Part 6

Luonnollisesti ei voida välttää tässä ahdingossa riitaakaan, joka nousee silloin tällöin pelaajien joukossa. Sen ratkaisevat tavallisesti pelinhoitajat, mutta täytyypä poliisinkin joskus sekaantua asiaan. Kahdeksan pelinhoitajaa, joilla on täysi työ panoksien korjaamisessa ja voittojen maksamisessa, eivätkä voi paraalla tahdollakaan estää joskus syrjäisen anastamasta itselleen voittoa, varsinkin kun tuskin missään muualla tapaa niin paljon rosvoja kuin juuri näissä onnenjumalattaren temppeleissä. Yleisön joukossa oleskelevat siviilipukuiset poliisit pitävät mahdollisimman tarkkaan silmällä tällaisia epäilyttäviä olentoja ja kun sellainen tavataan itse teossa, saa hän siekailematta marssia putkaan. Kun salit ovat ahdinkoon asti täynnä, sattuu tällaisia häiriöitä tavallisesti joka viides tai kymmenes minutti. Varkauksia tapahtuu tietysti paljon useammin, kun taistelun kuumuudessa ei aina tule niin tyystin tarkastettua panoksia, ja lailliselta voittajalta usein puuttuu todistajia voidakseen saattaa varkaan syytteeseen. Se, jolta on varastettu, jättää tavallisesti hälinää välttääkseen asian sikseen, ja koettaa uudestaan onneaan.

Isoäiti oli, kuten sanottu, pelkkänä silmänä ja korvana tämän kirjavan hyörinän keskellä. Häntä huvitti erityisesti nähdä varkaita tartuttavan niskasta ja vietävän ulos salista. "Trente et quarante", jota pelataan korteilla, ei häntä miellyttänyt. Ruletti oli hänestä hupaisempaa, koska kuulat siinä pyörivät niin hauskasti. Häneen syttyi pian halu ruveta lähemmin tarkastamaan peliä. Ennenkuin tiesikään, oli kaksi palvelijaa jo arvanneet hänen toivomuksensa ja hommanneet hänelle paikan eturivissä, aivan lähellä ylikassanhoitajaa ja työntäneet hänen tuolinsa siihen. Pari avuliasta puolalaista, jotka olivat menettäneet koko omaisuutensa pelissä, ja nyt toimivat pelisaleissa jonkinlaisina vapaaehtoisina agentteina, asettuivat heti hänen viereensä auttaakseen häntä neuvoillaan. Takariveissä olevien katselijain joukossa, enimmäkseen englantilaisia herroja ja naisia, syntyi vilkasta liikettä, ja joka taholta suunnattiin lorgnetit "baboulinkaan". Myöskin pelinhoitajat tulivat tarkkaavaisiksi, huimapäinen pelaaja on aina huvittava ilmiö; ja seitsemänkymmenenviiden vuotias mummo, joka koettaa onneaan pelipöydässä, ei todellakaan ollut aivan jokapäiväistä nähtävää. Minäkin työnnyin pöydän luo ja asetuin seisomaan lähelle isoäitiä. Potapytsh ja Marfa olivat jääneet jonnekin ovensuun puoleen. Kenraali, Polina, Degrier ja neiti Blanche seisoivat lähellä katselijain joukossa. Isoäiti tarkasteli ensin pelaajain riviä ja terävällä, suoralla tavallaan kyseli minulta kainostelematta: "Kuka tuo on? Mikäs tuo on miehiään?"

