät saa minua tästä vakaumuksestani.

Koko iltana puhui Sergei Michailovitsh hyvin vähän kanssani. Mutta jokaisessa hänen sanassansa, jonka hän lausui Katjalle tai Sonjalle, jokaisessa liikkeessään, silmäyksessään näin minä rakkautta. Nyt en enää epäillytkään sitä. Minua ainoastaan suututti ja suretti, miksi hän piti tarpeellisena sitä minulta vielä salata ja teeskennellä kylmyyttä, kun kaikki kumminkin oli jo niin selvää ja me niin huokeasti ja vähällä olisimme voineet olla onnellisia, -- niin sanomattoman onnellisia. Mutta toisaalta taas kiusasi minua kuin rikoksen tehnyttä, että olin kiivennyt hänen luoksensa kasvihuoneeseen. Vieläkin näytti, että hänen täytyy lakata minua kunnioittamasta tämän vuoksi ja suuttua minuun.

Teetä juotuamme menin pianon luokse ja Sergei Michailovitsh tuli perässäni.

"Soittakaa nyt jotakin. En olekaan kuullut teidän pitkään aikaan soittavan"; sanoi hän saattaessaan minua saliin.

"Kyllä, kyllä -- aivan mielelläni... Sergei Michailovitsh!" sanoin ja katsoin äkkiä häntä suoraan silmiin, "ettehän ole enää suuttunut minuun?"

"Suuttunut? -- kuinka niin?"

"Sentähden, kun en totellut teitä päivällisten jälkeen", sanoin ja punastuin.

Hän ymmärsi minua, pudisti päätänsä ja alkoi nauraa. Hänen katseestaan näkyi, että hän olisi tahtonut näyttää vielä minua nuhtelevalta, mutta siihen ei hän tuntenut olevan itsellään voimaa.

"Eihän siitä siis enää mitään, olemmehan taas ystäviä", sanoin istuessani pianolle.

"Vieläkös mitä siitä nyt!" vastasi hän. Avarassa ja korkeassa salissamme paloi vain kaksi kynttilää pianolla, muuten oli suuri sali hämäränä. Kaikkialla oli hiljaista syvintä rauhaa, kuului vain Katjan askeleet hänen kulkiessaan hämärän vierassalin läpitse ja Sergei Michailovitshin hevosen päristelemistä ja tömistelemistä, sillä hän oli sen sitonut ikkunan kohdalle. Sergei Michailovitsh istui takanani, etten voinut häntä nähdä, mutta kaikkialla tässä hämärässä huoneessa, soittoni sävelissä, itsessäni, kaikessa tunsin hänen läsnäolonsa. Hänen jokainen katseensa, jokainen liikkeensä kajahti sydämmessäni, vaikken voinut niitä nähdäkään.

Soitin Mozartin fantasia-sonaatin, jonka oli Sergei Michailovitsh minulle tuonut ja jota olin opetellut hänen poissa ollessaan, soittaakseni sen hänelle. En laisinkaan ajatellut, mitä soitin, mutta luulin hyvästi soittavani ja tuntui, että se Sergei Michailovitshiäkin miellytti. Tunsin samaa nautintoa, joka hänetkin piti vallassaan, ja katsomattakin häneen tunsin katseen, joka sieltä takaani oli minuun kiintyneenä. Antaessani sormieni tiedottomasti lipua koskettimilla, katsahdin tahtomattani häneen. Näin hänen päänsä valoisan yötaivaan taustaa vastaan. Hän istui pää käden nojassa ja katseli tarkasti minua, loistavin silmin. Hymyilin, kun näin tämän katseen ja lakkasin soittamasta. Hän hymyili myöskin ja nyökäytti päällänsä nuottiin päin, että jatkaisin soittoani.

Kun lopetin soittoni, loisteli kuu jo korkealla taivaalla ja paitsi vahakynttiläin heikkoa valoa, valaisi huonettamme kuunkin hopeinen heijastus, joka virtasi ikkunasta lattialle.

Katja sanoi, ettei soitossani ole mitään sisältöä, pysähdän kauniimmassa kohdassa, ja soitan huonosti. Mutta Sergei Michailovitsh huomautti, etten ole koskaan kauniimmasti soittanut, kuin tänään. Hän alkoi kävellä salin poikki hämärään eteishuoneeseen, ja vilkasi joka kerta sivutse kulkiessaan hymyillen minuun. Minäkin hymyilin; olisinpa voinut nauraa isoon ääneen aivan aiheetta, niin iloinen olin kaikesta siitä, mitä tänään oli jo tapahtunut ja nyt taas tapahtui.

