Part 42

Suostuen tähän tuumaan, lähettivät päälliköt sanan ja tori muutettiin. Syrakuusalaiset huopasivat äkkiä kaupunkiin takaisin ja aterioitsivat heti astuttuansa laivoista. Ateenalaiset, jotka arvelivat heidän pitäen itseään voitettuina huopaavan kaupunkiin, astuivat kaikessa mukavuudessa laivoista maihin ja söivät rauhassa ateriansa, koska eivät arvelleet vihollisten sinä päivänä enää ryhtyvän meritappeluun. Mutta, astuttuansa laivoihin, uudistivat Syrakuusalaiset äkkiä hyökkäyksensä. Tästä syntyi suuri häiriö Ateenalaisten kesken, ja useimmat heistä ehtivät hädin tuskin syömättä ja epäjärjestyksessä astua laivoihin, vastustaaksensa vihollisia. Kotvan aikaa varoivat he toisiansa etäältä, mutta vihdoin näkyi Ateenalaisista joutavalta vitkastella ja antautua miehuuttomuuteen, vaan tahtoivat mitä pikemmin hyökätä esille, ja he ryntäsivät sotahuudon kaikuessa meritaisteluun. Mutta Syrakuusalaiset kävivät heitä vastaan keula edellä, kuten olivat päättäneet, ja rikkoivat kokan varustuksella melkein kaikkien Ateenalaisten laivojen keulat, jota paitsi vihollisten laivojen kannella olevat keihäänheittäjät heitä suuresti vahingottivat. Mutta vielä paljon enemmän vahingoittivat heitä pienissä aluksissa soutelevat Syrakuusalaiset, jotka, kulkien vihollisten laivojen airojen alta ja niitten syrjille, heittelivät Ateenalaisia merimiehiä keihäillä.

Tällä tavoin taisteltuansa kaikista voimin, pääsivät Syrakuusalaiset voitolle. Ateenalaiset peräytyivät ja pakenivat kuormalaivojen välitse satamaleiriinsä. Syrakuusalaisten laivat ajoivat heitä takaa kuormalaivoihin saakka, mutta pääsemästä etäämmäs estivät heitä sisäänpurjehduspaikkojen yli kuormalaivoista ripustetut delfiinikantavat raakapuut. Voitosta ylimielisinä lähestyi näitä liian paljon kaksi Syrakuusalaista laivaa, mutta joutuivat perikatoon, ja toinen niistä otettiin miehineen. Upotettuansa seitsemän Ateenalaista laivaa ja viotettuansa suuren joukon toisia, sekä osaksi otettuansa vangeiksi osaksi tapettuansa niiden miehistön, vetäytyivät Syrakuusalaiset takaisin ja pystyttivät voitonmerkkejä molempien laivatappeluiden johdosta. Heillä oli nyt varma toivo, että laivatappelussa olivat Ateenalaisia etevämpiä ja luulivat mielestänsä myöskin voivansa saada voiton jalkaväestä. He varustautuivat siis uuteen yritykseen kummaltakin taholta sekä maitse että meritse.