Erittäin miellytti häntä eräs nuori mies, joka seisoi pöydän toisessa päässä ja pelasi hyvin suurista summista; hän oli jo, kuiskailtiin, voittanut 40,000 frankia ja kasa kultarahoja ja seteleitä oli pöydällä hänen edessään. Hän oli kalpea, silmänsä paloivat ja kätensä vapisivat. Hän oli alkanut arvelematta panna peliin kaikki, mitä käsiinsä sattui saamaan ja voitti yhä. Palvelijat hyörivät hänen ympärillään, asettivat hänelle tuolin ja pitivät tunkeilevia katsojia loitommalla hänestä -- runsaitten juomarahojen toivossa tietysti. Kokemuksesta he tiesivät, että onnelliset pelaajat eivät pidä niin tarkkaa lukua kourallisesta seteleitä. Yksi noista vapaaehtoisista agenteista oli liittynyt hänen seuraansa ja kuiskaili hänelle ystävällisiä neuvojaan -- hänkin tietysti saadakseen melkoiset hyväntekijäiset, mutta pelaaja tätä tuskin huomasikaan. Umpimähkään hän asetti panoksensa ja yhä vaan voitti. Nähtävästi hän oli kokonaan kadottanut käsitys- ja itsensähillitsemiskykynsä.

"Mutta sano toki hänelle", huudahti isoäiti kovin huolestuneena ja nyhkäsi minua, "sano toki, että hän nyt lopettaa, että hän kiireesti kokoo rahansa ja laputtaa tiehensä, muuten käy hänelle vielä huonosti." Hän oli aivan liikutettu, ikäänkuin olisi oma tappionsa ollut kysymyksessä.

"Missä on Potapytsh? Menköön Potapytsh hänen luokseen! Sano hänelle, sano toki -- missä se Potapytsh nyt kuhnailee? Lähde nyt, lähde vaan", huusi hän vihdoin itse tälle huonolla ranskankielellään.

Minä kumarruin hänen puoleensa ja kuiskasin täällä olevan kielletyn kovaan puhumasta, koska se häiritsee peliä ja meidät voidaan ajaa ulos sentähden.

"Sepä harmi! Hukka perii tuon nuoren miehen! Oma syynsä ... minä en jaksa häntä katsella, ihan päästäni huimaa. Pöllö!" Ja isoäiti kääntyi vihaisena katselemaan toisaanne.

Pelaajien joukkoon pöydän toisessa päässä ilmestyi nyt nuori nainen, mitättömän näköinen, rumanpuoleisen herrasmiehen seuraamana. Olin useita kertoja ennenkin tavannut hänet pelisaleissa. Hän tuli sinne vasta klo 11 ja lähti pois klo 2, ja pelasi joka kerta vaan tunnin ajan. Hänet tunnettiin jo ja asetettiin tuoli hänelle heti. Hän otti vähän kultarahoja ja muutamia tuhannen frankin seteleitä taskustaan ja alkoi kylmäverisesti ja harkiten asettaa panoksia, samalla merkiten pelin kulkua muistikirjaansa, josta sitten koetti numeroiden mukaan arvata voiton ja tappion vuoroja. Huomattavia summia hän panikin peliin ja voitti joka päivä 1, 2, korkeintaan 3,000 frankia ja lopetti heti kun oli saanut suunnilleen näin paljon. Hyvin tarkkaan katseli isoäiti häntä.

"No, tuo ei ainakaan menetä. Ymmärtää asiansa. Kuka hän on? Etkö sinä tiedä?"

"Ranskatar", vastasin minä kuiskaten, "seikkailija."

"Näkeehän sen linnun höyhenistä. Näyttää olevan terävät kynnetkin. Mutta selitä minulle nyt tätä peliä, sano kuinka asetetaan panokset."

Selitin isoäidille eri merkitsemistavat ja myöskin muutamia numeroyhdistelmiä. Hän kuunteli tarkkaavana ja näytti käsittävän selitykseni, joka olikin sitä helpommin ymmärrettävissä kun hän edessään näki esimerkkejä jokaisesta eri tavasta? Hän olikin hyvin tyytyväinen selityksiini.

"Mitä merkitsee _zero_? Pelinhoitaja, tuo kiharatukka, huusi juuri zero. Miksi hän korjasi kaikki rahat pöydältä? Sellaisen kasan, kaikki otti! Mitä se oli?"

"Zero, isoäiti, merkitsee nollaa, se on pankin voittonumero. Kun kuula sattuu nollalle, saa pankki korjata kaikki haltuunsa. Se pelaaja, joka sattuu saamaan nollan, voittaa panoksen 35-kertaisesti."

"Mitä sanot, 35-kertaisesti, ja usein sattuu? Mitäs ne pöllöt sitten eivät sille aseta panoksiaan?"

"Ei sille satu usein: yksi kolmestakymmenestäkuudesta isoäiti."

"Mitä hullua! Potapytsh, Potapytsh! Annas olla, minulla onkin rahaa mukanani -- kas tässä!"

Hän veti taskustaan täysinäisen kukkaron ja otti sieltä yhden fredrichsd'orin.

"Aseta heti paikalla zerolle!"

"Mutta, isoäiti, äskenhän juuri huudettiin zero. Viipyy kauvan, ennenkuin se sattuu uudestaan. Odottakaa edes tunnin verran ensin."

"Älä valehtele, pane zerolle!"

"Sallikaas, kenties saatte odottaa iltaan asti sitä. Voitte menettää tuhansia. On sitä ennenkin sattunut."

"Lorua, lorua! Sutta pelkää -- ei uskalla metsään. Mitä? Jokos se meni? Paneppas vielä!"

Toisen fredrichsd'orin kävi samoin, pantiin peliin kolmas. Isoäiti istui eteenpäin kurottauneena ja tuijotti hehkuvin katsein pyörivää kuulaa. Kolmaskin kultaraha meni menojaan. Isoäiti oli suunniltaan, löipä jo nyrkkinsäkin pöytään, kun pelinhoitaja zeron sijasta huudahti kolmekymmentäkuusi.

"Mitä", huudahti isoäiti. "Koska se kirottu zero tulee? Mutta sen pitää tulla! Se on tuon hirtehisen, tuon kiharapään syy. Hän ei päästä sitä tulemaan. Aleksei Ivanovitsh, pannaan kaksi fredrichsd'oria kerrallaan! Eikös tämä huono onni vihdoin ota loppuakseen."

"Isoäiti!"

"Aseta sinä vaan panos, aseta! Ei tässä sinun rahoillasi pelata."

Asetin kaksi fredrichsd'oria zerolle.

Kuula kiersi tavattoman kauvan. Vihdoin alkoi sen liike hidastua. Jännitettynä seurasi isoäiti sen kulkua, pusertaen kättäni niin lujasti, että olin vähällä kirkaista.

"Zero", huudahti pelinhoitaja.

"Näetkös, näetkös", riemuitsi isoäiti onnesta ja ilosta säteillen kääntyen puoleeni.

"Sanoinhan minä sen sulle heti. Ikäänkuin Herramme itse olisi käskenyt minun panna kaksi kultarahaa kerrallaan. Paljonkos minä nyt saan? Eipäs mulle maksetakaan. Potapytsh, Marfa, missä te olette. Missä kaikki meikäläiset ovat? Potapytsh, Potapytsh!"

"Odottakaa, isoäiti, odottakaa", kuiskasin hänelle. "Potapytsh seisoo oven suussa. Hän ei saa tulla tänne saakka. Kas tuossa, isoäiti, maksetaan teille voittonne, ottakaa."

Hänelle työnnettiin raskas käärö sinisessä paperissa, sisältävä 50 fredrichsd'oria ja sitäpaitsi erikseen 20 kultarahaa.

"_Faites le jeu messieurs, fait le jeu messieurs! Rien ne va plus_", huusivat pelinhoitajat kehoittaen uusiin panoksiin.

"Oi jumalani, me myöhästymme; pyörä väännetään kohta, aseta panos, aseta", hätäili isoäiti, "älä vitkastele, pikemmin", läähätti hän nykien minua kaikin voimin.

"Millekäs minä sen asetan, isoäiti?"

"Zerolle tietysti, yhä vaan zerolle. Ja niin suuri panos kuin suinkin. Paljonkos meillä on? Seitsemänkymmentä fredrichsd'oria? Älä vitkastele. Kaksikymmentä fredrichsd'oria kerrallaan."

"Miettikäähän kuitenkin, isoäiti! Toisinaan sattuu zerolle vaan kerran kahdesta sadasta. Te menetätte kaikki rahanne, saadaanpas nähdä."

"Älä lörpöttele, aseta panos", huusi hän hurjana. "Kas, nyt väännetään heti pyörää."

"Pelisääntöjen mukaan ei zerolle saa panna enempää kuin 12 fredrichsd'oria kerrallaan", intin minä; "nyt olen ne pannut, siinä ovat."

"Miksei saa? Taidat valehdella. Musjö, musjö", huusi hän pelinhoitajalle, joka istui hänen vasemmalla puolellaan ja valmistausi vääntämään pyörää, "combien zero? Douze? Douze?" [Paljonko zero? Kaksitoista?].

Selitin kiireesti pelinhoitajalle, mitä hän tarkoitti.

"Kaksitoista fredrichsd'oria, rouvaseni", vastasi tämä kohteliaasti.

"No niin, eihän sille sitten mitään mahda. Pane 12 fredrichsd'oria peliin."

"Le jeu est fait" [panos on täysi], huudahti kassanhoitaja. Pyörä kieppui. Kuula osui 13:lle. Olimme menettäneet.

"Vielä kerran, vielä kerran, aseta panos vielä kerran", huusi isoäiti. En uskaltanut vastustella, kohautin olkapäitäni ja panin uudestaan 12 fredrichsd'oria peliin. Isoäiti katseli vavisten pyörän kieppumista.

"Luuleeko hän todellakin nytkin voittavansa zerolla", ajattelin ihmetellen katsellen häntä.

Kuta hitaammin kuula vieri, sitä kirkkaammin alkoivat hänen kasvonsa loistaa. Hän näytti varmalta voitostaan ja odotti joka silmänräpäys pelinhoitajan huutavan "Zero".

"Zero", huudahti pelinhoitaja.

"Mitä!!" Isoäiti oli hurjana ihastuksesta. Tällä hetkellä tunsin itsekin olevani pelaaja. Käteni ja jalkani vapisivat, veri syöksyi päähäni. Todellakin oli harvinaista, että kolme kertaa niin vähässä ajassa sattui zerolle. Kaksi päivää sitten olin kyllä itse osunut näkemään samanlaisen tapauksen, mutta eräs vieressä olijoista vakuutti silloin, ettei zerolle koko edellisenä päivänä ollut sattunut kuin yhden ainoan kerran. Hän oli merkinnyt kirjaansa jokaisen esille tulevan numeron. Isoäidin melkoinen voitto herätti suurta kunnioitusta häntä kohtaan yleisön keskuudessa ja pelinhoitajassakin. Erittäin kohteliaasti maksettiin hänelle voittamansa summa: 4,000 guldenia seteleissä ja 20 fredrichsd'oria kullassa.

Tällä kertaa ei isoäiti ajatellutkaan huutaa Potapytshia, muuta oli hänellä nyt mielessä. Hän näytti sangen levolliselta, mutta sisällinen kuume oli kuitenkin vallannut hänet.

"Kuinka suuri summa korkeintaan on sallittu panna peliin, Aleksei Ivanovitsh", kysyi hän minulta muuttuneella äänellä.

"4,000 guldenia", vastasin minä.

"Pane sitten nämät 4,000 guldenia punaselle" käski hän.

Tottelin viipymättä. Pyörä kieppui.

"Punanen", huusi pelinhoitaja. Isoäiti oli taas voittanut 4,000 guldenia, joten hänellä nyt, paitsi kultarahoja oli 8,000 edessään.

"Taas 4,000 punaselle", komensi hän. Panin taas peliin 4,000.

"Punanen", huusi pelinhoitaja uudelleen.

"Siis yhteensä 12,000. Anna tänne ne. Pane kultarahat kukkaroon. Kylliksi jo! Kotiin! Työntäkää pois minun tuolini!"

IX.

Pyörillä varustettu kantotuoli lykättiin ovelle. Isoäiti säteili ilosta. Kaikki meikäläiset ympäröivät hänet onnitellen hänen voittonsa johdosta. Hänen käytöksensä omituisuus unohdettiin, eikä kenraalin tarvinnut enään pelätä joutuvansa yleisön silmissä häpeään tämän kummallisen sukulaisensa tähden. Iloisesti hymyillen hän ehätti onnittelemaan isoäitiä. Hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka hämmästyttävän vaikutuksen tämä oli kaikkiin tehnyt, vaikka täällä olikin totuttu näkemään merkillisyyksiä. Kaikkialla kuuli puhuttavan vaan isoäidistä, häneen osoiteltiin ja koetettiin päästä niin läheltä kuin suinkin näkemään häntä. Mr. Astleyn veivät muutamat maanmiehensä syrjään, eivätkä antaneet hänelle rauhaa, ennenkuin olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi. Muutamat ylvästelevät naiset, jotka olivat läheltä katselleet hänen pelaamistansa, töllistelivät nyt kahden vaiheilla häntä kuin mitäkin ihmettä. Degrier hyöri hänen ympärillään kuin kärppä.

"Mikä voitto", huudahti hän.

"Se oli rohkeutta", lisäsi neiti Blanche mielistelevästi hymyillen.

"Niin, nähkääs, tuskin olin istunut, kun mulla jo oli kaksitoistatuhatta guldenia kädessäni! Sanoinko kaksitoistatuhatta? Entäs kulta! Kaikkiaan lähes kolmetoistatuhatta. Paljonkos se on meidän rahassamme? Kuusituhatta ruplaa, vai?"

Minä selitin hänelle sen nykyisen ruplakurssin mukaan olevan paljon enemmän, lähes kahdeksan tuhatta.

"Oikeinko todella, kahdeksan tuhatta! Mitäs te istutte kädet ristissä ettekä tee mitään! Potapytsh, Marfa, näittekö?"

"Äitiseni, onko se mahdollista? Niin monta tuhatta", huudahti ihmeissään Marfa.

"Tuossa on teille viisi kultarahaa kummallekin, kas niin!"

Potapytsh ja Marfa ottivat rahat ja suutelivat kiitollisina hänen käsiään.

"Kantajienkin pitää saada fredrichsd'orinsa kumpaisenkin. Anna ne heille, Aleksei Ivanovitsh! Mitäs lakeijat tuossa kumartelevat? Onnittelevat kai. Anna heillekin fredrichsd'orinsa."

"Madame la princesse ... maanpakolais-raukka, kovan onnen vainooma ... venäläiset ruhtinaat ovat aina niin jalosydämisiä..." mankui eräs epäilyttävän näköinen herrasmies, mustaviiksinen, nukkavieru päällystakki ja kirjavat liivit yllään, ojentaen isoäidille hattuaan.

"Anna hänellekin fredrichsd'orinsa ... ei, kaksi! Riittää jo, tästä ei muuten tule loppuakaan. Viekää minut täältä! -- Praskovja", sanoi hän kääntyen Polinaan, kun kantotuoli oli nostettu ylös, "huomenna minä ostan sulle hamekankaan; ja tuokin, mademoiselle ... mikä hänen nimensä taas onkaan ... mademoiselle Blanche, voi myöskin kernaasti saada minulta uuden leningin. Sano se hänelle, Praskovja."

"Sydämellinen kiitos, madame", sanoi neiti Blanche niiaten ja miellyttävästi hymyillen isoäidille, heittäen samassa pilkallisen katseen Degrieriin ja kenraaliin. Kenraali oli hämillään. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, kun vihdoinkin onnellisesti päästiin kävelypuistoon.

"Ja Fedossja, mitäs hän tästä sanonee", puheli isoäiti. "Mahtaa hän ihmetellä. Leningin hänkin tarvitsee."

Hän ei unohtanut ketään -- Fedossjankin, kenraalin lastenhoitajan piti saada ottaa osaa hänen iloonsa.

"Kuule, Aleksei Ivanovitsh, anna tuolle kerjäläisellekin jotain."

Tiellä kohtasimme rääsyisen, koukkuselkäisen kerjäläisen, joka tylsästi katseli meitä.

"Ehkei hän olekaan kerjäläinen, isoäiti, vaan joku vetelehtijä, joka ei ansaitse apua."

"Vaiti! Anna hänelle kultaraha."

Tein hänen mieliksensä. Tuntematon, joka haiskahti kovin viinalta, katseli minua höperön näköisenä ja otti rahan kiitosta sanomatta.

"No sinä, Aleksei Ivanovitsh, etkös sinä vielä ole koettanut onneasi?"

"En, isoäiti."

"Mutta kyllä sinulla silmät niin kiiluivat, näinhän minä."

"Kyllä minä vielä koetankin, aivan varmaan."

"Aseta sinä vaan zerolle! Saat nähdä! Paljonkos sulla on rahoja?"

"Kaikkiaan 20 fredrichsd'oria, isoäiti."

"Se ei ole paljon. Minä lainaan sulle 50 fredrichsd'oria, jos tahdot. Yhden käärön saat itseäsi varten. Mutta sinä, isäseni, älä odotakaan, sinulle en anna", sanoi hän äkkiä kääntyen kenraaliin. Tämä säpsähti, mutta ei vastannut. Degrier rypisti otsaansa.

"Piru vie, se on kauhea akka", mutisi hän hampaittensa välistä kenraalille.

"Kerjäläinen, taas kerjäläinen", huudahti isoäiti kiireesti. "Aleksei Ivanovitsh, anna hänelle kultaraha."

Hänen tarkottamansa kerjäläinen oli pitkään palttooseen puettu vanha ukko, paksu ryhmysauva kädessä -- varmaan entinen sotilas. Ojentaessani hänelle rahaa, peräytyi hän nopeasti askelen ja katseli minua loukkaantuneen näköisenä.

"Mitä saakelia te minusta tahdotte", karjasi hän minulle lisäten päälliseksi puolen tusinaa haukkumasanoja.

"Antaa sen olla, hölmön", sanoi isoäiti heilauttaen kättään. "Kas niin, kiiruhtakaa! Kohta on päivällisen aika. Senjälkeen vähän levähdän ja sitten takaisin taas."

"Te aijotte vielä lähteä pelaamaan, isoäiti", huudahdin kummastuneena.

"Mitäs sinä sitten ajattelit? Luuletko, että aijon istua täällä ja katsella teidän happamia naamojanne?

"Mutta, madame", virkkoi nyt Degrier, "onni voi kääntyä, te voitte menettää kaikki -- varsinkin sillä tavalla pelatessanne. Se olisi hirveätä."

"Te menetätte aivan vannaan", vakuutti neiti Blanchekin.

"Mitäs se teihin kuuluu? Enhän minä teidän rahojanne menetä, omiani ne ovat", huudahti isoäiti suutahtaneena. "Mihin mr. Astley on joutunut", kysyi hän minulta.

"Hän jäi pelisaliin isoäiti."

"Vahinko; hän on niin kunnon mies."

Hotelliin päästyämme tapasimme ensin ovenvartijan, jolle isoäiti tietysti heti ilosta loistavin silmin kertoi voitostaan. Kun hän oli tullut asuntoonsa, kutsutti hän luokseen Fedossjan, antoi hänelle 3 fredrichsd'oria ja käski sitten kiireesti kattaa pöydän. Hän söi yksinään. Fedossjan ja Marfan piti hän sisällä luonaan. Näilläkös riitti puhetta!

"Minä näen kyllä, äitiseni, näen kyllä teidät", porisi Marfa, "ja minä sanon Potapytshille: 'mitähän äitisemme nyt aikonee?' Ja pöydällä on semmoiset kasat rahaa, semmoiset kasat, ystäväiseni! En minä ole ikinä nähnyt sellaista rahanpaljoutta. Ja ympärillä istuu herrasväkeä, pelkkää herrasväkeä. 'Mistähän', sanon Potapytshille, 'mistähän tää kaikki herrasväki on tullutkaan?' Ajattelen: itse pyhä Jumalan Äiti häntä auttakoon. Rukoilen teidän puolestanne, äitiseni, sydämeni jähmettyy, ihan jähmettyy, vapisen, koko ruumiini vapisee. Auttakoon häntä Jumala, ajattelen, ja kas, Jumala auttoikin. Siitä asti, äitiseni, minä vapisen, yhä vieläkin vapisen."

"Kello 4 siis, Aleksei Ivanovitsh, ole valmiina, lähdemme", sanoi isoäiti hyvästiä heittäissään. "Äläkä unohda lähettää tohtoria luokseni, mun täytyy juoda terveysvettä. Älä unohda, ole hyvä."

Olin ikäänkuin typertynyt jättäissäni isoäidin. Koetin kuvitella, kuinka meikäläisten nyt kävisi, ja mihin suuntaan asiat alkaisivat kallistua. Huomasin heidän kaikki, erittäin kenraalin, olevan aivan ymmällä. Isoäidin tulo, hänen ilmestymisensä keskellemme hartaasti odotetun kuolinviestin sijasta, oli kerrassaan tehnyt tyhjäksi heidän järjestelmälliset suunnitelmansa ja kauhulla näkivät he eukossa vielä piilevän elinvoiman. Markiisi ja neiti Blanche eivät alussa näyttäneet menettäneen kaikkea toivoansa, vaikka isoäiti peittelemättä selitti, ettei kenraalin olisi häneltä mitään odottamista. He olivat varmaankin laskeneet, että tämä viaton sielu kietoutuisi heidän pauloihinsa ja se suosiollinen vaikutus, jonka ranskattaren keikailu oli tehnyt isoäitiin, näytti osoittavan heidän otaksumisensa oikeiksi. Nyt, nähtyään isoäidin pelipöydässä, esiintyi hän heille aivan toisessa valossa. He tulivat huomaamaan, että tämä itsepäinen, vanha luonnonihminen ei niin helposti antaisikaan vetää itseään nenästä, ja että kenraalin oli mahdoton päästä hänen suosioonsa. He olivat tulleet vakuutetuiksi, että hän mieluummin hävittäisi pelissä koko omaisuutensa, kuin antaisi hänelle kopeekkaakaan. Aivan yhtäkkiä näytti pelaajaluonto heränneen tässä 75-vuotiaassa vanhuksessa. Hän iloitsi voitostaan kuin lapsi, hän tahtoi voittaa enemmän, vielä enemmän, niin -- kaikki ja tietysti hän sitten myöskin menettäisi kaikki.

Jonkinlaisella vahingonilolla minä huoneeseeni mennessäni kuvittelin sitä harmia ja katkeruutta, jota nämät juonittelijat tuntisivat huomatessaan saaliin luiskahtavan käsistään. Mitä tuskia he mahtoivatkaan kärsiä isoäidin istuessa täysine kukkaroineen pelipöydässä, henkeä pidättäen ja hehkuvin katsein seuraten kierivää kuulaa! Ja kuinka uhkaavasti hän vielä kerran kotimatkalla oli sanonut kenraalille ei nytkään antavansa tälle mitään, vaikka jakeli kultarahoja oikealle ja vasemmalle. Ajatus, että tekisi kenraalin vallan perinnöttömäksi, näytti järkähtämättömästi juurtuneen hänen mieleensä, ja sellainen on sangen arveluttavaa hänen ikäisessään ihmisessä.

Syvissä mietteissäni olin kokonaan unohtanut Polinankin kohtalon riippuvan isoäidistä. Hän oli kumminkin sangen vähän ansainnut minun osanottoani; häntä kohtaan olisi minun pitänyt tuntea vihaa eikä myötätuntoa. Vaadinhan häneltä niin mitättömän vähän, ainoastaan hitusen ystävyyttä ja luottamusta. Miksi ei hän avaa sydäntään minulle nähdessään, että tunnen ja elän ainoastaan hänelle, että mielelläni uhraisin kaikki voidakseni edes osaksikaan helpottaa hänen huoliansa? Minkätähden aina tämä pilkka, ylenkatse ja halveksiminen, kun hän joskus on pakoitettu sanomaan minulle enemmän kuin itse olisi tahtonut? Lopulta kumminkin kaikki selviää itsestään. Minä aavistan Polinankin täytyvän pian ottaa ratkaisevan askelen. Kuinka on tämä kaikki päättyvä? Itseäni en saa ajatella, vaikka seisonkin tässä köyhänä, paikkani menettäneenä vieraassa maassa, vaivaiset kaksikymmentä fredrichsd'oria taskussani, eikä minulla ole mitään, jota omakseni kutsuisin, muuta kuin unelma -- unelma voitetusta sadastatuhannesta. Mutta ei, toinenkin unelma täyttää minun sieluni, se välkkyy mielessäni valvoissani ja nukkuissani ja sulautuu tuon toisen unelman kanssa joskus yhdeksi ainoaksi haavekuvaksi: sellainen unelma, että Polina joskus tulee minun luokseni ja kuiskaa: "Rakastanhan minä sinua..."

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena olin ehtinyt kolmanteen kerrokseen kun äkkiä katsahdin ylös ja hätkähdin: kenraalin asunnon ovella seisoi Polina. Hän näytti odottaneen minua ja viittasi lähemmäksi.

"Polina Aleksandrovna..."

"Hiljaa", kuiskasi hän.

"Kuinka te säikäytitte minut! Juuri minä tulen ja ajattelen teitä -- oli kuin joku olisi koskettanut minua. Katson ylös ja te seisottekin yhtäkkiä edessäni. Ihan kuin sähkökipinä olisi teistä singahtanut minuun."

"Säästäkää sukkeluuksianne", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Minä pyydän teitä tekemään itselleni erään palveluksen: viekää tämä kirje mr. Astleylle. Niin pian kuin suinkin, minä pyydän teitä. Vastausta ei tarvita. Hän itse..." Polina keskeytti lauseensa.

"Mr. Astleylleko", kysyin kummastuneena. Mutta Polina oli jo kadonnut ovelta.

"Vai niin, he ovat siis kirjevaihdossa", ajattelin minä. Lähdin etsimään mr. Astleyta, mutta hotellistaan en häntä löytänyt. Sattumalta vihdoin tapasin hänet tullessani kotiinpäin; hän ratsasti puistossa muutamien maanmiestensä kanssa. Minä viittasin hänelle, hän pysähytti, ja minä annoin hänelle kirjeen. Kiireesti kannusti hän hevostaan, emme olleet ehtineet vaihtaa silmäystäkään. En oikein tiedä, olinko mustasukkainen tällä hetkellä. Mieleni oli niin lamassa, että minusta näytti kaikki yhdentekevältä, en ollut edes halukas tietämään kirjeen sisältöä. "Hm! Hän on siis Polinan uskottu", juolahti vaan mieleeni. En uskonut hänen rakastavan mr. Astleyta. Nyt hänellä ainakin oli muuta ajateltavaa kuin rakkaus.

Tuskin olin tullut hotelliini kun sekä ovenvartija että hovimestari kiiruhtivat minulle ilmoittamaan, että minua oli jo kolme kertaa käyty kysymässä ja etsitty kaikkialta. Minua oli käsketty niin pian kuin suinkin menemään kenraalin luo. En ollut ensinkään halukas nyt antautumaan keskusteluihin kenraalin kanssa, päätin sentään tehdä hänen hartaan -- kuten minusta tuntui -- toivomuksensa mukaan ja lähdin sinne. Tapasin hänet työhuoneessaan markiisin ja neiti Blanchen seurassa, jolla tällä kertaa ei ollut äitiänsä mukana. Rouva Cominges näytteli osaansa vaan erityisissä tilaisuuksissa; asioimistoimet hoiti neiti Blanche aivan yksinään. Luulenpa, ettei hänen "äitinsä" ollut niiden perillä ensinkään.