Part 11

Tänä talvena toimittivat Ateenalaiset isiltä perityn tavan mukaan julkiset hautaukset niille kansalaisille, jotka ensimmäisinä olivat kaatuneet tässä sodassa, seuraavalla tavalla. Vainajien luut pannaan kolme päivää ennen juhlaa näytteille tätä varten tehtyyn telttaan, ja ken tahtoo saa omaisillensa tuoda lahjojaan. Juhlasaaton alkaessa kuljettavat vaunut kypressistä tehtyjä arkkuja, yhden kutakin heimoa kohti; näissä makaavat kunkin heimon kaatuneitten luut. Niinikään kannetaan tyhjiä liinoilla peitettyjä paaria _"näkymättömien"_ kunniaksi, joita, ruumiita korjattaessa, ei ollut löydetty. Ken vaan haluaa, kansalainen tai vieras, saa ottaa osaa kulkueeseen, ja naissukulaiset saapuvat haudalle valittamaan. Ruumisarkut asetetaan julkiselle hautauspaikalle, joka on kauniimmassa esikaupungissa; tänne haudataan aina sodassa kaatuneet paitsi Maratonin tappelussa kaatuneet: näitten viimemainittujen katsottiin erinomaisen urhoollisuutensa takia ansainneen hautaa itse taistelutantereella. Kun luut ovat maan peitossa, pitää kaupungin valitsema mies, joka sekä älynsä että arvonsa vuoksi pidetään tähän sopivana, puheen kaatuneitten kunniaksi, jonka jälkeen saattoväki poistuu. Täten hautaavat Ateenalaiset kaatuneitaan, ja koko tämän sodan kestäessä noudattivat he tätä tapaa, kun vaan siihen oli tilaisuutta. Näitten ensin kaatuneitten kunniaksi valittiin Ksantippoksen poika Perikles puhumaan. Kun oli aika alottaa, astui tämä hautakummulta korkealle lavalle, jotta hänen äänensä kuuluisi mitä kauimmaksi ihmisjoukkoon, ja puhui seuraavin sanoin.

"Useimmat, jotka ennen minua ovat puhuneet tältä lavalta, ovat ylistäneet sitä kansalaista, joka laiksi on korottanut sodassa kaatuneitten kunniaksi pidettävän hautauspuheen. Minusta näyttää olevan kylliksi, että kunnon miesten teolle kunniaa osotetaan teolla, kuten sen tässä näette tapahtuvan tämän valtion puolesta toimitetun hautausjuhlan kautta, ja ettei monen miehen kunniaa uskottaisi yhden miehen paremmasta tahi huonommasta puhelahjasta riippumaan. Vaikeaa on näet puhua täsmälleen seikasta, jossa mielipide totuudesta vaivoin on vakaantunut. Sillä asiata tunteva ja suopea kuulija piankin katsoo puheen sanovan vähemmän, kuin hän olisi suonut, ja kuin hänestä olisi pitänyt esille tuoda; asioita tuntematon sitävastoin kateudesta luulee, että liioitellaan, jos kuulee jotakin yli hänen voimiensa käyvää kerrottavan. Sillä muista lausutut kiitokset ovat niihin määrin siedettävissä, kuin luulee itse voivansa tehdä sen, mitä kuulee lausuttavan, mutta kateudesta ei uskota sitä, joka ylistää harvinaista avua. Koska muinaisista ajoista tätä pidetään kauniina tapana, täytyy minunkin kuitenkin noudattaen tätä lakia voimieni mukaan koettaa tyydyttää teidän toivoanne ja vaatimuksianne."