Sillä välin saapuivat Deemostenees ja Eyrymedoon, mukanaan apujoukko Ateenasta, nimittäin 73 laivaa, siihen luettuina myöskin liittolaisten lähettämät, noin 5,000 raskasaseista omaa ja liittolaisväkeä, suuri joukko Barbarilaisia ja Helleeniläisiä keihäänheittäjiä, linkoojia ja nuolenampujia ja muutenkin riittävä varustus. Syrakuusalaisia ja heidän liittolaisiaan valtasi nyt suuri pelko, ettei heille tulisi loppua vaaroista, kun he näkivät, että Ateenalaiset, huolimatta Dekeleian linnoittamisesta, olivat kyenneet lähettämään yhtä suuren ja kelvollisen sotajoukon, kuin ennenkin ja että Ateenalaisten valta ulottui kaikkialle yhtä mahtavana. Ateenalaisten entisessä sotajoukossa synnytti näitten tulo jonkunverran luottamusta, katsoen heidän kärsimiinsä onnettomuuksiin. Kun Deemostenees huomasi, millä kannalla asiat olivat, arveli hän, ettei sopinut vitkastella, jos mieli välttää yhtäläistä vaaraa, kuin se, johon Niikias oli joutunut. Sillä saapuessaan oli Niikias kyllä herättänyt pelkoa; mutta kun hän ei heti ahdistanut Syrakuusalaisia, vaan vietti talven Katanassa, haihtui pelko ja Gylippos ehti tulla Peloponneesoksesta sotajoukolla, jota eivät Syrakuusalaiset ensinkään olisi pyytäneetkään, jos Niikias heti olisi ryhtynyt hyökkäykseen. Sillä arveltuansa olevansa kyllin voimakkaita, olisivat Syrakuusalaiset, jouduttuansa tappiolle ja piiritetyiksi, huomanneet, ettei apu heitä enää olisi hyödyttänyt, jos he olisivatkin lähettäneet sitä pyytämään. Ottaen tämän huomioon ja älyten olevansa ensi päivänä pelottavinna, tahtoi Deemostenees käyttää edukseen vihollisen sotajoukon ensi säikähdystä. Kun Deemostenees näki, että se muuri, jolla Syrakuusalaiset estivät Ateenalaisia saartamasta heitä, oli yksinkertainen, ja ettei ollut vaikeata vallottaa sitä, jos vaan saisi haltuunsa ylöskäytävät Epipolaihin ja siellä löytyvän leirin, koska ei kukaan häntä olisi vastustamassa, kiiruhti hän tekemään yrityksen, koska tämä näytti hänestä paraiten tekevän lopun sodasta. Sillä jos hän onnistuisi yrityksessään, valloittaisi hän Syrakuusan, mutta jos hän joutuisi tappiolle, veisi hän sotajoukon takaisin, sallimatta Ateenalaisten yhtä vähän, kuin liittolaistenkaan eli koko kaupungin, suotta kuluttaa voimiaan. Ensin kävivät Ateenalaiset hävittämässä Syrakuusalaisten aluetta Anapoksen seuduilla ja pääsivät kuten ennenkin voitolle sekä maalla että merellä. Sillä Syrakuusalaisista kävivät heitä vastaan kumpaisessakin tappelussa ainoastaan ratsumiehet ja keihäänheittäjät Olympieionista.

