Part 10
Kun Peloponneesolaiset vielä kokoontuivat kannakselle ja ennenkuin he olivat hyökänneet Attikaan, aavisti Xantippoksen poika, Perikles, joka oli yksi Ateenalaisten kymmenestä päälliköstä, saatuansa tiedon aiotusta hyökkäyksestä, että Arkidamos, joka oli hänen kestiystävänsä, joko suosiosta häntä kohtaan säästäisi eikä hävittäisi hänen maatilojansa, tahi tekisi näin Lakedaimonilaisten käskystä, jotta heräisi epäluuloa häntä kohtaan, kuten he ennen hänen tähtensä olivat vaatineet ajamaan maanpakoon pyhänhäväisijät. Hän lausui sentähden Ateenalaisille kokouksessa, että, vaikka kylläkin Arkidamos oli hänen kestiystävänsä, tästä ei kuitenkaan koituisi mitään pahaa kaupungille, sillä hän lahjoittaisi valtiolle maatilansa ja talonsa, jos viholliset eivät niitä hävittäisi, ettei häntä kohtaan näitten takia syntyisi mitään epäluuloa. Kuten ennenkin kehotti hän heitä nytkin varustautumaan sotaan ja korjaamaan maaseudulta omaisuutensa, varoitti heitä antautumasta taisteluun, mutta neuvoi heitä vetäytymään kaupunkiin puollustaaksensa sitä mitä huolellisimmin, varustamaan laivastonsa, josta juuri heidän valtansa riippui, ja pitämään tarkasti silmällä liittolaisia, lausuen, että Ateenalaisten valta perustui juuri näitten maksamiin veroihin, ja että sodassa oli pääasia ymmärtäväisyys ja rahojen runsaus. Tässä suhteessa ei ollut mitään hätää, sanoi hän, koska kaupungilla oli, paitse liittolaisten noin 600 talenttiin nousevaa vuotuisesti maksettavaa veroa, muitakin tuloja, ja vielä lisäksi 6,000 talenttia leimattua hopeaa linnassa. Näitä rahavaroja oli niiden korkeimmillansa ollessa löytynyt 9,700 talenttia, mutta niistä oli maksettu linnan propylaiat ja muita rakennuksia kuten myös Potidaian piiritys. Sitäpaitsi nousi leimaamaton kulta ja hopea yhteisissä ja yksityisissä uhrilahjoissa sekä juhlasaatoissa ja kilpailuissa käytännössä olevat pyhät astiat niinkuin myös Meedialainen saalis ja muut senkaltaiset tavarat ainakin 500 talenttiin. Näitten lisäksi tulisivat vielä muista pyhäköistä aika suuret varat, jotka olivat heidän käytettävinään, ja jos kaikki muut varat loppuisivat, olisi heillä jumalattaren kultainen puku, jonka arvo hänen laskunsa mukaan nousi 40 talenttiin ja jonka voi kokonaan irroittaa; mutta kun hätä olisi ohitse, tulisi korvata se yhtä arvokkaalla puvulla.
Täten tyynnytti Perikles kansalaisiansa varojen suhteen. Sotilaita ilmoitti hän heillä olevan 13,000 raskasaseista, lukuunottamatta niitä 16,000, jotka olivat majoitetut linnoihin ja vartioivat muureja. Sillä niin monta miestä oli vartioimassa ensin vihollisten hyökätessä maahan, ja tämän varustusväen muodostivat vanhukset ja nuorukaiset sekä raskasaseisina palvelevat metoikit. Faleerolaisen muurin pituus kaupungin kehysmuuriin saakka oli 35 stadiota ja itse tätä kehysmuuria oli 43 stadiota vartioituna, jota vastoin pitkän muurin ja Faleerolaismuurien välinen osa oli jätetty ilman vartioväkeä. Pitkät muurit ulottuivat 40 stadionin pituudelta Peiraieykseen, joista vaan ulommainen oli vartioitu. Peiraieyksen koko kehys, Munykia siihen laskettuna, oli 60 stadiota, josta puolet oli vartioitu. Ratsumiehiä väitti Perikles heillä olevan 1,200, ratsujousimiehet niihin luettuina, ja 600 jalkajousimiestä sekä 300 merenkestävää kolmisoutulaivaa. Kaikki tämä oli Ateenalaisilla käytettävänä, joka ei suinkaan ollut vähä, kun Peloponneesolaiset ensi kerran hyökkäsivät Attikaan ja aloittivat sodan. Paljon muutakin lausui Perikles, kuten hänellä oli tapana, kun hän tahtoi osottaa, että Ateenalaiset pääsisivät voitolle sodassa.