Kun Sergei Michailovitsh meni oven taakse näkymättömiin, kiepsahdin syleilemään Katjaa, joka seisoi luonani pianon vieressä, ja suutelin häntä kaulaan ja poskille. Kohta, kun Michailovitsh joutui taas näkyville, tekeydyin minä hyvin vakavaksi ja koetin pidättää nauruani.

"Mikähän Maschalle nyt tänään on tullut?" sanoi Katja Sergei Michailovitshille.

Hän ei vastannut yhtään mitään, vaan katsahti hymyillen minuun; hän tiesi kyllä, mikä minulle oli tullut.

"Katsokaapas miten ihana yö!" sanoi Sergei Michailovitsh vierassalista, johon hän oli pysähtynyt seisomaan puutarhaan antauvan balkongin oven eteen.

Menimme hänen luokseen vierassaliin. Todellakin oli tämä yö, jollaista en ole sittemmin nähnyt. Täysi kuu kuumotti asuntomme takaa, ettemme voineet sitä nähdä, ja kattojen, pylvästen ja terassi-vaatteen varjot lankesivat puutarhan hietikkokäytäville ja nurmikoille. Kaikkialla muualla oli kirkasta; hopeaisina kimaltelivat helmet helakassa kuutamossa. Leveä tie kukkien keskellä, jonka toisella sivulla risteilivät georgiinein ja niiden tukipuikkojen lyhyet varjot ja toisella kimaltelivat kulmikkaat piikivet, hupeni ja katosi etäisyyden kylmään valaistukseen.

Puiden takaa näkyi kasvihuoneen valoisa katto, ja rotkotieltä kokoutui tiheää usvaa. Jo vähän kuihtuneet sireenipensaat olivat pienimpään oksaansa saakka valaistuina ja kasteen helmittämät kukkaset saattoi kaikki eroittaa toisistansa. Lehtokujassa sekautui valo ja varjo niin, ettei siinä eroittanut puita eikä tietä, vaan oli käytävä kokonaan läpinäkymättömänä, vavahtelevana ja väräjävänä kupukatoksena. Oikealla huoneen varjossa oli kaikki mustaa, määrätöntä, pelottavaa. Mutta tuosta salaperäisestä hämärästä näytti senvuoksi vielä kirkkaampana kohoutuvan poppelin latva. Se ei ollut kaukana rakennuksesta, se nousi korkealle, kirkkaassa valovirrassa, ja näytti ikäänkuin siivet saaden kohoutuvan tuonne, tuonne kauaksi tummansinistä taivasta kohden.

"Lähdetään vähän kävelemään", sanoin minä. Katja suostui, huomauttaen vaan, että minä tarvitsisin päällyskenkiä.

"Ei se ole tarpeen, Katja, Sergei Michailovitsh antaa minulle käsivartensa", vastasin Katjalle, ikäänkuin tuo Sergei Michailovitshin käsivarsi olisi voinut estää minua jalkojani kastelemasta! -- Mutta sillä hetkellä oli tämä meille kaikille ymmärrettävää eikä ensinkään kummallista. Michailovitsh ei ollut koskaan ennen ojentanut minulle käsivarttansa, mutta nyt otin minä itse sen, ja hän ei nähnyt siinä olevan mitään luonnotonta. Menimme kolmisen terassille. Tämä koko maailma, tuo taivas, tuo puutarha, ilma, eivät enää olleet samoja kuin entiset.

Kun katselin edelleni lehtokujaan, jota astuskelimme, näytti minusta, että tuonne kauemmaksi olisi mahdoton mennä, että kaikki loppui tähän, ja että kaikki tämä jäisi ainaiseksi semmoisekseen ylevään kauneuteensa. Mutta mitä edemmäksi menimme, sitä kauemmas väistyi tuo kauneuden taikaseinä antaen meille vapaata tietä, ja kaikki taas oli meille tunnettua, puutarha, puut, käytävät, kuivuneet lehdet. Me kävelimme todellista tietä, kiertelimme valossa ja varjossa, todelliset kuivat lehdet ratisivat jalkaimme alla, ja kosteat oksat hipasivat kasvojani. Ja se oli todellakin Michailovitsh, joka tasaisesti ja hitaasti asteli sivullani ja tuki minua kädestä; ja se oli todellakin Katja, joka narisevin kengin käveli rinnallamme. Ja ehkäpä oli tuo todellinen kuukin, joka korkealta taivaalta loi valoaan meihin liikkumattomien oksain lävitse...