Sitten oli Deemosteneen mielestä koetettava koneilla vallottaa muuri. Mutta kun ne vietiin esille, sytyttivät niitä muurilla puolustautuvat viholliset, ja myöskin muu osa sotajoukkoa, joka monessa kohdin teki hyökkäyksiä, karkoitettiin. Koska ei enää ollut sopiva vitkastella, suostuivat Niikias ja muut päälliköt hänen tuumaansa ja tekivät hyökkäyksen Epipolaita vastaan. Mutta koska näkyi mahdottomalta huomaamatta kulkea ja kiivetä ylängölle, niin käski hän ottaa mukaansa ruokaa viideksi päiväksi ja kulki Eyrymedoonin ja Menandroksen seuraamana alkuyöstä koko sotajoukollaan Epipolaita vastaan, ottaen mukaansa kaikki kivenhakkaajat ja rakennusmestarit, sekä käski heidän varustautua nuolilla ja kaikilla, mitä tarvittaisiin linnotuksiin, jos pääsisivät voitolle, jota vastoin Niikias jäi linnotukseen. Kun he Eyryeeloksen kautta samaa tietä, jota entinenkin sotajoukko oli käyttänyt, olivat päässeet Epipolaihin Syrakuusalaisten vartijoiden huomaamatta, hyökkäsivät he esiin ja vallottivat Syrakuusalaisten siellä olevan linnotuksen ja surmasivat osan vartijoista, mutta useimmat pakenivat Epipolaille rakennettuihin leireihin, joita oli kolme, yksi Syrakuusalaisten, yksi toisten Sikelioottain ja yksi liittolaisten. Nämät pakolaiset ilmoittivat hyökkäyksestä myöskin noille 600 Syrakuusalaiselle, jotka olivat etuvartijoina Epipolailla. Nämät kiiruhtivat heti apuun, mutta Deemostenees Ateenalaisine sotureineen karkoitti heidät, vaikka he urhoollisesti puolustautuivat. Ateenalaiset pyrkivät eteenpäin viipymättä, jotta he ensi intoansa laimenematta päättäisivät sen, mitä varten heitä oli lähetetty. Toiset valloittivat, vartijoiden paettua, Syrakuusalaisten lähimmän etulinnoituksen ja hajottivat rintavarustukset. Syrakuusalaiset liittolaisineen ja Gylippos väkineen riensivät kyllä apuun etulinnoituksista, mutta kun tämä uhkatyö tapahtui yöllä heidän aavistamattaan, niin pakottivat heidät Ateenalaiset ensin pakosalle, kun he pelästyneinä hyökkäsivät esille. Mutta kun Ateenalaiset, katsoen jo itsensä voittajiksi, eivät noudattaneet järjestystä, vaan mitä pikemmin tahtoivat saada nekin, jotka eivät vielä olleet ottaneet osaa taisteluun, masennetuiksi, jotta eivät nämät, heidän hyökätessään vähemmällä innolla, yhtyisi uudestaan, niin Boiootialaiset ensimmäisinä työnsivät heidät takaisin ja ajoivat heidät pakosalle.

Tällöin joutuivat jo Ateenalaiset suureen sekasortoon ja neuvottomuuteen, jonka yksityiskohdista ei kummaltakaan puolelta voi saada selvää. Sillä päivälläkään, vaikka silloin on varmempi, eivät taisteluun osanottajat näe kaikkia, vaan jokainen ainoastaan sen, mikä hänen läheisyydessään tapahtuu; mutta yöllä tapahtuneesta tappelusta, jommoinen tämä oli ainoa tässä sodassa näiden suurten sotajoukkojen välissä, miten voisi siitä tietää jotakin varmuudella?

Oli kyllä selvä kuutamo, niin että, kuten ainakin kuun loistaessa, taisi erottaa toistensa ruumista, mutta ei voinut tarkoin tuntea toisiaan. Molemmin puolin kompastui suuri joukko raskasaseisia paikan ahtauden takia kumoon. Ateenalaisista oli osa jo voitettu, toiset taasen voimattomina ryntäsivät esiin ensi innossaan. Heidän muista sotureistaan olivat toiset jo päässeet kukkulalle, toiset taas pyrkivät vielä sinne, eivätkä tienneet, mihin kääntyä, kun jo etujoukko oli joutunut tykkänään epäjärjestykseen, eikä ollut helppo huutojen kesken tuntea toisiaan. Sillä Syrakuusalaiset liittolaisineen, vastustaen päälleryntääjiä, kehottivat toisiaan voittajina kovilla huudoilla, koska oli mahdotonta muulla lailla antaa käskyä yön vallitessa. Etsiessään toisiaan, pitivät Ateenalaiset jokaista vastaantulijaa vihollisena, jospa kohta olikin joku pakenevista ystävistä. Koska he usein kyseskelivät tunnussanaa, kun ei ollut muuta tuntomerkkiä, niin he täten sekä synnyttivät häiriötä keskuudessaan että ilmottivat sen viholliselle. Mutta vihollisten tunnussanaa he eivät saaneet tietää, koska nämät voittajina vähemmän hajallaan tarkemmin tunsivat toisiaan. Jos siis joku vihollisista sattui heidän tielleen, niin pääsi hän heidän käsistään, koska hän tunsi heidän tunnussanansa, mutta kun he eivät itse vastanneet, niin kohtasi heitä surma. Suuresti vahingotti heitä myöskin sotalaulu; sillä koska se molemmin puolin oli yhdenkaltainen, tuotti se suurta häiriötä. Sillä kun Argolaiset ja Kerkyyralaiset sekä Ateenalaisten muut Doorilaiset liittolaiset lauloivat sotalauluaan, herätti se pelkoa Ateenalaisissa, koska se kaikui samaten kuin vihollisten, niin että vihdoin monessa kohdin leiriä tästä ei ainoastaan seurannut pelkoa, vaan, sekasorron kerran synnyttyä, ystävät vihdoin joutuivat käsikähmään ystävien kanssa, saman kaupungin miehet keskenään, josta he vaivoin hellittivät. Paetessaan heittäytyivät useat alas jyrkänteiltä ja saivat surmansa, koska alaskäytävät Epipolailta olivat kapeat. Päästyänsä alas tasangolle, pakenivat useimmat niistä sotilaista, jotka jo aikaisemmin olivat tulleet Sikeliaan, ja siten tunsivat seudut, leiriin; mutta myöhemmin saapuneista, joille tiet ja paikat olivat tuntemattomat, eksyi osa tieltä, ja kuljeskeli sinne tänne. Kun päivä tuli, surmasivat heidät Syrakuusalaiset ratsumiehet, jotka samoilivat ylt'ympäri seutuja.

