Part 12
Tämmöisen vaivan rasittamina olivat nyt Ateenalaiset. Ihmiset kaupungissa kuolivat ja maaseutu hävitettiin. Tässä onnettomuudessa muistivat vanhukset, kuten tavallisesti, kuulleensa lauletun seuraavan ennustuksen:
"Syntyy Doorein melske ja rutto sen seurassa saapuu". Oltiin eri mieltä, oliko tuossa vanhassa lauselmassa sanottu loimos (rutto) vaiko limos (nälkä), mutta vakuutettiin sanotun loimos, koska se sopi silloisiin oloihin; sillä ihmiset sovelluttivat muistinsa tapahtumien mukaan. Mutta jos myöhemmin syttyisi Doorilainen sota, niin olen vakuutettu, että otaksuttaisiin lauselmassa tarkoitetun limosta, jos silloin nälänhätä syntyisi. Myöskin muistivat asiantuntijat Lakedaimonilaisille annetun orakelivastauksen, että jumala vastaukseksi heidän kysymykseensä, oliko heidän ryhdyttävä sotaan, oli ennustanut voittoa voimakkaasti taisteleville ja itse luvannut auttaa heitä. Heidän mielestänsä olivatkin tapahtumat yhdenpitäviä orakelivastauksen kanssa; sillä rutto alkoi heti Peloponneesolaisten hyökättyä Attikaan. Mutta rutto ei tunkeutunut mainittavasti Peloponneesokseen, vaan raivosi enimmän Ateenassa ja myöhemmin muissakin väkirikkaissa paikkakunnissa. Tämänkaltainen oli nyt ruton laita.
Kun Peloponneesolaiset olivat hävittäneet tasankomaan, kulkivat he Paralos nimiseen maakuntaan aina Laureiooniin saakka, jossa Ateenalaisilla oli kaivoksia. Ensin hävittivät he Peloponneesosta vastapäätä olevaa aluetta, sitten sitä, joka oli vastapäätä Euboiaa ja Androsta. Perikles, joka oli sotapäällikkönä, kielsi nytkin niinkuin Lakedaimonilaisten edellisen hyökkäyksen aikana Ateenalaisia taisteluun menemästä.
Vihollisten vielä ollessa tasangolla, siis ennenkuin he olivat kulkeneet rannikolle, varusti Perikles Peloponneesokseen purjehtimista varten 100 laivaa, ja kun ne olivat valmiit, lähti hän matkalle. Näillä laivoilla kuljetti hän 4,000 Ateenalaista raskasaseista ja 300 ratsumiestä hevosia kuljettavilla laivoilla, joita silloin ensi kerran oli valmistettu vanhoista laivoista. Kiolaiset ja Lesbolaiset ottivat myöskin osaa retkeen 50 laivalla. Kun tämä sotajoukko lähti liikkeelle, olivat Peloponneesolaiset yhä vielä Attikan rannikolla. Saavuttuansa Peloponneesoksen Epidaurokseen, hävittivät Ateenalaiset suurimman osan tätä maaseutua ja toivoivat jo valloittavansa kaupungin väkirynnäköllä, mutta se ei heille onnistunut. He lähtivät sentähden Epidauroksesta ja hävittivät Troitseenin, Haliain ja Hermioneen seutuja, jotka kaikki sijaitsevat Peloponneesoksen rannikolla. Täältä he purjehtivat Prasiaihin, joka oli merikaupunkinen Lakoonikassa, hävittivät ympäristöt sekä valloittivat ja ryöstivät kaupungin. Tämän tehtyänsä, palasivat Ateenalaiset kotimaahansa, josta Peloponneesolaiset sillä välin olivat lähteneet.
Peloponneesolaisten ollessa Attikassa ja Ateenalaisten ollessa sotaretkellä laivoillansa, raivosi rutto lakkaamatta sekä Ateenalaisten sotajoukossa että kaupungissa. Sanottiinpa Peloponneesolaisten, peläten tautia, koska karkureilta olivat saaneet siitä tiedon ja huomanneet lukuisat hautajaiset kaupungissa, kiireimmin lähteneen pois maasta. Tämä Peloponneesolaisten hyökkäys Attikaan kesti 40 päivää ja oli siis pisin kaikista ja tuhoa tuottava koko maalle.
