Part 44

Tässä tulisessa tappelussa, jossa molemmin puolin hukkui suuri paljous sekä laivoja että ihmisiä, pääsivät Syrakuusalaiset ja liittolaiset voitolle, jonka jälkeen he, koottuansa kaatuneensa ja laivahylyt, purjehtivat kaupunkiin ja pystyttivät voitonmerkin. Mutta Ateenalaiset eivät ensinkään, heitä kohdanneen suuren onnettomuuden takia, huolineet pyytää kaatuneitaan ja laivahylkyjään, vaan aikoivat heti yön kestäessä vetäytyä pois. Deemostenees kyllä ehdotti Niikiaalle, että jälelle jääneillä laivoillansa koettaisivat, jos mahdollista, aamun koittaessa väkisten purjehtia ulos satamasta, koska heillä, väitti hän, oli useampia kelvollisia laivoja, kuin vihollisilla: Ateenalaisilla oli vielä jälellä lähes 60 laivaa, vihollisilla vähemmän, kuin 50. Kun he, Niikiaan suostuttua tähän tuumaan, tahtoivat miehittää laivoja, niin heidän merimiehensä eivät suostuneet astumaan laivoihin, koska olivat niin peloissaan tapahtuneesta tappiosta, etteivät enää luulleet pääsevänsä voitolle. Kaikki olivat sitä mieltä, että oli palattava maitse.

Koska Hermokratees aavisti heidän aikeensa ja piti vaarallisena, jos täten suuri sotajoukko kulkisi pitkin maata ja asetuttuansa johonkin Sikeliassa ehkä uudistaisi sodan heitä vastaan, niin hän vallanpitäjille selitti, ettei pitäisi sallia Ateenalaisten paeta yöllä, ja tämän hän sanoi vakuutuksensa mukaan, vaan että kaikkien Syrakuusalaisten ja liittolaisten olisi lähdettävä heiltä sulkemaan tiet ja ennen heitä ottamaan haltuunsa vuoren solat. Tähän hänen tuumaansa suostuivat vallanpitäjät yksimielisesti arvellen, että olisi toimittava hänen neuvojensa mukaan. Mutta koska ihmiset iloissaan lepäsivät tämän suuren laivataistelun johdosta, varsinkin kun oli juhlat, sillä sille päivälle sattuivat Heerakleen uhrit, ei luultu heidän helposti tottelevan. Iloissaan voitosta olivat nimittäin useimmat juhliessaan kääntyneet juominkiin, ja arveltiin heidän mieluummin olevan taipuisina kaikkeen muuhun, kuin ase kädessä ryntäämään hyökkäykseen. Mutta kun vallanpitäjäin neuvoteltua tuuma näytti mahdottomalta, ja kun Hermokratees heitä ei tähän voinut taivuttaa, niin hän vihollisia vastaan keksi seuraavan keinon. Koska hän pelkäsi, että Ateenalaiset yöllä kaikessa hiljaisuudessa ehtisivät päästä vaikeimpien solien läpi, niin lähetti hän, kun alkoi pimetä, muutamia ratsumiehistään Ateenalaisten leirille. Nämät ratsastivat niin lähelle leiriä, että heitä taisi kuulla, ja ollen muka Atenalaisten ystäviä, sillä muutamat kaupunkilaisista olivat Niikiaan kätyreitä, kutsuivat he moniaita heistä nimeltä ja pyysivät heitä sanomaan Niikiaalle, ettei hän yöllä veisi sotajoukkoaan pois, koska Syrakuusalaiset vartioivat heitä, vaan rauhassa valmistautuisi ja päivällä peräytyisi. Ilmotettuansa tämän, lähtivät he pois ja kuulijat ilmoittivat sen Ateenalaisten päälliköille.

Koska he eivät ensinkään aavistaneet mitään petosta, viipyivät sanoman johdosta yön liikkumatta, ja koska eivät heti lähteneet liikkeelle, päättivät he viipyä seuraavankin päivän, jotta soturit voisivat varustaa mukaan välttämättömät tavarat ja jättäen kaikki muut jälkeensä, ottaa mukaansa sen, mikä oli tarpeeseen ruumiille ja ylläpitämiseen, sekä sitten lähteä liikkeelle. Mutta Syrakuusalaiset ja Gylippos kiiruhtivat jalkaväellä vartioimaan teitä maassa, joita myöten Ateenalaisten arveltiin pakenevan, ja virtojen ja jokien ylikäytäviä, asettuen, missä sopivin oli, estääkseen vihollista sotajoukkoa. He purjehtivat niinikään laivoillaan ja vetivät Ateenalaisten laivat rannalta. Osan näistä polttivat he, kuten Ateenalaiset itse jo olivat aikoneet tehdä, mutta muut sitoivat he kenenkään estämättä laivoihinsa kiinni ja veivät ne siten kaupunkiin.