Kun Ateenalaiset olivat kuulleet hänen puheensa, seurasivat he hänen neuvoansa ja korjasivat maalta vaimot ja lapset sekä kaiken omaisuuden, ja veivät mukanaan myöskin talojen kehät; lampaat ja juhtaeläimet lähettivät he Euboiaan ja läheisiin saariin. Vaikealta tuntui heistä kuitenkin tämä muutto, koska useimmat heistä olivat tottuneet asumaan maalla.
Ateenalaisilla oli näet aikaisemmilta ajoilta paljoa suuremmassa määrässä kuin muilla heimokunnilla ollut tapana asua maalla. Kekropsin ja ensimmäisten kuninkaitten aikoina aina Teeseyksen aikoihin saakka asuivat he kyläkunnissa, jokaisessa oma kokoustalo ja omat neuvosmiehet. He kokoontuivat kuninkaan luokse neuvottelemaan ainoastaan sodan uhatessa, mutta jokainen näistä hallitsi ja neuvotteli erikseen omin päin, ja moniaat heistä kävivät sotaakin kuningasta vastaan, kuten Eleysiläiset Eumolpoksen johdolla Erekteystä vastaan. Mutta kun Teeseys, joka oli sekä viisas että mahtava, tuli kuninkaaksi, niin hän monella lailla paransi maan oloja. Hän hajoitti muitten paikkakuntien neuvos- ja virkakunnat ja muutti kaikki maan asukkaat nykyiseen kaupunkiin, määräten heille yhteisen neuvoskunnan ja kokoustalon. Ateenalaiset saivat kuten ennenkin viljellä maatilojansa, mutta Teeseys pakotti heidät asumaan tässä yhdessä kaupungissa, ja koska kaikki Attikan väestö asettui sinne, jätti Teeseys sen jo aika suurena jälkeläisillensä. Muistoksi tästä viettävät Ateenalaiset vielä nyt jumalattaren kunniaksi yleistä yhteenmuuttojuhlaa. Ennenmuinoin oli kaupunkina ainoastaan linna ja sen alapuolelle rakennettu eteläinen osa. Tätä todistaa sekin, että linnassa ja mainitussa osassa kaupunkia sijaitsevat useimmat jumalien pyhäköt, kuten Olympialaisen Zeyksen, Pyytialaisen Apolloonin, Gaian ja Limnailaisen Dionyysoksen pyhäköt, jonka viimemainitun kunniaksi vietetään noita ikivanhoja Dionyysos-juhlia Antesteerionkuun 12 päivänä, kuten vielä nytkin on tapana Ateenasta lähteneiden Joonialaisten kesken. Täällä löytyy myöskin muita vanhoja pyhäköitä. Siellä on myös se suihkulähde, jota muinoin peittämättömänä kutsuttiin Kallirroeeksi (kauniiksi lähteeksi), mutta jota nykyään nimitetään Enneakruunos (yhdeksänputkinen) -nimellä tyrannien laitosten johdosta. Koska se oli lähellä, käytettiin sen vettä useimpiin pyhiin menoihin, ja vanhan tavan mukaan käytetään sitä nytkin vielä häissä sekä muissa juhlissa. Täällä ikivanhoista ajoista olleen asutuksen takia kutsutaan linnaa nytkin vielä Ateenalaisten kesken "kaupungiksi".
Täten asuivat Ateenalaiset kauan riippumattomina maaseudulla ja vielä yhteenmuuton jälkeenkin asuivat he perheineen vanhan tavan mukaan maalla tähän sotaan asti. Sentähden tuntui muutto vaikealta, semminkin kuin he Meedialais-sodan loputtua olivat uudestaan saaneet taloutensa kuntoon. He jättivät mielipahalla monta sukupolvea perityt talot ja pyhäköt, ja tuntui ikäänkuin jokainen heistä olisi jättävä syntymäkaupunkinsa.
