Part 4

Jumalanpalveluksien välillä aloin lukea evankeliumia. Mitä enemmän luin, sitä selvemmäksi ja käsitettävämmäksi tuli minulle tämä kirja, sitä liikuttavammaksi ja yksinkertaisemmaksi tuo jumalallisen elämän kertomus, ja sitä ylevämmäksi ja pohjattomammaksi tunteiden ja ajatuksien syvyys lunastajani opissa. Selvältä ja yksinkertaiselta näytti minulle kaikki, kun tuosta kirjastani käännyin taas katselemaan ja miettimään elämää, joka minua ympäröi. Näytti, että olisi vaikeata elää pahasti ja aivan helppoa rakastaa kaikkia ja olla kaikkien rakastamana.

Jokainen oli minua kohtaan hyvä ja lempeä. Sonjakin, jota yhä vielä opetin, oli aivan toiseksi muuttunut. Hän koetti ymmärtää kaikkea, mitä opetin, tyydyttää minua kaikessa eikä koskaan yrittänytkään tuskastuttamaan minua. Millainen olin muille, sellaisia olivat muut minulle.

Miettiessäni, ketä vihollisia minulla olisi, joilta minun pitäisi pyytää anteeksiantamusta ennen ripille menoani, muistin ainoastaan yhden läheistössämme asuvan aatelisneidin, jonka olin saattanut naurettavaksi vuosi takaperin vieraisilla ollessamme ja joka sen perästä ei ollut enää käynyt meitä tervehtimässä. Minä kirjoitin hänelle kirjeen, tunnustin siinä rikokseni ja pyysin anteeksi.

Hän vastasi minulle kirjeellä, jossa hän puolestaan pyysi anteeksi minulta ja soi anteeksi minulle. Itkin ilosta lukiessani noita yksinkertaisia rivejä, joissa minulle silloin ilmausi syvää ja liikuttavaa tunnetta.

Emännöitsijämme tyrskähti myös itkuun, kun pyysin häneltä anteeksi.

"Minkätähden ovat kaikki niin hyviä minua kohtaan, millä olen ansainnut sellaista rakkautta?" mietin itsekseni. Ja tahtomattani muistin Sergei Michailovitshiä ja ajatukseni viivähtivät kauan hänessä. En voinut muuta, enkä lukenutkaan tätä synniksi.

Mutta en ajatellut häntä samalla tavalla, kuin olin ajatellut sinä yönä, jona ensikerran havaitsin, että hän rakasti minua -- ajattelin häntä aivan kuin itseäni, yhdistin ehdottomasti hänen jokaiseen tulevaisuuteni ajatukseen. Tukehduttava vaikutus, jota kärsin hänen läsnäollessaan, katosi kerrassaan ajatuksistani. Tunsin itseni nyt hänen vertaiseksensa ja siitä korkeudesta, minne hurskas mielialani oli minut nostanut, käsitin häntä täydellisesti.

Se oli nyt minulle selvää, mikä hänessä ennen oli näyttänyt niin vieraalta. Vasta nyt ymmärsin, minkätähden hän sanoi, että ainoastaan toisten hyväksi eläminen on onnea.

Nyt olin minä täydellisesti yhtä mieltä hänen kanssaan. Ajattelin, että me kaksi yhdessä voisimme juuri tuollaista rauhallista onnea nauttia. En haaveksinut ulkomaan matkoja, suurta maailmaa, loistoa; vaan kuvittelin aivan toista, tyyntä perhe-elämää maalla, ikuista itsensä uhraavaisuutta, loppumatonta keskinäistä rakkautta ja ikuista kaitselmuksen ylistystä, joka meitä niin hellävaroin hoiti.