Samana päivänä tekivät Perikleen alapäälliköt, Nikiaan poika Hagnoon ja Kleiniaan poika Kleopompos, sotajoukolla, jota Perikles oli johtanut, sotaretken Trakian rannikolla asuvia Kalkidilaisia vastaan ja Potidaiaan, jota yhä vielä piiritettiin. Saavuttuansa perille asettivat he piirityskoneita Potidaiaa vastaan ja koettivat kaikin tavoin saada tämän kaupungin haltuunsa, mutta tämä ei heille onnistunut, yhtä vähän kuin mikään muukaan tämmöistä varustaumista vastaava yritys. Sillä täällä vaivasi tauti kovasti Ateenalaisia, raivoten sotajoukossa, niin että myöskin heidän tähän saakka terveet soturinsa Hagnoonin johtamien sotilaitten tartuttamina sairastuivat. Mutta koska Formioon 1,600 miehensä kanssa ei enää ollut Kalkidikeen seuduilla, palasi Hagnoon 100 laivallansa Ateenaan, menetettyänsä tautiin 4,000 raskasaseisestaan 1,500 noin 40 päivän kuluessa. Entinen sotajoukko jäi piirittämään Potidaiaa.
Peloponneesolaisten toisen hyökkäyksen jälkeen muuttivat Ateenalaiset, kun heidän maataan toistamiseen hävitettiin, ja koska sekä tauti että sota heitä rasitti, tykkänään mieltä, syyttäen Periklestä kaikesta onnettomuudestaan, koska hän oli kehottanut heitä sotaan. He halusivat sopia Lakedaimonilaisten kanssa ja toimittivat sitä varten lähettiläitä heidän luoksensa, mutta turhaan. Kaikin puolin neuvottomina ahdistivat he Periklestä. Kun hän nyt näki heidät vihoissaan silloisen aseman johdosta, ja että he tekivät, kuten hän oli pelännyt, niin hän, koska hän oli vielä päällikkönä, kutsui kansan kokoukseen, tahtoen rauhoittaa ja lepyttää mieliä ja puhui kokoontuneelle kansalle seuraavin sanoin:
"Suuttumuksenne ei ole minulle yllätys, sillä ymmärrän syyt, ja olenkin sentähden kutsunut teidät kokoon, jotta saisin teidät tarkemmin miettimään asioita ja moittiakseni teitä syyttömästä suuttumisestanne minua kohtaan ja teidän lannistumisestanne onnettomuuksien johdosta."
"Minä pidän edullisempana yksityisille, että koko kaupunki pysyy pystyssä, kuin että yksityiset kansalaiset menestyvät, ja koko kaupunki joutuu perikatoon. Sillä jos mies yksityisesti on onnellinen, mutta valtio menee kumoon, niin hänkin samassa joutuu perikatoon; mutta jos hänen käy huonosti, niin on valtion menestys hänenkin pelastuksensa. Koska siis valtio voi kestää yksityisten onnettomuudet, mutta yksityinen ei ole voimakas kestämään valtion onnettomuuksia, miten ei olisi jokaisen velvollisuus puollustaa sitä, eikä tehdä, kuten te nyt? Koska teitä ovat kohdanneet taloudelliset vahingot, niin ette ensinkään huoli valtion pelastuksesta, ja te syytätte minua siitä, että olen teitä kehottanut sotimaan, sekä teitä itseänne siitä, että olette siihen myöntyneet. Ja minuun te suututte, semmoiseen mieheen, joka ainakin luullakseni on yhtä pätevä kuin kenkään muu tuntemaan ja ilmoittamaan, mitä tulee tehdä, ja joka aina katsoo valtion etua huolimatta mistään omasta edustaan. Sillä se, joka kyllä tuntee asiat, mutta ei taida niitä samaten ehdottaa, ei ole parempi kuin se, joka ei niitä tiedä; mutta se, joka tuntee asiat ja myöskin taitaa ne esittää, mutta on nurjamielinen valtiota kohtaan, ei liioin voi puhuakaan sen hyödyksi. Joskin hänellä olisi nämät ominaisuudet, mutta hän olisi rahanhimon vallassa, niin hän tämän ainoan edun edestä möisi kaikki. Jos te siis vakuutettuina, että minulla enemmän kuin muilla löytyvät nämät avut, minun kehotuksestani olette ryhtyneet sotaan, ei sovi teidän syyttää minua väärästä menettelystä."