"Alotan ensin puheeni esi-isistämme; sillä oikein ja sopivaa on tässä tilaisuudessa ensisijassa muistuttaa heistä kunnioituksella. He ovat sukupolvesta sukupolveen keskeyttämättä asuneet tässä maassa ja urhoollisuudellansa säilyttäneet sen tähän aikaan saakka vapaana perintönä jälkeläisilleen. Nämät ovat siis suuresti ansainneet ylistystämme. Mutta vielä suuremmassa määrässä ovat isämme sen ansainneet. He ovat lisänä perintöönsä jättäneet meille suurilla ponnistuksilla hankitun nykyisen valtamme. Mutta enimmän olemme me kuitenkin itse, miehuuden ijässä olevat kansalaiset, lisänneet tätä valtaa, hankkimalla kaupungille kaikki välttämättömät takeet sekä sotaa että rauhaa varten."

"Ne sotatoimet, joilla osaksi me itse osaksi isämme barbarien ja vihollisten Helleenien hyökkäysten urhoollisella torjumisella olemme hankkineet kaupungille kaikki nämät edut, jätän minä mainitsematta, koska en tahdo väsyttää teitä tunnetuilla seikoilla. Mutta millä huolenpidolla, millä valtioviisaudella ja millä tavoin me olemme saavuttaneet tämän suuruuden, sitä minä ensin käyn selittämään, ennenkuin ryhdyn puhumaan näitten kunniaksi, koska pidän sen sopivana nykyhetkellä sekä olevan hyödyllistä kuulijakunnalleni, niin kansalaisille kuin vieraille."

"Meidän valtiojärjestyksemme ei ensinkään ole muitten kansojen järjestysten jäljittelyä, vaan se kelpaa ennemmin esikuvaksi muille. Sen nimenä on kansanvalta, koska kansan enemmistö siinä on määräämässä, eivätkä moniaat harvat henkilöt. Yksityisseikoissa on meillä kaikilla samat oikeudet, mutta valtiollisissa toimissa riippuu kunkin arvo hänen ansioistansa kaupunkiin nähden, eikä säätyluokasta: ei köyhyys eikä alhainen asema estä ketään voimiensa mukaan toimimasta kaupungin hyväksi."

"Vapaamielisinä olemme julkisessa elämässämme, emmekä me liioin myöskään luulevaisella uteliaisuudella urki kansalaistemme yksityistä elämää; me emme heitä moiti, joskin joku heistä hankkii itsellensä hupeja mielensä mukaan, emmekä me häntä katso karsain silmin, josta hän voisi loukkautua, jos kohtakaan häntä ei rangaista."

"Yksityisesti elämme ystävyydessä emmekä varsinkaan häveliäisyydestä julkisessa elämässä tee vääryyttä; tottelemme lakeja ja esivaltaa, ja semminkin niitä lakeja, jotka suojelevat loukatuita, ja jotka, jos kohtakin kirjoittamattomina, tuottavat julkista häpeää niille, jotka niitä loukkaavat."

"Me olemme hankkineet sielulle suuren määrän virvoituksia, sekä kilpailuja että vuotisia juhlia; yksityiset huoneemme ovat sievästi sisustetut, joten jokapäiväinen hauskuus karkottaa huolet. Kaupunkimme suuruuden takia tulvii siihen kaiken maailman tavaroita ja me saamme nauttia ulkomaan tuotteita yhtä helposti kuin omiammekin."

"Me eroamme sotatoimissa vihollisista seuraavissa seikoissa: Kaupunkimme on kaikille avoinna, emmekä vieraitten karkoittamisella estä ketään tiedustelemasta tahi näkemästä, mitä vain haluaa, jos kohtakin vihollisille siitä olisi hyötyä, koska me enemmän luotamme urhoollisuuteemme, kuin mihinkään petollisiin kujeisiin. Jo lapsuudesta pitäen koettavat vastustajamme vaivaloisilla harjoituksilla saavuttaa miehuutta; me sitävastoin, vaikka vietämmekin hauskempaa elämää, emme silti vähemmällä urhoollisuudella mene taisteluun. Todisteena tähän on, etteivät Lakedaimonilaiset milloinkaan yksinänsä käy meitä vastaan, vaan aina kaikkine liittolaisineen; me taasen, vaikkakin omin päin hyökkäämme vieraaseen maahan ja sodimme omaa kotiansa puollustavia vastaan, pääsemme kuitenkin useimmiten voitolle."