Aikomukseni mukaan kävin ripillä syntymäpäivänäni. Palatessani kirkosta mainittuna päivänä, täytti sydäntäni niin sanomaton onnellisuus, että pelkäsin elämää, jokaista liikutusta, pelkäsin kaikkea mahdollista, mikä vaan voisi onneani häiritä. Mutta tuskin pääsimme vaunuista rappusille kun näimme tutut kaksipyöräiset ajoneuvot ja Sergei Michailovitshin. Hän tuli onnittelemaan minua ja menimme yhdessä vierassaliin. En vielä koskaan sillä ajalla, jona Sergei Michailovitshin olin tuntenut, ollut voinut niin rauhallisena ja itsetietoisena olla hänen lähellänsä, kuin tällä kerralla. Tunsin että minussa oli kätkeytyneenä kokonainen uusi maailma, jota hän ei ymmärtänyt ja joka kohoutui häntä ylemmäksi. En tuntenut hänen läsnäolostaan vähintäkään ujoutta. Oli hyvin mahdollista, että hän ymmärsi, mistä tämä tuli, sillä hän seurusteli kanssani erityisen hellällä lempeydellä ja hienolla arvokkaisuudella.

Menin pianon luokse, mutta hän sulki sen ja pani avaimen taskuunsa.

"Älkää häiritkö mielentilaanne", sanoi hän, "sielussanne on nyt musiikki, joka on kaikkia maailman musiikkia parempi."

Olin kiitollinen hänelle näistä hänen sanoistaan, vaan kumminkin samalla oli kiusallista, että hän noin helposti ja varmasti oli käsittänyt sen, minkä olisi pitänyt olla salaisuutena kaikille.

Syödessämme ilmoitti Sergei Michailovitsh tulleensa toivottamaan minulle onnea ja sanomaan jäähyväisiä, sillä hänen oli matkustaminen aamulla Moskovaan. Tätä sanoessaan katsoi hän Katjaan, ja sitten vain vilkaisi minuun. Näin, että hän pelkäsi kasvojeni ilmaisevan jotakin mielenliikutusta. Mutta minä en kummastunut, en hämmentynyt, enkä edes kysynyt, pitkäksikö aikaa hän lähtee. Minä tiesin, että hän näin vaan sanoi, eikä sitten matkustaisikaan.

Miten tämän tiesin, en voi enää itsekään käsittää; mutta tuona unohtumattomana päivänä minusta näytti, että tiesin kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä vastaisuudessa tapahtuu. Olin kuin semmoisessa hyvässä unessa, jossa näkee kauaksi taaksepäin menneisyyden tapahtumat ja kauaksi tulevaisuuteen, mitä siinä tulee tapahtumaan, vieläpä millä tavalla tapahtuu.

Sergei Michailovitsh tahtoi lähteä oitis päivällisten jälkeen, mutta Katja paneusi paikalla pöydästä noustuamme päivällislevolle, ja Michailovitshin piti odottaa, kunnes Katja heräisi, saadaksensa hänelle sanoa jäähyväiset.

Saliin heloitti päivä täysin sätein, -- me menimme terassille. Tuskin olimme päässeet istumaan, kun aloin täysin rauhallisesti keskustelun, jonka piti ratkaista rakkauteni kohtalon. Aloin puhua, en ennemmin enkä myöhemmin, vaan juuri samalla silmänräpäyksellä, kuin istuimme. En ollut vielä mitään sanonut, ei äänen värityksessä, eikä keskustelun luonteessakaan mitään ilmautunut, mikä olisi estänyt minua sanomasta sitä mitä aijoin. Itsekään en ymmärrä, mistä minulla oli sellainen rauhallisuus, päättäväisyys ja mistä löysin tuon varman muodon sanoilleni. Oli kuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku tahdostani riippumaton olisi minussa puhunut.

Sergei Michailovitsh istui minua vastapäätä ja nojautuen kaidepuuhun riipi jostakin sireeninoksasta lehtiä. Kun aloin puhua, päästi hän sireeninoksan käsistään ja kallisti päänsä käden nojaan. Hänen asentonsa saattoi olla yhtä hyvin täysin rauhallisen, kuin kovin liikutetunkin asentona.