Tämän jälkeen, kun Niikiaan ja Deemosteneen mielestä oli kylliksi varustettu, lähdettiin liikkeelle kolmantena päivänä laivataistelun tapahduttua. Hirveitä eivät olleet ainoastaan tapahtumat yksistään, kun he poistuivat menetettyänsä kaikki laivansa, ja kun suurien toiveiden asemesta he itse ja kaupunkinsa olivat joutuneet vaaranalaisiksi, vaan myöskin leiristä lähtiessä sattui tapauksia, jotka jokaisen oli tuskallista nähdä ja tuntea. Sillä kun näki hautaamattomien ruumiitten joukossa sukulaisten makaavan, niin tuli pelon lisäksi murheen tunne, ja elävinä jätettävät haavotetut ja heikot herättivät lähtevissä vielä paljoa enemmän katkeruutta, kuin kuolleet. Nämät ahdistivat heitä rukouksilla ja valituksilla, pyytäen ottamaan heidät mukaansa, täten saattaen lähtevät neuvottomuuteen; ja jos näkivät jonkun ystävistään tahi sukulaisistaan, niin huusivat he häntä nimeltä. He tarttuivat kiinni lähtevien telttatoveriensa vaatteisiin ja seurasivat näitä niin kauas, kuin jaksoivat, ja kun ruumiin voimat heiltä puuttuivat, niin he jääden huusivat lähtevien jälkeen runsaasti rukouksia, kirouksia ja vaikeroimisia, niin että soturit menehtyivät itkuun, ja että joutuivat semmoiseen epätoivoon, että lähteminen ei ollut helppo, vaikkakin vihollisesta maasta, ja vaikka jo olivat kärsineet enemmän, kuin kyynelillä voi kuvailla, tietämättä mitä vielä oli kärsittävänä. He häpesivät ja halveksivat itseään. He lähtivät ikäänkuin piiritetystä pakenevasta kaupungista, eikä suinkaan pienestä: heitäkään ei ollut vähemmän, kuin yhteensä 40,000 miestä. Näistä kantoivat sekä kaikki muut, mitä kukin tarvitsi, että raskasaseiset ja ratsumiehet sitä paitsi vasten tavallisuutta itse ruoka-aineensa aseitten alla, toiset palvelijoiden puutteesta, toiset epäluottamuksesta; sillä jo ennen oli noita suuri joukko paennut, ja nyt vielä useammat. Eikä heillä ollut ruokaakaan kyllin, sillä sitä ei enää löytynyt leirissä. Ei muukaan kurjuus enemmän, kuin onnettomuuksien yhtäläisyys, mikä tavallisesti useiden osallisuudesta tuottaa lievennystä, vallitsevissa oloissa tuntunut lievennykseltä, varsinkin kun semmoisesta loistavasta ja kerskaavasta alusta lopulta olivat joutuneet tämänkaltaiseen häviöön. Sillä suurempi kohtalon eroavaisuus ei ole kohdannut mitään Helleeniläistä sotajoukkoa, kuin tätä, joka oli lähtenyt muita orjuuttamaan, mutta jonka nyt oli pakko paeta pelosta, että itse tulisi kärsimään samaa, ja joka, purjehdittuansa onnentoivotuksien ja sotalaulujen kaikuessa, nyt kiiruhti pois herjaavien soimaushuutojen seuraamana, jalkaisin eikä enää laivoilla, luottaen enemmän raskasaseisiin, kuin laivastoon. Tämä kaikki näytti heistä kuitenkin lievemmältä, kuin heitä vielä uhkaavien vaarojen suuruus.

