Part 2

"No niin, niin, te olette aivan oikeassa, ja olen teille kiitollinen avomielisyydestänne ja kovin iloinen siitä, että asia tuli puheeksi keskenämme! Paitsi sitä", -- lisäsi hän, "voisi se olla minulle vieläkin suurempi onnettomuus..."

"Olettepa te omituinen ihminen, ettekä ole yhtään entisestänne muuttunut!" sanoi Katja lähtien terassilta iltasta hommailemaan.

Katjan mentyä istuimme molemmat puhumatta sanaakaan. Koko ympäristömme oli myöskin äännetönnä. Ainoastaan satakieli lauleli taas -- ei niinkuin silloin, jolloin viserryksensä olivat irtonaisia epämääräisiä katkelmia, vaan kun sillä on tapana öisin, rauhallista yhtäjaksoista lauluaan. Koko puutarha helkähteli sen liverryksistä ja alhaalta notkanteesta, kauempaa kaikui nyt ensi kerran tänä iltana toisenkin satakielen vastalaulu. Läheisempi laulaja vaikeni, hetken toista kuunnellakseen, ja jatkoi taas liverrystään entistänsä kirkkaammin ja selvemmin. Juhlallisen rauhallisesti kaikui sen ääni öiseen maailmaan, joka olikin sen valtakuntaa, mutta meille ihmisille jotakin salaperäisen vierasta.

Puutarhuri kulki ohitsemme asettuakseen maata kasvihuoneeseen. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat yhä kauempaa. Jokin piipahti pari kertaa vuoren taustalla, ja sitten taas oli kaikki hiljaa. Tuskin kuultavasti alkoivat lehdet värähdellä, terassin vaate hulmehti ja puutarhan kasvistosta kohosi voimakas tuoksu terassille meitä vastaan. Äänettömyytemme tuli viimein minulle vastenmieliseksi. Mutta mitäpä olisi minulla ollut sanottavaa?... Katselin häntä. Hänen silmänsä loistivat puolipimeässä minuun kiintyneinä.

"Ihanaa on elää maailmassa!" lausui hän hiljakseen.

Minä huovahdin raskaasti itsekään tietämättä miksi.

"Mikä teidän on?" kysäsi hän. "Niin, kuinka ihanaa on elää maailmassa!" sanoin hiljaa minäkin.

Ja taas vaivuimme me vaitioloomme, ja taas se minulle tuntui tuskalliselta.

Lakkaamatta kiusasi minua ajatus, että olin saattanut hänen surulliseksi myöntäessäni hänen olevan vanhan. Olisin niin mielelläni ilahuttanut häntä, mutt'en tiennyt taaskaan miten olisin alkanut.

"No niin, hyvästi vaan sitten!" sanoi hän nousten seisomaan. "Äitini odottaa minua iltaselle; en ole vielä tänään ennättänyt häntä edes nähdäkään."

"Ja minä kun toivoin saavani soittaa teille yhden sonaatin."

"Toisten", sanoi hän jotenkin kylmästi, kuten minusta näytti. -- "Voikaa hyvin nyt!"

Entistään enemmän vaivasi minua nyt ajatus, että olin häntä loukannut, se teki minut ihan alakuloiseksi. Katja ja minä saatoimme hänen rappusista alas ja jäimme pihaan seisomaan ja katselemaan tielle, kunnes hän katosi näkymättömiin. Kun hänen hevosensa kavioiden kapse oli haihtunut kuulumattomiin, menin uudestaan terassille ja aloin katsella puutarhaan ja kosteaan usvaan, josta kaikuivat yölliset äänet. Kauan katselin ja kuuntelin kaikkea tuota, mitä niin halusin katsella ja kuunnella ...

Hän kävi luonamme toisen, kolmannen kerran, ja ahdistava tunne, joka vaivasi minua kummallisen keskustelumme jälkeen katosi kokonaan eikä koskaan enää palannut.