Seuraavana päivänä pystyttivät Syrakuusalaiset kaksi voitonmerkkiä, toisen Epipolaille, missä ylöskäytävä oli, ja toisen sille paikalle, jossa Boiootialaiset ensin olivat asettuneet vastarintaan. Ateenalaiset korjasivat sopimuksen suojassa kaatuneensa. Lukuisat olivat heidän ja heidän liittolaistensa kaatuneet, mutta paljoa lukuisammat olivat otetut aseet. Sillä niistä miehistä, jotka olivat pakoitetut aseitta hyppäämään jyrkänteiltä, sai osa surmansa, toiset taasen pelastuivat.

Tämän jälkeen lähettivät Syrakuusalaiset, jotka tästä uudesta odottamattomasta menestyksestä, kuten edelliselläkin kerralla, olivat rohkaisseet mielensä, Sikanoksen 50 laivalla vallankumouksen alaiseen Akragaaseen, koettamaan saada tämän kaupungin valtansa alle, jos vaan mahdollista. Gylippos taas matkusti maitse uudestaan Sikelian muihin kaupunkeihin, kootakseen lisää sotaväkeä, toivoen valloittavansa Ateenalaisten linnotuksenkin ryntäyksellä, kun Epipolain asiat olivat niin hyvästi onnistuneet.

Ateenalaisten päälliköt neuvottelivat sillä välin tapahtuneesta onnettomuudesta ja sotaväessä kaikissa suhteissa vallitsevasta mielen masentumisesta, sillä he näkivät joutuneensa tappiolle yrityksissään, ja että viipyminen rasitti sotureita. Sillä tauti heitä kiusasi kahtaalta, koska sekä oli se vuodenaika, jolloin ihmiset enin sairastuvat, ja paikka, jossa heidän leirinsä seisoi, oli soinen ja epäterveellinen. Muutoinkin näyttivät asianhaarat toivottomilta. Sentähden piti Deemostenees edullisimpana viipymättä jättää Sikelian eikä olla syytä jäämään, kuten hän jo oli aikonut tehdä, jos hänen yrityksensä Epipolaita vastaan ei onnistuisi, niin kauan kuin sotaväen vallassa vielä oli äsken saapuneilla laivoilla purjehtia yli meren. Hän lausui kaupungille olevan edullisempaa sotia omassa kotimaassaan linnoituksia rakentavia vihollisia vastaan, kuin Syrakuusalaisia vastaan, joita ei enää olisi helppo kukistaa, ja ettei olisi edullista uhrata paljon rahaa turhaan piiritykseen.

Näin arveli Deemostenees. Mutta Niikias, vaikka kohtakin myönsi heidän asiansa olevan huonolla kannalla, ei tahtonut selvin sanoin ilmottaa näiden heikkoutta, eikä että äänestettäisiin lähtemisestä sotilaiden läsnäollessa, jonka kautta se tulisi vihollisten tietoon, sillä silloin heille olisi vaikeampi panna tuumansa toimeen salassa. Mutta itse vihollistenkin asioissa, jotka hän tunsi paremmin, kuin kukaan muu, sanoi hän löytyvän yhtä ja toista, joka antaisi aihetta toivoon, että heidänkin asemansa huononisi, jos vaan jäisivät järkähtämättä siihen. Sillä rahan puutteesta joutuisivat viholliset pulaan, varsinkin kun Ateenalaiset jo entistä enemmän nykyisellä laivastollaan pitivät meren hallussaan. Syrakuusassakin, sanoi hän, löytyi niitä, jotka halusivat antautua Ateenalaisille. Hänelle oli jo muka lähetetty airut pyynnöllä, ettei hän vetäytyisi pois. Tietäen tämän, hän itse asiassa oli kahdella päällä ja mietiskeli asiata, mutta julkisesti lausui hän, ettei hän veisi pois sotajoukkoa, sillä hän sanoi vallan hyvin tietävänsä, etteivät Ateenalaiset, tästä asiasta äänestämättä, suostuisi siihen. Sillä heidän kohtalostansa eivät äänestäneet miehet, jotka, kuten he itse, tunsivat aseman omasta kokemuksestaan, ja jotka eivät muitten parjausta ota korviinsa, vaan ne, jotka noudattavat kauniisti lausutuita moitteita. Täällä olevista sotilaista, sanoi hän, useat ja useimmatkin, jotka nyt huutavat vaarallisesta asemastaan, tulevat palattuansa kotia huutamaan, kuinka päälliköt, rahoilla voitettuina, vetäytyivät pois. Kun hän tunsi Ateenalaisten luonteet, lisäsi hän, niin hän ei halunnut häpeällisen syytöksen kautta saada surmansa Ateenassa, vaan mieluummin, jos täytyisi, omasta puolestaan heittäytyä vaaraan, ja joutua vihollisten surmaamaksi. Syrakuusalaisien asiain sanoi hän olevan vielä huonompia kuin heidän omansa, koska nämät rahoillaan ravitsevat vieraita sotureita ja sen ohessa kustantavat rakennuksia kaupungin lähiseuduissa sekä jo vuoden ajat ylläpitävät suurta laivastoa, josta seuraus on, että jo ovat kovassa pulassa, joka yhä suurenee. Tähän he jo ovat kuluttaneet 2,000 talenttia ja lainanneet vielä paljon lisää. Jos he hiukankaan laiminlyövät ylläpidon suorittamista sotaväelleen, käy heidän hullusti, koska tämän muodostaa palkkasoturit, eikä se, kuten Ateenalaisten, ole kurissa pidettyä omaa väkeä. Hän väitti siis, että heidän oli jääminen ja ettei rahojen tähden voitettuina ollut vetäytyminen pois, koska Ateenalaiset kyllä olisivat Sikelialaisia paljoa varakkaammat.

Lausuen näin vakuutti Niikias tuntevansa tarkkaan Syrakuusalaisten asiat sekä rahapulman suhteen että myöskin Syrakuusassa löytyvän puolueen, joka oli taipuisa antautumaan Ateenalaisille, ja että hänelle oli lähetetty pyyntö, ettei hän lähtisi pois, niinkuin myös äsken saapuneet laivatkin olivat hänessä herättäneet enemmän rohkeutta, kuin hänellä ennen voitettuna oli ollut. Deemostenees taas vastusti jyrkästi jäämistuumia, lausuen, että, jos heidän välttämättömästi täytyi odottaa Ateenalaisten suostumusta sotaväen lähtöön, ja siksi jäädä Sikeliaan, niin täytyi heidän ainakin lähteä Tapsokseen tahi Katanaan, josta jalkaväki voisi ryöstöretkillä hävittäen vihollisten maata sekä hankkia itselleen elatusta että vahingottaa vihollisia. Laivat olivat hänen mielestään vietävät aavalle merelle, jotteivät laivataistelut tapahtuisi ahtailla vesillä, josta vihollisille oli etua, vaan aavalla ulapalla, jotta voisivat käyttää hyväkseen kokemustaan, voisivat vetäytyä takaisin ja hyökätä mielensä mukaan, ettei heidän ahtaalla ja rajotetulla alueella olisi pakko vasten tahtoaan lähteä liikkeelle tahi laskea maihin. Sanalla sanoen, häntä ei ensinkään miellyttänyt viipyminen silloisella paikalla, vaan mitä pikemmin ja vitkastelematta piti lähteä liikkeelle. Eyrymedoon oli hänen kanssansa samaa mieltä. Mutta kun Niikias vaan väitti vastaan, niin syntyi tästä viivytystä ja epäröimistä ja ruvettiin luulemaan, että ehkä Niikias tiesi enemmän, kun oli noin varma. Näin Ateenalaiset jäivät kun jäivätkin liikkumatta entiselle paikalleen.

Gylippos ja Sikanos saapuivat tällä välin Syrakuusaan. Sikanolta ei ollut onnistunut yritys Akragaan suhteen, sillä, hänen viipyessään Gelassa, oli siellä Syrakuusalaisten eduksi kapinoitseva puolue karkoitettu. Gylippos sitä vastoin toi mukanaan sekä Sikeliasta kootun suuren sotajoukon että keväällä Peloponneesoksesta kuormalaivoissa lähetetyt raskasaseiset, jotka tulivat Libyasta Selimukseen. Myrsky oli nimittäin heittänyt heidät Libyaan, jossa Kyreenalaiset olivat heille antaneet kaksi laivaa ja oppaan matkalle. Purjehtien ohitse olivat he auttaneet Libyalaisten piirittämiä Euesperialaisia ja voittaneet Libyalaiset. Sieltä olivat he purjehtien pitkin rantoja saapuneet Neapoliin, joka on Karkeedonialainen kauppapaikka, ja sieltä, josta Sikelia on vain kahden päivän ja yhden yön purjehdusmatkan päässä, purjehtineet yli Selinukseen.

Heti näiden saavuttua varustautuivat Syrakuusalaiset uudestaan ahdistamaan Ateenalaisia molemmin puolin, sekä laivoilla että jalkaväellä. Ateenalaisten päälliköt taas, kun näkivät vihollisten saaneen uuden sotajoukon, ja että heidän asiansa eivät parantuneet, vaan päivä päivältä kaikin puolin kävivät vaikeammiksi, varsinkin kun sairaus vaivasi miehiä, katuivat, etteivät ennen olleet lähteneet; ja koska Niikiaskaan ei enää lähtöä niin jyrkästi vastustanut, vaan pyysi, ettei julkisesti asiasta äänestettäisi, käskivät he kaikkia valmistautumaan kaikessa hiljaisuudessa, jotta olisivat valmiit lähtemään leiristä, kun merkki annettaisiin. Kun he olivat lähtemäisillään, saatuansa kaikki kuntoon, tapahtui täysikuun aikana kuunpimeys. Silloin useimmat Ateenalaiset kehottivat päälliköitä lykkäämään lähdön, koska tästä vallan pelästyivät, ja Niikias, joka oli kovin taipuvainen taikauskoon ja täänkaltaisiin tuumiin, väitti, ettei pitäisi lähteä matkalle, ennenkuin ennustajain määräämät kolme kertaa yhdeksän päivää olivat kuluneet. Tästä seurasi, että Ateenalaiset jäivät paikalleen.

Kun nyt Syrakuusalaiset saivat tiedon tästä, olivat he vielä enemmän innossaan ahdistamaan Ateenalaisia, koska nämät itsekin olivat myöntäneet, etteivät he merellä eivätkä maallakaan olleet heitä väkevämpiä, sillä eiväthän he muutoin olisi miettineet purjehtia pois. Eivätkä Syrakuusalaiset liioin tahtoneet, että Ateenalaiset leiriytyisivät muualle Sikeliassa, jossa olisi vaikeampi tehdä heistä loppu, vaan mitä pikemmin pakottaa heitä laivataisteluun, milloin Syrakuusalaisille oli edullista. He miehittivät siis laivansa, ja harjottivat niitä niin monta päivää, kuin heille näkyi soveliaalta. Kun tilaisuus oli sopiva, hyökkäsivät he päivää ennen varsinaista taistelua Ateenalaisten linnotusta vastaan, ja kun vähäinen osasto raskasaseisia ja ratsumiehiä oli käynyt ulos porteista heitä vastaan, eristivät he osan raskasaseisista, karkottivat heidät pakosalle ja ajoivat heitä takaa. Koska tie oli kapea, surmattiin 70 Ateenalaista ratsumiestä ja vähäinen joukko raskasaseisia.

Sinä päivänä vetäytyi Syrakuusalainen sotaväki takaisin, mutta seuraavana päivänä purjehtivat he satamasta 76 laivalla ja hyökkäsivät samalla jalkaväellä Ateenalaisten muuria vastaan. Ateenalaiset kävivät heitä vastaan 86 laivalla ja ryhtyivät laivatappeluun. Kun Eyrymedoon, johtaen Ateenalaisten oikeata siipeä, tahtoi ympäröidä vihollisten laivoja ja siinä tarkoituksessa purjehti liian lähelle maata, niin Syrakuusalaiset, jotka liittolaisineen jo olivat kukistaneet Ateenalaisten keskustan, sulkivat hänetkin sataman sisimmäiseen soppeen ja tuhosivat hänet ja hänen johtamansa laivat. Tämän jälkeen ajoivat he kaikki Ateenalaisten laivat rannalle.

Kun Gylippos näki vihollisten laivojen joutuneen tappiolle ja ajetun ulkopuolelle paalutuksiaan ja leiriään, riensi hän ja osa hänen sotajoukostaan apuun rannalle, haluten tuhota maalle pyrkiviä vihollisia ja vallottamalla rannan helpottaa Syrakuusalaisille laivojensa työntämisen rannalta ulapalle. Mutta kun Tyrseenolaiset, jotka täällä olivat Ateenalaisten vartijat, näkivät heidän järjestyksettä ajelehtivan, niin he riensivät apuun ja hyökkäsivät vihollisten etujoukon kimppuun, karkottivat heidät ja ajoivat heidät Lysimeleia nimiseen suohon. Kun myöhemmin Syrakuusalaiset liittolaisineen saapuivat suuremmalla sotajoukolla, niin riensivät Ateenalaisetkin apuun ja asettuivat taisteluun näitä vastaan, peläten laivojensa puolesta, voittivat heidät, ajoivat heitä takaa ja surmasivat vähäisen määrän raskasaseisia. He pelastivat myöskin useammat laivoistaan ja veivät ne leiriinsä, mutta 18 laivaa ottivat Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa ja tappoivat kaikki niitten miehet. Sytyttääksensä vihollisten muutkin laivat, täyttivät Syrakuusalaiset vanhan kuormalaivan risuilla ja lastuilla, sytyttivät nämät ja laskivat laivan Ateenalaisia vastaan, sillä tuuli puhalsi heihin päin. Mutta Ateenalaiset, jotka olivat peloissaan laivojensa puolesta, asettivat vastaan sammuttavia esteitä ja saivatkin liekin sammumaan ja laivan pysymään loitommalla, joten he pelastuivat vaarasta.