Kun Niikias näki sotajoukkonsa joutuneen suureen alakuloisuuteen, niin kulki hän pitkin rivejä, rohkaisten ja lohduttaen heitä niin paljon, kuin vallitsevien olojen mukaan oli mahdollista, korottaen äänensä, jota edemmäs tuli, jotta se kuuluisi mitä useimmille:

"Ateenalaiset ja liittolaisemme! Nykyisissäkin oloissa on toivo säilytettävä, sillä moni on pelastunut vaikeammistakin vaaroista, kuin meidän. Älkää liioin soimatko itseänne niiden ansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, joihin olette joutuneet. Sillä minäkin, vaikken suinkaan terveyteni puolesta ole ketään teistä parempi, näettehän, miten tauti minua rasittaa, ja vaikka en onnenikaan puolesta yksityisessä elämässä enemmän, kuin muutenkaan, ole viimeisiä, minäkin olen nyt samassa vaarassa, kuin halvin teistä. Ja kuitenkin olen minä aina koettanut noudattaa jumalien sääntöjä, ja olen niinikään ihmisiä kohtaan harjottanut oikeutta ja kohtuutta. Senpä tähden minulla onkin vakava tulevaisuuden toivo, eivätkä onnettomuudet liioin minua peloita. Ehkäpä kohta lievenevätkin olomme. Sillä kylliksi kauan on jo onni seurannut vihollisia, ja joskin joku jumala meitä vihaisi tämän sotaretkemme takia, niin olemme jo riittävästi rangaistut. Ovathan muutkin hyökänneet toisia vastaan, kärsimättä ylimääräisesti siitä, että tekivät jotain inhimillistä. Meilläkin siis on toivo saavamme lievennystä jumalilta, sillä heidän puoleltansa olemme mieluummin ansainneet surkuttelemista, kuin vihaa. Kun näette itsenne kulkevan kuten ainakin raskasaseiset ja noin lukuisina hyvässä järjestyksessä, niin huomatkaa, että muodostatte valtion, mihin vain asetutte, ja ettei mikään muu Sikelian kaupungeista kykene teidän kimppuunne käymään, eikä teitä karkoittamaan sieltä, mihin olette pysähtyneet. Pitäkää huolta kulkueen turvallisuudesta ja järjestyksestä; älköönkä kukaan pitäkö vallotettua taistelukenttää muuna, kuin isänmaanansa ja linnoituksenansa. Kiiruusti on meidän matkustettava yöt päivät, sillä muonaa on meillä vähän, ja jos me saavumme Sikelioottain ystävälliseen maahan, jotkahan peläten Syrakuusalaisia ovat meille uskollisia, niin voitte pitää itseänne pelastettuina. Heitä on jo käsketty kohtaamaan meitä, tuoden mukanaan lisää ruokaa. Sanalla sanoen: tietäkää siis, sotatoverini, että teidän on esiinnyttävä kunnon miehinä, koska ei löydy pelastuspaikkaa läheisyydessä, jos olette miehuuttomia; mutta jos nyt pääsette vihollisten käsistä, niin te muut saatte nähdä, mitä hartaimmin toivotte, ja te Ateenalaiset saatatte uuteen voimaan kaupunkinne nykyjään horjuvan suuren vallan. Sillä miehet muodostavat kaupungin, eivät tyhjät muurit eivätkä laivat".

Täten rohkaisten kulki Niikias pitkin soturien rivejä ja jos hän vaan näki heidän jossakin kulkevan hajallaan tahi järjestyksettä, niin hän kokosi ja järjesti heidät. Deemosteneeskin koetti samaten rohkaista miehiään. Sotajoukko muodosti neliön, jonka etunenässä kulki Niikiaan joukko, ja sitten seurasi Deemosteneen osasto; raskasaseiset ympäröivät kuormaston ja aseettoman joukon. Kun he ehtivät Anapos virran ylikäyntipaikalle, tapasivat he sinne asetetuita Syrakuusalaisia ja liittolaisia, jotka he pakottivat pakenemaan, ja vallottivat tien. Mutta Syrakuusalaiset ratsumiehet ahdistivat heitä alituisilla hyökkäyksillään, ja kevytaseiset heittelivät heitä keihäillä. Kuljettuansa sinä päivänä 40 stadiota, viettivät he yönsä erään kummun rinteillä. Seuraavana päivänä lähtivät he aikaisin aamulla liikkeelle ja ehtivät 20 stadionin paikoille. Sitte he astuivat alas tasangolle ja leiriytyivät sinne, aikeissa ottaa taloista jotakin syötävää (sillä paikalla löytyi asujia) kuten myöskin vettä matkalleen, koska monta stadiota heidän matkallaan eteenpäin ei sitä riittävästi löytynyt. Mutta Syrakuusalaiset saapuivat samalla ja sulkivat tien heiltä. Tie kulki yli Akraion Lepas nimisen korkean kukkulan, jonka kumpaisellakin puolella oli jyrkät rotkot. Kun Ateenalaiset seuraavana päivänä aikoivat kulkea eteenpäin, niin Syrakuusalaiset ja liittolaisten ratsumiehet ja keihäänheittäjät, joita oli suuri paljous, estivät heitä tästä, heittäen heitä keihäillä ja ahdistaen heitä ratsuhyökkäyksillään. Kotvan aikaa taistelivat Ateenalaiset, mutta peräytyivät vihdoin leiriinsä takaisin. Ruokavaroja ei enää ollut kylliksi, kuten tähän saakka, koska vihollisilta ratsumiehiltä eivät uskaltaneet lähteä niitä hakemaan.