Koko kesän ajan kävi hän luonamme pari kolme kertaa viikossa. Olin häneen jo niin tottunut että kun hän pitemmän ajan viipyi poissa, minä ihan kärsin yksinäisyydestäni. Loukkaannuin häneen ja minusta näytti, että hän teki väärin jättäessään minun niin yksin olemaan. Hän seurusteli kanssani kuin nuoren rakkaan toverinsa kera, kyseli minulta asioita sydämmellisimmän avomielisesti ja antoi vuorostaan minullekin neuvoja, piti minun pirteänä, välistä muistikin ja antoi minun joskus jäädä syrjään. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikin tavoin tarkoitti olla aina vertaiseni, ei minun ollut vaikea huomata, että sen maailman ulkopuolella, missä hänen kanssaan liikuimme ja jonka minä ymmärsin, oli olemassa toinen, joka oli minulle suljettu ja johon hän ei pitänyt tarpeellisenakaan minua päästää, -- ja juuri tämä asia kaikkein voimakkaimmin nosti kunnioitustani häntä kohtaan ja kiinnitti minua häneen. Olin saanut sekä Katjalta sekä naapureiltani hänestä tietoja. Pitäen huolenpitoa vanhasta äidistään, jonka kanssa hän oli yhdessä, paitsi omia asioitaan ja meitä koskevaa holhoustointansa oli hänellä aatelis-asioita koskevia puuhia, jotka tuottivat hänelle paljon huolia. Mutta hänen personallisista suhteista ja vakaumuksistaan, tuumistaan ja toiveistaan en minä koskaan saanut mitään tietää. Kun vain koetinkin puhettamme kääntää hänen tehtäviinsä, niin pisti hän otsansa omituisella tavallaan, ikäänkuin sanoaksensa: "olkaa hyvä, älkää jatkako, mitä on niistä teille!" Ja samalla hän itse ohjasi puheemme johonkin muuhun. Ensin minua vähän loukkasi, vaan sitten jo totuin siihen, että me puhelimme aina vaan minua koskevista asioista ja lopulta oli se minusta ihan luonnollistakin.

Mikä myöskin aluksi vaivasi ja vasta aikaa myöten miellytti minua, oli se ettei hän ollenkaan välittänyt minun ulkomuodostani, vaan melkein ylenkatsoi sitä. Koskaan hän ei sanallakaan eikä katseella osoittanut pitävänsä minua kauniina -- päinvastoin hän rypisti otsaansa ja nauroi, jos minua satuttiin hänen kuultensa sanomaan kauniiksi. Hän oli hyvillään löytäessään minussa erilaisia vikoja, ja hän härnäsi minua niitten vuoksi. Muotipukuni ja hiuskoristeeni, joilla Katja mielellänsä kaunisteli minua juhlapäiväksi, antoivat nekin hänelle vain tilaisuutta pilkkaan. Tämä loukkasi Katjaa suuresti eikä suinkaan syyttä, ja siksi se minuakin suututti. Katja oli nyt kerran saanut päähänsä, että minä miellytin Sergei Michailovitshia, eikä voinut mitenkään ymmärtää, miksei hän siitä olisi pitänyt, että miellyttävä tyttö esiytyy parhaimmassa valossaan. Minä käsitin kohta, miksi hän näin teki. Häntä ei miellyttänyt nähdä minussa turhamaista keikailijaa. Ja kun tästä tulin täysin vakuutetuksi, niin sitten ei enää näkynyt turhamaisuuden varjoakaan puvussani, hiusteni laittelussa eikä muussa käytöksessäni. Sen sijaan koetin minä hienostella yksinkertaisuudella, aikana, jolloin en vielä ollut kypsynyt tätä taitoa käyttämään.