Kun he tulivat kaupunkiin, saivat ainoastansa harvat suojaa ystävien taloissa, jotavastoin suurin osa heistä asettui kaupungin rakentamattomiin paikkoihin sekä jumalien ja uroitten pyhäkköihin, paitse linnaan, Eleysiinioniin ja niihin rakennuksiin, jotka olivat lujasti suljetut. He asettuivat niinikään linnan alla sijaitsevalle Pelasgikon nimiselle tasangolle, joka oli jätetty kyntämättömäksi ja autioksi, koska Delfoin orakeli oli kieltänyt sen asuttamisen lausuen:
"Paras on jättää Pelasgikon viljelemättä."
Minusta näyttää orakelivastaus toteutuneen aivan toisin kuin luultiin. Sillä ei laiton asutus tuottanut onnettomuuksia kaupungille, vaan sodan aiheuttama asutuksen pakko, jota sotaa mainitsematta orakeli ennusti, että tämän paikan asutus tietäisi kaupungille pahoja aikoja. Monet majoutuivat muurien torneihin, mihin milläkin oli tilaisuutta. Sillä kaupungissa ei enää ollut tilaa kaikille tulijoille, vaan vähitellen jakoivat he keskenänsä asunnoiksi pitkät muurit ja suurimman osan Peiraieysta. Tällä välin valmistautuivat Ateenalaiset sotaan, kokosivat liittolaisensa ja varustivat 100 laivaa purjehtiaksensa Peloponneesokseen.
Ateenalaisten tätä valmistaessa, eteni Peloponneesolainen sotajoukko ja saapui ensin Oinoeeseen Attikan sille kohdalle, jossa se aikoi hyökätä maahan. Kun he olivat leiriytyneet, valmistautuivat he tekemään hyökkäyksiä muureja vastaan koneilla ja muilla keinoin. Sillä koska Oinoee sijaitsee Attikan ja Boiootian rajalla, oli se linnoitettu, ja Ateenalaiset käyttivät sitä sodan aikana vartiopaikkana. Lakedaimonilaiset valmistautuivat hyökkäyksiin ja kuluttivat turhaan aikaa tämän kaupungin piiritykseen. Tästä sai Arkidamos paljon syytöksiä osaksensa, semminkin kuin hän jo sotaa hankittaessa oli vitkastellut Ateenalaisten hyödyksi eikä innokkaasti ollut yllyttänyt sotaan. Häntä syytettiin myöskin siitä, että hän, vaikka sotajoukko jo oli koossa, viipyi kannaksella ja muutenkin hitaasti kulki eteenpäin, vaan varsinkin että hän viipyi Oinoeen ympäristössä. Sillä tällä ajalla korjasivat Ateenalaiset tavaransa kaupunkiin; mutta jos Peloponneesolaiset olisivat kiireesti rynnänneet maahan, olisivat he, jollei Arkidamos olisi vitkastellut, saaneet käsiinsä kaiken ulkopuolella kaupunkia olevan omaisuuden. Täten kantoivat sotilaat nurjaa mieltä Arkidamosta kohtaan piirityksen kestäessä. Mutta hän vain pysyi liikkumatta, toivoen, että Ateenalaiset myöntyisivät, kun heidän maansa vielä oli tuhoamatta, eivätkä sallisi, että se joutuisi häviöön.
Kun Lakedaimonilaiset olivat tehneet ryntäyksen Oinoeeta vastaan eivätkä millään keinoin voineet sitä valloittaa, eivätkä Ateenalaisetkaan liioin lähettäneet mitään airutta, niin he kesällä viljan hedelmöidessä lähtivät liikkeelle sieltä ja hyökkäsivät Attikaan 80 päivänä Teebalaisten tunkeutumisen jälkeen Plataiaan. Tätä hyökkäystä johti Lakedaimonilaisten kuningas Tseuksidamoksen poika Arkidamos. He pysähtyivät ensin Eleysikseen, hävittäen sen seudut ja Triasion-tasangon, sekä saivat vähäisen voiton Ateenalaisesta ratsujoukosta lähellä Reitoi nimisiä järviä. Sitten kulkivat he Aigaleoon-vuoren vasemmalta puolelta Kroopiain läpi, kunnes saapuivat Akarnaihin, joka oli suurin laajuudeltaan Attikan deemoksista. Tänne he leiriytyivät ja hävittivät pitkän aikaa näitä maan seutuja.