Aikaisin aamulla lähtivät he jälleen liikkeelle ja murtautuivat aina linnotetulle kukkulalle, mutta siellä seisoi heidän edessään yläpuolella linnotusta vihollinen jalkaväki järjestettynä monen miehen syvyyteen, sillä paikka oli ahdas. Ateenalaiset ryntäsivät linnotusta vastaan, mutta kun lukuisat viholliset heitä heittelivät jyrkältä kukkulalta aseillansa, sillä ylhäältähän oli helppo osata vastustajiin, niin he eivät kyenneet murtautumaan heidän lävitsensä, vaan palasivat leiriinsä ja pysyivät paikallaan. Sattuipa iskemään tulta ja samalla satamaan rajusti, kuten ainakin tähän vuodenaikaan syyskesällä. Tästä nolostuivat Ateenalaiset vielä suuremmin, arvellen tämän kaiken tapahtuvan heidän turmioksensa. Heidän pysyessään hyökkäämättä, lähettivät Gylippos ja Syrakuusalaiset osan sotaväestään heidän taatse sulkemaan tien, jota myöten he olivat kulkeneet, ja Ateenalaisetkin lähettivät niinikään osaston väestään estämään heitä tästä. Nyt vetäytyi Ateenalaisten koko sotaväki alas tasangolle ja vietti siellä yönsä. Seuraavana päivänä pyrkivät he eteenpäin, mutta Syrakuusalaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa kaikkialta yltympäri, haavoittaen suuren paljouden heistä. Jos Ateenalaiset hyökkäsivät, peräytyivät viholliset, mutta jos he peräytyivät, hyökkäsivät nämät esiin ja ahdistivat varsinkin jälkimmäisiä, jotta he vastustajien paetessa pienissä osastoissa pelottaisivat koko sotajoukon. Kotvan aikaa kestivät Ateenalaiset tätä taistelutapaa, mutta vihdoin pysähtyivät he tasangolle päästyänsä viisi, kuusi stadiota eteenpäin. Myöskin Syrakuusalaiset vetäytyivät heistä pois leiriinsä.

Koska sotaväki oli kurjassa tilassa muonavarojen puutteen johdosta, ja kun suuri joukko vihollisten tiheiden hyökkäyksien kautta oli haavoitettu, niin päättivät Niikias ja Deemostenees yöllä sytyttää mitä useimpia tulia ja viedä sotajoukon rannalle, ei kuitenkaan samaa tietä, jota he olivat aikoneet, vaan päinvastaista, kuin se, jota Syrakuusalaiset vartioivat. Tämä tie ei lopulta johtanut sotajoukkoa Katanaan, vaan toiseen osaan Sikeliasta: Kamarinaan ja Gelaan sekä muihin siellä sijaitseviin Helleeniläisiin ja barbarilaisiin kaupunkeihin. He sytyttivät siis monta tulta ja lähtivät yöllä liikkeelle. Mutta heidät valtasi pelko ja kauhistus, kuten tavallista on sotajoukoissa, enin suuremmissa, varsinkin heidän matkustaessaan yöllä vihollisen maan halki ja niin lähellä vihollisia, josta johtui häiriötä. Niikiaan joukko, joka kulki etupäässä, pysyi kuitenkin koossa ja ehti paljon edelle toisia, mutta Deemosteneen johtamasta väestä hajosi enemmän, kuin puolet, ja joutui epäjärjestykseen. Aamun valjetessa saapuivat he kuitenkin rantaan, josta he kulkivat niin kutsuttua Eloorinalaista tietä myöten, aikoen, kun saapuisivat Kakypares joelle, pitkin tätä jokea kulkea halki sisämaan. He toivoivat myöskin siellä kohtaavansa Sikelioottoja, joille oli lähetetty sana. Mutta kun ehtivät joelle, kohtasivat he täälläkin Syrakuusalaisen vartioväen, joka linnotuksella ja paaluilla heiltä sulki tien. Murtauduttuansa heidän lävitsensä, kulkivat he toiselle Erineos nimiselle joelle, sillä tähän heidät tienoppaat olivat johtaneet.

