Part 8

Lähdin huoneeseeni ja heittäydyin sänkyyn. Ainakin puoli tuntia loikoilin siinä kädet pään takana ja mietiskelin. Ratkaisu oli siis tapahtunut, siitä ei ollut epäilystäkään. Huomenna päätin puhua Polinan kanssa. Ahaa, ranskalaiseni! Heidän välillään on siis suhde, mutta minkälainen? Polina ja Degrier! Jumalani, minkälainen pari!

Ei, se on liian uskomatonta! Hyppäsin ylös kiiruhtaakseni mr. Astleyn luo saadakseni tietää enemmän häneltä. Mr. Astley? Siinäkin vielä yksi arvoitus!

Olin jo tarttunut hattuuni lähteäkseni, kun joku kovasti naputti ovelleni ja Potapytsh äkkiarvaamatta ilmestyi kynnykselle.

"Isäseni, Aleksei Ivanovitsh, rouvan luo käskettiin."

"Mitä? Eikö hän matkustakaan? Junan lähtöön on aikaa enään vain kaksikymmentä minuuttia."

"Hirveästi on levoton, isäseni. Tuskin malttaa istua. Pikemmin, pikemmin -- teitä tarkoittaa, isäseni. Kristuksen tähden, tulkaa heti."

Kiiruhdin alas ja tapasin isoäidin jo käytävässä. Kädessään oli lompakko.

"Aleksei Ivanovitsh, mene edellä, lähtekäämme!"

"Mihin, isoäiti?"

"Mun täytyy voittaa takaisin rahani, kävi kuinka tahansa! Eteenpäin, mars, mukisematta! Puoleenyöhönhän siellä pelataan?"

Seisoin hämmästyneenä. En tiennyt, mitä tehdä. Pian sentään toinnuin.

"Oma tahtonne, Antonida Vasiljevna, mutta minä en tule."

"Mikset tule? Mitä se on? Oletteko te päästä vialla kaikki?"

"Kuten suvaitsette, mutta minä katuisin sitä kumminkin jälestäpäin; en tahdo. En tahdo katsella enkä ottaa osaa teidän pelaamiseenne. Tuossa on teidän viisikymmentä guldenianne takaisin. Hyvästi!"

Panin kultakäärön kantotuolin käsinojalle, kumarsin nopeasti ja poistuin.

"Voi pölkkypäätä sentään", huusi isoäiti minun perääni. "Älä tule, ole hyvä, löydän minä sinne itsekin. Potapytsh, sinä tulet mukaani! Kas niin, antakaa mennä!"

En tavannut mr. Astleyta ja palasin kotiin.

Myöhään yöllä isoäidin palattua menin Potapytshin luo ja sain häneltä kuulla, kuinka isoäidin päivä oli päättynyt. Hän oli menettänyt kaikki illalla hänelle vaihtamani rahat, meidän rahassamme 10,000 ruplaa. Sama maapakolainen, joka aamulla oli saanut häneltä kaksi fredrichsd'oria, oli ollut hänen neuvonantajanaan. Alussa oli Potapytsh auttanut häntä panoksien asettamisessa, mutta hän oli piankin ajanut tämän tiehensä. Sitten oli maanpakolainen päässyt hänen avustajakseen. Tämä oli ymmärtänyt venäjää ja oli sillä voittanut isoäidin suosion. Haukkumisilta ei hänkään ollut säästynyt. Potapytshkin moitti häntä minulle. "Ei ollenkaan voi verrata teihin, Aleksei Ivanovitsh", sanoi hän. "Itse näin omin silmin, niin totta kuin tässä seison, hänen varastavan äitisemme rahoja. Hän itse sai miehen kaksi kertaa siitä kiini ja löylytti hyvänpäiväisesti, vetipä -- kerran tukastakin, ihan totta en valehtele, niin että kaikki rupesivat nauramaan. Kaikki, isäseni, häneltä meni, kaikki, mitä vaihdottekin. Kun olimme tuoneet hänet kotiin, pyysi hän vaan vettä, teki ristinmerkin ja meni nukkumaan. Ja heti vaipui uneen. Makeasti levätköön! Oh, tätä ulkomaata", lopetti Potapytsh, "johan minä sanoin. Kunhan vaan olisimme jo Moskovassa! Mitäs meiltä puuttui kotona, Moskovassa? Puutarha, tuoksuvia kukkia, jommoisia täällä ei olekaan, mehukkaita omenia, tilaa kyllä, -- ei: ulkomaalle sitä vaan piti lähteä! Hohhoi!"

XI.

Kokonainen kuukausi on kulunut siitä päivästä, kun kirjotin ylläolevat muistiinpanot, joita aloin tehdä noitten sekavien, mutta kuitenkin syvältä koskevien vaikutusten alaisena. Ratkaisu, jonka lähestymistä silloin olin aavistanut, tapahtui todellakin ja oli sata kertaa pahempi ja odottamattomampi kuin olin luullutkaan. Mitä itse siinä sain kokea, näyttää minusta tänäkin päivänä niin omituiselta, mahdottomalta, jopa traagilliseltakin. Olin joutunut ikäänkuin tuulispään pyörteeseen; tähänastinen olemukseni oli juuriaan myöten järkytetty ja jakso mitä kummallisimpia tapauksia antoi kohtalolleni uuden suunnan. Tämä kaikki oli tapahtunut kuin unessa. Niin, kun vieläkin ajattelen tapahtuneita, kysyn itseltäni, eikö tämä kaikki olekin vaan hullujen, sairaitten aivojen kuvittelua. Kenties olenkin koko tämän ajan istunut hullujenhuoneessa ja houraillut, ehkä teen sitä vielä nytkin...

Kokosin nämät lehtiseni ja luin ne läpi -- kenties vaan tullakseni vakuutetuksi siitä, etten ollut hourinut, vaan että nämät asiat todellakin olivat tapahtuneet. Minä istun itsekseni jätettynä ikävässä saksalaisessa pikkukaupungissa. Syksy lähestyy, lehdet kellastuvat. Sen sijaan, että ajattelisin, mihin nyt ryhtyisin, elän kokonaan menneitten muistossa, jotka ovat pyörremyrskyn tavoin vyöryneet ylitseni ja syösseet minut oikealta uraltani. Tämä mennyt se voisi minut millä hetkellä tahansa anastaa taas valtaansa entistä rajummin ja repiä, repiä, repiä...

Mutta ehkei kaikki vielä olekaan lopussa. Kenties voin tulla tajuihini ja järkevän ihmisen tavoin tehdä selkoa kuluneen kuukauden tapahtumista. Tahdon koettaa jatkaa näitä muistiinpanoja -- ehkä pikkuseikatkin huomioon ottamalla voin tyynemmin arvostella kokonaisuutta. Tartun taas kynään edes jollain aikaani kuluttaakseni pitkinä iltoina. Tähän asti olen viettänyt niitä lukemalla Paul de Kockin romaaneja, joita muuten en voi sietää. Olen saanut niitä täkäläisestä lainakirjastosta (saksankielisinä käännöksinä!). Kaikenlaista vakavaa työtä minä kauhistun. Minä pelkään sen himmentävän muiston menneistä ja karkoittavan kirjavat kuvat mielikuvituksestani. Tämä elämäni kummallinen unelma on minulle kallein kaikista. Yhtä kallis kenties vielä neljänkymmenen vuoden perästä...

Alan siis kirjoittaa. Voin kertoa asiat vaan osaksi ja lyhentäen. Kokonaisina ne eivät ole mieleeni painuneet.

* * * * *

Ensin kerron isoäidin historian loppuun. Hän pelasi tietysti vielä seuraavankin päivän ja menetti loputkin arvopaperinsa. Niin täytyi tapahtua: kun sellainen ihminen kerran sille tielle joutuu, liukuu hän yhä nopeammin eteenpäin perikatoa kohti. Hän oli pelannut koko päivän kello 8:an asti illalla. En häntä enään sittemmin nähnyt, kuulin vaan kuinka hänen oli käynyt.

Potapytsh oli uskollisesti ollut koko päivän hänen luonaan pelisalissa. Sama maanpakolainen, joka edellisenä päivänä oli häntä avustanut, oli nytkin tarjonnut palvelustaan. Isoäiti ajoi hänet piankin tiehensä ja otti toisen neuvonantajan, joka petti häntä vielä enemmän kuin edellinen. Hetken perästä käski hän tämänkin laputtaa ja ensimäinen, joka koko ajan oli pysytellyt läheisyydessä uhriansa vartioimassa pääsi tämän sijalle takaisin. Mutta toinenkaan ei väistynyt paikastaan ja niin sai isoäiti raukka pitää toisen oikealla, toisen vasemmalla puolellaan, ja aivan avuttomana katsella kuinka nämät menettelivät hänen rahojensa kanssa yhä omavaltaisemmin. Vihdoin täytyi hänen turvautua pelinhoitajan apuun, joka sitten vapautti hänet näistä hävyttömistä tunkeilijoista. Heidän taskunsa tutkittiin ja löydettiin niistä suuret summat, jotka he olivat isoäidiltä varastaneet. Pian tuli taas uusi "avustaja", puolalainen hänkin. Ja kun hänen ensimäiset panoksensa onnistuivat hyvin sai hän isoäidin heti valtaansa. Tietysti oli tämä sata kertaa edellisiä pahempi, ja iltaan päästessä olivat isoäidin asiat sillä kannalla, että hänen putipuhtaaksi kynittynä täytyi jättää pelisali. Kaikki arvopaperit olivat puolalaisten suosiollisella avulla vaeltaneet vaihtopankkiin. Isoäiti ei ollut hetkeksikään lähtenyt pöydästä; puolalaiset olivat hankkineet hänelle lihalientä ja teetä, päivällistä hän ei ollut syönyt. Huhu "vanhasta venäläisestä kreivittärestä, joka jo pelissä on menettänyt pari miljoonaa", oli kulovalkean tavoin levinnyt kaupungilla, ja kaikki riensivät pelisaliin katsomaan tätä, "uudelleen lapseksi tullutta vanhusta." Onneton Potapytsh kertoi näitä kyynelsilmin. Kun ihmettelin, kuinka isoäiti oli voinut kestää niin kauvan pelisalissa, sanoi Potapytsh hänen joskus voittaneen suurehkojakin summia; tämä oli tietysti ylläpitänyt hänen rohkeuttaan. Pelaajat, jotka itse ovat istuneet 24 tuntia yhtämittaa pelipöydän ääressä, voivat tämän sitkeyden kyllä ymmärtää.

Hotellissakin oli päivän kuluessa tapahtunut kummia. Aamulla, ennen isoäidin pelisaliin lähtöä olivat kenraali ja Degrier päättäneet ottaa ratkaisevan askeleen. Saadessaan kuulla isoäidin yhä vielä aikovan koetella onneaan ruletin ääressä, lähtivät he tämän asuntoon viimeisen kerran suoraan keskustelemaan hänen kanssaan. Kenraali yritti ensin alussa avomielisesti tunnustaa kaikki. Hän ei salannut velkojaan eikä mieltymystään Blancheen ja teki kaiken voitavansa saavuttaakseen hyvällä tarkoituksensa, alentuipa oikein rukoilemaankin isoäitiä. Mutta kun näki kaikki puuhansa turhiksi, rupesi hän uhkailemaan, alkoi huutaa, polkea jalkaansa ja syyti solvauksia isoäitiä kohtaan: tämä oli, muka, häväissyt koko perheen ja tehnyt itsensä naurunalaiseksi koko kaupungissa.

"Niin, te olette häväissyt venäläisen nimen, armollinen rouva", kirkui hän, "täytyy turvautua poliisiin!"

Isoäidin kärsivällisyys vihdoin loppui, ja hän ajoi kenraalin kepillä ulos -- oikealla kepillä! Tämä sitten neuvotteli Degrierin kanssa, voisiko jollain tekosyyllä ehkä kutsua poliisin apuun. Voitaisiin sanoa, tuumi kenraali, että tämä muuten sangen kunnioitettava vanhus on menettänyt järkensä ja pelissä hävittänyt viimeisen roponsa, ja sentähden häntä mahdollisesti täytyisi ruveta pitämään silmällä. Degrier kohautteli olkapäitään ja hymyili kenraalin lapsellisille ehdotuksille. Tämä alkoi vihdoin puhua paljasta pötyä juoksennellen epätoivoissaan edestakaisin huoneessa. Ranskalainen näki, ettei tässä mikään enään auttanut. Iltapäivällä oli hän kadonnut hotellista; illalla sain kuulla hänen jättäneen sen ainaiseksi, ensin keskusteltuaan neiti Blanchen kanssa. Mitä ranskattareen tulee, oli hän samana aamuna tehnyt päätöksensä: hän ei enään tahtonut tietää mitään kenraalista, eipä edes päästänyt tätä puheilleenkaan. -- Pelisalissa tapasi kenraali hänet ruhtinas Nilskin käsivarressa ja koetti kaikin tavoin herättää heidän huomiotaan, mutta kumpikaan ei ollut häntä näkevinään. Samana iltana tuli neiti Blanchekin huomaamaan pettyneensä. Tuli näet ilmi että ruhtinas ei ollutkaan sellainen Kroisos kuin oli luultu, vaan köyhä raukka, joka vielä lisäksi koetti lainata rahojakin neiti Blanchelta, hän muka maksaisi takaisin, sitten kuin ensin olisi koettanut onneaan pelissä. Blanche tietysti raivostui, ajoi hänet heti tiehensä ja sulkeutui huoneeseensa.

Saman päivän aamuna olin käynyt hakemassa mr. Astleyta, mutta en tavannut häntä mistään, en hotellista enkä pelisalista. Päivällisellä hôtel d'Angleterressa ei häntä myöskään näkynyt. Mutta iltapäivällä klo 5:n aikaan satuin tapaamaan hänet asemalta tullessaan. Hän oli käynyt Frankfurtissa asioittensa tähden. Olisin mielelläni kysellyt häneltä Polinata, mutta en tiennyt, kuinka alottaisin ja mitä kysyisin. Sitäpaitsi olin varma, että tämä, kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta, sangen umpimielinen englantilainen ei sanallakaan mainitsisi sellaisesta, jonka oli aikonut pitää omana tietonaan. Kerroin hänelle isoäidistä, joka yhä vaan oli pelisalissa. Hän sanoi tahtovansa vielä kerran mennä tätä katsomaan sinne, sillä hän oli erittäin huvitettu tällaisista tapauksista. Senjälkeen me erosimme.

Polina oli kaiken päivää pysytellyt sisällä tai käynyt lasten kanssa puistossa kävelemässä. Kenraalin kanssa ei hän viime aikoina ollut paljon tekemisissä ja puhunutkin tälle vaan välttämättömimmistä asioista. Tänä päivänä täytyi kumminkin ratkaisun ja selvityksen heidän välillään tapahtua, sillä Polinakin oli saanut kärsiä viime aikaisista tapahtumista. Kummastuksekseni oli hän sangen tyynen ja rauhallisen näköinen, kun tapasin hänet lasten kanssa kävelyllä kylpypaviljongin läheisyydessä, ikäänkuin ne tapaukset, jotka saattoivat toiset melkein järjiltään, eivät olisi vähääkään häntä liikuttaneet. En aikonutkaan puhutella häntä, tervehdin vaan kaukaa ja hän nyökkäsi. Parooni Wurmerhelmin rettelön jälkeen en ollut kertaakaan puhunut hänen kanssaan. Siihen oli syynä jonkinlainen lapsellinen uhmailu, joka vähitellen muuttui vastenmielisyydeksikin. Minuun koski syvästi hänen loukkaava välinpitämättömyytensä. Kuinka hän voi niin pilkallisesti kohdella minua? Eikö hän itse ollut sallinut minun puhua rakkaudestani ja kylmänä katsellut kuinka se yhä kiihtyi kuluttavaksi intohimoksi? Jos minun tunteeni olisivat olleet hänestä vastenmieliset, miksei hän itse kieltänyt minua niistä puhumasta? Hänen käytöksensä raivostutti minua. En voinut enään kestää tätä äänettömyyttä. Kun nyt tapasin hänet kävelyllä, varmistuin päätöksessäni. Huoneeseen päästyäni otin kynän ja kirjotin seuraavat rivit:

"Polina Aleksandrovna! Minä näen selvästi tämän surullisen ilveilyn viimeisen näytöksen lähestyvän. Ei ole epäilystäkään, että teidänkin kohtalonne on vaarassa, kysyn siis vielä viimeisen kerran: tarvitsetteko minua vai ette? Edellisessä tapauksessa, jos vaan jollain tavalla voin teitä auttaa, _miten tahansa_, niin olen käskettävänänne. Jään muutamaksi päiväksi vielä tänne hotelliin ja pysyn huoneessani. Kirjoittakaa minulle tai kutsukaa minua heti, kun tarvitsette."

Suljin kirjeen ja lähetin palvelijan viemään sitä. Vastausta en pyytänyt. Kolmen minuutin kuluttua sanansaattaja palasi tuoden sen tiedon, että "käskettiin sanoa terveisiä."

Kello 7:n ajoissa kutsuttiin minut kenraalin luo. Hän oli huoneessaan, puettuna ulosmenoa varten, hattu ja keppi olivat sohvalla. Sisään astuessani seisoi hän keskellä lattiaa epätoivoisen näköisenä, pää painuksissa alas ja näytti puhelleen itsekseen. Tuskin oli hän huomannut minut, kun hän kiivaasti astui vastaani, tarttui molempiin käsiini ja veti minut sisälle. Sitten istui hän itse sohvaan ja painoi minut viereensä tuolille, yhä vaan pidellen käsistäni. Äkkiä tulvahtivat kyyneleet hänen silmistään ja vapisevalla, vaikeroivalla äänellä alkoi hän:

"Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa minut, pelastakaa! Armahtakaa, jumalan tähden!"

Pitkään aikaan en voinut ymmärtää, mistä oli kysymys. Hän puhui lakkaamatta, hokien: "Armahtakaa, armahtakaa!" Vihdoin ymmärsin niin paljon, että hän pyysi minulta neuvoa, että hän surussaan ja tuskassaan oli turvaantunut minuun saadakseen edes jollekulle puhua -- siinä kaikki. Hän näytti olevan aivan lopussa; viimeiset tapaukset olivat koskeneet häneen kovin. Hän väänteli käsiään, olipa heittäymällään polvilleenkin eteeni, jotta minä olisin mennyt -- neiti Blanchen luo ja koettanut taivuttaa tätä ottamaan hänet jälleen armoihinsa ja tulemaan hänen puolisokseen.

"Suokaa anteeksi, kenraali", huudahdin minä, -- "neiti Blanche ei kenties ole tähän asti minua ensinkään huomannutkaan. Mitä minä voin tehdä?"

Kaikki vastaväitteeni olivat kuitenkin turhia; hän ei ollenkaan ymmärtänyt minun puhettani, vaan jatkoi entiseen tapaansa. Alkoipa hän puhua isoäidistäkin, tietysti yhtä sekavasti koko ajan. Hän näytti yhä vaan odottavan apua poliisilta.

"Meillä", pauhasi hän vihoissaan, "meillä ei sellainen olisikaan mahdollista. Hyvin järjestetyssä valtiossa tiedetään kuinka sellaisia vanhoja höperöitä kohdella pitää. Hänet asetettaisiin siellä holhouksen alaiseksi! Niin, herraseni", jatkoi hän päättävästi, nousten äkkiä sohvasta ja kävellen edestakaisin lattialla -- "niin, hyvä herra, suvaitkaa huomata se ... meillä ei kursailla sellaisia vanhoja ämmiä ... ei, hyvä herra, niitä ei meillä ollenkaan kursailla."

Tämän sanatulvan kestäessä kääntyi hän alinomaan sen "hyvän herran" puoleen, joka hänen mielikuvituksensa mukaan oli eräässä nurkassa. Sitten heittäytyi hän taas sohvaan ja alkoi ääneen nyyhkyttää ja loruta päättömiä. Hän puhui Degrierista, isoäidistä, veloistaan, johtuen yhä uudelleen puhumaan Blanchesta, jonka uskottomuus oli nähtävästi antanut hänelle loppuiskun.

"Se kiittämätön, se kiittämätön", huudahteli hän tuskissaan. "Sanokaa, Aleksei Ivanovitsh, eikö tämä ole kiittämättömyyttä?"

Näin, etten voinut tehdä hänelle mitään. Ei ollut hyvä jättää häntä yksikseenkään, sentähden kehoitin erästä palvelijaa ja Fedossjaa pitämään häntä silmällä. Itse menin huoneeseeni. Mutta tuskin olin päässyt ovesta sisään, kun Potapytsh tuli käskemään minua isoäidin luo. Kello oli kahdeksan paikoilla ja isoäiti oli juuri palannut pelisalista lopullisesti menetettyään kaikki. Minä tapasin hänet istumassa tuolissaan; hän näytti lopen väsyneeltä ja kärsivältä. Marfa tarjosi hänelle teetä ja melkein väkisin pakotti hänet ottamaan sen. Isoäidin ääni ja puhuttelutapa tuntuivat kummallisesti muuttuneen.

"Tervetuloa, isäseni, Aleksei Ivanovitsh", sanoi hän hiljaa päätään nyökäten. "Anteeksi että vielä kerran vaivasin sinua. Suo anteeksi vanhalle mummolle. Sinne olen minä jättänyt kaikki, ystäväiseni, lähes satatuhatta ruplaa. Olit oikeassa, kun et enään tullut kanssani eilen. Nyt ei mulla ole äyriäkään. Mutta en tahdo enään hetkeksikään jäädä tänne. Kello 10 lähtee juna, siinä lähden. Olen lähettänyt hakemaan sinun englantilaistasi -- Astley, mikä lie -- jotta hän lainaisi mulle 3,000 frankia kahdeksaksi päiväksi. Minulla on, isäseni, kylliksi vieläkin. On kolme kylää ja kaksi taloa. Rahojakin on, en ottanut kaikkia mukaani. Sanon sitävarten, ettei hän epäilisi mitään... Kas, tuossa hän on itsekin. Totta tosiaan kunnon mies!"

Mr. Astley oli heti rientänyt isoäidin luo ja lainasi tälle arvelematta 3,000 frankia. Viipymättä kauvempaa, heitti hän hyvästit ja lähti.

"Nyt lähde sinäkin, Aleksei Ivanovitsh. Minulla on vielä toista tuntia aikaa, tarvitsen levähtää -- tuntuu kuin olisin rikkiruhjottu. Älä sinä minua toru, vanhaa hupsua. En tahdo enään moittia teitä nuoria kevytmielisyydestänne enkä liioin tuota onnetonta kenraalianne. Rahoja hän ei kuitenkaan minulta saa, hän on liian typerä mielestäni, vaikka enhän minä, vanha hupsu, ole viisaampi kuin hänkään. Jumala on rangaissut vanhoilla päivilläni minua ylpeydestäni. Hyvästi nyt! Marfusha, autas minua ylös."

Jätin isoäidin hyvästi ja lupasin tulla asemalle saattamaan. Hänen matkansa kovaonninen loppu olisi varmaan tehnyt minuun syvemmän vaikutuksen, jos eivät muut seikat tällä kertaa olisi enemmän kiinnittäneet huomiotani. En voinut istua sisällä huoneessani, menin käytävään ja juoksin rappuja alas vähän rauhoittuakseni ulkoilmassa. Kirjeeni Polinalle oli selvä ja vääjäämätön. Ratkaisu näytti olevan ovella. Degrier oli poissa sen mukaan kuin minulle oli kerrottu hotellissa. Jos en voi tulla Polinan ystäväksi, niin ehkä hän tarvitsee palvelijan. Jollain tavoin täytyy minun olla hänelle hyödyksi -- välitän edes hänen kirjevaihtoaan!

Vähän ennen junan lähtöä tulin asemalle ja autoin isoäitiä vaunuun. Hän oli ottanut yksityisvaunun itselleen ja palvelijoilleen.

"Kiitoksia, isäseni, uhrautuvasta avuliaisuudestasi", sanoi hän hyvästiä heittäissään. "Ja muistuta Praskovjaa eilisistä sanoistaan. Minä odotan häntä."

Minä lähdin kotiin. Tullessani kenraalin huoneen ohi tapasin Fedossjan ja kysyin häneltä, kuinka kenraalin laita oli. "Ei mitään hätää, isäseni", vastasi hän nolona. Tahdoin kumminkin itse nähdä tätä, mutta jäin ällistyneenä ovelle seisomaan, kun näin neiti Blanchen istumassa kenraalin rinnalla. Kumpikin oli mitä oivallisimmalla tuulellaan. Myöskin rouva de Cominges oli siellä ja sohvalla istuen katseli täynnä äidillistä arvokkaisuutta molempia lempiviä. Kenraali näytti ilosta hullaantuneen. Hän laverteli mielettömyyksiä. Kasvot hermostuneen naurun vääristäminä olivat tuhansissa rypyissä, jotta ei silmiäkään näkynyt. Kuulin Blanchelta itseltään, että tämä oli tullut vaan "kuivaamaan hänen kyyneleitään". Kenraali-parka ei tiennyt kohtalonsa olevan jo ratkaistun. Blanche oli nimittäin pannut jo tavaransa kuntoon matkustaakseen ensi aamujunalla Pariisiin.

En tahtonut häiritä näitä molempia onnellisia, vaan käännyin kynnykseltä ja menin huoneeseeni. Ovea avatessani äkkäsin erään olennon istuvan tuolilla akkunan luona. Hän ei liikahtanutkaan minun tullessani. Kiiruhdin hänen luokseen, ja -- sydämeni seisahtui: se oli Polina!

XII.

Minä huudahdin.

"Mikä teidän on", kysyi hän omituisella äänellä. Hän oli kalpea ja synkkä.

"Kuinka, mitä tämä on? Tekö? Täällä, minun luonani!"

"Kun tulen, tulen _ainiaaksi_. Se on tapani. Saatte kohta nähdä; sytyttäkää kynttilä."

Sytytin kynttilän. Hän nousi, tuli pöydän luo ja pani sille avonaisen kirjeen.

"Lukekaa", käski hän.

"Tämä, -- tämä on Degrierin käsialaa", huudahdin ottaessani kirjeen. Käteni vapisivat, ja sanat tanssivat silmissäni. Olen unohtanut kirjeen sisällyksen kokonaisuudessaan, mutta muistan hyvin erityisiä kohtia siitä. Jotenkin tähän tapaan se kuului:

"Mademoiselle", kirjoitti Degrier, "epämieluisat asianhaarat pakottavat mun viipymättä lähtemään täältä. Olette varmaan itsekin huomanneet mun tähän asti tahallani välttäneen ratkaisevaa selitystä välillämme, ennenkuin kaikki asiat olisivat kunnossa. Tämän vanhuksen, teidän sukulaisenne saapuminen tänne ja hänen kummallinen käytöksensä ovat tehneet lopun epäilyksistäni. Minun omat sotkeutuneet asiani eivät salli minun enään antautua mieluisain toiveitten valtaan, kuten tähän asti. Minä valitan sitä, mikä on tapahtunut; toivon kuitenkin, ettette käytöksessäni voine huomata mitään aatelis- ja kunnonmiehelle sopimatonta. Koska olen menettänyt melkein koko omaisuuteni isäpuolenne tähden, katson itseni oikeutetuksi tässä kiusallisessa asemassani koettaa pelastaa vielä jälelläolevan. Olen antanut Pietarissa olevien ystävieni tehtäväksi myydä yhden minulle pantatuista tiloista. Mutta kun tiedän kevytmielisen isäpuolenne tuhlanneen teidänkin omaisuutenne, olen minä päättänyt antaa anteeksi 50,000 frankia hänen veloistaan ja jättää teille tämän ylläolevan summan velkakirjat, jotta voitte laillista tietä hakea, mitä olette menettänyt. Minä toivon, mademoiselle, menettelyni olevan teille suureksi hyödyksi nykyisissä olosuhteissamme, ja toivon myöskin tällä menettelylläni täyttäväni velvollisuuteni aatelismiehenä ja kunnon miehenä. Olkaa vakuutettu, että teidän muistonne ei ole ikinä haihtuva sydämestäni."

"Selväähän se oli. Voitteko te muuta odottaakaan", sanoin minä Polinalle harmissani.

"Minä en ole mitään odottanut", vastasi hän näennäisesti tyynenä, vaikka luulin huomaavani hänen äänensä vavahdelleen omituisesti. "Olen jo aikoja sitten tehnyt päätökseni. Minä olen lukenut hänen kasvoistaan ajatuksensa ja olen tiennyt, mitä hänen sisällään piili. Hän luuli, etten niin helposti taipuisi, että pysyisin lujasti..." -- hän purasi huuleensa ja vaikeni. -- "Tahallani olen yhä enemmän halveksinut häntä", jatkoi hän hetken kuluttua, -- "minä tiesin liiankin hyvin, mitä minulla oli häneltä odotettavissa. Heti kun sähkösanoma perinnöstä olisi saapunut, olisin heittänyt hänen silmilleen sen summan, jonka tämä tolvana oli hänelle velkaa ja ajanut hänet ulos ovesta! Jo kauvan, kauvan olen minä vihannut häntä. Oi ennen hän ei ollut sellainen, mutta nyt, nyt... Millä riemulla minä viskaisinkaan hänelle nyt nämät 50,000 frankia ja sylkisin häntä!"

"Mutta hänen kenraalille palauttamansa velkakirjat? Lähettäkää ne takaisin."

"Ei käy laatuun."

"Se on totta, ei käy laatuun. Eihän kenraali nyt voisi... Entäs isoäiti", huudahdin äkkiä.

Polina katseli minua hajamielisenä ja tyytymättömänä.

Vihdoin sanoi hän ärtyisesti: "Mitäpä hyötyä isoäidistä olisi? Hänen puoleensa en kumminkaan aijo kääntyä... En aijo ruveta armoilla elämään", lisäsi hän närkästyneenä.

"Mutta mitäs on tehtävä", huudahdin minä, "ja kuinka, kuinka te voitte rakastaa tätä Degrieriä? Se konna! Tahdotteko, minä tapan hänet kaksintaistelussa? Missä hän nyt on?"

"Hän on Frankfurtissa ja aikoo viipyä siellä kolme päivää."

"Sanokaa sana vaan, ja minä lähden sinne huomenna, heti, ensi junalla", huudahdin mielettömässä kiihkossani.

Hän naurahti.

"Ja jos hän silloin sanoo teille: maksakaa ensin takaisin mun 50,000 frankiani. -- Mitä varten ryhtyä kaksintaisteluun? Tyhmyyksiä!"

"Mutta kuinka, millä tavalla sitten saamme nuo 50,000 frankia", huusin hampaitani kiristellen. "Niitä ei, totisesti, poljeta maasta silmänräpäyksessä! -- Kuulkaa, mitä sanotte mr. Astleysta", kysäsin yhtäkkiä.

Hänen silmänsä salamoivat kiukusta.