"Jos voi elää onnellisena mielensä mukaan, niin on hulluutta ryhtyä sotaan; mutta jos on kysymyksessä joko ehdoitta alistua naapuriensa käskyläiseksi, tahi vaarojen alaisena koettaa pysyä itsenäisenä, niin on väistyvä vastustavaa moitittavampi."
"Minä puolestani pysyn aina samana: mutta te muutatte mieltänne, koska te vielä vahingoittamattomina satuitte päättämään sodan; mutta nyt te kadutte, kärsittyänne vaurioita, eikä minun neuvoni enää teidän huikentelevan mielipiteenne mukaan näytä oikealta, koska jokainen kyllä huomaa oman vaurionsa, mutta ei ensinkään tajua valtion hyötyä. Tämän suuren ja kylläkin äkkinäisen onnettomuuden takia ei teillä ole kyllin rohkeutta pysyä päätöksessänne. Ei mikään seikka masenna mieltä enemmän kuin äkkinäinen ja kaikille odottamaton ja aavistamaton onnettomuus. Puhumatta muista on varsinkin tauti nyt tuottanut teille tämmöisen onnettomuuden. Koska siis teillä on asuttavana suuri kaupunki ja kun teitä on kasvatettu sitä vastaaviin oloihin, tulee teidän myöskin kestää suurimmat onnettomuudet eikä luopua arvostanne. Sillä ihmiset moittivat yhtä paljon sitä, joka pelkuruudesta hylkää saavutetun kunniansa, kuin vihaavat sitä, joka hävyttömyydellä koettaa anastaa toiselle tulevaa kunniaa. Unhottakaa siis yksityiset onnettomuutenne yleishyödyn eduksi."
"Mitä teidän pelkoonne tulee, että muka sodan aiheuttamat rasitukset, vaikka kylläkin raskaat, eivät kumminkaan tuottaisi teille voittoa, niin olkoon teille kylliksi, mitä jo usein ennen olen sanonut sen todistamiseksi, että te siitä väärin ajattelette. Sitä varten tahdon teille osottaa, että teillä on kylliksi voimaa suurentaaksenne valtaanne mielenne mukaan, seikka, jota ette itse ole käsittäneet, enkä minä liioin entisissä puheissani ole selittänyt. Enkä minä nytkään sitä koskettelisi, se kun kuuluu jotensakin kerskaavalta, ellen näkisi teitä ylenmäärin toivottomina."
"Te luulette hallitsevanne ainoastaan liittolaisianne, mutta minä väitän, että niistä kahdesta ihmisten käytettävästä alueesta, nimittäin maasta ja merestä, jälkimmäinen on tykkänään teidän hallussanne niin laajalti, kuin sitä nyt käytätte ja vielä edemmäksi halunne mukaan. Sillä ei kuningas eikä mikään muu nykyisistä kansoista voi teitä estää purjehtimasta, mihin vaan haluatte. Tässä on siis teidän valtanne eikä noissa taloissa ja maatiloissa, joitten menettämisen te arvostelette niin suureksi. Ei ole kohtuullista noin synkin mielin katsoa noitten menettämistä, koska ne kuitenkin valtioon verrattuina eivät ole suurempiarvoisia, kuin puutarhaset tahi turhat koristelut. Muistakaa, että me, puollustaessamme vapauttamme, itsekin pelastumme ja helposti korvaamme tappiomme, mutta että siltä, joka joutuu toisen alamaiseksi, oikeudet tavallisesti supistetaan."
"Me emme saa esiintyä huonompina isiämme, jotka perimättä muilta tätä valtiota ovat sitä suurella vaivalla puollustaneet ja jättäneet sen meille perinnöksi. Häpeällisempää on menettää saavutettu, kuin olla sitä saavuttamatta, mitä pyrkii saavuttamaan."
"Käykää siis vihollista vastaan, en sano uljuudella, vaan myöskin heitä halveksien. Sillä pelkurissakin voi syntyä ylpeyttä tyhmyydestä ja menestyksestä, mutta ylenkatse perustuu lujaan luottamukseen, että ollaan vihollista etevämpiä, kuten nyt on teidän laitanne. Kun onni on sama, tekee ylenkatseeseen perustuva itseluottamus mielen lujemmaksi, se kun ei johdu toivosta, johon on tapana luottaa neuvottomuudessa, vaan vallitsevain olojen tuntemisesta, joihin perustuva itsetietoisuus on varmempi."