Tiesin, että hän piti minusta; mutta rakastiko hän minua niinkuin lasta vai niinkuin naista, sitä kysymystä en ollut vielä ottanut harkitakseni. Hänen rakkautensa oli minulle sanomattoman kallis. Tiesin, että hän piti minua maailman parhaana tyttönä, enkä voinut olla toivomatta, että hän aina pysyisi tässä harhaluulossa. Tunnustaakseni minä päinvastoin tahallani pidin häntä siinä. Mutta näin menetellen tulin samalla itse paremmaksi. Tunsin, että minun oli edullisempaa ja arvokkaampaa näyttää hänelle hyviä sisällisiä ominaisuuksia, kuin loistaa ulkomuodollani. Hiukseni, käteni, kasvoni, tottumukseni, -- millaisia tahansa lienevät sitten olleetkin, joko hyviä tai pahoja, niihin hän ei tarvinnut kuin katsahtaa voidakseen niitä arvostella. Sieluani ei hän tuntenut, sentähden että hän sitä rakasti; myöskin sentähden, että se juuri tuona aikana kasvoi ja kehittyi, ja vihdoin sentähden että tällä alalla helposti voin häntä hairauttaa, kuten todella teinkin. Ja kuinka kevyeksi tuli oloni hänen seurassaan, kun tämän asian selvästi pääsin ymmärtämään! Perusteeton ujouteni ja levoton liikehtimisen tarve, jotka olivat ennen minua vaivanneet, katosivat kerrassaan. Minä tunsin, että olinpa sitten hänen edessänsä taikka sivullaan, istuinko taikka seisoin, näki hän minun aina, ja olivatpa hiukseni ylöskammattuina taikka alas silitettyinä, tunsi hän kaikissa tapauksissa minun läpikotaisin ja oli minuun tyytyväinen, kuten itsekseni kuvailin, aivan semmoisenani kuin olin. Ajattelen, että jos hän olisi vastoin tapaansa, yhtäkkiä niinkuin kaikki muut, sanonut minua kauniiksi kasvoiltani, en olisi tästä ollut laisinkaan hyvilläni. Mutta sen sijaan sanomaton mielihyvä täytti sisimmän sieluni, kun hän jotakin sanottuani huomaavaisesti katsahti minuun ja virkki äänellä, jolle koetti saada leikillisen värityksen peittääkseen sisällisen liikutuksensa.

"Jaa, jaa, _teissä on jotakin_... Te olette kunnon tyttö, täytyy sanoani..." Ja mistä sitten sainkaan häneltä tuommoisia kiitoksia, jotka täyttivät sydämmeni ilolla ja ylpeydellä? Siitä, että myötätuntoisesti kerroin vanhan Grigorin rakkaudesta tyttärensä tyttäreen; siitä, että joku runoelma tai romaani liikutti mieltäni kyyneliin saakka; tahi siitä, että ihailin Mozartia. Itsekin usein ihmettelin kuinka suurella hienotunteisuudella saatoin arvata, mikä oli hyvää ja arvossa pidettävää, vaikka en siihen aikaan suinkaan voinut varmuudella selittää, mistä syystä oli niin tehtävä.

Ei melkein yksikään minun vanhemmista tottumuksistani eikä makusuunnistani miellyttänyt häntä. Hänen tarvitsi vain silmäkulmiansa rypistää tai pikimmältään vilaista minuun, kun jo tiesin, ettei se mitä olin sanomaisillani ollutkaan hänen makunsa mukaista. Välistä hän ei tarvinnut kuin katsahtaa puoleksi säälien puoleksi ylenkatseellisesti minuun, niin en enää välittänyt siitä, mitä ennen olin rakastanut. Kun sattui, että hän tahtoi antaa minulle jonkin neuvon, niin oli kuin olisin heti ymmärtänyt, mitä hän tahtoi sanoa. Hän kyseli minulta katsoen suoraan silmiini, ja tuo katse, se sai minun ilmaisemaan sen ajatuksen, jota hän tahtoikin esille. Silloiset ajatukseni ja tunteeni eivät olleet omiani, hänen ajatuksensa ja hänen tunteensa, jotka äkkiä tulivat omikseni, täyttivät koko olentoni ja kirkastivat sen. Aivan huomaamattani aloin katsoa kaikkea toisilla silmillä -- sekä Katjaa että talonväkeä, Sonjaa, itseäni ja omia toimianikin. Kirjat, joita olin ennen lukenut vain ikävästä päästäkseni, muuttuivat äkkiä elämän parhaimmaksi huvitukseksi. Ja tämä kaikki johtui siitä, että me kaksi, hän ja minä, niin usein keskustelimme kirjoista, luimme niitä yhdessä, -- ja siitä, että hän ne minulle toi.

Kun olin ennen Sonjan kanssa työskennellyt häntä opettaen, olin minä pitänyt näitä opetustunteja raskaana ja vaivaloisena velvollisuuden työnä. Sergei Michailovitsh oli nyt usein läsnä tunneilla ja nyt tuotti Sonjan edistymisen seuraaminen minullekin iloa.