"Ei mikään vihollinen ole koskaan sotinut meidän koko sotavoimaamme vastaan, koska osa siitä aina on laivastossa, osa taasen eri toimissa maalla. Jos nyt vihollisemme taistelevat jotakin sotaväkemme osastoa vastaan, niin he, voittaessansa taistelussa osaston, kehuvat voittaneensa sen kokonansa, ja joutuessaan tappiolle, väittävät he, että koko meidän sotaväkemme on heidät voittanut."

"Jos me ennemmin ilomielin kuin vaivaloisella ponnistuksella haluamme harjoittautua urhoollisuuteen emmekä lakien käskeminä, vaan noudattamalla yleistä tapaa, niin on meillä se etu, ettemme ainakaan kammolla kuvittele mielessämme mahdollisesti tapahtuvia vaaroja, vaan, jouduttuamme taisteluun, olemme yhtä urhokkaita, kuin nuo, jotka alati vaivaavat itseänsä."

"Monessa muussakin suhteessa, eikä ainoastaan tässä, ansaitsee kaupunkimme huomiota. Me rakastamme kauneutta ilman prameutta ja tiedettä ilman velttoutta. Me käytämme rikkauttamme toimeen emmekä kerskailemiseen, emme katso köyhyyttä häpeäksi, mutta suureksi häpeäksi, jos ei pyri pääsemään siitä työllänsä. Samat miehet hoitavat omaa talouttaan ja valtion asioita, ja ammattilaisemme tuntevat aika hyvin viimeksimainituita seikkoja; sillä me yksin katsomme kelvottomaksi sitä miestä, joka ei ota osaa näihin, emmekä ainoastaan toimettomaksi. Niinikään me yhteisesti mietimme ja päätämme asioita, emmekä arvele, että keskustelut olisivat haitaksi toimelle, vaan toimiminen keskustelematta on meistä haitallista. Myöskin siinä on meillä etu, että me sekä perusteellisesti mietimme asioita, että kumminkin olemme uskaliaita toimessa, jotavastoin muilla rohkeus johtuu ajattelemattomuudesta, mutta miettiminen synnyttää epäilyä. Aivan varmaan ovat ne pidettävät urhoollisimpina, jotka, vaikka kyllä tuntevat rauhan suloudet, kuitenkaan eivät vältä sodan vaaroja."

"Myöskin jalomielisyydessä eroamme useimmista muista kansoista, sillä me emme hanki ystäviä nauttimalla, vaan osottamalla hyvyyttä. Tietenpä hyväntekijä ystävänä on varmempi, hänellä kun on hyöty siitä, etteivät hänelle tulevan kiitollisuuden hedelmät mene hukkaan, jotavastoin suosiota nauttinut on laimeampi, koska hän tietää, että hänen osottamansa apu ennemmin katsotaan osotetuksi suosion korvaukseksi kuin ansioksi."

"Sanalla sanoen: meidän kaupunkimme kelpaa kokonaisuudessansa opiksi koko Hellaalle; ja yksityiskohtaisesti katsottuna ymmärtää jokainen kansalaisistamme esiintyä missä tilaisuudessa tahansa ymmärtäväisesti ja taidolla."

"Ja etteivät sanani ole ainoastaan tilapäistä kerskailemista, vaan toimiemme vahvistamaa totuutta, sen osottaa kaupunkimme nykyinen valta, jonka näitä tapoja noudattamalla olemme saavuttaneet. Ainoana nykyisistä kaupungeista pysyy se tutustumisenkin jälkeen mainettansa suurempana, ja ainoasti meidän kaupunkimme ei voittajien etevyyden takia herätä sortuvassa vihollisessa mielenkarvautta, eivätkä alamaiset valita, että heitä hallitsisivat arvottomat miehet."