"Minkätähden te matkustatte?" kysyin häneltä painavasti, ja katsoin häntä sitten äänetönnä suoraan silmiin.

Hän ei heti vastannut.

"On asioita", hyrähti hän sitten ja painoi katseensa maahan.

Minä käsitin, kuinka työlästä hänen oli valehdella silmäini edessä ja vielä noin vilpittömästi tekemääni kysymykseen vastatessaan.

"Kuulkaas nyt", aloin puhua, "te tiedätte, millainen päivä on tämä päivä minulle. Se on monessa suhteessa minulle merkitsevä päivä. Kun kysyn teiltä, en kysy vain näyttääkseni pelkkää osanottavaisuuttani, -- te tiedätte, että olen tottunut teihin ja rakastan teitä --, kysyn sen vuoksi, kun minun täytyy saada se tietää... Minkätähden te matkustatte?"

"Minun on hyvin vaikea sanoa teille suoraan totta, ja olla salaamatta todellista syytä siihen, että lähden", vastasi Sergei Michailovitsh. "Tällä viikolla olen paljon ajatellut itseäni ja teitä ja olen päättänyt, että minun täytyy matkustaa... Te ymmärrätte, minkätähden, ja jos rakastatte minua, niin ette kysy enempää minulta..."

Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja käsi jäi sitten peittämään silmää... "Minun on hyvin vaikea... ja te käsitätte miksi..."

Sydämeni alkoi tykyttää kiihkeästi.

"En minä voi sitä käsittää", sanoin minä, "minä en käsitä; mutta sanokaa te, sanokaa Jumalan tähden, tämän syntymäpäiväni tähden, sanokaa te; minä voin kuulla rauhallisena kaikki!"

Hän muutti asentoansa, katsoi minuun ja taivutti taas sireeninoksan käsiinsä.

"Vaikka onkin", alkoi hän hetken vaitioltuansa äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan varmalta, "vaikka onkin tuhmaa ja mahdotontakin sitä sanoin kertoa, ja vaikka se on minulle sanomattoman vaikeata, koetan kumminkin teille selvittää..." tässä rypisti hän otsansa, aivan kuin olisi ruumiillista tuskaa kärsinyt.

"No?" sanoin minä.

"Kuvailkaapas mielessänne, että oli herrasmies, olkoon vaikka esimerkiksi A, vanha elähtänyt mies, -- ja neitonen, vaikkapa B, nuori, onnellinen, maailmaa, ihmisiä, elämää tuntematon. Erityisten perheellisten asiain vuoksi kävi niin, että A alkoi rakastaa B:tä kuin tytärtänsä eikä pelännyt, että olisi voinut ruveta häntä toisella tavalla rakastamaan."

Michailovitsh oli taas vaiti, mutta minä en häntä keskeyttänyt.

"Mutta", jatkoi Michailovitsh yht'äkkiä kiireesti ja varmalla äänellä, minuun katsomatta, "A oli unhottanut, että B oli nuori ja elämä hänelle vielä leikkiä, ja että hän voisi helposti toisellakin tavalla rakastua B:hen ja että B voisi ruveta pitämään sitä hauskana. Ja A yht'äkkiä huomasikin, että toisellainen tunne, ihan kuin omantunnonvaivana jo asustikin hänen sielussaan, ja hän pelästyi. Hän pelkäsi, että heidän entinen ystävällinen välinsä tulisi rikkountumaan, ja päätti matkustaa, ennenkuin sellainen muutos ennättäisi toteutua."

Puhuessansa pyyhkäsi hän taas silmiänsä aivan huomaamattansa ja käsi jäi taas niitä peittämään.

