Part 7

Heillä näytti olleen pitkä neuvottelu kolmen kesken, neuvottelu, jossa varmaankin oli alkanut tuntua vähän kuumalta. Vastoin tapaa oli työhuoneen ovi suljettu. Jo saliin erotin Degrierin röyhkeän, pilkallisen äänen, neiti Blanchen raivoisan kahinan ja kenraalin valittavan puhelun; hän, ymmärrettävästi, koetti puolustautua. Sisäänastuessani koettivat he kaikin niin paljon kuin voivat salata liikutustaan. Degrier korjasi tukkaansa vääntäen naamaansa ilettävään hymyyn, jota niin sydämestäni inhosin. Kenraali asettui mahtavaan asentoon, vaikka hän silminnähtävästi oli murtunut. Ainoastaan neiti Blanchen kasvot olivat liikutetun näköiset, ja hän katseli minua kärsimättömästi vihasta kiiluvilla silmillään.

"Aleksei Ivanovitsh", alkoi kenraali ystävällisesti moittivalla äänellä, "sallikaa minun huomauttaa, että on sangen kummallista, erittäin ihmeellistä ... sanalla sanoen, että teidän käytöksenne minua ja perhettäni kohtaan ... sanalla sanoen on hyvin omituista teiltä..."

"Oh, tuosta ei tule mitään", keskeytti Degrier vihaisesti. "Hyvä herra Alexis, meidän rakas kenraalimme ei ole löytänyt oikeata sanaa, hän on lyönyt väärän äänen ... hän tahtoi vaan kiinnittää teidän huomionne -- tai pikemmin nöyrimmästi pyytää, ettette saattaisi häntä kokonaan perikatoon. Minä valitsen tahallani tämän sanan..."

"Etten saattaisi häntä perikatoon? Kuinka sitten", keskeytin minä.

"Te kysytte, kuinka? Kieltäytykää ohjaamasta tuota eukkoa, tuota hirveätä ihmistä, joka ehdottomasti tuottaa turmion itselleen, jos vielä kerran palaa pelipöytään. Olette itse nähnyt hänen pelaavan. Jos hän kerran alkaa menettää, ei hän uhallakaan lopeta peliään ennenkuin on menettänyt kaikki, mitä hänellä on. Ja sitten, sitten..."

"Sitten olette te syypää koko perheen onnettomuuteen", keskeytti kenraali kiivaasti. "Minä ja perheeni olemme hänen perillisiään, hänellä ei ole sen lähempiä sukulaisia. Minä tunnustan teille suoraan, että asiani ovat sangen huonolla kannalla; osaksi tiedätte sen itsekin. Jos hän nyt menettäisi pelissä suuren summan tai kenties koko omaisuutensa, kuinka on silloin käyvä minun lapsiraukkojeni ja minun itseni sitten!" -- Tätä sanoessaan katsahti hän neiti Blancheen, joka halveksuen kääntyi poispäin. -- "Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa meidät, pelastakaa meidät!"

"Miten, kenraali, sanokaa, miten minä voin... Enhän minä mahda hänelle mitään."

"Älkää menkö hänen luokseen, antakaa hänen jäädä yksin."

"Löytänee hän jonkun toisenkin."

"Tämä ei kelpaa, piru vie", keskeytti Degrier kärsimättömästi. "Yksin häntä ei saa jättää. Mutta teidän täytyy koettaa saada hänet luopumaan näistä hommista, estää häntä menettämästä liian paljon."

"Kuinkas minä sen teen sitten? Ettekö tahtoisi mieluummin tehdä sitä itse, herra Degrier", kysyin niin viattomasti kuin suinkin.

Samassa loi Blanche markiisiin nopean, kysyvän silmäyksen, johon markiisi vastasi tuskin huomattavasti nyökäten.

"Hän ei nyt minua tottelisi", sanoi Degrier; "ehkä joskus sittemmin..."

Hän nyökkäsi uudestaan Blanchelle, ja nyt ymmärsin näiden merkkien tarkoituksen, sillä Blanche astui äkkiarvaamatta omassa korskeassa persoonassaan minun luokseni ja lumoavasti hymyillen tarttui käsiini ja pusersi niitä voimakkaasti. Hänen kauniilla kasvoillaan oli niin lapsellisen viaton ja sydämellisen rukoileva ilme, että sen olisi pitänyt hellyttää kivenkin. Ainoastaan veitikkamainen silmänisku, aijottu mulle yksistään, ilmaisi mitä hänen sisällään piili.

Kenraali, joka yhdellä harppauksella oli hänen takanaan, alkoi kiireesti rukoilevalla äänellä:

"Antakaa minulle anteeksi, Aleksei Ivanovitsh, että äsken tulin olleeksi niin ankara teitä kohtaan ... minä en tarkoittanut mitään pahaa ... minä pyydän teitä ... kumarran vyötäisiin asti, vanhan venäläisen tavan mukaan. Te yksin voitte meidät pelastaa; yhdessä neiti de Comingesin kanssa pyydän teiltä sitä. -- Te ymmärrätte minut, eikö totta", lopetti hän surkealla äänellä luoden neiti Blancheen merkitsevän silmäyksen.

Samalla hetkellä kuului hiljaista naputusta oveen, ja heti sen perästä ilmestyi kynnykselle eräs hotellin palvelija ja hänen jälessään Potapytsh. He tulivat isoäidin asioissa. Tämä oli käskenyt hakea minut ja heti viedä hänen luokseen.

"Hän on suuttunut", sanoi Potapytsh.

"Kellohan on vasta puoli neljä."

"Hän ei ole voinut nukkua, vääntelehtii lakkaamatta sinne tänne, sitten nousi hän ja käski meidän tuoda kantotuolin esiin. Sitten lähetti hän meidät teitä hakemaan. Hän itse on jo portailla."

"Se kiusanhenki", huudahti Degrier vihoissaan.

Todellakin tapasin isoäidin jo terassilla. Hän oli hyvin suuttunut, kun en heti ollut tullut. Klo 4:ään asti hän ei ollut malttanut odottaa.

"No, antakaa mennä", huusi hän, ja me lähdimme taas pelisaliin.

X.

Isoäiti oli kovin äreällä tuulella. Pelaaminen oli nähtävästi noussut hänelle päähän. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan kiintyneet rulettiin, kaikki muu oli hänelle yhdentekevää. Tällä kertaa hän teki tuskin yhtäkään kysymystä koko matkalla. Kerran vaan, kun eräs ylhäinen pari ajoi ohi komeissa vaunuissa, kysyi hän: "Keitä ne olivat?"

Hän teki tämän kysymyksen aivan koneellisesti eikä ollenkaan kuunnellut minun vastaustani. Muutenkin hän puhui hyvin vähän, heittelehti vaan levottomasti kantotuolissaan. Tultuamme kylpypaviljongin läheisyyteen, satuimme näkemään parooni Wurmerhelmin rouvineen. Kun osoitin ne hänelle, katsoi hän tylsästi heihin ja vastasi välinpitämättömästi: "Vai niin". Sitten kääntyi hän Potapytshiin ja Marfaan, jotka kävelivät kantotuolin jälessä.

"Mitäs te täällä teette", kysyi hän ankarasti. "En suinkaan minä voi joka kerta ottaa teitä mukaani. Menkää kotiin! Kylliksi, kun sinä olet mukana", sanoi hän minulle.

Potapytsh ja Marfa pelästyivät kovin emäntänsä ankarista sanoista. He kumarsivat venäläisen talonpojan tapaan ja kääntyivät hitaasti kotiin päin.

Pelisaliin oli jo isoäitiä odotettu. Hän sai heti aamullisen mukavan paikkansa. Sisääntulossamme syntyi liikettä pelinhoitajain keskuudessa; heidän muuten niin viralliset kasvonsa elävystyivät. Minä puolestani luulen, että pankin voitto tai tappio ei ole heille ensinkään niin yhdentekevää kuin mielellään tahtovat uskotella ja että pankin hallitus ainakin erittäin suotuisissa tapauksissa antaa heille osan saaliista. Isoäidin saapuminen näytti herättävän heissä lupaavia toiveita.

Isoäiti alotti heti zerolla ja minä sain panna peliin 12 fredrichsd'oria kerrallaan. Yritimme kaksi kertaa, kolme kertaa -- zero ei sattunut.

"Aseta panos, aseta", hoputti isoäiti kärsimättömänä tuuppien minua kyynäspäällään. Minä tottelin.

"Monesko panos tämä jo oli", kysyi hän vihdoin; minä huomasin kasvojensa värähtävän.

"Kahdestoista; isoäiti", vastasin minä; 144 fredrichsd'oria olemme jo menettäneet. Jos tätä jatkuu iltaan asti..."

"Vaiti", keskeytti hän kiivaasti. "Aseta vielä kerran 12 fredrichsd'oria zerolle ja 1,000 guldenia punaselle! Tässä on seteli."

Punanen voitti, mutta zero hävisi nytkin. Meille maksettiin 1,000 guldenia.

"Näetkös, näetkös", kuiskasi isoäiti tyytyväisenä. "Saimme jo takaisin melkein yhtä paljon kuin olemme menettäneetkin. Aseta taas zerolle. Yritämme vielä edes kymmenen kertaa ja sitten jätämme sikseen."

Viidennellä kerralla kadotti hän kuitenkin kärsivällisyytensä.

"Hiiteen tuo kirottu zero! Mutta pane nämät 4,000 guldenia punaselle.

"Isoäiti, se on liian paljon; jospa nyt ei sattuisikaan punaselle", koetin minä estellä.

Hän suuttui niin, että oli vähällä lyödä minua. Eihän siinä mikään auttanut, täytyi panna taas neljä seteliä punaselle. Pyörä alkoi liikkua; isoäiti istui ylpeänä pää pystyssä tuolissaan ja näytti olevan varma voitostaan.

"Zero", ilmoitti pelinhoitaja ja valmistausi haalimaan panosta talteensa.

Isoäiti ei ensin näyttänyt tajuavan, mitä oli tapahtunut. Vasta kun hänen 4,000 guldeniansa ja muut rahat pöydältä korjattiin pankin kassaan, selvisi hänelle, että tuo kauhea zero, joka oli tullut meille maksamaan noin 200 fredrichsd'oria, oli sattunut samassa silmänräpäyksessä kun hän oli hyljännyt sen. Tämä oli jo toki liikaa isoäiti-paralle. Voihkaisten ääneen löi hän kätensä yhteen, että sali kajahti, ja kaikki alkoivat nauraa.

"Isäseni, nyt tuo kirottu kuitenkin sattui! -- Mutta kenen on syy? Sinun! Kaikki sinun syysi! Sinähän se tässä koko ajan seisoit ja kieltelit."

"Minä olen koettanut katsoa teidän parastanne, isoäiti. Voinkos minä vastata onnen sattumasta?"

"Minä sinulle näytän onnen sattuman! Suoriu paikalla tiehesi siitä", raivosi isoäiti.

"Hyvästi, isoäiti", sanoin minä aikoen lähteä.

"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jäähän toki, mihin sinä aijot? Mitäpä tästä! Nyt hänkin suuttuu! Pöllö! Jää tänne vielä, älä suutu. Minähän se olin tyhmä. No, sano, mitä nyt tehdään."

"Minä en tahdo enään neuvoa teitä, isoäiti, te taas syytätte minua. Pelatkaa oman mielenne mukaan. Käskekää -- minä asetan panokset."

"No pane nyt sitten vielä kerran 4,000 guldenia punaselle. Tuossa on lompakko. Ota siitä rahat."

Hän ojensi minulle lompakon.

"No pikemmin, siinä on 20,000 ruplaa puhdasta rahaa."

"Isoäiti", kuiskasin pelästyneenä, "taas niin suuri panos..."

"Minun pitää saada takaisin menettämäni rahat. Aseta panos!"

Asetimme panoksen ja menetimme.

"Asetahan toki -- pian! 8,000 kerrallaan.

"Ei käy laatuun, isoäiti. Peliin ei saa panna neljää tuhatta enempää kerrallaan.

"No pane sitten 4,000."

Sillä kerralla me voitimme. Isoäiti sai uutta rohkeutta.

"Näetkös, näetkös", sanoi hän ja tyrkkäsi minua, "pane taas peliin 4,000."

Teimme niin ja menetimme. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin kerran.

"Isoäiti, aamupäivällä voitetut kolmetoistatuhatta ovat jo menneet", uskalsin minä huomauttaa.

"Näen, että kaikki ovat menneet", vastasi hän tyynesti, vaikka näin, että sisällään kiehui. "Näen isäseni, näen", sanoi hän katsellen eteensä ikäänkuin jotain miettien. "Mitä se tekee! Pane taas 4,000 peliin."

"Mutta rahat ovat lopussa, isoäiti. Täällä lompakossa on vaan meikäläisiä viiden prosentin obligatsiooneja ja muitakin arvopapereita, mutta puhdasta rahaa täällä ei ole."

"Entäs kukkarossa?"

"Kukkarossa on vaan vähän pientä rahaa, isoäiti."

"Eikö täällä ole vaihtopankkia? Minä olen kuullut täällä voitavan vaihtaa kaikenlaisia meikäläisiä arvopapereita", sanoi isoäiti päättäväisesti.

"Vaikka kuinka paljon! Mutta te häviätte siinä vaihdossa tavattomasti."

"Loruja! Kyllä sen takaisin voitan. Lähdetään siis. Käske noita tolvanoita tänne."

Työnsin tuolin pöydästä, kantajat tulivat ja me poistuimme salista.

"Pikemmin, pikemmin", komensi isoäiti. "Mene edellä, Aleksei Ivanovitsh. Onko sinne pankkiin vielä pitkältäkin?"

"Muutamia askelia vaan, isoäiti."

Tulimme yli torin kadulle, jonka varrella oli pankki. Kävelypuiston läpi tultuamme kohtasimme meikäläiset: kenraalin, Degrierin ja neiti Blanchen äitineen. Polina Aleksandrovna ei ollut heidän muassaan, eikä mr. Astley myöskään.

"No, no, no, antakaa mennä vaan", huudahti isoäiti. "No mitä te siinä taas? Aina te olette kintereillä!"

Kuljin tuolin jälessä; Degrier hypähti sivulleni.

"Kaikki ovat menneet, mitä hän aamupäivällä voitti", kuiskasin kiireesti hänelle. "Kaksitoista tuhatta hänen omasta taskustaankin on mennyt. Nyt olemme menossa vaihtamaan viiden prosentin obligatsioonit."

Degrier polkasi jalkaansa ja hyökkäsi sitten kenraalin luo ilmoittamaan tätä onnetonta uutista. Me jatkoimme matkaamme.

"Pysähtykää, pysähtykää", kuiskasi kenraali takanani hengästyneenä.

"Pyytäkää itse häntä pysähtymään", kuiskasin hänelle.

Kenraali meni hänen luokseen.

"Tätiseni, tätikulta", alkoi kenraali liikutuksesta väräjävällä äänellä. "Me lähdemme nyt juuri ... me nyt juuri lähdemme hevosilla retkeilemään... Mitä ihanimmat näköalat ... point ... juuri olimme tulossa teitä hakemaan."

"Minä viisi sinun näköalastasi". Isoäiti huitoi häntä kärsimättömänä luotaan.

"On somia kyliä ... me juomme teetä ulkona..." jatkoi kenraali epätoivoissaan.

"Ja vasta lypsettyä maitoa", lisäsi Degrier hymyillen ilkeästi.

"Juo itse vasta lypsettyä maitoa -- minä saan siitä mahakipuja. Mitä te minusta tahdotte? Jättäkää minut rauhaan, sanon minä!"

"Nyt olemme perillä, isoäiti", sanoin minä. "Tässä on pankki."

Menin konttooriin vaihtamaan papereita; isoäiti jäi ulos odottamaan. Degrier, kenraali ja neiti Blanche pysyttelivät syrjempänä, oikein ymmärtämättä, mitä tehdä. Isoäiti katseli heitä raivostuneena. Vihdoin lähtivät he paviljonkiin päin.

Minulle tarjottiin papereista niin mitättömän vähän, etten uskaltanut vaihtaa niitä ensin kysymättä isoäidiltä.

"Oh, niitä rosvoja", huudahti hän lyöden käsiään. "Mitäs tehdä! Vaihda! -- Seis! Kutsu tänne pankkiiri!"

Menin konttooriin ja pyysin erään pankinvirkamiehistä tulemaan ulos, koska eräs vanha, halvattu rouva -- kreivitär, lisäsin tahtoisi puhutella häntä. Kun tämä tuli mukaani, alkoi isoäiti vihasena kirkua hänelle, että tahdottiin pettää häntä. Kauppaa kumminkin alettiin hieroa. Isoäiti puhui kummallista venäjän, saksan ja ranskan sekoitusta, jota koetin tulkita paraan taitoni mukaan. Mies katseli meitä äänettömänä ja pudisteli päätään. Isoäidin käytös näytti hänestä kaiketi sangen kummalliselta, koska hän katseli tätä herkeämättä, uteliaana ja alkoi vihdoin hymyillä.

"Korjaa luusi", kirkui isoäiti. "Et sinä minun rahoistani kostu. Älä vaihda, Aleksei Ivanovitsh. Menemme toiseen pankkiin."

"Hän sanoo, että toiset antavat vielä vähemmän", selitin minä.

Meidän täytyi vihdoinkin suostua näihin huonoihin ehtoihin ja myimme osan papereita 12,000:lla guldenilla, joka summa maksettiin kullassa ja seteleissä. Annoin laskun isoäidille.

"Hyvä on, hyvä on; ei maksa vaivaa lukea", sanoi hän torjuen käsillään, -- "pian nyt takaisin, pian, pian."

"Ikinä en enään pane kirotulle zerolle enkä punaselle liioin", sanoi hän pelisaliin tultuamme.

Minä koetin kiellellä häntä suurista panoksista ja vakuutin olevan kyllä aikaa uskaltaa suuriakin summia peliin, jahka onni kääntyisi suosiolliseksi. Alussa hän suostui siihen, mutta ajan pitkään ei sentään voinutkaan malttaa mieltään.

"Siinä sen näet, siinä näet nyt", huudahti hän joka kerta korjatessaan kymmenen tai kahdenkymmenen fredrichsd'orin voittoa, -- "olisin nyt pannut neljätuhatta guldenia, olisin voittanut neljätuhatta, mutta mitäs tämä joutava? Se on sinun syysi, sinun syysi."

Olin jo suuttumaisillani, mutta hillitsin itseni ja päätin olla häntä neuvomatta.

Äkkiä ilmaantui Degrier isoäidin tuolin viereen. Hän oli kenraalin ja Blanchen kanssa seisonut syrjässä katselemassa. Neiti Blanche kiemaili ruhtinas Nilskille, ja kenraali, joka nähtävästi oli joutunut epäsuosioon, koetti turhaan vetää puoleensa hänen huomiotansa. Kenraali-raukka vuoroin punastui ja kalpeni vihasta ja mustasukkaisuudesta eikä ehtinyt edes katsella isoäidin pelaamista. Vihdoin lähti Blanche ruhtinaan kanssa salista, ja kenraali tietysti kiireesti perässä.

"Madame, madame", kuiskasi sillävälin Degrier, imelällä äänellä isoäidille, "noin ei saa pelata. Ei se käy laatuun ... ei, ei, ei käy", puhuskeli hän huonolla venäjänkielellään.

"Kuinkas sitten? Opeta", pyysi isoäiti.

Degrier heti ranskaksi latelemaan neuvoja ja ohjeita, täytyy muka ottaa onnesta vaari y.m. Hän laverteli numerosarjoista ja sen semmoisista, joista isoäiti ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Puhuessaan hän yhä kääntyi minuun, jotta minä tulkitsisin isoäidille, huitoi käsillään ja otti vihdoin lyijykynän taskustaan näyttääkseen tälle laskujensa todenperäisyyden. Isoäiti kadotti vihdoin kärsivällisyytensä.

"Älähän, älähän enään! Kalkattaa kuin porokello! 'Madame, madame', hokee, eikä ymmärrä itsekään mitään. Mene matkaasi!"

"Mutta, madame", alkoi Degrier uudestaan ja rupesi taas selittelemään, huitoen kynällään ja käsillään.

"No aseta nyt sitten panos kerran niinkuin hän sanoo", käski isoäiti vihdoin, -- "saadaan nähdä kuinka käy."

Degrier tahtoi isoäidin saada vaan luopumaan suurista panoksista. Hän ehdotti pantavaksi peliin pikkusummia eri numerosarjoille. Hänen neuvoaan seuraten panin 1 fredrichsd'orin kullekin ensimäiselle kuudelle parittomalle numerolle ja 5 fredrichsd'oria numeroille 12-18 ja 18-24, joten kaikkiaan oli pelissä 16 fredrichsd'oria.

Pyörä kieppui.

"Zero", huudahti pelinhoitaja -- me olimme menettäneet rahamme.

"Aasi, inhottava ranskalainen lörppö", pauhasi isoäiti. "Vielä tässä rupeaa neuvomaan! Pois näkyvistäni! Ei ymmärrä yhtään mitään ja sentään sekaantuu kaikkeen."

Syvästi loukkaantunut Degrier kohautti hartioitaan, heitti halveksivan silmäyksen isoäitiin ja poistui. Häntä nähtävästi kovin harmitti kun oli sekaantunut ollenkaan peliin.

Tunnin kuluttua olimme, huolimatta urhoollisesta taistelustamme, menettäneet 12,000 guldeniamme.

"Kotiin", huudahti isoäiti.

Hän ei virkkanut sanaakaan koko matkalla. Vasta lähellä hotelliamme hän yhtäkkiä puhkesi valittamaan.

"Minkälainen hupsu minä sentään olen, aika hupsu!"

Asuntoonsa päästyään hän huusi Marfalle:

"Teetä minulle! Ja heti paikalla tavarat kokoon! Me lähdemme."

"Mihin, äitiseni, suvaitset lähteä", kysyi Marfa pelästyneenä.

"Mitä se sulle kuuluu? Hoida sinä omat asiasi! Potapytsh, pane sinä kapineet kokoon. Matkustamme takaisin Moskovaan. Minä olen menettänyt pelissä 15,000 hopearuplaa.

"Viisitoistatuhatta, äitiseni! Jumalani", huudahti Potapytsh väännellen käsiään, koittaen nähtävästi olla mieliksi isoäidille.

"No, no, pöllö! Ala sinäkin vielä ulvoa! Matka-arkut reilaan! Ja lasku tänne heti paikalta!"

"Ensi juna lähtee jo kello puoli kymmenen", ehätin minä sanomaan estääkseni häntä liian pikaisista päätöksistä.

"Paljonko se nyt on?"

"Jo puoli kahdeksan."

"Harmillista! No, samantekevä! Aleksei Ivanovitsh, minulla ei ole kopeekkaakaan. Kas, tässä on kaksi arvopaperia, juokse vaihtamaan ne. Saanhan edes matkarahat."

Minä lähdin. Kun puolen tunnin päästä palasin hotelliin, tapasin kaikki meikäläiset isoäidin luona. Uutinen hänen pikaisesta Moskovaan paluustaan oli nähtävästi pelästyttänyt heitä vielä enemmän kuin hänen suuri pelitappionsa. Hänen lähtönsä kyllä estäisi häntä enemmistä tuhlauksista, mutta kuinka nyt kenraalin kävisi? Kuka maksaisi hänen velkansa Degrierlle? Ja neiti Blanche, odottaisiko hän siksi kun isoäiti kuolee? Hän luultavasti pitäisi ruhtinas Nilskiä tai jotakuta muuta parempana kuin sellaista kenraalia, jolla ei ole muuta kuin harmaa tukkansa ja arvonimensä. -- He seisoivat isoäidin ympärillä ja koittivat rauhoittaa häntä. Polinaa ei nyt näkynyt. Isoäiti kirkui raivostuneena:

"Jättäkää minut rauhaan, hitto soikoon! Mitä te täällä teette? Mitä tuo pukinparta tahtoo", huudahti hän Degrierlle. "Ja mitäs sinä, räkättirastas, tahdot", karjasi hän neiti Blanchelle, "mitä sinä leiskut?"

"Piru sinut vieköön", mutisi neiti Blanche, katsahtaen myrkyllisesti isoäitiin. Ja ilkeästi naurahtaen kääntyi ovea kohti.

"Tuo elää vähintäinkin sata vuotta", huudahti hän mennessään kenraalille.

"Ahaa, sinä minun kuolemaani odottelet", kähisi isoäiti tälle. "Tiehesi paikalla! Aja ne ovesta ulos kaikki, Aleksei Ivanovitsh! Mitä te minusta tahdotte? Omia rahojani minä olen hävittänyt, enkä teidän."

Kenraali lähti, olkapäitään kohauttaen ulos. Degrier hänen perässään.

"Kutsu tänne Praskovja", käski eukko Marfaa.

Viiden minuutin perästä tuli Marfa takaisin Polinan kanssa, joka koko päivän oli istunut sisällä lasten luona ja nähtävästi tahallaan karttanut isoäitiä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja surulliset.

"Praskovja", alkoi isoäiti, "minä olen kuullut, että isäpuolesi, se tolvana, aikoo naida tuon tuuliviirin ranskattaren, -- näyttelijätär, vai mikä lienee vieläkin huonompi? Sano, onko se totta?"

"Minä en sitä varmaan tietä, isoäiti", vastasi Polina, mutta neiti Blanchen omista puheista luulen voivani päättää..."

"Riittää", keskeytti hänet isoäiti pontevasti, "jo ymmärrän kaikki. Minä olen aina aavistanut tällaista. Olen pitänyt häntä mitä yksinkertaisimpana ja kevytmielisimpänä miehenä. Kaikkialla hän pröystäilee kenraalin arvollaan, ja kumminkin sai hän sen vaan armosta erotessaan palveluksesta. Minä, ystäväiseni, tiedän kaikki, kuinka te olette lähettäneet sähkösanoman toisensa perästä Moskovaan, -- joko kohta muka muija koipensa oikasee? Perintöjä odotitte. Rahoitta tämä naikkonen, mikä hän onkaan, -- de Cominges vai mikä, -- ei huolisi hänestä lakeijakseenkaan, vielä vähemmin miehekseen. Eihän hänellä ole enään hampaitakaan. Tällä naisella sanotaan itsellään olevan rahoja, lainailee niitä, kiskoo korkoja. Minä sinua, Praskovja, en syytä; ethän sinä sähkösanomia lähettänyt; enkä minä tahdo menneitä muistella. Tiedän, että sinä olet häijyn luontoinen -- vapsahainen! Kun pistät, ajettuu. Mutta säälin sinua, koska rakastin Katarina-vainajaa, äitiäsi. Mitähän olisi, jos jättäisit kaikki tänne ja lähtisit mun kanssani? Eihän sinulla ole muutakaan turvapaikkaa, eikä sinun sovi jäädä tänne mokomien kanssa. Odotas", jatkoi hän kun Polina tahtoi vastata, -- "en ole vielä puhunut loppuun. Sinulta en vaadi mitään. Talo minulla on Moskovassa, itse tiedät, -- hovi. Saat vaikka koko kerroksen haltuusi, eikä sinun tarvitse viikkokausiin käydä tervehtimässäkään, jos ei sinua seurani miellytä. No, tahdotko vai et?"

"Sallikaa minun ensin kysyä teiltä, isoäiti: aijotteko matkustaa heti?"

"Leikkiäkös sinä minun luulet laskevan, ystäväiseni? Kun lupasin, niin lähden. Minä olen tänään menettänyt 15,000 ruplaa teidän kirotussa ruletissanne. Viisi vuotta sitten tein lupauksen rakentaa kivikirkon kylääni vanhan puukirkon sijalle ja sensijaan olen tuhlannut pelissä koreat summat. Nyt, äitiseni, lähden kirkkoa rakentamaan."

"Entäs terveysvesi, isoäiti? Sitähän te tulitte juomaan?"

"Mene järveen terveysvesinesi! Älä sinä ärsytä minua, Praskovja. Vai ehkä se olikin tarkoituksesi? Sano, tuletko vai et?"

"Minä olen teille, isoäiti", vastasi Polina liikutettuna, "hyvin kiitollinen siitä kodista, jonka minulle tarjootte. Te olette osaksi arvannut minun asemani. Minä otan kernaasti vastaan teidän vierasvaraisen tarjouksenne ja piankin taidan tulla luoksenne, mutta nyt on minulla syitä ... tärkeitä syitä, joiden vuoksi minun on mahdotonta nyt, tässä hetkessä tehdä päätöstäni. Jos voisitte jäädä tänne edes pariksi viikoksi..."

"Toisinsanoen: sinä et tahdo?"

"Minä en voi. Missään tapauksessa en voi jättää sisaruksiani, jotka ehkä jonakuna päivänä seisovat hyljättyinä ja avuttomina... Jos otatte minut pienokaisineni, isoäiti, tulen ehkä teidän luoksenne ja olen teille oleva ikuisesti kiitollinen", lisäsi hän kovin liikutettuna, -- "mutta ilman lapsia minä en voi lähteä, isoäiti."

"Kas niin, älä nyt itke", sanoi isoäiti, vaikka Polina ei ajatellutkaan ruveta nyyhkimään. Kyynelien vuodattaminen ei juuri kuulunut hänen heikkouksiinsa.

"Onhan aina joku nurkka kananpoikasillesikin, kanakoppi on tarpeeksi suuri. Et sinä siis matkusta nyt minun kanssani. Niin, niin, Praskovja, ole varuillasi; minä tiedän kaikki, Praskovja. Varo tuota ranskalaista, häneltä ei sinulla ole mitään hyvää odotettavana."

Polina leimahti tulipunaiseksi. Minä itse hätkähdin: koko maailma siis tiesi sen, josta minä yksin olin ollut epävarma.

"Hyvä on, minä en ole sanonut mitään. Ole vaan varuillasi, ymmärrätkö? Sinä olet älykäs tyttö, Praskovja, minä säälin sinua. No niin -- kunhan en ikinä olisi tullut tänne! Saat mennä! Hyvästi!"

"Minä tulen teitä saattamaan asemalle, isoäiti", sanoi Polina.

"Ei tarvitse; häiritset vaan; minä olen jo kyllästynyt teihin kaikkiin."

Polina tahtoi suudella isoäidin kättä, mutta hän veti sen pois ja suuteli häntä poskelle.

Ohitseni mennessään loi Polina minuun nopean katseen ja painoi heti taas silmänsä alas.

"Jää sinäkin hyvästi, Aleksei Ivanovitsh. Junan lähtöön on vielä tunti aikaa. Sinä olet väsyttänyt itsesi minun kanssani kuljeskellessasi, luulen ma. Kas tässä on sulle 50 guldenia."

"Kiitos nöyrimmästi, isoäiti, minua hävettää..."

"Loruja", huudahti isoäiti niin päättävästi, etten uskaltanut vastustella, vaan otin rahat.

"Moskovassa, jos paikatta jäät -- tule luokseni. Jotain tointa sulle hankin. Voi hyvin!"