Kun Syrakuusalaiset ja liittolaiset päivän noustua huomasivat Ateenalaisten poistuneen, niin useimmat syyttivät Gylipposta, että hän muka oli tahallaan päästänyt Ateenalaiset pakosalle. Koska ei ollut vaikeata tietää, mihin he olivat lähteneet, niin ajoivat Syrakuusalaiset heitä viipymättä takaa ja saavuttivat heidät murkinan aikeissa. Kun he saavuttivat Deemosteneen johtaman osaston, joka kulki viimeisenä hitaammin ja epäjärjestyksessä, koska se yöllä oli joutunut pelästykseen, niin he välittömästi hyökkäsivät Ateenalaisten kimppuun ja taistelu alkoi, jossa Syrakuusalaiset helposti ympäröivät heidät, koska olivat muista erillään, ja ajoivat heidät kokoon. Niikiaan sotaväki oli jo ehtinyt 50 stadiota heistä edelle, sillä hän kulki nopeasti, arvellen ettei vapaaehtoisesta viipymisestä tämmöisessä asemassa eikä taistelusta olisi pelastusta, vaan että oli kiirehdittävä pakoon mitä nopeimmin, antautuen taisteluun ainoastaan pakosta. Mutta Deemostenees oli kovassa pulassa, koska viholliset häntä jälkimmäisenä ensin ahdistivat, ja kun hän huomasi, että viholliset häntä ajoivat takaa, niin ei hän enää sanottavasti jatkanut kulkuaan, vaan asettui vastarintaan, kunnes viholliset aikaa voittaen ympäröivät hänet, jolloin hän joukkoineen joutui suureen hämminkiin. Sillä he olivat suljetut muurin ympäröimään paikkaan, jonka kumpaisellakin puolella kulki tiet, ja jossa kasvoi joukko öljypuita, joiden välistä heitä kaikilta puolin aseilla heiteltiin. Syrakuusalaiset käyttivät tämmöisiä hyökkäyksiä, eikä järjestettyä taistelua, syystä, etteivät huolineet heittäytyä vaaraan epätoivoon joutuneita ihmisiä vastaan, mikä olisi ollut Ateenalaisille enemmän edullista, kuin heille itselleen. Myöskin oli heillä sääli omaa väkeään, koska he kuitenkin olivat varmat voitosta, ja koska he myöskin tällaisella taistelutavallaan tiesivät saavansa heidät voitettuina käsiinsä.

Kun Syrakuusalaiset koko päivän olivat heitelleet Ateenalaisia ja heidän liittolaisiansa aseillaan, ja kun näkivät näiden haavoitetun ja muutenkin joutuneen kurjaan tilaan, lähettivät Gylippos ja Syrakuusalaiset liittolaisineen ensin sanan, että niitten saarelaisten, jotka niin halusivat, vapaaehtoisesti sallittaisiin yhtyä heihin, jota tarjousta noudattivatkin muutamat harvat kaupungit. Myöhemmin tehtiin Deemosteneen kanssa sopimus myöskin kaikista muista sotureista, jolloin määrättiin, että jättäisivät aseensa ja ettei ketään kohtaisi kuolema väkivallan, kahlehtimisen tahi ruuan puutteellisuuden kautta, joilla ehdoilla kaikkiaan 6,000 soturia antautui vihollisille. Omistamansa hopean heittivät he kaikki tyyni nurin käännettyihin kilpiin ja täyttivät täten neljä kilpeä. Vangitut vietiin heti kaupunkiin. Niikias joukkoineen saapui sinä päivänä Erineos nimiselle joelle, jonka yli kuljettuansa hän sotaväkineen leiriytyi eräälle kukkulalle.