"Ja minkätähden A pelkäsi rakastaa muulla rakkaudella?" kysyin tuskin kuultavalla äänellä koettaen hillitä liikutustani. Ääneni oli kuitenkin varma, vaan Sergei Michailovitshista näytti se tuntuvan leikilliseltä, sillä hän vastasi loukkautumista ilmaisevalla äänellä:

"Te olette nuori, mutta minä en ole enää nuori. Teille sopii vielä leikkiminen, mutta minä haluan jo jotakin muuta. Leikkikää vain, kunhan ette minun kanssani leiki. Minä vakuutan, ettei se minulle tekisi hyvää ja jälkeenpäin katuisitte itsekin sitä. -- Sen sanoi A", lisäsi hän. "No, tämä on kaikki hullutusta, vaan te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi matkustan. Kuulkaahan, elkäämme enää puhuko tästä."

"Elkää, elkää, puhutaan vain", hätäilin sanomaan ja kyyneleet tukauttivat ääntäni. "Rakastiko A häntä vai eikö?"

Sergei Michailovitsh ei vastannut mitään.

"Jos ei A rakastanut B:tä, niin miksi hän leikki hänen kanssaan, kuin lapsen kanssa?" jatkoin minä.

"Niin, niin, A oli syypää", vastasi Michailovitsh kiiruhtaen katkaisemaan puhettani.

"Mutta kaikki oli lopussa ja he erosivat... ystävinä."

"Mutta se on hirveätä! Eikö mikään muu ratkaisu ole mahdollinen?"... sanoin aivan kuiskaavalla äänellä ja pelästyin omia sanojani.

"On kyllä", sanoi hän, ottaen kätensä kasvoiltansa, ja katsoi minua suoraan silmiin. "On kyllä kaksi erilaista ratkaisua mahdollista. Mutta, herran tähden, elkää keskeyttäkö minua enää, kuunnelkaa rauhallisesti minua... Muutamat sanovat", alkoi hän nousten seisomaan ja hymyillen surullisen raskaasti, -- "muutamat sanovat, että A oli järjeltänsä, rakasti B:tä hulluuteen asti ja sanoi vielä sen B:lle... B nauroi vain, sillä hänestä oli ollut kaikki leikkiä, mutta A:lle oli se ollut elämän tärkein asia."

Minä oikein värisin ja tahdoin keskeyttää häntä, sanoa hänelle, ettei hän enää puhuisi noin, mutta hän ei antanut minulle sananvuoroa. Laskien kätensä minun käteni päälle hän sanoi vapisevalla äänellä: "Ei, odottakaa vähän, toiset vielä sanoivat, että B oli tuntenut sääliä A:ta kohtaan. Raukka, ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä; kuvaili todellakin voivansa A:ta rakastaa ja suostui niin hänen vaimokseen. Ja A järjiltänsä ollen uskoi samoin, uskoi todellakin, että nyt hänelle alkaa uusi elämä. Mutta pian he molemmat huomasivat pettyneensä; A oli pettänyt B:n ja B pettänyt A:n... Ei, ei puhuta enää tästä", lopetti Michailovitsh nähtävästi itse voimatonna enää jatkamaan, ja asettui äänetönnä istumaan vastapäätä minua.

Hän sanoi: "ei puhuta", mutta minä näin, että sisimmässään hän ei mitään niin toivonut, kuin että olisin vastannut hänelle. Olisin tahtonut puhua, mutta en voinut, sydäntäni ahdisti niin.

Minä katsoin häneen. Hän oli vaalea ja hänen alahuulensa vavahteli. Tuli niin äärettömän surku häntä. Ponnistin voimiani uudestaan ja yht'äkkiä onnistuinkin katkaisemaan äänettömyyteni, ja pakottamaan suuni puhumaan, joka oli ennen pysynyt niin kankeana. Puhuin hänelle hiljakseen, rauhallisella ja hillityllä äänellä, jonka pelkäsin joka hetki taittuvan.

"Mutta on vielä kolmaskin ratkaisu", sanoin minä ja siihen taas keskeytin.