Arkidamoksen sanotaan viipyneen sota-asennossa Akarnain ympäristössä eikä hyökännyt tasangolle siinä toivossa, että Ateenalaiset, joilla oli lukuisa nuoriso, ja jotka olivat täysin varustetut sotaan, ainakin nyt hyökkäisivät ulos kaupungista eivätkä olisi väliä pitämättä, että heidän maataan hävitettiin. Kun eivät viholliset käyneet häntä vastaan Eleysiksessä eivätkä Triasion-tasangolla, koetti hän, eivätkö he hyökkäisi esiin hänen asetuttuansa Akarnain ympäristöön. Sitäpaitsi oli tämä hänestä erinomattain sopiva leiripaikka. Hän arveli niinikään, etteivät Akarnailaiset, jotka olivat suurena osana kaupungin sotajoukosta, sillä he varustivat 3,000 raskasaseista, tyynin mielin näkisi maatansa hävityksen alaisena, vain lähtisivät joka mies taisteluun. Jolleivät Ateenalaiset sittenkään ryntäisi ulos, niin voisi hän jo sen jälkeen vaaratta hävittää tasankoa ja vihdoin ahdistaa itse kaupunkiakin. Hän arveli myöskin, etteivät Akarnailaiset, menetettyänsä omaisuutensa, enää samalla innolla antautuisi vaaraan toisten etujen takia, vaan että tästä syntyisi eripuraisuutta, ja sentähden hän viipyi Akarnain ympäristössä.
Niin kauan kuin viholliset pysyivät Eleysiksen ja Triasiontasangon ympäristössä, toivoivat Ateenalaiset, etteivät viholliset kulkisi lähemmäs kaupunkia, koska he muistivat, miten Lakedaimonin kuningas Pausaniaan poika Pleistoanakskin, kun hän Peloponneesolaisten sotajoukolla hyökkäsi Attikaan Eleysikseen ja Trioohon saakka 14 vuotta ennen tätä sotaa, niiltä tienoilta oli palannut takaisin tunkeutumatta edemmäs, jonka tähden hänen olikin pakko paeta Spartasta, koska luultiin, että hän rahalahjoilla oli saatu peräytymään. Mutta nähtyänsä vihollisen sotajoukon Akarnain ympäristössä 60 stadionin päässä kaupungistansa, eivät Ateenalaiset enää hillinneet itseänsä; vaan kun heidän aluettaan julkisesti hävitettiin, jota nuoremmat eivät koskaan olleet kokeneet, eivätkä iäkkäämmätkään Meedialaissodan jälkeen, näytti tämä heistä tietysti hirmuiselta, ja kaikki, varsinkin nuoriso, arvelivat, että oli rynnättävä ulos vihollista vastaan eikä saisi olla väliä pitämätön. He kokoontuivat eri ryhmiin, joissa vallitsi suuri erimielisyys, kun toiset kehottivat hyökkäykseen, toiset taasen kielsivät. Kaikenlaisia ennustuksiakin levitettiin, joita mielenkiinnolla kuunneltiin. Varsinkin kehottivat Akarnailaiset, koska tiesivät olevansa jommoinenkin osa Ateenalaisesta sotaväestä, hyökkäykseen, kun heidän maansa oli hävityksen alaisena. Tästä oli kaupunki kiihdyksissä ja viha Periklestä vastaan kova. Ei enää muistettu hänen entisiä kehotuksiaan, vaan moitittiin, ettei hän, vaikka oli päällikkö, johtanut sotajoukkoa ryntäykseen, ja häntä syytettiin kaikista heidän kärsimistänsä onnettomuuksista.
Vaikkakin Perikles näki kansalaistensa paheksuvan olevia oloja ja kantavan vihaa mielessään, ei hän kuitenkaan kutsunut kansaa minkäänlaiseen kokoukseen, koska hän yhä vaan katsoi olevansa oikeassa hyökkäyksen kieltämisen suhteen, jotteivät kansalaiset vihan vimmassa yhteisesti tekisi mitään ajattelematonta. Hän vaan koetti mitä huolellisimmin valvoa rauhan säilyttämistä kaupungissa. Hän lähetti kuitenkin tuontuostakin ratsumiehiä estämään vihollisia tunkeilijoita hävittämästä kaupungin läheisyydessä sijaitsevia peltoja. Tapahtuipa pienoinen ratsutappelukin lähellä Frygiaa yhden Ateenalaisen, Tessalialaisten avustaman ratsumiesjoukon ja Boiootialaisten ratsumiesten välillä, jossa Ateenalaiset ja Tessalialaiset eivät olleet tappiolla, kunnes Boiootialaisille tuli avuksi raskasaseisia, jolloin Ateenalaisten täytyi paeta; kuitenkin kaatui tässä tappelussa vain pieni määrä näistä. Ruumiit korjasivat he samana päivänä sopimuksetta. Peloponneesolaiset pystyttivät seuraavana päivänä voitonmerkin. Tämän Tessalialaisen apujoukon saivat Ateenalaiset vanhan sopimuksen mukaan, ja sen muodostivat Larissalaiset, Farsalolaiset, Kranonilaiset, Pyrasiolaiset, Gyrtoonilaiset ja Ferailaiset. Heitä johti Polymeedes ja Aristonus Larissasta, kumpikin eri puolueista, ja Menon Farsaloksesta. Joka kaupungilla oli muuten omat päällikkönsä.
Kun eivät Ateenalaiset käyneet taisteluun heitä vastaan, läksivät Peloponneesolaiset Akarnaista ja hävittivät muutamia muita Parnes ja Brilessos vuorten välissä sijaitsevia paikkakuntia. Heidän vielä ollessansa maassa, lähettivät Ateenalaiset valmiiksi varustetut 100 laivaansa purjehtimaan ympäri Peloponneesosta 1,000 raskasaseisen ja 40 jousimiehen miehittäminä. Näitä johti Xenotimoksen poika Karkinos, Epikleyksen poika Prooteas ja Antigeneen poika Sookrates. Nämät lähtivät merimatkallensa täten varustettuina, Peloponneesolaiset puolestansa viipyivät Attikassa, niin kauan kuin heille riitti ruokavaroja, mutta lähtivät sitten paluumatkalle Boiootian kautta eivätkä samaa tietä, kuin olivat tulleet. Kulkiessaan Oroopoksen sivutse, hävittivät he Graikee nimisen maan, jota Ateenan alamaiset Oroopolaiset viljelivät. Saavuttuansa Peloponneesokseen, hajaantuivat he kukin omaan kaupunkiinsa.
Heidän lähdettyänsä, asettivat Ateenalaiset vartijoita maalle ja merelle, ollaksensa täten varuillansa koko sodan aikana. Linnassa säilytetyistä rahoista päättivät he ottaa 1,000 talenttia, mutta toistaiseksi olla käyttämättä niitä ja suorittaa sotakulungit muilla tuloilla. Jos joku sanoisi tahi ehdottaisi, että näihin rahoihin kajottaisiin muutoin, kuin vihollisten uhatessa kaupunkia laivastolla, ja kun oli pakko puollustautua tätä vastaan, määrättiin hänelle kuolemanrangaistus. He päättivät niinikään vuosittain valita 100 parasta kolmisoutulaivaa ja niille päälliköitä, joita laivoja saman rangaistuksen uhalla ei saisi käyttää muulloin, kuin edellä mainittujen vaarojen uhatessa, nimittäin suurimmassa hädässä.
Nuo mainituissa 100 laivassa Peloponneesoksen rannikoita pitkin purjehtivat Ateenalaiset, joitten avuksi oli tullut 50 Kerkyyralaista laivaa ja muitakin sikäläisiä liittolaisia, tekivät hävitysretkiä sinne ja tänne. He astuivat maihin Metooneessa Lakoonikan alueella, ja tekivät hyökkäyksen muureja vastaan, jotka olivat heikkoja ja ilman puollustajia. Mutta Telliksen poika Spartalainen Brasidas, joka oli vartioimassa näillä tienoilla, tuli saatuansa tiedon tästä, 100 raskasaseisella avuksi. Hän tunkeutui läpi Ateenalaisten leirin, näitten ollen hajallaan ja muureja ahdistamassa, pääsi Metooneeseen menetettyänsä muutamia miehiä, ja pelasti siten kaupungin. Tämän urotyön takia hän oli ensimmäinen, joka tässä sodassa sai kiitoslauseen Spartassa.
Ateenalaiset purjehtivat täältä edemmäs pitkin rannikoita, astuivat maihin lähellä Feiaa Eeliksen alueella, hävittivät maata kaksi päivää ja voittivat taistelussa 300 Koilee-Eeliksestä ja muualta Eeliksen läheisyydestä avuksi rientänyttä valiosoturia. Kun äkkiä nousi kova myrsky, joka heitä maakunnassa, jossa ei ollut satamia, pahoin ahdisti, niin nousivat useimmat laivoihin ja purjehtivat Iktys nimisen niemen ympäri Feian satamaan. Mutta Messeenialaiset ja moniaat muut, jotka eivät ehtineet astua laivoihin, kulkivat maitse ja valloittivat Feian. Myöhemmin otettiin he laivoihin, jotka sillä välin olivat purjehtineet niemen ympäri, ja poistuivat Feiasta, sillä suuri EeliIäinen sotajoukko oli tullut sille avuksi. Ateenalaiset purjehtivat yhä pitkin rantoja ja hävittivät muita seutuja.
Samaan aikaan lähettivät Ateenalaiset Lokrikseen, Euboialle suojelukseksi, 30 laivaa, joita johti Kleiniaan poika Kleopompos. Soturit astuivat maihin ja hävittivät moniaita rantaseutuja ja valloittivat Tronionin. He ottivat panttivankeja näiltä ja voittivat lähellä Alopeeta avuksi rientäneet Lokrilaiset.
Sinä kesänä karkoittivat Ateenalaiset asukkaat Aiginasta lapsineen ja vaimoineen, väittäen heidän olleen suurimpana syynä sotaan. Koska Aigina Peloponneesoksen läheisyyden takia näytti heistä epävarmalta, ottivat he sen itse haltuunsa, ja lähettivät jonkun ajan kuluttua sinne asujia. Karkoitetuille Aiginalaisille antoivat Lakedaimonilaiset Tyrean asuinpaikaksi ja maaseudun viljeltäväksi, sekä vihamielisyydestä Ateenalaisia vastaan että myöskin kiitollisuudesta Aiginalaisten avusta maanjäristyksen tapahtuessa ja Heilootain kapinassa. Tyrealainen maa sijaitsee Argeian ja Lakoonikan rajalla ja ulottuu aina mereen saakka. Osa Aiginalaisia asettui sinne asumaan, toiset hajaantuivat muuhun Hellaaseen.
Tänä kesänä tapahtui jälkeen puolenpäivän uuden kuun aikana, ainoa tilaisuus, jolloin se voi tapahtua, auringon pimennys, joka päättyi auringon oltua sirpin näköinen ja moniaitten tähtien tultua näkyviin.
Tänä samana kesänä valitsivat Ateenalaiset kestiystäväksensä ja kutsuivat luoksensa Abdeeralaisen Pyteen pojan Nymfodooroksen, jonka sisar oli naimisissa Sitalkeen kanssa, ja joka oli suuressa suosiossa tämän hallitsijan luona. He olivat ennen pitäneet häntä vihollisena, mutta koettivat nyt hänen avullansa saada liittolaiseksensa Trakian kuninkaan, Teereen pojan, Sitalkeen. Tämä Teeres, Sitalkeen isä, oli ensimmäinen, joka hankki Odrysoille suuren valtakunnan, johon kuului suurin osa Trakiaa; sillä suuri osa Trakialaisista on itsenäisiä.
Tämä Teeres ei suinkaan ole sama kuin tuo Teereys, jolla oli vaimona Ateenalaisen Pandiioonin tytär Prokne, eivätkä he edes olleet samasta Trakiasta, vaan viimeksimainittu Teereys asui Dauliassa nykyisessä Fookis nimisessä maakunnassa, jonka asukkaat siihen aikaan olivat Trakialaisia. Täällä naiset tekivät tuon ilkityön Itykselle, jonkatähden useat runoilijat kutsuvat satakieltä Daulian linnuksi. Luonnollista onkin, että Pandiioon hankki tyttärellensä miehen mieluummin läheisyydestä, jotta heillä molemmin puolin olisi toisistaan apua tarvittaessa, kuin Odrysaista, monen päivän matkan päässä sijaitsevasta maasta.