"Tämä meidän kaupunkimme maine on tunnustettu loistavimmilla todistuksilla, jotka tuottavat meille niin hyvin jälkimaailman kuin nykyajan kunnioituksen. Me emme tarvitse mitäkään Homeeroksen tahi jonkun muun runoilijan mairittelevia ylistyslauseita, jotka sotivat tosiasioita vastaan. Me olemme pakottaneet kaikki maat ja meret antamaan jalansijaa urhoollisuudellemme. Kaikkialla olemme me pystyttäneet ikuisia uljuutemme muistomerkkejä."

"Tämänkaltaisen kaupungin edestä ovat nyt nämät kaatuneet uljaasti taistellessaan saaneet surmansa, ennemmin kuin olisivat sallineet sen joutua toisen orjaksi, ja kuolemansa kautta kehottaneet jokaista jälkeenjääneistä niinikään taistelemaan tämän kotikaupunkinsa puolesta."

"Laajasti olen kyllä puhunut kaupunkimme etevyydestä, mutta olen sen tehnyt, osottaakseni, että meidän taistelumme on peräti toisenkaltainen, kuin niitten, joilla ei ole näitä etuja, ja tukeakseni selvillä todistuksilla niitten ylistystä, joiden kunniaksi nyt puhun."

"Olen nyt tässä oikeastaan sanottavani sanonut. Sillä sitä mitä olen maininnut kaupungin kunniaksi, kaunistavat suuresti näitten ja heidän vertaistensa avut, eikä monelle Helleeneistä tule osaksi, niinkuin näille, että kiitos ei näytä liioittelevan tekoja. Ei mikään ole niin omiaan osottamaan miehen ansiota kuin kunniakas loppu, joka on hänen urhoollisuutensa sekä ilmaisu että myöskin päätodistus."

"Oikeudenmukaista on, että valtion puollustuksessa osotettu urhoollisuus on luettava niittenkin hyväksi, jotka muissa toimissansa eivät ole olleet kykeneviä kunnostamaan itseänsä; sillä hyveellänsä ovat he hyödyttäneet valtiota enemmän, kuin he yksityisasioissa ovat saaneet aikaan vahinkoa. Ei yksikään näistä miehistä ole rikkauden viehättämänä esiintynyt pelkurina tahi toivosta päästä köyhyydestänsä ja tulla varakkaaksi koettanut lykätä uhkaavaa vaaraa tuonnemmaksi. He ovat päinvastoin halusta kostaa vihollisille, uhraamalla kaiken tämän, katsoneet taistelun itsellensä mitä kunniakkaimmaksi ja urhoollisesti rynnänneet sotaan, luottaen onnettaren suosioon, mutta koettaen uljuudellansa ansaita tämän suosion. Katsoen etuisammaksi puollustautua ja kuolla, kuin paeta ja pelastautua, ovat he karttaneet rumaa jälkimainetta tappelussa kestäen, kunnes he äkkiarvaamatta kunniansa kukkulalla pelotta ovat saaneet surmansa."