Mutta Sergei Michailovitsh oli vaiti.

"Ja tämä kolmas ratkaisu on sellainen, että A ei rakastanutkaan B:tä, vaan saattoi hänet onnettomaksi, kovin onnettomaksi luullessaan olevansa oikeutettu hänet heittämään ja matkustamaan pois; -- hän vielä ylpeilikin tästä. Teille, mutta ei minulle, teille yksin on kaikki ollut leikkiä, -- ensimäisestä päivästä saakka olen minä rakastanut, rakastanut teitä!" sanoin minä ja sanoessani "rakastanut" paisui hillitty ääneni rajuksi huudahdukseksi, jota itsekin pelästyin.

Vaalenneena seisoi Michailovitsh edessäni. Hänen huulensa vapisivat enemmän ja enemmän ja kaksi kyyneltä kiertyi hänen silmistään.

"Se on kurjasti teiltä!" sain melkein huutamalla suustani. Minä tunsin kuinka lannistuminen ja pidätetyt kyyneleet tukehuttivat ääntäni. "Ja minkätähden?" lisäsin ja nousin samalla seisoalleni jättääkseni hänet.

Mutta hän pidätti minut. Hän painoi päänsä polvilleni, hänen huulensa suutelivat ja hänen kyyneleensä kostuttivat värähteleviä käsiäni.

"Jumalani, jospa olisin tämän tiennyt!" kuiskasi hän.

"Millä olen tämän ansainnut?" sanoin minä ja sydämmeni täytti sellainen onni... niin, joka on kadonnut ainiaaksi, eikä ole milloinkaan palannut.

Viittä minuuttia myöhemmin juoksi Sonja yläkertaan Katjan luokse ja huusi, että koko talo kaikui:

"Mascha menee naimisiin Sergei Michailovitshin kanssa!"

V.

Meillä ei ollut mitään syytä lykätä häitämme. Minä en toivonut sitä eikä hänkään, Michailovitsh. Totta kyllä, että Katja tahtoi matkustaa Moskovaan tarpeita ostamaan ja tilaamaan myötäjäisiä. Michailovitshin äiti tahtoi taas, että hänen poikansa ennen naimisiin menoaan hankkisi uudet vaunut ja huonekalut sekä tapiseerauttaisi huoneet uudestaan, mutta me kumpikin päätimme tehdä nämä häiden jälkeen, jos näyttäisi välttämättömältä, ja viettää häämme kahden viikon päästä syntymäpäivästäni aivan hiljaisesti, morsiuslahjoitta, vieraitta, morsiusneidittä, hääherkuitta, sampanjatta, -- kerrassaan vain häät kaikitta lisäyksittä, joita tavallisesti häissä käytetään.

Michailovitsh kertoi minulle äitinsä olevan kovin tuskissaan siitä, että nyt häät muka menisivät ilman musiikkia, ilman tavarain kasaantumista vuorenkorkuiselle ja panematta mullin mallin koko taloa. Hänen omat häänsä ennen vanhaan, nehän maksoivatkin kolmekymmentä tuhatta ruplaa! Sergeiltä salaa oli hän jo läpikotoisin myllännyt varasto-arkkunsa ja vakavasti neuvotellut taloudenhoitajatar Marjushkan kanssa meidän onnellemme välttämättömistä matoista, ikkunanvarjostimista, teetarjottimista y.m.

Minun puolestani teki Katja aivan samoin emännöitsijämme Kusminishnan kanssa. Ja näissä hommissa ei hänen kanssaan tarvinnut leikkiä laskea. Hän oli aivan varma, että Sergei ja minä tulevaisuudestamme puhuessamme kuiskailimme pelkkiä hellyyksiä toisillemme ja laskimme vain leikkiä, niinkuin häitään odottavain rakastuneiden paha tapa on, ja että meidän tulevainen onnemme riippuu alusvaatteiden tarkasta leikkaamisesta sekä pöytäliinain ja salvettien saumoista ja päärmeistä.