Kokonaisen soittokappaleen ulkoa oppiminen oli minusta ennen tuntunut mahdottomalta, mutta nyt kun tiesin, että Sergei Michailovitsh tulee kuuntelemaan sitä, että hän mielellään soittoani kehaseekin, -- nyt saatoin kolme- neljäkymmentä kertaa soittaa päästä päähän samaa kappaletta samalla istumalla. Katja rukka sai tukkia pumpulilla korviansa, mutta minusta ei soittoni vain ikävältä tuntunut. Iänikuiset sonaattini saivat yhtäkkiä kokonaan uuden sisällön, sointuivat entistä paljoa paremmin. Katjakin, jonka tunsin kuin itseni ja jota rakastin koko sydämmestäni, oli muuttunut silmissäni. Nyt vasta ymmärsin, ettei hän ollut ollenkaan velvollinen olemaan yhtäaikaa äitinämme ja ystävänämme ja orjanamme. Nyt käsitin tämän rakastettavan olennon, hänen uhraavaisuutensa ja mukautavaisuutensa, käsitin kuinka suuresti kiitollinen pitäisi minun oleman hänelle kaikesta. Minä rakastin häntä nyt sata kertaa enemmän kuin ennen.

Hän Sergei Michailovitsh, oli myös opettanut minua katsomaan väkeämme, talonpoikia, talon palvelijoita, kokonaan toisilla silmillä. Naurettavaa on ajatella, että seitsemääntoista ikävuoteeni saakka olin elänyt heidän keskellänsä ja kuitenkin pysynyt yhtä vieraana heille kuin niillekin, joita en ollut koskaan nähnyt. En ollut kertaakaan ajatellut, että hekin rakastavat, toivovat ja kärsivät niinkuin minä.

Puutarhamme, metsämme ja peltomme olin tuntenut varhaisimmasta lapsuudestani, mutta nyt näin niissä äkkiä ihan uutta viehätystä, uutta kauneutta.

Turhaan ei ollut Sergei Michailovitsh sanonut, että elämässä on olemassa ainoastaan yksi varma onni: -- elää toisille. Ensin näytti tämä minusta oudolta, en voinut ymmärtää sitä, mutta tämä vakuutus tunkeusi vähitellen käsittämättänikin sydämmeeni. Hän avasi minulle kokonaisen uuden maailman, maailman täynnä nykyisyyden nautintoa -- vaikka ulkonaiset elintapani eivät ensinkään olleet muuttuneet tai uudistuneet, jollen ota lukuun sitä, että olin nyt paljon alttiimpi vaikutuksille. Kaikki, mikä lapsesta saakka oli uinunut ympärilläni äänettömänä, heräsi nyt ikäänkuin kuolleista elämään. Kaikki sai nyt äänensä puhuakseen sielulleni ja täyttääkseen sen onnella.

Usein tämänkin kesän ajalla menin ylhäälle, omaan huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni voimatta nukkua. Mutta nyt en siksi valvonut, että olisin ollut tyytymätön tai vajonnut kaikellaisiin tulevaisuuden toivomuksiin ja unelmiin. Se levottomuus, joka nyt minua piti valveilla, oli aivan toinen, -- se oli juuri nykyisyyden onni. Kun en voinut ollenkaan saada unta, nousin ylös ja istuin Katjan vuoteelle, ja kerroin hänelle, että olin täydellisesti onnellinen. Sitä, niinkuin nyt muistan, ei olisi tarvinnut ensinkään sanoin kertoa; näkihän Katja sen jo päältänikin.

Katja taas puolestaan kertoi minulle, että hänkin on sanomattoman onnellinen, ettei häneltäkään mitään puuttunut, ja hän suuteli minua hellästi. Minä uskoin häntä, sillä minusta näytti ihan asiaan kuuluvalta, välttämättömyydeltä, että me kaikki olimme onnellisia. Mutta Katja saattoi siltä ajatella untansakin, olla suuttuvinaan, ajaa minut menemään vuoteeltansa ja nukahtaa. Minä olin hereilläni ja mietiskelin kaikkea sitä, mikä minun teki niin onnelliseksi. Välistä nousin vuoteeltani uudestansa ja rukoilin uudestaan iltarukoukseni, kiittäen omilla sanoillani Jumalaa kaikesta siitä onnesta, jonka hän oli suonut minulle.