Mutta jokaisella askeleella nousi jälleen sekä eteemme että taaksemme tuo kauneuden taikaseinä. Minun oli taas vaikea uskoa, että on mahdollista mennä edemmäksi; vaikea kuvailla, että tämä oli todellisuutta.

"Oh, sammakko!" huudahti Katja.

"Kuka nyt tuommoista puhuu... mitä se nyt merkitsee?" ajattelin; mutta sitte havaitsin minä, että se olikin todella Katja, joka huudahti, ja että hän pelkää kovin sammakoita. Minä katsoin jalkoihin. Pikkunen sammakko hypähti ja pysähtyi eteeni tielle. Sen pieni varjo näkyi valoisan tien päällä.

"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsh.

Minä katsoin häneen. Sillä kohdalla käytävää, jossa juuri kuljimme, ei ollut ollenkaan lehmuksia, -- näin hänen kasvonsa selvästi ja ne näyttivät niin kauniilta, onnellisilta...

"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsch, mutta minulle oli, kuin hän olisi sanonut: "minä rakastan sinua, armas tyttöseni!... rakastan, rakastan!" vakuutti hänen silmäyksensä, kätensä; ja valo, varjo, ilma -- kaikki kertoi sitä samaa -- rakastan.

Kuljimme koko puutarhan lävitse. Katja käveli rinnallamme lyhyin askelin ja raskaasti hengittäen väsymyksestä. Hän sanoi, että olisi jo aika kääntyä kotiin, ja silloin tuntui hän minusta ikävältä, niin ikävältä, -- Katja raukka. Ajattelin, miksi hän ei tunne sitä, mitä me tunnemme. Miksi ei jokainen ole niin nuorekas ja onnellinen kuin tämä yö ja me molemmat siinä.

Käännyimme takaisin kotiin, mutta Michailovitsh viipyi luonamme vielä kauan, huolimatta siitä, että kaikki nukkuivat, kukko lauloi ja hänen hevosensa yhä kärsimättömämpänä hirnahteli ja tömisti maata ikkunan takana. Katja unhotti huomauttaa meitä, että oli jo myöhä, ja me istuimme kaikellaisista vähäpätöisyyksistä puhellen huomaamattamme kello kolmeen aamua. Kukko lauloi jo kolmannen kerran ja aamu alkoi sarastaa, kun hän lähti luotamme. Hän jätti hyvästit meille, niinkuin tavallisesti, sanomatta mitään merkillisempää; mutta minä tiesin, että hän tästä päivästä oli minun ja etten enää koskaan häntä menetä. Kohta kun olin itse vakuutettu, että rakastin häntä, kerroin kaikki Katjalle. Hän oli iloinen ja liikutettuna siitä, että kerroin hänelle tämän, mutta raukka ei voinut sitten koko yönä nukkua, ja minä kauan, kauan kävelin vielä terassilla, harhailin puutarhassa ja kuljeskelin käytävällä, jota Michailovitshin kanssa olimme kävelleet, muistellen hänen jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. En voinut nukkua koko yönä. Ensi kerran elämässäni näin kesäisen auringon nousun ja varhaisen aamusarastuksen. Ja semmoista yötä ja semmoista aamua en ole enää koskaan sittemmin nähnyt.

"Mutta miksi hän ei ole minulle yksinkertaisesti sanonut, että hän rakastaa minua?" ajattelin itsekseni. "Miksi löytää hän kaikellaisia esteitä, sanoo itsensä vanhaksi ukoksi, kun kaikki on niin yksinkertaisen selvää ja kaunista. Miksi hukkaa hän kultaista aikaa, joka kenties ei koskaan enää palaja. Jospa hän vain sanoisi: rakastan, sanoisi tuon sanan semmoisenaan, -- ottaisi käteni käteensä, kallistaisi vähän päätänsä ja sanoisi 'rakastan'; jospa hän vain punastuisi ja painaisi silmänsä alas edessäni, sanoisin, kertoisin minä kohta hänelle kaikki. Ei, en sanoisikaan, mutta syleilisin häntä, heittäytyisin hänen rinnallensa ja itkisin. -- Mutta mitäs, jospa minä vain erehdynkin, jospa hän ei rakastakaan minua?" välkähdytti äkkiä ajatukseni...