Pokrovskovin ja Nikolskin välillä kulki joka päivä useampia salaisia kuiskaustietoja siitä, mitä varusteltiin ja valmistettiin, ja vaikka Katja ja Sergein äiti elivät näöltään hellimmässä ystävyydessä, tuntui nyt heidän välillään olevan hienoa diplomaattista sotaa.

Tatjana Semenovna, Sergein äiti, jonka kanssa nyt lähemmin tutustuin, oli teeskentelevä ja ankara talon haltijatar ja tavoiltaan menneen ajan aatelisrouva. Sergei ei rakastanut häntä ainoastaan pojan velvollisuudentunnosta, vaan sisällisestä taipumuksesta, sillä hän piti äitinsä parhaimpana, ymmärtäväisimpänä, hellimpänä ja rakastettavimpana naisena koko maailmassa. Tatjana Semenovna olikin meille aina hyvä, minulle erittäinkin, ja iloitsi siitä, että hänen poikansa meni nyt naimisiin. Mutta kun kävin morsianna ollessani hänen luonansa, näytti hän tahtovan antaa minun tuntea, että hänen poikansa olisi kyllä voinut joutua parempiinkin naimisiin ja että tekisin hyvin, jos aina pitäisin tämän mielessäni. Ymmärsin häntä täydellisesti, vieläpä olin yhtä mieltäkin hänen kanssaan.

Näiden viimeisten kahden viikon aikana näimme toisiamme joka päivä. Michailovitsh tuli päivällisille meille ja viipyi puoleen yöhön. Mutta siitä huolimatta, että hän sanoi -- ja minä puolestani tiesin hänen sanovan totta --, että hän ei voisi minutta elää, ei hän koskaan ollut koko päivää luonani, pitipä vielä huolta taloustoimistaankin aivan kuin ennenkin.

Ulkopuolinen suhteemme pysyi morsiusaikani entisellään. Me teitittelimme toisiamme totuttuun tapaan. Hän ei suudellut kättäni, hän ei etsinyt tilaisuuksia kahdenkesken ollaksemme, vaan semmoisen sattuessa kiiruhti pois luotani, ikäänkuin olisi pelännyt hellyytensä saavan liian suuren ja vaarallisen vallan.

En tiedä, minäkö vai hänkö oli muuttunut, mutta tunsin nyt todellakin itseni hänen vertaisekseen. En nähnyt hänessä enää tuota tahallista vaatimattomuutta, josta en ollut ennen pitänyt. Usein mielihyvikseni näin nyt edessäni entisen pelättävän ja kunnioitettavan miehen asemasta lempeän, onnesta hämmentyneen poikasen. Ajattelin usein: "Noinpa on hänkin ihminen juuri niin kuin minäkin, ei enempää eikä vähempää." Mielestäni oli hän nyt selvänä edessäni, täydellisesti tunnettuna. Ja kaikki, mitä hänestä tunsin, oli aivan yksinkertaista, omaa olemustani vastaavaa. Hänen suunnitelmansa, joiden mukaan järjestäisimme tulevan yhteiselämämme, olivat aivan kuin omiani, olihan vain se eroa, että hän osasi selvemmin ja paremmasti valituilla sanoilla niitä esitellä.

Ilmat olivat näinä kahtena viikkona huonot ja vietimme sen vuoksi aikaamme enimmäkseen sisällä huoneissa. Ihanimmat hetkemme vietimme pianon ja ikkunan välisessä nurkassa. Tummaan ikkunan ruutuun heijastui palavan kynttilän liekki ja ulkoa päin sitä vihmoivat sadepisarat, jotka sitten valuivat ruutua pitkin alaspäin. Katoilta juosta loritteli sadevesi räystäskouruja myöten rapakkoon. Ikkunoista imeytyi huoneeseen kosteutta. Ja yhä kirkkaammalta, lämpimämmältä ja viihdyttävämmältä tuntui vain meille nurkkamme.