"Täten ovat siis nämät miehet taistelussa kaatuen kunnostaneet syntymäkaupunkiaan. Olisi kyllä toivottava, että me jälkeenjääneet saisimme osaksemme rauhallisempia aikoja, mutta ei kuitenkaan mielemme sovi muuttua toisellaiseksi vihollisia vastaan, koska sanoista yksin ei ole mitään apua. Pitkittä puheittakin on selvää, että aina tulee miettiä, miten voisimme torjua vihollisten hyökkäykset, ja saadaksemme siihen intoa, pitäkää aina silmällä tämän teidän syntymäkaupunkinne loistavaa valtaa; ja kun se teidän mielessä esiintyy suuremmoisena, niin älkää unhottako, että se semmoiseksi on kohonnut näitten miesten uljuuden, älyn ja rakkauden kautta, jotka, vaikkakin nurja onni heitä kohtasi, eivät kuitenkaan ole katsoneet oikeaksi vetäytyä pois taistelusta, jossa oli kysymyksessä kaupungin etu, vaan sille tarjonneet kauniimman uhrin. Antaen henkensä yhteisen hyväksi, ovat he yksityisesti saavuttaneet ikuisen ylistyksen ja mainehikkaan haudan, eivät sitä, jossa he makaavat, vaan sen, jonka heidän tekojensa maine kaikiksi ajoiksi on kaivanut ihmisten sydämeen. Sillä koko maailma on mainioitten miesten hauta, eikä ainoastaan patsas kotimaassa ilmoita heidän nimeänsä, vaan myöskin vieraassa maassa pystyttää maine heidän urotyöstänsä heille jokaisen sydämeen muistopatsaan ilman kirjoitusta."

"Ottakaa siis nämät esimerkiksenne, ja koska ei löydy onnea ilman vapautta eikä vapautta ilman uljuutta, niin älkää karttako sodan vaaroja. Eivät siis ne, joilla ei enää ole mitään hyvää odotettavissa, ole enemmän velvollisia panemaan henkeänsä alttiiksi, kuin ja vielä suuremmalla syyllä ne, joilta nurja onni voi riistää tämän maailman hyvän. Kunnon miehelle on pelkuruudesta koituva halveksiminen paljoa alentavampi kuin äkkinäinen kuolema, kun tämä kohtaa yhteisen toivon elähyttämää taistelijaa."

"Sentähden minä en teitä, näitten miesten läsnäolevia vanhempia, liioin surkuttele, vaan ennemmin onnittelen. Se, joka on kokenut kaikenlaisia elämänvaiheita, kuten te, tietää hyvin, että se on onnellinen, joka, kuten nämät, on saanut kauniin kuoleman, tahi, kuten te, ylevän surun, ja varsinkin se, joka elettyänsä onnellisena niinikään saa osakseen onnellisen lopun."

"Tiedän hyvin, että on vaikeata saada teitä uskomaan tätä, koska muitten onni teitä myötäänsä muistuttaa menettämästänne onnesta; sillä ei kukaan kaipaa sitä onnea, jota hän ei ole kokenut; vaan jos häneltä ryöstetään onni, johon hän on tottunut, niin se häneen kovasti koskee. Toivo toisten lasten syntymisestä olkoon lohdutuksena niille, jotka vielä ovat siinä iässä; sillä yksityiselämässä saavat jälestäpäin syntyneet lapset teidät unhottamaan ne, joita ei enää ole olemassa, ja valtiolle on siitä kaksinkertainen hyöty, nimittäin siten, että väkiluku ei vähene, ja että sille siitä koituu turvallisuutta. Sillä ei ole luultavaa, että lapsettomat miehet päättävät yleishyödyllisistä asioista samalla innolla ja isänmaanrakkaudella kuin ne, jotka panevat lapsensa sodan vaaralle alttiiksi."

"Te taasen, jotka jo olette yli-ikäisiä, pitäkää voittona elettyä aikaanne, tietäen, että loppu kohta tulee, ja iloiten poikienne saavuttamasta kunniasta; sillä vanhenematon on yksin kunnianhimo, eikä vanhana tunne tyytyväisyyttä rikkaudesta, kuten useat väittävät, vaan kunnioituksesta."

"Teillä, näitten kaatuneitten lapsilla ja veljillä, näen minä suuren kilpailun olevan edessä; sillä sitä, joka ei enää ole olemassa, on jokaisen tapana kiittää, ja joskin esiintyisitte heitä urhoollisempina, mikä tuskin on luultavaa, niin ei teitä kumminkaan asetettaisi heidän rinnallensa, vaan mahdollisesti välittömästi heidän jälkeensä. Sillä elävää kilpailijaa kadehditaan, mutta kuollutta kunnioitetaan, koska hän ei enää ole kilpailemassa. Jos minun on mainitseminen, mikä avu naisella tämmöisessä tapauksessa tulee olla, teen sen varsin lyhyesti: teidän pitää esiintyä luonteenne mukaisesti ja katsoa teidän suurimmaksi kunniaksenne, ettei teistä miesten kesken lausuta kiitosta eikä moitetta."