Huoneessani oli silloin kaikki hiljaa, kuului vaan nukkuvan Katjan rauhallinen ja tasainen hengitys ja kellon naksutus hänen läheltänsä yöpöydältä. Kuiskailtuani muutamia sanoja asetuin jälleen maata, tein ristinmerkkini ja suutelin kaularistiäni. Ovet olivat lukossa, ikkunat varjostimilla peitetyt ja ainoana liikehtivänä surisi kärpänen jossain nurkassa. Tuntui, etten olisi koskaan tahtonut lähteä tästä huoneesta. Olisinpa voinut toivoa, ettei aamu koskaan valkenisikaan rikkomaan tuota rauhallisen pehmeää hämäryyttä, ja hajalle puhaltamaan sieluni utuista ilmakehää. Sen hennossa hämärässä tuntuivat unelmani, ajatukseni ja rukoukseni eläviltä olennoilta, jotka lentelivät vuoteeni ympärillä ja liitelivät pääni päällä.

Jokainen ajatukseni oli hänen ajatuksensa, ja jokainen tunteeni oli hänen tunteensa -- hänen, minun onneni luojan. En vielä silloin tiennyt, että tämä oli rakkautta. Ajattelin, että näin voisi olla aina, että me saimme näin tuntea antamatta mitään omasta puolestamme.

III.

Eräänä päivänä elonleikkuun aikana menimme, Katja, Sonja ja minä, päivällisten jälkeen puutarhaan ja asetuimme siellä mielipaikallemme penkille lehmusten varjoon lähelle rotkotietä. Siihen avautui meille vapaa näköala metsien ja peltojen ylitse.

Sergei Michailovitsh ei ollut käynyt luonamme kolmeen päivään. Nyt odotimme häntä sitä varmemmin tulevaksi, kun hän oli sanonut työnjohtajallemme, että hän tulee tänään pelloille töiden menoa tarkastamaan.

Kahden aikaan näimmekin hänen ratsulla ajelevan ruisvainiolla. Katja haetti persikoita ja kirsikoita, joista tiesi Sergei Michailovitshin paljon pitävän.

Sitten katsahti Katja naurussa suin minuun, laskeusi penkille pitkäkseen ja nukahti.

Minä taitoin tuuhean lehmuksen oksan, jonka nesteiset lehdet ja kuoret kostuttivat käsiäni, ja Katjaa sillä löyhytellen jatkoin lukemistani. Tämän tästäkin se keskeytyi, sillä silmäni katsoa hipaisivat tielle, jota Sergei Michailovitshin täytyi tulla.

Sonja rakenteli vanhan lehmuksen juurille lehtimajaa nukelleen.

Päivä oli hyvin lämmin, tuuli ei henkäillytkään, ja voimakasta tuoksua nousi kasvistosta.

Taivaanranta oli pilvistynyt ja jo aamusella synkistynyt ukkosilmaa uhkaavaksi. Minä olin ollut hermostunut, kuin ainakin ukkosilman edellä. Mutta puolen päivän jälkeen alkoivat pilvet hajota, aurinko pilkisti paistamaan selvälle taivaalle, ja ainoastaan yhdeltä suunnalta kuulimme kaukaa silloin tällöin jyrinätä ja raskaista pilvenlongista heijastui salaman vinkuraviivaisia välkähdyksiä, jotka liikkuivat äärimmäisellä taivaanrannalla ja näyttivät yhdistyvän ja sekautuvan peltojen pölyyn. Näytti varmalta, ettei ainakaan tänään enää ollut pahaa ilmaa pelättävänä.

Puutarhan takaiselta tieltä, joka näkyikin sieltä täältä puiden aukoista, kuului ajelua. Milloin jytisivät siellä hiljalleen korkeita lyhdekuormia kulettavat vankkurit, milloin rätisivät kiireesti palaavat tyhjät vankkurit ja näkyi tuulessa liepsottava ajajan mekko. Tieltä nousi sakeaa pölyä. Se ei laskeutunut maahan, sitä ei levittänyt tuuli. Se jäi ilmaan leijumaan tai kulki aitovarsien yli puutarhaan läpinäkyväin lehtipuiden läpi.