Teeres, jolla ei ollut edes sama nimi, kuin Teereyksellä, oli siis ensimmäinen Odrysain mahtava kuningas. Hänen poikansa Sitalkeen hankkivat Ateenalaiset itsellensä liittolaiseksi, jotta hän auttaisi heitä voittamaan Trakian rantakaupungit ja Perdikkaan. Nymfodooros saapuikin Ateenaan ja sai aikaan liiton Sitalkeen kanssa, toimitti hänen poikansa Sadokoksen Ateenalaiseksi kansalaiseksi ja lupasi tehdä lopun Trakialais-sodasta, kehottamalla Sitalkesta lähettämään Ateenalaisille Trakialaisia ratsumiehiä ja jalkaväkeä. Hän sovitti myöskin Perdikkaan Ateenalaisten kanssa heidän luovutettuansa hänelle Termeen. Välittömästi tämän jälkeen teki Perdikkas Ateenalaisten ja Formioonin kanssa sotaretken Kalkidilaisia vastaan. Täten joutui Trakialaisten kuningas Teereen poika Sitalkes Ateenalaisten liittolaiseksi, kuten myöskin Makedonialaisten kuningas Aleksandroksen poika Perdikkas.
Ateenalaiset purjehtivat ennen mainituissa 100 laivassa yhä vielä Peloponneesoksen rannikoita pitkin. He valloittivat Korintolaisen Sollion nimisen linnoituksen, ja antoivat sen maaseutuineen yksinomaan Akarnaanialaisten Palairolaisille asuttavaksi ja viljeltäväksi. Väkirynnäköllä ottivat he myöskin Astakoksen, josta he karkottivat sen hallitsijan Euarkoksen ja ottivat tämän paikkakunnan liittoonsa. Sitten purjehtivat he Kefalleenian saareen, jonka he taistelutta saivat haltuunsa. Kefalleenia sijaitsee Akarnaanian ja Leykaan edustalla ja saarella on neljä kaupunkia: Paleelaisten, Kraniolaisten, Samaiolaisten ja Pronnaiein kaupungit. Vähän tämän jälkeen palasivat laivat Ateenaan.
Tämän kesän syyspuolella hyökkäsivät Ateenalaiset koko sotajoukollansa, he itse ja metoikit, Megarikseen Ksantippoksen pojan Perikleen johdolla. Kun Peloponneesoksen rannikkoa 100 laivalla purjehtivat Ateenalaiset, jotka paluumatkallansa sattuivat olemaan Aiginan edustalla, saivat tietää, että koko Ateenan sotaväki oli hyökännyt Megarikseen, purjehtivat he näitten luo. Tätä suurempaa sotajoukkoa ei Ateenalaisilla koskaan ole ollut koossa. Kaupunki olikin tällöin korkeimmassa kukoistuksessansa eikä ollut vielä kärsinyt ruton rasituksesta: ei vähemmän kuin 10,000 raskasaseista oli varsinaisia Ateenalaisia, lukuun ottamatta niitä 3,000, jotka piirittivät Potidaiaa, ja metoikit asettivat 3,000 raskasaseista, jotapaitsi löytyi melkoinen joukko muita keveästi varustettuja sotureja. Hävitettyänsä suuren osan maata, palasivat Ateenalaiset kotia. Mutta sodan kestäessä hyökkäsivät Ateenalaiset joka vuosi Megarikseen, kunnes he valloittivat Nisaian.
Lopulla tätä kesää linnoittivat Ateenalaiset Atalanteen, Opuntilais-Lokrilaisten maan edustalla sijaitsevan, tätä ennen aution saaren, estääksensä Opuntilaisia ja muita lokrilaisia merirosvoja hävittämästä Euboiaa. Tämä tapahtui kesällä, kun Peloponneesolaiset olivat poistuneet Attikasta.
Seuraavana talvena sai Akarnaanialainen Euarkos, joka pyrki takaisin Astakokseen, Korintolaiset auttamaan häntä tässä yrityksessään 40 laivalla ja 1,500 raskasaseisella, joitten lisäksi hän itse pestasi vähäisen sotajoukon. Näitä sotilaita johtivat Aristonymoksen poika Eufamidas, Timokrateen poika Timoksenos ja Krysiksen poika Eumakos. He purjehtivatkin ja asettivat Euarkoksen uudelleen hallitsijaksi, mutta palasivat pian kotia, turhaan koetettuansa valloittaa myöskin moniaita muita rannikkokaupunkeja. Purjehtiessansa astuivat he maihin Kraniolaisten maassa. Mutta kun nämät äkkiarvaamatta hyökkäsivät heidän kimppuunsa vasten sopimusta, niin he olivat pakotetut lähtemään kotia, menetettyänsä muutamia miehiä.