"Olen nyt tavanmukaisesti lausunut sen, minkä olen katsonut sopivaksi. Nämät tässä haudatut miehet ovat jo osakseen saaneet kunnianosotuksen; mutta sen lisäksi tulee kaupunki kasvattamaan heidän lapsensa täysi-ikäisiksi, siten ojentaen heidän taistelukilpailunsa palkinnoksi heille ja heidän lapsillensa sopivan seppeleen; sillä missä arvokkaimmat kilpapalkinnot annetaan uljuudesta, siellä paraat miehet ohjaavat valtion asioita."

"Antakaa nyt valituksenne kaikua, ja menköön sitten kukin kotiinsa."

Tämänkaltaiset olivat sinä talvena vietetyt hautausjuhlat. Talven päätyttyä oli tämän sodan ensimmäinen vuosi lopussa. Kesän alussa hyökkäsivät Peloponneesolaiset ja kaksi kolmatta osaa heidän liittolaistensa sotaväestä niinkuin edellisenäkin vuonna Attikaan. Lakedaimonilaisten kuninkaan, Tseyksidamoksen pojan Arkidamoksen johdolla. He leiriytyivät sinne ja hävittivät maata.

Heidän oltuansa Attikassa ainoastaan muutamia päiviä, ilmestyi tauti Ateenalaisten keskeen. Sanotaan sen jo ennen sitä ilmaantuneen monessa kohdin, kuten Lemnossaarella, mutta se ei missään ollut esiintynyt niin raivoavana eikä niin ihmisiä hävittävänä ruttona kuin täällä. Eivätkä lääkärit voineet taudille mitään, kun eivät ymmärtäneet sitä ensinkään. He päinvastoin enimmän kuolivat, he kun hoitivat potilaita, eikä mikään muukaan ihmiskeino auttanut. Rukoiltiin temppeleissä, kysyttiin orakeleilta, vaan kaikki oli turhaa. Vihdoin luopuivat ihmiset, ruton voittamina, kaikesta ponnistuksesta.

Sanotaan ruton ensin saaneen alkunsa Aitiopiasta, Aigyptin eteläpuolelta ja sitten levinneen Aigyptiin ja Liibyaan sekä suurimpaan osaan kuninkaan maata. Ateenassa puhkesi rutto äkkiarvaamatta, tarttuen ensin Peiraieyksen asukkaisiin, jonkatähden he jo luulivat, että Peloponneesolaiset olivat heittäneet myrkkyä kaivoihin; siihen aikaan näet ei vielä löytynyt siellä suihkulähteitä. Myöhemmin levisi se myöskin varsinaiseen kaupunkiin, jossa se varsinkin raivosi asukkaiden kesken.

Lausukoon kukin, olkoonpa lääkäri tahi joku muu, mistä hän luulee ruton lähteneen, ja mistä syystä hän katsoo sen voineen muuttaa ihmisen ruumiin ihan toisenlaiseksi; minä vaan tahdon sanoa, minkaltainen se oli, ja sen oireet, jotta, jos se uudestaan esiintyisi, ei oltaisi tietämättä sen luonnetta. Tämän teen minä sekä omasta kokemuksestani, sairastettuani itse sitä tautia, että nähtyäni muitakin sen rasittamina.