Minä säikähdin omia tunteitani: hyvä Jumala, mihin lienenkin tullut ja joutunut! Muistin hämmästyksemme kasvihuoneessa, kun kiipesin hänen luoksensa, ja tämä muistoni ahdisti, kovin ahdisti raskasta sydäntäni. Kyyneleet juoksivat silmistäni, aloin rukoilla. Samalla heräsi minussa omituinen rauhoittava ajatus ja toivoni elpyi. Minä päätin alkaa paastota tästä päivästä syntymäpäivääni saakka, päätin käydä silloin ripillä ja juuri samana päivänä tulla Michailovitshin morsiameksi.

Mitä varten minä paastoisin ja millä tavalla se tapahtuisi, sitä en tietänyt itsekään, mutta tänä hetkenä olin vakuutettu, että niin minä tekisin. Oli jo kirkas päivä ja työväki alkoi liikkua, kun käännyin takaisin huoneeseeni.

IV.

Oli Maarian taivaaseen astumisen edellinen paastoaika, eikä aikomukseni paastota tuona aikana kummastuttanut ketään.

Koko viikon pitkään ei Sergei Michailovitsh tullut kertaakaan luoksemme. En ensinkään ihmetellyt tätä, en huolestunut tai vihastunut häneen, päinvastoin iloitsin ettei hän tullut, sillä odotin häntä vasta syntymäpäiväkseni.

Tämän viikon kuluessa nousin joka aamu aikaisin. Sillä välin kuin minulle valjastettiin hevosia, kävelin yksinäni puutarhassa ja kuvailin mielessäni, mitä syntiä olin tehnyt edellisenä päivänä, mietiskelin, mitä minun tarvitsisi tänään tehdä, jotta voisin olla tyytyväinen ja viettää päiväni kertaakaan pahaan lankeematta.

Silloin oli minusta kovin huokeaa elää aivan virheetöntä elämää -- mielestäni riippui se vain siitä, että olin jonkun verran varoillani.

Kun hevoset olivat valjastetut, nousin Katjan tai jonkun palvelustytön kanssa vaunuihin ja ajoin kolmen kilometrin päähän kirkkoon. Päästyäni sinne muistin joka kerta rukoilla niiden edestä, jotka "Jumalan pelvossa sisälle käyvät", ja erittäinkin vaivasin itseäni tällä tunteella astuessani kirkon esihuoneen ruohottuneita portaita.

Kirkossa ei käynyt näinä aikoina enempää kuin kymmenkunta ripille valmistuvaa talonpoikaa ja maaorjaa. Erityisellä nöyryydellä koetin vastata heidän kumarruksiinsa ja, mikä minusta näytti oikein urotyöltä, menin itse kynttilälaatikolle ottamaan vanhalta sotilaalta, joka hoiti lukkarin virkaa, vahakynttilöitä ja asetin ne pyhäinkuvien eteen.

Kaikkein pyhimmän pääovesta näin alttarivaatteen, jonka äitini oli ommellut. Pyhäinkuvien seinällä oli kaksi enkeliä tähtinensä, jotka olivat näyttäneet minusta niin suurilta, kun olin vielä pieni, ja kultaloisteinen kyyhkynen, joka myöskin oli lapselliseen mieleeni voimakkaasti vaikuttanut. Kuorin takaa näkyi peitetty kastemalja, jossa usean kerran olin orjaimme lapsia kummina kastattanut ja jossa kerran olin itsekin kastettu.

Vanha pappi tuli messukasukassaan, joka oli tehty isäni ruumispaarien vaatteesta ja alkoi nytkin jumalanpalveluksen aivan samalla äänellä, jolla hän oli jo niin kauan, kuin voin muistaa, pitänyt jumalanpalveluksia kotonamme, kastanut Sonjan, lukenut isäni sielumessut ja siunannut äitini hautaan; sama lukkarin tärisevä ääni kaikui kuorista, ja vanha nainen, jonka muistin aina nähneeni kirkossa jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi köyrysissään seinivierellä, katseli kyynelsilmin kuoriin pyhäinkuvaa, piti ristiinpannuissa käsissään vaaleentunutta liinaa ja mutisi hampaattomalla suullansa jotakin itsekseen.

Ja tämä kaikki ei herättänyt minussa pelkkää uteliaisuutta ja pelkkiä muistoja, -- kaikki oli nyt silmissäni pyhää ja suurta ja kaikella tällä syvällinen tarkoituksensa.

Kuuntelin papin lukeman rukouksen joka sanaa tarkasti ja koetin sisäisellä tunteellisuudella siihen vastata. Jos oli jotakin, jota en ymmärtänyt, pyysin Jumalan valaisemaan ymmärrystäni tahi kohotin omintakeisen rukoukseni ymmärtämättä jääneen asemesta.