"Teidän tulee tukea kaupunkianne ja sen vallasta johtuvaa kunniaa, josta te kaikki ylpeilette, eikä karttaa vaivoja, tahi luopua kunnioituksista. Ei teidän pidä luulla, että taistelette ainoastaan päästäksenne orjuudesta ja säilyttääksenne vapautenne, vaan koska on kysymys valtanne menettämisestä ja vaarasta joutua teitä valtanne takia vihaavien ihmisten alaisiksi. Teidän ei enää ole mahdollista luopua ylivallasta, joskin joku pelkuruudesta muka erinomaisen viisaana kansalaisena, nykyoloihin katsoen, kehottaa ristissä käsin niin menettelemään. Teidän on vaarallista luopua saavuttamastanne vallasta, samaten kuin yksityisen tyranniudesta. Tuommoiset neuvonantajat johtaisivat piankin, jos heidän neuvoansa noudatettaisiin ja he omin päin saisivat vallita, kaupungin perikatoon. Sillä lepo ilman toimeliaisuutta ei ole hyödyksi, eikä tyyni orjamaisuus hyödytä vallitsevaa, vaan valloitettua kaupunkia."
"Älkää siis seuratko tuommoisten kansalaisten neuvoja, älkääkä kantako vihaa minua kohtaan, jos kohtakin minun neuvostani olette päättäneet ryhtyä sotaan, ja vaikka viholliset ovat hyökänneet maahanne, kuten oli arvattavissa, kun ette te tahtoneet totella heidän käskyjänsä. Odottamatonta oli vaan tuo tauti, seikka, joka yksin on tuhonnut kaikki meidän toivomme. Että te minuun sen takia suututte, on yhtä väärin, kuin jos minun ansiokseni lukisitte menestyksenne. Nöyryydellä on kärsittävä jumalien sallima, miehuudella sodan vaiheet. Semmoinen on ollut vanhastaan kaupunkimme tapa, semmoinen sen nytkin tulee olla."
"Muistakaa, että kaupungillanne aina on ihmisten kesken ollut mitä suurin maine siitä, että se ei ole väistänyt vaaroja, että se on sodassa uhrannut enimmät miehet ja nähnyt suurimmat vaivat, ja että se on itsellensä hankkinut tähän saakka suurimman vallan, josta muisto ainaiseksi on säilyvä jälkeläisten keskuudessa, jos kohtakin nyt tulisimme hiukkasen heikommiksi. Kaikkihan kasvettuansa lakastuu. Aina tullaan muistamaan, että me Helleeneistä olemme hallinneet useimpia Helleenejä ja kestäneet suurimmat sodat sekä kaikkia yhdessä että yksityisiä vastaan, ja että meidän kaupunkimme on suurin ja varakkain."
"Tätä ehkä toimeton moittii; mutta se, joka tahtoo toimia ja saada jotakin aikaan, hän sitä tavoittelee; se taasen, jolta tämä halu puuttuu, kadehtii sitä. Mitä tulee yleiseen vihaan ja tyytymättömyyteen teitä kohtaan nykyhetkellä, niin se kohtaa kaikkia, jotka koettavat hallita muita. Se, joka saavuttaa vihan suurten hankkeittensa tähden, toimii viisaasti, sillä viha ei kestä kauan, jotavastoin nykyhetken loisto ja tulevaisuuden kunnia pysyvät ikuisessa muistossa."
"Hankkikaa siis itsellenne rohkeudella nämät molemmat edut tehden tulevaisuudessa kuuluisan ja nykyaikaan nähden kunniakkaan päätöksen. Älkää lähettäkö airutta Lakedaimonilaisille älkääkä näyttäykö lannistuneina nykyisten vaivojen rasituksista; sillä ne, jotka vähimmän lannistuvat mielessänsä ja enimmän toimivat, olkootpa kaupunkeja tai yksityisiä, ovat kaikista voimakkaimmat."