Yleisesti myönnetään, että sinä vuonna ei muita tauteja raivonnut kaupungissa, vaan jos sairastui muuhun tautiin, niin se muuttui täksi. Toisia se ahdisti ilman minkäänlaista syytä, vaan heitä vaivasi ensin yhtäkkiä pään kuume sekä silmien punehtuminen ja tulehdus. Ruumiin sisäosista tulivat kita ja kieli verestyneiksi ja hengitys vaikeaksi ja haisevaksi. Näitä seurasi aivastaminen ja äänensorros, ja vähän ajan kuluttua rupesi tauti vaivaamaan rintaa kovalla yskällä. Ehdittyänsä vatsaan, mullisti se sitä pahanpäiväisesti, ja sitten seurasivat hirveällä tuskalla kaikenlaiset sapen purkaukset, joita lääkärit luettelevat. Useat tunsivat ellostuksia voimatta oksentaa, joita seurasivat kovat kouristukset, ja näistä toiset piankin pääsivät, mutta toiset vasta kauemman aikaa kärsittyänsä.

Iho ei tuntunut kovin kuumalta eikä ollut keltainen, vaan punertava, sinertävä ja pienten näppyjen ja märkärakkojen peittämä. Mutta sisältä oli ruumis niin tulikuuma, ettei se kärsinyt edes ohuinta vaippaa tahi liinaa ja sairas tahtoi vaan olla alasti sekä himosi heittäytyä kylmään veteen. Useat hyppäsivätkin kaivoihin salassa vartijoiltaan suunnattoman janon vaivaamina eikä ollut apua, joipa paljon, tai vähän. Levon ja unen puute kiusasi potilaita lakkaamatta.

Taudin ollessa korkeimmillansa, ruumis ei ensinkään laihtunut, vaan kesti, kumma kyllä, kaiken tämän rasituksen, niin että useimmat yhdeksäntenä tai seitsemäntenä päivänä, vielä jotensakin voimissaan, sortuivat sisälliseen kuumeeseen. Jos sairaat kestivät yli tämän ajan, niin laskeusi tauti alaruumiiseen, synnyttäen siellä vaikeita paiseita ja lakkaamattoman ripulin, johon useimmat heikkoudesta kuolivat. Tauti kulki siten läpi koko ruumiin, alkaen päästä, ja jos joku pelastuikin kuolemasta, niin tauti jätti jälkiä äärimmäisiin ruumiinosiin, heittäytyen näet häpyyn, sormiin ja varpaisiin, ja useat eloon jääneet menettivät nämät jäsenet, vieläpä silmänsäkin. Moniaat kadottivat tykkänään muistinsa, niin etteivät he parannuttuansa tunteneet itseänsä eivätkä läheisiänsä.

Tämän taudin luonnetta ei voi sanoin kuvailla, sillä se raivosi hirmulla, jota eivät ihmisvoimat kestäneet. Että se oli tavatonta, osottaa muun muassa sekin, että ne linnut ja eläimet, jotka tavallisesti syövät ihmislihaa, joko eivät ensinkään koskeneet joukottain löytyviin hautaamattomiin ruumiisiin, tahi jos ne niitä maistoivat, kuolivat. Sen todistaa puute linnuista; sillä niitä löytyi yhtä vähän muualla kuin ruumiitten läheisyydessä, ja vielä paremmin sen huomasi koirista, jotka tavallisesti ovat ihmisten seurassa.

Tämänkaltainen oli tämän taudin yleinen luonne, puhumatta sen ilmaantumisesta eri henkilöissä milloin missäkin muodossa. Muut tavalliset taudit eivät ruton raivotessa vaivanneet ihmisiä, tahi muuttuivat ne lopullisesti täksi. Toiset kuolivat hoidotta, toiset huolimatta hellimmästä hoidosta, eikä löytynyt yhtäkään yleistä lääkettä: sillä se, joka auttoi toista, oli toiselle haitallinen. Olipa ruumis voimakas tahi heikko, niin ei se kestänyt tämän taudin rasituksia; tauti tempasi pois kaikki, vaikka hoito olikin mitä huolellisin.