Kun katumusrukoukset olivat luetut, aloin muistella mennyttä elämääni, ja tuo lapsellisen puhdas menneisyyteni näytti minusta niin mustalta nykyisen sieluni puhtauden kirkkaudessa että pelästyin omaa itseäni ja tyrskähdin itkemään. Oitis sen ohessa tunsin kuitenkin, että saan kaikki anteeksi ja että, jos vain olisi rikoksia ja mitä suurempia olisivat, tuntuisi sitä ihanammalta katumukseni. Kun pappi jumalanpalveluksen lopussa lausui: "Herra siunatkoon teitä", tuntui kuin tuo siunaus olisi paikalla vaikuttanut ja jonkinlainen ruumiillinen hyväntunne siitä olemukseeni virrannut, -- virrannut äkkiä valoa ja lämpöä sydämmeeni.

Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli pappivanhus luokseni kysymään, tarvitseisiko ja milloin hänen tulla luoksemme pitämään iltakirkkoa. Minä kiitin häntä nöyrästi siitä, että hän, kuten ajattelin, tahtoi minun tähteni nähdä semmoista vaivaa ja ilmoitin, ettei tarvitse, että minä kyllä kävelen tai ajan vaunuilla kirkkoon.

"Te tahdotte siis itse nähdä vaivan --?" sanoi pappi.

En tiennyt mitä vastasin, sillä pelkäsin tekeväni syntiä ylpeydestä.

Kirkolta lähetin aina hevoset takaisin, kun ei Katjaa ollut mukanani, ja palasin yksinäni jalkaisin. Kaikkia vastaantulijoitani tervehdin syvään ja nöyrästi kumartaen. Minä käytin jokaista tilaisuutta lähimmäisiäni auttaakseni, ohjatakseni heitä ja uhratakseni jotakin heidän tähtensä, jopa astuin likaiseen tiensyrjäänkin heille tietä antaakseni.

Erään kerran iltasella kuulin, kun työnjohtaja kertoi Katjalle, että eräs Semen niminen talonpoika oli käynyt pyytämässä häneltä lautaa tyttärensä ruumisarkkuun ja ruplan rahaa sielumessua varten, ja oli saanutkin ne.

"Onko hän sitten niin köyhä?" kysyin minä.

"Kovin köyhä, arvoisa neiti, elävät aivan suolatta leivättä", vastasi työnjohtaja.

Sydäntäni kouristi kuullessani tätä, mutta sittenkin lohdutti minua, kun sain sen tietää. Uskotettuani Katjaa, että aijon mennä kävelylle, kiidin ylös huoneeseeni, otin kaikki rahani, mitä minulla oli (kovin vähän kyllä, mutta toki kaikki, mitä minulla oli), tein ristinmerkin ja riensin terassin poikki puutarhaan ja kylään Semenin mökille, joka oli aivan kylän syrjässä. Ketään näkemättä menin ikkunan luokse, laskin ikkunalle rahani ja naputin siihen. Silloin lähti joku mökistä, naristi ovea ja huusi minua, mutta minä juoksin vavisten ja kylmänä pelosta kotiini, kuin rikoksentekijä.

Katja kysyi minulta, missä olin käynyt ja mikä minun oli, mutta minä en edes ymmärtänyt, mitä hän puhui, enkä vastannut mitään. Kaikki esiytyi minulle yht'äkkiä niin mitättömältä ja pintapuoliselta. Lukitsin itseni huoneeseeni ja kävelin kauan edestakaisin lattialla, en kyennyt mitään tekemään, en ajattelemaan enkä selvittämään tunteitanikaan. Ajatukseni kulkivat Semenin perheeseen; ajattelin, kuinkahan se tuli iloiseksi lahjasta, millähän sanoilla kiittivät häntä, joka oli pannut rahat ikkunalle, ja mieleni alkoi käydä raskaaksi siitä, etten ollut itse antanut lahjaani heille. Ajattelin sitäkin, mitähän sanoisi Sergei Michailovitsh, kun hän tietäisi tekoni, ja iloitsin siitä, ettei hän eikä kukaan muukaan saa koskaan siitä tietoa.

Minun valtasi sellainen iloisuus, sellainen huumaus muiden ja oman itseni täydellisyydestä, että kaikki näin kovin lempeässä valossa, ja että yksin kuolemankin ajatus onnen unelmana tunkeutui minuun. Nauroin, rukoilin ja itkin. Tällä hetkellä rakastin kaikkea maailmassa ja omaa itseäni hehkuvalla kiihkoisuudella.