"Mutta tiedättekös, että minulla on ollut jo kauan halu puhua teille eräästä seikasta", sanoi Michailovitsh, kun jotenkin myöhällä iltasella istuimme kahden nurkassamme. "Koko ajan teidän soittaessanne minä olen sitä ajatellut."

"Mitäpäs minulle puhuisitte, minä tiedän sen jo kuitenkin", sanoin minä.

"Niin, niinpä kyllä, ei siis puhutakkaan."

"Elkääs nyt, sanokaa sentään, mitä ajattelittekin sanoa", pyysin nyt.

"No hyvä. Muistatteko, kun minä kerroin teille tuon jutun A:sta ja B:stä?"

"Ettenkö muistaisi tuota tuhmaa juttua! Hyvä oli, että se kumminkin näin päättyi..."

"Niin kyllä, sillä vähällä olin turmella oman onneni, aivan itse. Te pelastitte minut. Mutta pahinta kaikista on, että minä silloin valehtelin, ja se on tunnollani. Nyt tahtoisin sanoa teille kaikki suoraan..."

"Oi, minä pyydän, elkää nyt...!"

"Elkää pelätkö suotta", sanoi hän nauraen. "Minä sanon vain puolustukseni. Kun aloin kanssanne puhua, oli tarkoitukseni vain tehdä tutkimuksia..."

"Minkätähden tehdä tutkimuksia... Ei koskaan..."

"Niin, minä tein kyllä huonosti siinä. Kun elämäni harhailujen ja pettymysten perästä käännyin takaisin maaelämään, olin itsekseni vakuutettu, että rakkaus oli tehnyt jo loppusuorituksen minun kohdaltani ja minulle jäänyt täytettäviksi vain vanhuuden velvollisuudet. Senvuoksi en pitkään aikaan voinut selvittää tunteitani teihin enkä sitä suuntaa, mihin ne minua johtivat. Minä toivoin -- enkä toivonut. Milloin näytti minusta, että kiemailitte ja leikitte kanssani, milloin taas epäilin sitä, ja silloin en tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta tuon illan jälkeen, -- muistattehan, kun me kävelimme myöhään puutarhassa --, silloin minä aivan säikähdin: onneni ilmeni minulle liian suurena, käsittämättömänä! Mitähän tapahtuisi, jos antaisin toivolleni sijaa -- olisikohan kaikki turhaa? Mutta itsekkäisyydessäni ajattelin tietysti vain omaa olemustani."

Hän vaikeni ja katsoi minuun.

"Mutta peräti hullua ei ollutkaan se, mitä silloin sanoin", jatkoi hän taas. "Olisihan ollut mahdollista... minun täytyi pelätä. Minä sain nauttia teistä niin paljon, ja itselläni oli niin vähän antaa. Olette vielä lapsi, olette nuppunen, joka vasta puhkeaa, sillä rakastatte ensimäisen kerran, -- mutta minä..."

"Jaa, jaa, sanokaa minulle vain suora totuus!" sanoin hänet keskeyttäen, mutta yht'äkkiä alkoi minua pelottaa, mitä hän ehkä sanoisikaan. "Oi, elkää puhuko", pyysin taas.

"Josko minä ennen olen rakastunut, sitäkö ei?" sanoi Michailovitsh. arvaten ajatukseni. "Sen voin sanoa kyllä. En, en ole koskaan rakastanut, en koskaan mitään tämänlaista tuntenut..." Mutta äkkiä näytti siltä, kuin olisi surullinen muistelma juolahtanut hänen mieleensä. "Tarvitsin teidän sydämenne, saadakseni oikeuden rakastaa teitä", puhui hän surullisesti... "Minun täytyi tarkoin miettiä, ennenkuin sanoin, että rakastan teitä. Mitä minulla on antaa teille? Rakkauttako -- niin, rakastaa kyllä voin..."