Kauempaa puima-aitauksesta päin kuului toisenlaisia ääniä ja toisten rattaiden ratinaa. Vähitellen aitaukselle saapuneet keltaiset lyhteet lentelivät siellä ilmassa, kokoutuivat kasoihin, muodostuivat pyöreiksi aumoiksi, joiden yhä nousevilla huipuilla liikuskeli työmiehiä.

Edessäni, pölyisellä pellolla liikkui myöskin vankkureita, näkyi kellertäväin lyhteiden lentämistä, ja vielä etempää kuului myöskin ajoneuvojen rätinää, huutoja ja laulua.

Yhdeltä suunnalta tuli pelto yhä aukeammaksi ja yhä tyhjemmäksi. Oikealla päin taas näin naisten valkosia pukuja. Kumarruksissa he toimeliain käsin sitoivat siellä lyhteitä ja asettelivat niitä yhteen. Pelto puhdistui kaadetusta viljasta ja täyteläisen kauniita lyhteitä ilmautui sijaan.

Minusta tuntui, kuin olisi kesä tuossa noin silmin nähteni muuttunut syksyksi.

Pölyä ja kuumuutta oli kaikkialla, paitsi meidän rakkaalla penkillämme puutarhan lehmuksen varjossa. Kaikkialla tuossa pölyssä ja kuumuudessa, paahtavassa auringon paisteessa työväki liikkui ja laski iloista leikkiä.

Minä katsoin Katjaa, joka uinuili makeasti viileältä penkillämme, hieno valkea nenäliinansa kasvojen peittona. Katsoin mehukkaita kirsikoita, jotka hohtelivat tummina lautasella. -- Pukujamme, jotka olivat viileät ja puhtaat -- kirkasta vettä, täytetyssä vesipullossa, jossa auringon säteet leikkivät, monissa värivivahduksissa... Ja minä tunsin omituista onnentunnetta. "Mitä olisi minun tehtävä?" ajattelin itsekseni; "olenko itse ansainnut tätä onnellisuuttani? Miten voisin levittää onneani, miten ja kenelle antautuisin kokonaan, omistaisin onneni...?"

Aurinko painui jo käytävän koivujen latvain taakse, tomu laskeusi pelloilla, etäisyys näytti yhä kirkkaammalta ja helakammalta risteilevässä valonsäteilyssä, pilvenjöngät olivat kokonaan kadonneet, puima-aitauksen toiselta syrjältä näkyi kolme uutta eloauman huippua ja työmiehet poistuivat niiltä. Vankkurit kulkivat kovalla ratinalla ja kolinalla viimeistä kertaa ohitsemme. Naiset tulivat harava olalla kotiin äänekkäästi laulaen, mutta Sergei Michailovitshiä ei vieläkään kuulunut, vaikka olin hänen jo kauan sitten nähnyt laskevan etäämpää ylänteeltä meille päin. Yhtäkkiä näin hänen ilmautuvan sille puolelle lehtokujaa, josta en ollut ollenkaan häntä odottanut (hän oli tullut rotkotien kautta). Ilosta loistavin kasvoin ja joutuisin askelin lähestyi hän minua ottaen hatun käteensä. Kun hän huomasi Katjan nukkuvan purasi hän huultansa, vilkutti silmäänsä ja lähestyi varpaillaan. Oitis huomasin, että hän oli tuossa omituisessa pohjattoman iloisuuden mielialassa, jota minä niin kovin hänessä rakastin ja jota me tavallisesti sanoimme "villiksi iloisuudeksi". Hän oli silloin, kuin opettajaltaan karkuun päässyt koulupoika. Koko hänen olentonsa päästä kantapäihin asti hengehti tyytyväisyyttä, onnea ja lapsellista, villiä iloisuutta.

"No, hyvää iltaa, nuori orvokkinen! Mitäs kuuluu, hyvää kai?" sanoi hän kuiskaten luokseni tullessaan ja ojensi minulle kättänsä. Minä tein hänelle saman kysymyksen. -- "Mainiosti", vastasi hän, -- "olen tänään kuin kolmentoista vuotias poika, leikkisin vaikka varsain kanssa, kiipeisin puihin..."

"Villinä ilosta", katkasin hänen puheensa ja vilaistessani häneen nauravin silmin tunsin jo, että tuo villi iloisuus oli tarttunut minuunkin.

"Niin juuri", vastasi hän vilkuttaen minulle toista silmäänsä ja koettaen pidättää nauruansa. "Mutta miksikäs näpitte Katariina Karlovnaa nenälle?"

Todellakaan en ollut huomannut, että hänen kanssaan puhuessani yhä istuin ja lehmuksen oksalla löyhyttelin. Olin lyönyt nenäliinan Katjan kasvoilta ja lehdet hipasivat niitä. Aloin nauraa. "Nytpä sopisi Katjan tulla sanomaan, ettei hän ole ollenkaan nukkunutkaan", sanoin Sergei Michailovitshille kuiskuttamalla, ettei muka Katja heräisi. Mutta toden tunnustaakseni, en puhunutkaan Katjan takia hiljaa; minulle oli vaan niin mieluista puhua Sergei Michailovitshin kanssa noin kuiskaillen.

Sergei Michailovitsh liikutti huuliansa ja matki minua, aivan kuin olisin puhunut niin hiljaa, että oli mahdoton mitään kuulla. Havaittuansa sitten kirsikkalautasen oli hän sen salaa anastavinaan, meni Sonjan luokse lehmuksen juurelle ja istui hänen nukkensa päälle. Sonja kiukustui aluksi, mutta kohta taas tuli sovinto jälleen, kun Sergei Michailovitsh esitti leikin, jossa heidän piti syödä kilpaa kirsikoita. "Tahdotteko, että käsken lisää tuomaan" sanoin, "taikka menemmekö itse noutamaan?"

Hän otti lautasen, laski siihen Sonjan nuken ja lähdimme kolmisin kasvihuoneelle. Sonja juoksi nauraen Sergei Michailovitshin perässä ja veti häntä takista, että hän antaisi nuken pois. Hän antoikin sen Sonjalle ja kääntyi vakavana minuun päin. "No, minkäs tähden te ette myönnä olevanne orvokki?" kysyi hän minulta yhä kuiskaavalla äänellä, vaikkei siellä, missä kuljimme, tarvinnut pelätä ketään herättävämme. -- "Kun minä tulin luoksenne kaikesta tuosta pölystä, kuumuudesta ja vaivasta, niin tuoksahti orvokki niin ihmeellisen hyvältä... ei se, jolla on väkevä lemu, vaan, kuten hyvin tiedätte... joka nousee kainosti kätköstään ja ensimäisenä tuoksuaa kinosten alta kevään tuoreutta."

Minun täytyi sanoa jotain voidakseni salata sitä suloista levottomuuttani, jonka hänen sanansa herättivät minussa.

"No, hyvinkö luonnistuu maatilamme asiat?"

"Varsin oivallisesti! Väki täällä on oikein kunnollista. Mitä paremmin tulee sitä tuntemaan, sen enemmän täytyy sitä rakastaa."

"Niin kyllä", vastasin minä, "katsellessani puutarhasta heidän työtänsä, aloin tuntea tunnossani pistoa siitä, että he noin reutovat ja raastavat ja minun on niin helppo ja niin hyvä olla, niin hyvä että..."

"Elkää korskeilko ystäväni, niillä tunteilla!" keskeytti Sergei Michailovitsh minua taas vakavalla äänellä, mutta katsoi hyvin ystävällisesti silmiini. "Nämät asiat ovat pyhiä. Varjelkoon Jumala teitä pöyhistelemästä niillä tunteilla!"

"Minähän puhun ainoastaan _teille_ tästä."

"No niin, minä tiedän sen. No, mitenkäs kirsikoiden?"

Kasvihuone oli jo lukittuna eikä ollut yhtään puutarhuria saapuvilla. (Sergei Michailovitsh oli lähettänyt heidät pellolle työhön). Sonja juoksi avainta noutamaan, mutta Sergei Michailovitsh ei malttanut häntä odottaa, vaan kiipesi nurkkaa myöten, kohotti verkkoa ja hyppäsi kasvihuoneeseen sisään.

"Oletteko hyvä", kuului hänen äänensä sisäpuolelta, "ja annatte minulle lautasen?"

"En anna, minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle. "Menen hakemaan itse avainta, Sonja ei näytä löytäneen".