Näillä sanoilla koetti Perikles lepyttää Ateenalaisten vihaa ja rauhoittaa heitä silloisten vaarojen suhteen. He kyllä noudattivatkin hänen neuvojansa valtiollisessa suhteessa eivätkä lähettäneet airutta Lakedaimonilaisten luokse, vaan valmistautuivat entistä innokkaammin sotaan. Mutta yksityisesti olivat he huolissansa kärsimistänsä tappioista: köyhät, koska heiltä riistettiin heidän vähäinenkin omaisuutensa, mahtavat, koska he menettivät kauniit maatilansa rakennuksineen ja kallisarvoisine huonekaluinensa, enin kuitenkin, koska oli sota eikä rauha. Yleinen viha PerikIestä kohtaan ei tauonnut, ennenkuin saivat hänet tuomituksi rahasakkoon. Vähää myöhemmin he kumminkin, kuten kansassa on tapana, valitsivat hänet sotapäälliköksi ja uskoivat hänelle asiainsa hoidon, heidän yksityinen vihansa kun jo oli laimennut, ja koska katsoivat hänet ansiokkaimmaksi hoitamaan koko kaupungin asioita. Niinkauan kuin hän rauhan vallitessa hoiti kaupungin asioita, hallitsi hän maltillisesti ja varmuutti sen itsenäisyyttä, niinkuin se myös hänen aikanansa kohosi suuruutensa huippuun; sodan alettua näkyy hän niinikään ymmärtävästi laskeneen valtion voiman.
Hän eli vielä kaksi ja puoli vuotta sodan puhkeamisen jälkeen, ja kun hän kuoli, ilmeni vielä selvemmin hänen viisas laskelmansa sodan suhteen. Hän oli näet sanonut, että Ateenalaiset, jos pysyisivät kaupungissa ja pitäisivät huolta laivastosta eivätkä sodassa koettaisi laajentaa valtaansa, siten pannen kaupungin vaaran alaiseksi, saisivat voiton vihollisistansa. Mutta nämät tekivät päinvastoin: he ryhtyivät yksityisten kunnianhimosta ja voitonhalusta kaikenlaisiin kuulumattomiin sotaisiin seikkailuihin, jotka olivat sekä heille itselleen että liittolaisille vahingoksi; jos ne onnistuivat, oli niistä yksityisille kunniaa ja etua, mutta jolleivät, kärsi kaupunki niistä haittaa sodassa.
Tämä johtui siitä, että hän oli mahtava sekä arvonsa että neronsa nojalla ja peräti lahjomaton. Hän hallitsi kansaa sen vapaaehtoisesti myöntyen eikä sallinut enemmän sen, kuin oman tahtonsa tulla määrääväksi, ja koska hän ei vääryydellä ollut saavuttanut valtaansa, vaan ansioittensa kautta, niin hän ei huolinut puhua kansan mieliksi, vaan moittikin sitä usein. Kun hän huomasi kansalaistensa ryhtyvän johonkin uhkarohkeaan yritykseen, pelotti hän heitä puheellansa; mutta jos he suotta olivat peloissansa, niin hän heitä rohkaisi. Nimeksi vallitsi kansanvalta, mutta itse asiassa oli kaupunki etevimmän miehen vallan alla.
Myöhemmät vallanpitäjät olivat miltei yhdenarvoisia keskenänsä, mutta pyrkivät kumminkin jokainen ensisijalle, ja liehakoitsivat sentähden kansaa, jättäen asiain johdon sen käsiin. Tästä seurasi monta erehdystä, kuten oli odotettavissa suuressa ja hallitsevassa kaupungissa, niinkuin esimerkiksi retki Sikeliaan, jossa vika ei ollut itse retken suunnitelmassa, vaan lähettäjien tietämättömyydessä lähtevien tarpeista. Koska he riitelivät keskenänsä etusijasta hallituksessa, niin he myöskin huolettomammin hoitivat sotatoimia, ja ensimmäiset riidan oireet syntyivät kaupungissa. Mutta sittenkin vielä, kun he Sikeliassa olivat joutuneet tappiolle, menetettyänsä suurimman osan laivastoansa, ja vaikka he kaupungissa jo elivät keskinäisessä riidassa, puolustivat he itseänsä kymmenen vuotta sekä entisiä vihollisiansa että niitä vastaan, jotka Sikeliasta tulivat näiden avuksi, ja liittolaisia vastaan, jotka suuremmaksi osaksi olivat luopuneet, kuten myöhemmin myöskin kuninkaan poikaa Kyyrosta vastaan, joka antoi Peloponneesolaisille rahaa laivaston rakentamiseen. He eivät kumminkaan joutuneet perikatoon, ennenkuin he yksityisten riitojen kautta olivat turmelleet asiansa. Niin tarkoin oivalsi Perikles, miten hänen kansalaisensa helposti olisivat saaneet voiton Peloponneesolaisista.
Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa purjehtivat sinä kesänä 100 laivalla Tsakyntos-saareen, joka sijaitsee vastapäätä Eelistä. Sen asukkaat ovat Peloponneesoksen Akaialaisten siirtolaisia, mutta olivat liitossa Ateenalaisten kanssa. Tällä laivastolla purjehti 1,000 Lakedaimonilaista raskasaseista, päällikkönä Spartalainen Kneemos. Noustuansa maihin, hävittivät he suuren osan saarta, mutta kun eivät asukkaat yhtyneet heihin, purjehtivat he kotiinsa.
Loppupuolella samaa kesää matkustivat Korintolainen Aristeys ja Lakedaimonilaisten lähettiläät Aneeristos, Nikolaos ja Stratodeemos sekä Tegealainen Timagoras ja yksityisesti Argeiolainen Pollis Aasian kuninkaan luokse, yllyttääksensä häntä antamaan heille rahaa ja ottamaan osaa sotaan. Tällä matkalla tulivat he Trakiaan ensin Teereyksen pojan Sitalkeen luokse, jota he koettivat saada luopumaan liitostaan Ateenalaisten kanssa ja hyökkäämään Poteidaiaan, jota Ateenalaisten sotajoukko yhä piiritti. He pyysivät myöskin, että hän auttaisi heidät yli Hellespontoksen Farnabatsoksen pojan Farnakeen luokse, joka sitten toimittaisi heidät kuninkaan tykö. Siihen aikaan sattuivat juuri Sitalkeen luona olemaan Ateenalaisten lähettiläät Kallimakoksen poika Learkos ja Fileemoonin poika Ameiniadees. Nämät yllyttivät Sitalkeen pojan Sadokoksen, joka oli otettu Ateenalaiseksi kansalaiseksi, jättämään nuo miehet heidän käsiinsä, jotteivät he kuninkaalta saisi apua vahingoittaaksensa tavallansa hänen omaa kaupunkiansa. Sadokos myöntyikin heidän tuumaansa ja lähetti Learkoksen ja Ameiniadeen kanssa miehiä, jotka vangitsivat heidät, kun he, matkustettuansa Trakian läpi, olivat nousemaisillansa laivaan, jolla he aikoivat purjehtia Hellespontoksen yli. Kun nämät olivat saaneet heidät käsiinsä, veivät he heidät vankeina Ateenaan. Koska Ateenalaiset pelkäsivät, että Aristeys, jäätyänsä eloon, vahingoittaisi heitä vielä enemmän, mestauttivat he heidät kaikki tutkimatta, juuri kun he tahtoivat puollustautua, ja heittivät heidät kuoppiin. He katsoivat nimittäin Aristeyksen syypääksi onnettomuuksiin, joita he olivat kärsineet Poteidaian edustalla ja Trakian rannikolla. Tähän tekoon arvelivat he Lakedaimonilaisten antaneen aiheen, kun nämät olivat tappaneet ja heittäneet kuoppiin ne Ateenalaiset ja liittolaisten kauppiaat, jotka he saivat käsiinsä. Sillä Lakedaimonilaiset tappoivat sodan alussa kaikki Ateenalaisten liittolaiset ja puolueettomat, jotka he tapasivat merellä.