Kun Syrakuusalaiset seuraavana päivänä saavuttivat hänet, ilmoittivat he hänelle, että Deemosteneen sotaväki oli antautunut, ja kehottivat häntä tekemään samaten. Mutta koska hän ei heitä uskonut, sallivat he hänen lähettää ratsumiehen tiedustelemaan. Kun tämä palattuansa ilmotti heidän antautuneen, niin lähetti Niikias airuen kautta sanan Gylippokselle ja Syrakuusalaisille, että hän oli valmis Ateenalaisten puolesta suostumaan seuraavaan sopimukseen: Ateenalaiset korvaisivat Syrakuusalaisille kaikki heidän kärsimät sotakustannuksensa, jota vastoin Syrakuusalaiset päästäisivät hänen johtamat soturinsa lähtemään. Kunnes sotakulungit olivat maksetut, annettaisiin heille panttivangeiksi Ateenalaisia miehiä, yksi talenttia kohti. Gylippos yhtävähän kuin Syrakuusalaisetkaan suostuivat näihin ehtoihin, vaan hyökkäsivät Ateenalaisten kimppuun ja ampuivat heitä myöhään illalla kaikkialta. Ateenalaisten tila oli kurja muonan ja kaiken muun puutteesta. Kuitenkin päättivät he, odottaen yön hiljaisuutta, jatkaa matkaansa ja tarttuivat taas aseisiin. Tämän huomattuaan Syrakuusalaiset kaiuttivat sotahuutonsa. Ymmärtäen, että heidän hankkeensa oli tullut ilmi, heittivät Ateenalaiset taas aseensa, paitsi 300 miestä, jotka murtautuivat vihollisten vartioväen läpi ja yön peitossa lähtivät mihin mikin pääsi.

Niikias koetti päivän noustua viedä sotaväkensä edemmäs, mutta Syrakuusalaiset ja liittolaiset yhä vaan ahdistivat heitä samaten, ampuen heitä nuolilla ja keihäillä. Ateenalaiset kiiruhtivat päästäkseen Assinaros virralle, kaikkialta lukuisten ratsumiesten ja muun sotajoukon ahdistamina. He arvelivat olonsa paranevan, jos pääsisivät yli tämän joen, johon heitä houkutteli sekä yleinen kurjuus että kova jano. Saapuessaan sinne, heittäytyivät he jokeen ilman mitään järjestystä, jokainen koettaen ensimmäisenä päästä yli, ja viholliset tekivät hyökkäyksillään ylikäynnin vaikeaksi. Sillä pakotettuina kulkemaan joukossa, lankesivat Ateenalaiset toistensa päälle ja tallasivat toisiansa maahan sekä saivat surmansa kompastuen keihäisiinsä ja sotapukuihinsa, toiset heti, toiset vierien alas virtaa myöten. Syrakuusalaiset seisoivat joen toisella rannalla, ja kun tämä oli jyrkkä, niin ampuivat he ylhäältä vihollisia, jotka suuremmaksi osaksi janoissaan virran kuperassa uomassa saattoivat toisiaan hämminkiin. Peloponneesolaiset astuivat alas jokeenkin ja surmasivat miekalla heitä. Vesi pilaantui heti, mutta kuitenkin juotiin sitä, vaikka mudan ja veren tahraamana.

Kun jo suuri joukko ruumiita makasi päälletysten joessa, ja kun toiset sotamiehistä hukkuivat jokeen, toiset, jos pääsivätkin vähän matkaa pakoon, joutuivat ratsumiesten surmattaviksi, niin Niikias vihdoin antautui Gylippokselle, koska hän enemmin luotti häneen, kuin Syrakuusalaisiin. Hän pyysi Gylipposta ja Lakedaimonilaisia menettelemään häntä kohtaan mielin määrin, mutta lakkaamaan surmaamasta muita sotureita. Gylippos käski silloin ottaa viholliset elävältä vangeiksi ja eloon jääneet, jotka eivät päässeet pakoon, ja näitä kyllä oli monta, vietiin kokoon. Niitä 300, jotka murtautuivat läpi vartioväen, lähetettiin ajamaan takaa ja he saatiinkin kiinni. Valtion vangeiksi joutuneiden luku ei ollut suuri, koska yksityiset heitä keinottelivat itselleen ja koko Sikelia oli täynnä niitä, jotka eivät, kuten Deemosteneen sotilaat, olleet antautuneet sopimuksen johdosta. Suuri oli kaatuneidenkin joukko, sillä tämä miestappo oli suurin tässä Sikelian sodassa. Myöskin matkalla tapahtuneissa lukuisissa tappeluissa kaatui suuri paljous. Useat karkasivat kuitenkin, toiset heti, toiset myöhemmin, palveltuansa orjina. Näitten turvapaikaksi tuli Katana.

Syrakuusalaiset ja liittolaiset palasivat kaupunkiin, otettuansa mahdollisimman paljon vankeja ja saalista. Kaikki muut Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka he saivat haltuunsa, viettivät he kivenlouhimoihin, koska arvelivat niitten olevan varmimpina säilytyspaikkoina, mutta Niikiaan ja Deemosteneen surmasivat he vasten Gylippoksen tahtoa. Sillä Gylippos katsoi itselleen loistavaksi voitonkunniaksi, jos hän muitten seurassa olisi voinut tuoda Lakedaimoniin vastustajien päälliköt. Sattuipa toinen heistä, Deemostenees, olemaan Lakedaimonilaisten enin vihaama mies saarella ja Pyloksessa tapahtuneiden seikkojen takia; toinen taas oli saman tähden enin suosittu. Sillä Niikias oli innokkaasti koettanut saada Ateenalaisia tekemään sopimuksen saarella olevien Lakedaimonilaisten miesten vapauttamisesta. Tämän johdosta suosivat häntä Lakedaimonilaiset, eikä tämä ollut pienin aihe hänen luottamukseensa Gylippokseen ja antautumiseensa hänelle. Mutta muutamat Syrakuusalaisista, kuten huhutaan, peläten, että hän rangaistuksen tuskissa ilmaisisi, että he olivat olleet hänen kätyrinsä, joten hän tuottaisi heille ikävyyksiä, vaativat, että hän mestattaisiin; toiset taas, etupäässä Korintolaiset, peläten, että hän rikas kun oli, lahjoilla saisi vartijat päästämään hänet karkuun, ja että jälleen hänen puoleltansa syntyisi vehkeitä, yllyttivät liittolaisia surmaamaan hänet. Hän siis sai surmansa tämänkaltaisista syistä, hän, joka kaikista Helleeneistä, aikalaisistani, vähin olisi ansainnut joutua tähän onnettomuuteen, koska hän kaiken elämänsä ajan oli noudattanut hyveen vaatimuksia.

Alussa kohtelivat Syrakuusalaiset kivenlouhimoihin suljetuita vankia vallan ankarasti. Sillä kun niin suuri joukko ihmisiä oli suljettu pieneen maanalaiseen paikkaan, jolla sitäpaitse ei ollut kattoa, niin ensinnäkin vaivasi heitä kuuma auringonhelle, ja kun sitä vastoin syksyiset yöt ja pakkanen seurasivat näitä kuumia päiviä, niin tämä ilman muutos aiheutti tauteja vangituissa. Kun heidän tässä samassa ahtaassa paikassa piti toimittaa tarpeensa, ja kun kuolleet vielä lisäksi makasivat päälletysten yhdessä läjässä, niin kuolivat he haavoistansa, ilman-muutoksesta ja muista samankaltaisista syistä, ja sitäpaitsi kiusasi heitä kärsimätön löyhkä, kuten myöskin nälkä ja jano, sillä kahdeksaan kuukauteen jokainen heistä sai ainoastaan kotylan vettä ja kaksi kotylaa jauhoja päivässä. Ei löydy mitään kurjuutta, joka ei olisi vaivannut näitä tämmöiseen paikkaan heitetyitä miehiä. Noin 70 päivää elivät he näin yhteensurvottuina; sitten möivät Syrakuusalaiset orjiksi muut, paitsi Ateenalaisia ja niitä Sikelioottoja ja Italialaisia, jotka olivat sotineet näiden puolella. Kaikkiaan vangittiin ainakin 7,000 miestä, sillä vaikeaa on antaa tarkkaa tietoa tästä. Tämä oli kaikkein merkillisin tapaus tässä sodassa, ja, mikäli minä tiedän, myöskin kaikissa muissa Helleeniläisissä sodissa. Voittajille se oli kaikkein loistavin ja voitetuille kaikkein tuhoisin. Sillä Ateenalaiset kaikin puolin tykkänään voitettuina, joiden tappiota suurempaa ei voi löytyä, menettivät tämän niin sanoakseni tuhoturmion kautta jalkaväkensä, laivansa ja kaikkityyni, ja harvat olivat ne, jotka niin monesta palasivat kotia. Näin päättyi Ateenalaisten sotaretki Sikeliaan.

KAHDEKSAS KIRJA.