Vaarallisinta kaikesta oli se alakuloisuus, joka valtasi ne, jotka tunsivat itsensä sairaiksi. Sillä koska heidän mielensä heti vaipui toivottomuuteen, niin heissä ei ensinkään ollut mitään vastustusvoimaa, ja toisiansa hoitaessaan, kuolivat he laumoittain kuin lampaat, ja tästä syntyi suurin tuho. Jos ei pelosta tahtonut mennä toistensa luokse, niin kuoli yksinäisyydessä, ja koko perheitä sortui hoidon puutteesta. Jos kävi sairaita katsomassa, niin kuoli kävijä, ja varsinkin se, joka osotti enimmän rohkeutta. Sillä hävyntunteesta ei säästetty itseänsä, vaan mentiin ystävien luokse, kun vihdoin väsyivät kuolevaisten valituksiin itse lähimmätkin, yleisen onnettomuuden lannistamina. Suurinta sääliväisyyttä osottivat ne, jotka olivat parantuneet taudista, koska tiesivät olevansa vaaratta; sillä tauti ei tappanut sitä, joka sairastui siihen toistamiseen. Heitä sekä muut kiittivät onnellisiksi, että he itsekin elivät hiukan toivossa, ettei muukaan tauti heitä enää ahdistaisi.

Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä maalaisten tunkeutuminen kaupunkiin; ja enimmän kärsivät siitä viimeksimainitut. Koska nimittäin ei löytynyt kylliksi asuntoja, niin asuivat he kesän aikana ylen kuumissa mökeissä, josta syystä tuho oli ääretön. Kuolleet ja kuoleman kanssa kamppailevat makasivat päälletysten, ja kaduilla sekä kaivojen ympärillä ryömivät puolikuolleet vettä haluten. Pyhäköt, joissa he asuivat, olivat täynnä ruumiita, jotka niissä olivat kuolleet. Sillä taudin yltyessä, eivät ihmiset epätoivossansa enää kunnioittaneet pyhyyttä eivätkä oikeutta. Entisiä hautausmenoja ei enää noudatettu, vaan ruumiit haudattiin, mihin vaan oli tilaisuutta. Useat, kun lukuisten läheistensä kuoleman kautta olivat hautauskeinojen puutteessa, julkesivat käyttää toisten hautoja; moniaat asettivat kuolleensa toisten rakentamille rovioille ja sytyttivät ne, ennenkuin rakentajat ehtivät paikalle; toiset taasen heittivät, toisen ruumiin palaessa, kantamansa kuolleen roviolle ja poistuivat.

Tauti synnytti myöskin muissa suhteissa laittomuutta. Sillä nyt uskalsi jokainen antautua nautintoihinsa, joita ennen oli salannut, kun näki äkillisen mullistuksen, miten rikkaat aavistamatta kuolivat, ja miten peräti köyhät henkilöt arvaamatta saivat heidän omaisuutensa haltuunsa. Sentakia tahtoivat he mitä nopeimmin nauttia elämästään, pitäen ruumiinsa ja omaisuutensa yhtä epävarmoina. Ei kukaan vaivannut itseänsä saavuttaaksensa jotakin jaloa, koska ei tietänyt, eläisikö hän kylliksi kauan päästäksensä pyrintöjensä perille, mutta mikä vaan oli suloista sekä sen saavuttamiseen kaikin tavoin vievää, se katsottiin kauniiksi ja hyödylliseksi. Ei jumalien pelko eikä ihmisten laki olleet mikään este, koska he pitivät yhdentekevänä, kunnioittivatko jumalia vai ei, kun näkivät kaikkien erotuksetta sortuvan, eikä kukaan luullut elävänsä siksi, kunnes hänen tulisi kärsiä rangaistustaan, vaan että hänelle ennen sitä oli määrätty paljoa suurempi rangaistus, jota ennen oli kohtuullista nauttia edes hiukkasen elämästä.