Samana vuonna tekivät Amprakialaiset suuren barbarijoukon avustamina loppupuolella kesää sotaretken Amfilokian Argokseen ja muihin osiin Amfilokiaa. Vihamielisyys Argeiolaisia kohtaan oli saanut alkunsa seuraavista syistä. Palattuansa kotia Troian sodasta oli Amfiareuksen poika Amfilokos, koska kotiolot eivät häntä miellyttäneet, perustanut Amfilokian Argoksen ja kansoittanut Amfilokian muun alueen Amprakian lahden rannikolla, antaen sille kotikaupunkinsa Argos-nimen. Tämä kaupunki oli suurin Amfilokiassa ja sen asukkaat vallan varakkaita. Monta sukupolvea kestäneiden onnettomuuksien rasittamina kutsuivat he myöhemmin naapurinsa Amprakialaiset lähettämään siirtokunnan kaupunkiinsa. Näiltä kanssa-asujiltaan oppivat he sitten sen Helleeniläis-murteen, jota he nytkin vielä puhuvat. Aikaa voittaen ajoivat Amprakialaiset Argolaiset kaupungista ja ottivat sen itse haltuunsa. Tämän tapahduttua antautuivat Amfilokialaiset Akarnaanialaisille, ja nämät kutsuivat yhdestä tuumin Ateenalaiset avuksensa. Viimeksimainitut lähettivät 30 laivaa Formioonin johdolla, jotka valloittivat Argoksen väkirynnäköllä ja tekivät Amprakialaiset orjiksi, jonka jälkeen Amfilokialaiset ja Akarnaanialaiset yhdessä asuivat kaupungissa. Tästä syntyi ensin liitto Ateenalaisten ja Akarnaanialaisten kesken. Tämä heidän kansalaistensa orjittaminen synnytti ensin Amprakialaisissa vihaa Argolaisia vastaan, ja siitä syystä he myöhemmin tämän sodan kestäessä ynnä Kaonien ja useitten muitten barbarilais-naapurien kanssa tekivät tämän sotaretken. Saavuttuansa Argokseen, valloittivat he maaseudun, mutta kun he eivät hyökkäyksellä voineet valloittaa kaupunkia, palasivat he kukin kotiansa. Nämät olivat tämän kesän tapaukset.
Seuraavana talvena lähettivät Ateenalaiset 20 laivaa Formioonin johdolla Peloponneesoksen vesille. Tämä teki Naupaktoksesta vakoiluretkiä, jottei kukaan purjehtisi ulos Korintoksesta ja Krisaios-lahdesta, eikä pääsisi sinne sisään. Toiset kuusi laivaa lähettivät he Meleesandroksen johdolla Kaariaan ja Lykiaan, verottamaan niitä seutuja ja estämään sikäläisiä Peloponneesolaisia merirosvoja vahingoittamasta niitä laivoja, jotka purjehtivat Faseliksesta ja Foikikeesta sekä sen seudun mannermaalta. Astuttuansa maihin Ateenalaisten laivaväestön ja liittolaisten kanssa, tunkeutui Meleesandros Lykiaan, mutta kärsi tappion, jossa sekä hän itse että osa hänen sotajoukostansa saivat surmansa.
Samana talvena ryhtyivät Poteidaialaiset sopimuskeskusteluihin Ateenalaisten päälliköiden, Euripideen pojan Ksenofoonin, Aristokleideen pojan Hestiodooroksen ja Kallimakoksen pojan Fanomakoksen kanssa, koskeivät enää voineet kestää piiritystä, kun eivät Peloponneesolaiset hyökkäyksillänsä Attikaan saaneet Ateenalaisia poistumaan, ja kun muonavarat kuluivat loppuun, niin että, muusta puhumattakaan, muutamat jo nälän kiusaamina söivät ihmislihaakin. Nähdessään sotilaiden rasitukset karussa, kylmässä maassa, ja koska piiritys jo oli maksanut kaupungille 2,000 talenttia, myöntyivät päälliköt sopimukseen seuraavilla ehdoilla: miehet lapsineen, vaimoineen ja palvelijoineen saisivat poistua kaupungista, miehet yksi vaippa mukanansa, vaimot kahdella, ja viedä mukanaan määrätyn matkarahan. Sopimuksen suojassa lähtivät he Kalkidikeeseen, ja mihin kukin saattoi. Arvellen, että ehdoitta olisivat voineet valloittaa kaupungin, moittivat Ateenalaiset päälliköitä siitä, että nämät olivat hyväksyneet sopimuksen neuvottelematta heidän kanssaan. Myöhemmin lähettivät Ateenalaiset siirtolaisia Poteidaiaan asukkaiksi.
Nämät olivat tämän talven tapahtumat. Tällöin loppui myöskin toinen vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Seuraavana kesänä eivät Peloponneesolaiset liittolaisineen hyökänneet Attikaan, vaan retkeilivät Lakedaimonilaisen kuninkaan Tseuksidamoksen pojan Arkidamoksen johdolla Plataiaa ahdistamaan. Leiriydyttyänsä ryhtyi hän hävittämään maata, mutta Plataialaiset toimittivat hetimiten hänen luoksensa lähettiläitä, jotka puhuivat seuraavin sanoin: