Part 2

Missä Hellaan kaupungissa vaan löytyi itsevaltiaita, niin he katsoivat ainoastaan omaa etuaan taloudellisen tilansa parantamiseksi ja koettivat saavuttaa mahdollisimman turvallisen aseman omissa valtioissansa, ryhtymättä mihinkään suurempaan yritykseen, lukuun ottamatta pienempiä riitaisuuksia, joita syntyi naapurien kesken. Ainoastaan Sikelialaiset itsevaltiaat pääsivät suurempaan mahtavuuteen. Näin oli Hellas kauan aikaa kaikin puolin takapajulla, niin ettei se yhdistetyin voimin ryhtynyt mihinkään merkillisempään yritykseen, eivätkä sen yksityiset valtiotkaan uskaltaneet antautua mitään erikoisempaa toimittamaan.

Vihdoin lopettivat Lakedaimonilaiset omavaltaisten ruhtinasten hallituksen Ateenassa ja suurimmaksi osaksi niissä Hellaan kaupungeissa, joita tähän saakka itsevaltiaat olivat hallinneet, paitsi Sikeliassa. Sillä vaikka Lakedaimon siitä ajasta asti, jolloin nykyiset Doorilaiset asukkaat asettuivat sinne asumaan, enemmän kuin mikään muu kaupunki on ollut pitkällisten sisällisten rauhattomuuksien rasittamana, on sillä vanhimmista ajoista saakka ollut järjestetty hallitusmuoto, eikä se koskaan ole ollut itsevaltiasten hallittavana. Vähän yli 400 vuotta, tämän sodan loppuun asti laskien, on Lakedaimonilaisilla ollut sama valtiomuoto, jonka vallitessa he ovat saavuttaneet mahtavan arvoaseman ja siten myöskin ovat voineet vaikuttaa muitten valtojen asioihin. Muutamia vuosia sen jälkeen, kuin itsevaltius oli hävitetty Hellaan valtioista, taisteltiin tappelu Meedialaisten ja Ateenalaisten välillä Maratonin kentällä. Kymmenentenä vuonna tämän jälkeen tulivat Meedialaiset toistamiseen tavattoman suurella joukolla taivuttamaan Hellaan perinpohjin valtansa alle. Tämän vaaran uhatessa johtivat Lakedaimonilaiset liittoutuneita Helleenejä, jota vastoin Ateenalaiset päättivät Meedialaisten lähestyessä jättää kaupunkinsa tyhjäksi ja astuivat tavaroineen laivoihinsa, turvautuen merionneen. Heti sen jälkeen kuin raakalaisjoukot yhdistetyin voimin oli työnnetty takaisin, liittyivät sekä kuninkaasta luopuneet Helleenit että kummankin kaupungin puolella taistelleet liittolaiset mitkä Ateenaan, mitkä Lakedaimonilaisiin. Sillä kieltämättä olivat nämä molemmat vallat kaikkia muita mahtavammat, toinen maalla, toinen merellä. Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan kauan kestänyt, vaan pian syntyi Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten välillä eripuraisuutta, ja ennen pitkää he liittolaistensa avustamina ryhtyivät taisteluun toinen toistansa vastaan. Myöskin muut Helleenit, mikäli missäkin riitaantuivat keskenään, liittyivät jommankumman puolelle. Näin elivät he Meedialaisesta sodasta nykyiseen sisälliseen sotaan saakka, milloin pitäen rauhaa, milloin sotien keskenänsä tai luopuneita liittolaisiansa vastaan, jonka kautta he sotatoimissa kehittyivät sangen korkealle sekä saavuttivat yhä enemmän kokemusta, kun vaaroissa eläen tottuivat niihin.

Lakedaimonilaiset eivät verottaneet johdettavinaan olevia liittolaisiansa, vaan pitivät silmämääränään saattaa näiden keskuudessa voimaan harvavaltaisen hallitusmuodon, joka oli heidän omille pyrinnöilleen edullinen. Ateenalaiset sitävastoin aikaa voittaen anastivat kaupunkien laivastot haltuunsa, paitse Kiolaisten ja Lesbolaisten laivoja, sekä kantoivat kaikilta rahaveroa. Sentähden heidän sotakuntonsa tämän sodan alkaessa oli paljon suurempi, kuin se oli ennen ollut heidän aseliittonsa parainakaan aikoina.

Tällaiset ovat tutkimukseni tulokset muinaisoloista, joiden arvosteleminen on sangen vaivaloinen, jos ei halua umpimähkään luottaa kaikellaisiin tarjollaoleviin todistuksiin. Sillä ihmiset uskovat sokeasti, tarkemmin punnitsematta, mitä vain toiset kertovat heidän omankin maansa entisistä tapahtumista. Niinpä esim. Ateenalaiset ovat siinä luulossa, että Aristogeitoon ja Harmodios tappoivat Hipparkoksen, koska tämä oli tyranni, eivätkä tiedä, että Hippias, ollen vanhin Peisistratoksen pojista, hallitsi, että Hipparkos ja Tessalos olivat hänen veljensä, ja että Aristogeitoon, ja Harmodios juuri määrättynä päivänä ja ratkaisevalla hetkellä, epäillen jonkun liittolaisista ilmaisseen Hippiaalle heidän aikeensa, sentähden jättivät hänet rauhaan. Mutta koska he kumminkin tahtoivat tehdä jotakin uhkarohkeata, ennenkuin heidät otettaisiin kiinni, murhasivat he Hipparkoksen, jonka he tapasivat lähellä Leookorion nimistä temppeliä järjestämässä Panateenalaista juhlakulkuetta. Myöskin muista seikoista on useilla Helleeneillä väärä käsitys, vaikka tapahtumat ovat nykyaikaisia, jotka eivät ole ajan pituuden vuoksi unhottuneet, kuten esim. siitä, että muka Lakedaimonilaisten kuninkailla äänestäessä on kaksi ääntä, ja että siellä muka on ollut Pitanatilainen asejoukkue, jota kumminkaan ei koskaan ole ollut olemassa. Täten useimmat ihmiset eivät viitsi uhrata vaivaa päästäksensä totuuden perille, vaan omaksuvat mieluummin totena sen, mitä he muilta saavat kuulla.

Esitettyjen perusteiden nojalla voi eksymättä pitää todenmukaisena minun tässä tarkastettavina olleita tapahtumia, ken ei halua uskoa, mitä runoilijat liiotellen asioista kertovat, ja mitä muistitietojen keräilijät kirjottavat, enemmän miellyttääksensä kuulijoitaan, kuin esittääkseen totuuden. Useimmat näistä seikoista ovat ajan pituuden tähden muuttuneet tarumaisiksi ja sentähden on melkein mahdoton näyttää muistitietojen keräilijäin kertomuksia vääriksi. Minä luulen, että lukija tulee näkemään, että olen esittänyt asiat, niin vanhat kuin ne ovatkin, mitä pätevimpien todistuksien nojalla. Jos kohta ihmiset ylipäätään pitävätkin sitä sotaa, johon he itse ottavat osaa, sen kestäessä kaikista suurimpana, mutta sodan loputtua enemmän ihailevat muinaisia taisteluita, niin on kumminkin käypä ilmi, että tämä sota, jos pidetään mittakaavana itse tosiasioita, on ollut entisiä paljoa suurempi.

Mitä kukin on sanoin lausunut, joko sotaa tuumittaessa tai sen kestäessä, on minun ollut vaikea sanasta sanaan muistaa, olipa sitten niin, että itse olen sen kuullut, tai että muut ovat sen minulle kertoneet. Minä olen esittänyt puheet, kuten kunkin kulloinkin kysymyksessä olevassa tilaisuudessa minun mielestäni olisi pitänyt puhua, kumminkin pitäen kiinni lausuttujen sanojen pääsisällöstä. Mitä taas varsinaisiin sotatapauksiin tulee, niin en ole tahtonut mielivaltaisesti esittää vain sitä, mitä sattumalta olen kuullut, vaan sitä, missä itse olen ollut läsnä, tai mitä muiden kertomuksesta perinpohjaisen tutkimuksen jälkeen olen voinut varmana pitää. Paljon vaivaa on kuitenkin ollut päästä totuuden perille, koska ne, jotka eri tilaisuuksissa ovat olleet läsnä, useinkin kertovat asiaa eri tavalla, miten kukin eri puoluekannalta asiaa katselee, tai miten on kyennyt tapausten menon muistissaan säilyttämään. Lukijasta tuntunee tämä kaikista tarumaisista koristeluista vapaa kertomus ikävystyttävältä; mutta jos kaikki ne, jotka haluavat saada varman käsityksen sekä menneistä tapahtumista että tulevistakin, mikäli ne ihmisolojen kiertokulun mukaisesti tulevat kehittymään enemmän tai vähemmän menneiden tapahtumien kaltaisiksi, arvostelevat teokseni hyödylliseksi, on se saavuttanut riittävän tunnustuksen. Sillä tarkoitukseni onkin, että tämä kirja olisi lukijoille mieluummin ainainen omaisuus, kuin vaan hetkellinen huvitus.

Entisistä sodista oli Meedialainen sota kyllä suurin, vaan senkin ratkaisi kaksi maa- ja kaksi meritappelua. Tämä sota sitävastoin on jo kestänyt hyvin kauan ja on tuottanut Hellaalle sellaista kurjuutta, jommoista tämä maa ei ennen koskaan näin vähän ajan kuluessa ole kokenut. Sillä niin monta kaupunkia ei ennen koskaan ole valloitettu ja hävitetty kuin tässä sodassa osaksi vieraat kansat, osaksi itse taistelevat puolueet kokonaan tuhosivat, jotapaitsi moni kaupunki, jouduttuansa vihollisen käsiin, sai uudet asukkaat. Eikä koskaan ennen ole niin paljon ihmisiä ajettu maanpakolaisuuteen, ja vuodatettu niin paljon ihmisverta, kuin tässä sodassa ja sisällisissä mellakoissa. Tapaukset, joista ennen vain kuulopuheina kerrottiin, mutta harvemmin kokemuksen nojalla saatiin tietoja, osottautuivat täysin uskottaviksi, kuten maanjäristykset, jotka kohtasivat melkein koko maata ja olivat tavattoman ankaria, auringonpimenemiset, joita silloin sattui useammin kuin ennen, paikoittain suuri kuivuus, josta nälänhätä oli seurauksena, sekä päällepäätteeksi kauhea ruttotauti, joka surmasi paljon ihmisiä. Kaikkea tätä saivat Helleenit kokea tämän sodan kestäessä. Sodan alkoivat Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset, rikkoen sen kolmikymmenvuotisen rauhan, jonka he olivat solmineet keskenänsä Euboian valloittamisen jälkeen. Ja että kävisi selville, minkätähden Helleenit joutuivat keskenänsä näin hirvittävään sotaan, tahdon minä heti aluksi esittää syyt ja riidan vaiheet, joiden tähden he purkivat tehdyn sopimuksen. Todellisena syynä pidän minä, vaikkakaan sitä ei ole mainittu, Ateenalaisten vallan kasvamista, joka pelotti Lakedaimonilaisia ja sai heidät tähän sotaan ryhtymään. Molemmin puolin julkilausutut syyt, joiden tähden he purkivat rauhan sopimukset ja ryhtyivät sotaan, olivat seuraavat.

Epidamnos kaupunki sijaitsee oikealla puolella Joonianmereen purjehdittaessa. Tämän läheisyydessä asuvat Taulantilaiset, eräs raakalaiskansakunta Illyrialaista sukuperää. Tämän kaupungin perustivat Kerkyyralaiset Heratokleen pojan Falloksen johdolla, joka oli kotoisin Korintoksesta ja Herakleen jälkeläisiä. Hänen olivat Kerkyyralaiset vanhan tavan mukaan kutsuneet emäkaupungista johtamaan siirtolaisia. Tähän siirtolaisretkeen oli myöskin joukko Korintolaisia ja muita Doorilaiseen kansallisuuteen kuuluvia henkilöitä ottanut osaa. Epidamnolaisten kaupunki tuli aikaa myöten suureksi ja väkirikkaaksi. Kerrotaan, että Epidamnolaiset monta vuotta kestäneiden sisällisten levottomuuksien jälkeen joutuivat tappiolle eräässä sodassa lähellä asuvaa raakalaiskansaa vastaan ja menettivät suuren osan vallastansa. Vähää ennen Peloponneesolaista sotaa karkotti kansa kaupungista ylimykset, jotka sitten lähtivät viholliskansan luo ja yhdessä heidän kanssaan ahdistivat ryöstöillään Epidamnolaisia sekä maitse että meritse. Kun kaupunkiin jääneet Epidamnolaiset näin olivat joutuneet pulaan, toimittivat he lähettiläitä Kerkyyraan, koska tämä oli heidän emäkaupunkinsa, rukoilemaan, etteivät Kerkyyralaiset välinpitämättöminä sallisi heidän sortua perikatoon, vaan sovittaisivat heidät karkotettujen kanssa ja tekisivät lopun barbarilaissodasta. Tätä rukoilivat lähettiläät, asettuen avunanojien tavoin Heeran temppeliin. Mutta Kerkyyralaiset eivät välittäneet heidän avunpyynnöstään, vaan antoivat heidän palata tyhjin toimin kotiin.

Kun Epidamnolaiset nyt näkivät, ettei heillä Kerkyyrasta ollut mitään apua odotettavissa, eivät he tietäneet, miten voisivat pulasta selviytyä. He lähettivät miehiä Delfoihin kysymään Apolloonilta, tulisiko heidän jättää kaupunkinsa Korintolaisille, nämä kun olivat tämän perustajat, ja siten saada apua näiltä. Apolloon antoi heille sen vastauksen, että heidän tuli jättää kaupunkinsa Korintolaisille ja antautua heidän johdettaviksensa. Epidamnolaiset toimittivatkin lähettiläitä Korintokseen ja luovuttivat oraakelin neuvosta siirtolaiskaupungin Korintolaisten suojelukseen, jonka ohessa he huomauttivat, että heidän kaupunkinsa perustaja oli kotoisin Korintoksesta, ja ilmottivat heille oraakelin vastauksen, pyytäen, etteivät nämä pysyisi välinpitämättöminä heidän perikadostansa, vaan ryhtyisivät puollustamaan heitä. Korintolaiset lupasivatkin heille oikeudenmukaisesti apua, katsoen siirtokunnan kuuluvan yhtä hyvin heille kuin Kerkyyralaisille, mutta myöskin osaksi kantaen vihaa Kerkyyralaisia vastaan, koska nämä, vaikka olivat heidän siirtolaisiansa, eivät välittäneet heistä. Sillä he eivät yhteisissä kokouksissa osottaneet Korintolaisille sitä kunnioitusta, mitä näillä oli oikeus vaatia, eivätkä valinneet uhrimenojen johtajiksi Korintolaista, kuten muut siirtolaiset tavallisesti tekivät, vaan kohtelivat heitä välinpitämättömästi ja ynseästi. Varallisuudeltansa olivat he tähän aikaan Hellaan rikkaimpien kaupunkien vertaisia, sotavarustuksiensa puolesta näitä mahtavammat ja laivastoonsa nähden olivat he yhteen aikaan muista suuresti edellä, koska Kerkyyra jo Faiaakien ajoista asti, jotka ennen heitä asuivat siellä, oli suuressa maineessa. Juuri tämä seikka vaikutti, että he yhä ahkerammin koettivat suurentaa laivastoansa. Se ei ollutkaan vähäpätöinen, heillä kun sodan puhjetessa oli vesillä 120 kolmisoutuista laivaa.

Koska siis Korintolaisilla oli niin paljon syytöksiä Kerkyyralaisia vastaan, lähettivät he mielellänsä Epidamnolaisille avuksi joukon Amprakialaisia ja Leukadialaisia miehiä sekä myöskin omaa sotaväkeä, ilmottaen, että ken vain haluaisi, saisi yhtyä retkikuntaan ja jäädä asumaan Epidamnokseen. Nämä matkustivat maitse Apollooniaan, joka on Korintolainen siirtokunta, koska pelkäsivät, että Kerkyyralaiset estäisivät heitä meritse matkustamasta. Mutta kun Kerkyyralaiset saivat tietää, että uudet siirtolaiset olivat suojelusväen seuraamina matkalla Epidamnokseen ja että kaupunki oli jättäytynyt Korintolaisten suojaan, vihastuivat he suuresti, ja vaativat, lähettäen heti 20 laivaa, että Epidamnolaiset ottaisivat pakolaiset kaupunkiinsa sekä palauttaisivat luotaan Korintoksesta lähetetyt siirtolaiset ja suojelusväen. Epidamnoksesta karkotetut ylimykset olivat näet tulleet Kerkyyraan, ja vedoten yhteisiin hautoihin ja yhteiseen syntyperään, pyytäneet näitä viemään heidät takaisin isänmaahan. Kun eivät Epidamnolaiset ensinkään välittäneet näistä Kerkyyralaisten vaatimuksista, lähtivät nämä viimeksimainitut yhdessä illyrialaisten kanssa heitä vastaan 40 laivalla, ottaen karkotetut Epidamnolaiset mukaansa laivoihin, viedäkseen heidät Epidamnokseen. Tultuansa kaupungin edustalle, ilmottivat he julkisesti, että kaikki muukalaiset ja ne Epidamnolaiset, jotka halusivat, saivat rauhassa poistua kaupungista, mutta että kaupunkiin jääneitä kohdeltaisiin vihollisina. Kun ei kukaan silloin lähtenyt kaupungista, ryhtyivät Kerkyyralaiset säännöllisesti piirittämään kaupunkia, joka sijaitsi eräällä maakannaksella.

Niinpiankuin Korintolaiset saivat sanoman Epidamnoksen piirityksestä, varustautuivat he lähtemään sotaretkelle, samalla kuin antoivat tiedon uuden siirtokunnan lähettämisestä Epidamnokseen, jonne saisi lähteä mukaan täysillä kansalaisoikeuksilla kutka vaan halusivat. Mutta ne, jotka eivät heti tahtoisi astua laivoihin lähteäkseen mukaan, saisivat, jos kumminkin tahtoisivat säilyttää siirtolaisoikeutensa, maksamalla 50 Korintolaista drakmaa jäädä Korintokseen. Silloin löytyi suuri joukko sekä niitä, jotka heti lähtivät mukaan laivoilla, että niitä, jotka suorittivat rahamaksun. Korintolaiset pyysivät myöskin Megaralaisia saattamaan heitä muutamilla laivoilla siltä varalta, että Kerkyyralaiset estäisivät heitä purjehtimasta. Megaralaiset varustautuivat auttamaan heitä kahdeksalla laivalla, samoin Kefalleenian Paleelaiset neljällä. Korintolaiset kääntyivät pyyntöineen niinikään Epidaurolaisten puoleen, ja nämä antoivat heille lisäksi viisi laivaa, Hermionelaiset antoivat yhden laivan, Troitseenilaiset kaksi, Leukadialaiset kymmenen ja Amprakialaiset kahdeksan. Teebalaisilta ja Fleiasilaisilta pyysivät he rahaa ja Eeliläisiltä tyhjiä laivoja ynnä rahaa. Korintolaiset itse varustivat 30 laivaa, ja niihin 3,000 raskasaseista.

Kun Kerkyyralaiset kuulivat Korintolaisten näin suuresti varustautuvan, läksivät he Lakedaimonilaisten ja Sikyoonilaisten lähettiläiden kanssa Korintokseen ja vaativat, että Korintolaiset kutsuisivat takaisin sekä Epidamnoksessa olevan varustusväkensä että siirtokuntansa, heillä kun ei ollut osallisuutta Epidamnokseen. Jos Korintolaiset luulivat itsellään sitä jossakin määrin olevan, sanoivat he olevansa valmiit jättämään asian oikeuden ratkaistavaksi niille Peloponneesoksen kaupungeille, joista he yhteisesti sopisivat. Se saisi pitää siirtolan, jolle mainitut kaupungit sen katsoisivat kuuluvaksi. He myöntyivät myös jättämään asian Delfoin oraakelille ratkaistavaksi. Sotaa he kaikin mokomin tahtoivat välttää; mutta jos Korintolaiset käyttäisivät väkivaltaa, sanoivat he oman etunsa vuoksi olevansa pakotetut ystävikseen liittämään ne, joita eivät muuten, nykyisille liittolaisille vieraina, niiksi haluaisi. Korintolaiset vastasivat heille, että he tahtoivat asiasta neuvotella vasta sitten, kun Kerkyyralaiset olivat kutsuneet Epidamnoksesta sekä laivansa että barbarit. Korintolaisten mielestä ei käynyt päinsä, että he ryhtyivät asiaa oikeudellisesti käsittelemään, niin kauan kuin Epidamnosta piiritettiin. Korintolaisten ehtoihin Kerkyyralaiset sanoivat olevansa taipuvaisia, jos Korintolaisetkin kutsuivat miehensä Epidamnoksesta. He sanoivat myöskin myöntyvänsä siihen, että molemmat pysyivät alallansa ja tekivät aselevon, kunnes asia oikeudessa ratkaistaisiin.

Mutta Korintolaiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mitään senlaisista ehdoista, vaan lähettivät, kun heidän laivansa olivat miehitetyt ja heidän liittolaisensa saapuneet, airueen edeltäkäsin julistamaan sodan Kerkyyralaisille ja lähtivät Epidamnokseen näitä vastaan 75 laivalla ja 2,000 raskasaseisella. Laivastoa johtivat Pellikoksen poika Aristeys, Kalliaan poika Kallikratees ja Timanteen poika Timanoor. Jalkaväen johtajat olivat Eyrytiimoksen poika Arketiimos ja Isarkoksen poika Isarkidas.

Kun he olivat tulleet Anaktorian maassa sijaitsevan Aktionin edustalle, missä Apolloonin temppeli on lähellä Amprakian merenlahden suuta, lähettivät Kerkyyralaiset heitä vastaan sanansaattajan veneessä ilmottamaan, etteivät Korintolaiset saisi purjehtia kauemmaksi, miehittivät omat laivansa, tekivät vanhat laivansa merikelpoisiksi ja korjasivat muitakin. Kun lähettiläs ei tuonut KorintoIaisilta rauhaan suostuvaa vastausta, ja koska Kerkyyralaisilla oli miehitettyinä 80 laivaa, lukuunottamatta niitä 40, jotka olivat piirittämässä Epidamnosta, purjehtivat he Korintolaisia vastaan ja ryhtyivät tappeluun, jossa saivat loistavan voiton ja tuhosivat Korintolaisilta 15 laivaa. Samana päivänä onnistui niiden, jotka piirittivät Epidamnosta, saada kaupunki antautumaan ehdoilla, että vieraat jätettäisiin piirittäjien käsiin, mutta että Korintolaiset pidettäisiin vankeudessa toistaiseksi.

Kerkyyralaiset pystyttivät tämän tappelun jälkeen voitonmerkin Leykimnee-niemelle Kerkyyran alueelle ja surmasivat muut vangit paitse Korintolaiset, jotka he pitivät vangittuina. Kun Korintolaiset ja heidän liittolaisensa voitettuina laivoinensa olivat palanneet kotiinsa, olivat Kerkyyralaiset koko meren herroina niillä seuduilla. He purjehtivat Korintolaisten Leukas nimiseen siirtolaan, panivat autioiksi sen alueita ja polttivat Kylleeneen, missä Eeliläisillä oli laivanveistämö, koska nämä olivat antaneet Korintolaisille laivoja ja rahaa. Kauan aikaa meritaistelun jälestä olivat he herroina merellä, ahdistivat laivoillaan Korintolaisten liittolaisia ja tekivät näille suuria vahinkoja, kunnes Korintolaiset vihdoin kesän loppupuolella lähettivät laivaston ja sotajoukon, koska heidän liittolaisensa olivat joutuneet suureen ahdinkoon, ja leiriytyivät lähelle Aktionia Keimerionin edustalle Tesprootiassa, suojellaksensa Leukasta ja muita heille ystävällisiä kaupunkeja. Kerkyyralaiset puolestansa asettuivat sotajoukkoinensa ja laivastoineen Leykimneen edustalle. Kumpikaan ei ryhtynyt hyökkäykseen, vaan he pysyivät koko kesän vastakkain, kunnes kumpikin talveksi palasi kotiinsa.

Korintolaiset kuluttivat koko vuoden meritappelun jälkeen uusien laivojen rakentamiseen, valmistautuen suurella innolla sotaan Kerkyyralaisia vastaan, ja panivat kuntoon mahtavan laivaston, johonka he hankkivat soutajia pestaamalla niitä osaksi Peloponneesoksesta, osaksi Hellaan muista seuduista. Tieto näistä varustuksista huoletti Kerkyyralaisia, ja koska he tähän saakka eivät olleet liitossa minkään Helleeniläisen valtion kanssa eivätkä kuuluneet Ateenalaiseen eivätkä liioin Lakedaimonilaiseenkaan puolueeseen, katsoivat he viisaimmaksi kääntyä Ateenalaisten puoleen, liittoutuaksensa heidän kanssaan ja koettaakseen saada heiltä apua. Mutta kun korintolaiset saivat tämän tietää, lähettivät he myöskin lähetystön Ateenaan, jottei tämä valta, yhdistämällä laivastonsa Kerkyyralaisten laivastoon, estäisi heitä päättämästä sotaa mielensä mukaan. Kun kansa oli kutsuttu kokoon, puhui kumpikin lähetystö omasta puolestansa, vastustaen toinen toistansa. Kerkyyralaiset saivat ensin puheenvuoron ja puhuivat seuraavaan tapaan:

"Ateenan miehet! Kohtuullista on, että ne, jotka tulevat pyytämään toisilta apua, kuten me nyt, voimatta vedota aikaisemmin osotettuun suureen ystävyyteen tai ennen annettuun sota-apuun, koettavat näyttää toteen ennen kaikkea, että se, mitä he pyytävät, on myös hyödyllistä niille, joiden puoleen he kääntyvät, tai ettei se ainakaan ole heille vahingoksi, sekä toiseksi, että avunsaajat ainaisesti tulevat olemaan kiitollisuuden velassa. Vaan jos eivät sitä voikaan vakuuttavasti toteen näyttää, eivät kumminkaan saa kantaa vihaa, jos heidän avunpyyntönsä ei onnistu. Kerkyyralaiset ovat lähettäneet meidät pyytämään teitä liittolaisikseen, varmasti uskoen voivansa tarjota teille edellämainitut takeet. Tosin ei meidän tähänastinen menettelymme teitä kohtaan tue meitä apua pyytäessämme, vaan päinvastoin on se meille nykyhetkellä epäedullinen."

"Tätä ennen me emme ole mielellämme auttaneet ketään sodassa ja nyt tulemme me kumminkin apua anomaan toisilta, koska me tässä sodassa Korintolaisia vastaan menettelymme tähden olemme jääneet liittolaisitta oman onnemme nojaan. Näin on meidän luuloteltu viisas varovaisuutemme, kun emme ole tahtoneet vieraitten kanssa solmittujen liittojen kautta joutua vaaraan toisten etujen tähden, lopuksi kääntynyt ilmeiseksi ajattelemattomuudeksi ja heikkoudeksi. Tosin me äskeisessä meritaistelussa omin voimin torjuimme päältämme Korintolaisten hyökkäyksen. Mutta kun he nyt käyvät päällemme suuremmalla sotavoimalla, jonka he ovat koonneet sekä Peloponneesoksesta että muista Helleeniläisistä maista, niin emme luule kykenevämme omin voimin pitämään puoliamme. Ja koska suuri vaara on tarjona, jos Korintolaiset meidät voittavat, olemme me pakotetut pyytämään apua sekä teiltä että muilta. Meille on annettava anteeksi, jos me nyt toimimme vastoin entistä varovaisuuttamme, koska meidän aikaisempi menettelytapamme ei ole johtunut ynseydestä, vaan ymmärtämättömyydestä."

"Teille tulee tämä sattuma, joka pakottaa meitä pyytämään apua, monessa suhteessa olemaan varsin edullinen, jos te pyyntöömme suostutte. Ensiksikin tarjoutuu teille sen kautta tilaisuus suojella viattomasti loukatuita, ja toiseksi saavutatte te suojelemalla meitä, kun suurimmat etumme ovat vaarassa, meidän puoleltamme ikuisen kiitollisuuden. Sitäpaitsi on meillä laivasto, jollaista ei löydy toista teidän laivastoanne lukuunottamatta. Ajatelkaapa, mikä onnen sattuma on harvinaisempi ja mikä viholliselle haitallisempi, kuin että sama valtio, jonka liittoutumista itsenne kanssa te olisitte pitäneet suuria aineellisia etuja ja suosionsaavutuksia arvokkaampana, että sama valta tarjoutuu liittolaiseksi teidän pyytämättänne, antautuen teille aiheuttamatta vaaroja ja kustannuksia. Sen lisäksi tuottaa se teille tilaisuuden saavuttaa kaikkialla hyväksymistä sekä kiitollisuutta niiden puolelta, joita ryhdytte puollustamaan, ja itsellenne melkoisen voimanlisäyksen. Harvat ovat milloinkaan päässeet osallisiksi kaikista näistä eduista samalla kertaa, harvat niinikään liittolaisuutta etsiessään kyenneet tarjoamaan niille, joiden puoleen he kääntyvät, yhtä paljon turvaa ja kunniaa, kuin he itse toivovat saavansa".