"Olisiko se sitten niin vähän?" sanoin katsoen häntä suoraan silmiin.

"Vähän, ystäväni, vähän se on teille", jatkoi Michailovitsh. "Teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne...! Useastikaan en nuku yökausiin, valtaavan suuren onneni vaikutuksesta. Ajattelen vain, miten elämme yhdessä. Olen elänyt ja kokenut jo paljon, vaan näyttää siltä, että nyt vasta käsitän, mitä onni ehtoinansa vaatii. Tyyni yksinäinen maalais-elämä kaukaisessa kätkössämme, mahdollisuus tehdä hyvää kansalle, jolle sitä on niin helppo tehdä, kun se ei ole siihen tottunut; työ, työ, joka näyttää aina tuottavan hyötyä; virkistys, luonto, kirjat, musiikki ja rakkaus meille läheisiin ihmisiin -- niissä on onneni, jota ylevämpää en ole kuvitellutkaan. Ja sitten elämän ystävä, sellainen kuin te, ja ehkäpä perhe, -- siinä kaikki, mitä ihminen voi toivoa!"

"Niin on", sanoin minä.

"Niin on minulle, joka jo olen elänyt nuoruuteni, vaan ei teille", jatkoi hän. "Te ette ole vielä elänyt nuoruuttanne. Te olisitte voinut kyllä toisissa asioissa etsiä onneanne ja olisitte voinut kyllä löytääkin sen. Te pidätte onnena sitä, mitä olen puhunut, vaan siksi että minua rakastatte."

"Aina olen toivonut ja rakastanut vain tällaista rauhallista perhe-elämää", sanoin minä. "Te sanoitte aivan samaa, mitä minä ajattelin."

Michailovitsh hymyili.

"Teistä vain näyttää niin, lemmittyni, mutta sitten on se liian vähäistä teille; teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne jälellä", uudisti hän ajattelevan näköisenä.

Minä olin melkeen tuskastua, kun hän ei ottanut uskoakseen minua ja ikäänkuin olisi halunnut soimata minua nuoruudestani ja kauneudestani.

"No, minkä vuoksi rakastatte minua, nuoruuteniko vai minun itsenikö vuoksi?" kysyin kärtyisenä.

"Sitä en tiedä, mutta rakastan vain!" vastasi hän, luoden minuun tutkivan silmäyksensä, joka samalla oli niin miellyttävä.

Minä en vastannut hänelle mitään. Minun täytyi tahtomattanikin katsoa häntä silmiin. Äkkiä tuli oloni kummalliseksi. Katseeni tylsistyi, en nähnyt ympäristöäni, Michailovitshin kasvotkin hämärtyivät edestäni, eroitin ainoastaan hänen loistavat silmänsä, jotka tähystivät suoraan silmiini; nuo silmät näyttivät tunkeutuvan lävitseni, kaikki sekavustui, en nähnyt enkä erottanut enää mitään, täytyi painaa silmäni kiinni, temmatakseni itseni irti lumouksesta, joka oli samalla sekä ihastusta että pelkoa...

* * * * *

Hääpäivämme aattona selvesi ilma illan suussa ja pitkän sateen jälkeen, jolla kesä päättyi, saimme ensimäisen kolean kirkkaan syysillan. Kaikki oli virkeätä, kolkkoa, kylmähköltä kajahtelevan kirkasta. Puutarhassamme saimme katsella ensimäisen kerran vapaata syksyistä luontoa, sen terävän kirjavia värivivahduksia, ja kuihtuneen kesän jättämää alastomuutta. Taivas oli kylmän valju. Menin maata ja ajattelin onnellisena, että huomenna, hääpäivänämme, on kaunis ilma. Aamulla heräsin auringon noustessa ja ajatus, että nyt on jo "tänään", pelotti minua, samalla kun se minua oudosti ihmetytti.