Tämän jälkeen pystyttivät Syrakuusalaiset voitonmerkin laivatappelun ja toisen raskasaseisten vangeiksi ottamisen johdosta linnoituksien läheisyyteen, jossa he myöskin olivat ottaneet joukon hevosia. Niinikään pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin sen johdosta, että Tyrseenolaiset olivat karkottaneet jalkaväen suolle asti, ja sen johdosta myöskin, että he itse olivat päässeet voitolle muulla sotajoukolla.

Kun Syrakuusalaisille tämä meritaistelu oli kääntynyt niin loistavaksi voitoksi, jota vastoin he ennen sitä olivat pelänneet Deemosteneen johdolla hyökkääviä laivoja, niin olivat Ateenalaiset peräti nolostuneet ja heidän pettymyksensä oli suuri, mutta vielä suurempi heidän katumuksensa sotaretkeen ryhtymisestä. Sillä he olivat hyökänneet näitä kaupunkeja vastaan, jotka, kuten heidän omansa, olivat ainoat kansanvaltaiset, ja joilla oli laivoja, hevosia ja sotavoimia, ja joita ei hallituksen muuttamisella voinut houkutella puolellensa, eikä liioin paljoa suuremmalla sotavoimallakaan voitu mitään saada aikaan, vaan he olivat useimmiten joutuneet tappiolle, jota he jo ennen olivat pelänneet, ja kun he nyt myös merelläkin olivat hävinneet, jota he eivät ensinkään olleet luulleet tapahtuvan, niin he olivat joutuneet vielä suurempaan epätoivoon.

Syrakuusalaiset sitä vastoin purjehtivat nyt vaaratta sataman sivuitse edes takaisin ja olivat aikeissa sulkea sen suun, jotteivät Ateenalaiset enää, jos haluaisivatkin, heidän huomaamatta voisi purjehtia ulos sieltä. Sillä he eivät enää ainoastaan olleet huolissaan omasta pelastuksestaan, vaan miten he voisivat estää vihollisia tuumissaan, arvellen, kuten tosi olikin, nykytapahtumien johdosta oman asemansa olevan paljoa etuisammalla kannalla kuin vihollisten, ja että, jos he voittaisivat Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa sekä maalla että merellä, he Helleenien mielestä näkyisivät voittaneen oivan kilpailupalkinnon; sillä sen kautta vapautettaisiin osa Helleeneistä ja toiset pääsisivät pelostaan, koska Ateenalaisten sen jälkeinen voima ei kykenisi kestämään vastaista sotaa, ja he itse katsottaisiin kaikkien muitten mielestä olevan aiheena siihen, ja jälkimaailma tulisi heitä suuresti ihailemaan. Taistelu olikin tämän ansaitseva, koska he eivät ainoastaan olisi kukistaneet Ateenalaisia, vaan myöskin heidän lukuisat liittolaisensa, eivätkä he yksinään, vaan heille apuun rientävien Korintolaisten ja Lakedaimonilaisten johtajina. He olivat ensimmäisinä panneet kaupunkinsa vaaran alaiseksi ja suuresti edistäneet laivastoansa. Heidän kaupunkiinsa oli kokoontunut enemmän väkeä, kuin mihinkään yksityiseen kaupunkiin, lukuunottamattakin niitä, jotka tässä sodassa olivat liittyneet Ateenalaisiin tahi Lakedaimonilaisiin.

Seuraavat kansakunnat taistelivat Sikeliasta, joko auttaakseen toisia vallottamaan maan, tahi toisia pelastamaan Syrakuusaa. Tähän toimeen he eivät yhtyneet oikeuden tunnosta ystäväänsä kohtaan eli sukulaisuudesta, vaan kukin otti siihen osaa sen mukaan, kuin etu tai pakko hänen siihen sai.