Part 5

"Matkustaja, me olemme hyvät tuttavat; hän on myöskin kenraalin tuttava."

"Englantilainen siis. Kas, kuinka hän tuijottaa minuun sanattomana. Minä muuten pidän englantilaisista. No, eteenpäin, suoraan heidän asuntoonsa. Missä he asuvat?"

Minä nousin hotellin leveitä rappuja ja isoäitiä [sana "babushka", isoäiti, mummo käytetään Venäjällä yleensä tuttavallisesti puhuteltaessa vanhoja naisia] kannettiin perässäni. Kulkueemme herätti huomiota; kaikki vastaantulijat pysähtyivät katselemaan meitä. Hotelli, jossa asuimme, pidetään paraana, hienoimpana ja kalleimpana näillä paikoilla. Alituisesti tapaa rapuilla ja käytävissä ylhäisiä naisia ja kunnianarvoisia englantilaisia. Kysymyksiä sateli palvelijoille, joihin isoäiti oli tehnyt mahtavan vaikutuksen. He eivät voineet kumminkaan selittää muuta kuin että tulija oli ylhäinen ulkomaalainen, venäläinen kreivitär ja "grande dame", ja että hän ottaa haltuunsa saman huoneuston, jossa viikko sitten asui N:n suuriherttuatar. Isoäiti myöskin puolestaan piti huolta siitä, että ohikulkijat hänet huomasivat. Hän tarkasteli jokaista vastaantulijaa uteliaasti, kyseli kovalla äänellä minulta heidän nimiään ja kääntyi kursailematta katselemaan jokaista, joka herätti hänen huomiotansa. Hän oli muhkea, kookas ja ryhdikäs, sen voi nähdä hänen kantotuolissa istuessaankin. Suuri, harmaa pää voimakkaine piirteineen oli pystyssä ja terävät silmät katselivat ylpeästi ja uhkaavasti. Hänen koko olentonsa oli luonnollinen ja teeskentelemätön. Huolimatta korkeasta ijästään -- hän oli 75-vuotias -- olivat hänen kasvonsa eheänväriset, hampaansa hyvin säilyneet. Musta silkkipuku ja valkea myssy sopivat hänelle mainiosti.

"Hän huvittaa minua sanomattomasti", kuiskasi englantilainen minulle noustessamme rinnakkain portaita.

"Hän on saanut tietää sähkösanomista", ajattelin minä, "Degrierinkin tuntee, neiti Blanche on ainoa, josta hänellä ei näytä olevan tietoja."

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että vaivoin voin hillitä vahingoniloani ajatellessani sitä rajuilmaa, joka kohta riehuisi kenraalin yllä. Ensi hämmästyksestä toinnuttua otin suurimmalla mielihyvällä ollakseni "baboulinkan" oppaana.

Meikäläiset asuivat, kuten sanottu, kolmannessa kerroksessa. Ilmoittamatta tulostamme, naputtamatta edes ovelle, tempasin sen auki ja sisään kannettiin isoäiti riemusaatossa. Kaikki meikäläiset olivat ikäänkuin sopimuksesta kokoontuneet kenraalin työhuoneeseen. Kello oli 12, ja minusta näyttivät he juuri päättäneen lähteä retkeilylle ratsain ja vaunuilla. Komeaan seuraan me satuimmekin: siellä oli kenraali Polinan, lasten ja niiden hoitajattaren kera, markiisi Degrier, neiti Blanche äitineen; eräs venäläinen ruhtinaanalku ja saksalainen löytöretkeilijä, molemmat viimemainitut meikäläisten uusimpia tuttavia. Isoäidin kantotuoli asetettiin keskelle lattiaa, kolmen askeleen päähän kenraalista. Jumalani, tätä näkyä en ikänä unohda! Meidän sisäänastuessamme näkyi kenraali juuri keskustelevan jotain Degrierin kanssa. Tässä täytyy minun huomauttaa, että viime aikoina olivat neiti Blanche ja markiisi osoittaneet suurta huomaavaisuutta ruhtinaalle, luultavasti hän oli aijottu näyttelemään erityistä osaa heidän ilveilyssään kenraalin kanssa. Yleensä näytti hilpeä ja tuttavallinen, vaikka vähän teeskennelty mieliala seurueessa vallitsevan. Kun kenraali näki isoäidin, tyrmistyi hän ja sanat tarttuivat kurkkuunsa. Kuin basiliskikäärmeen katseen lumoamana seisoi hän ja tuijotti isoäitiin. Tämä istui liikahtamatta, äänetönnä, mittaellen häntä juhlallisin, taistelunhaluisin ja voitollisin katsein. Muut seisoivat mykkinä tämän merkillisen tervehdyksen aikana, Degrierin kasvoilla kuvastui hämmästys ja pelko, neiti Blanche kulmakarvat koholla ja suu auki katseli sekapäisenä isoäitiä. Polina vuoroin vaaleni ja punastui, ruhtinas ja löytöretkeilijä eivät tietysti ymmärtäneet mitään tästä kaikesta ja mr. Astley oli tapansa mukaan äänetönnä ja ujona vetäytynyt syrjään.

"Kas, tässä minä olen -- sähkösanoman sijasta", sanoi vihdoin isoäiti katkaisten äänettömyyden. "Ette kai odottaneetkaan."

"Antoni da Vasiljevna ... armas täti ... millä tavalla te..." änkytti onneton kenraali.

Jos isoäiti olisi vielä muutamankaan sekunnin ollut puhumatta, olisi kenraali saanut halpauksen.

"Mitä, millä tavalla? Istuin vaunuun ja tulin. Sitä vartenhan meillä on rautatiet. Ja te kaikki luulitte minun jo oikaisseen koipeni ja jättäneen teille perinnöt. Minä näet tiedän, että sinä olet täältä sähkösanomia lähettänyt. On tainnut niistä mennä kauniit rahat. Täältä asti tulee kalliiksi. Mutta minäpäs otinkin ja lähdin tänne. Tuo on se ranskalainen? Monsieur Degrier, luulen mä."

"Kyllä, rouvaseni", puuttui ranskalainen puheeseen, "uskokaa, minä olen niin ihastunut ... se on ihmeellistä ... nähdä teitä täällä ... mikä iloinen yllätys..."

"Kylläpäs olikin iloinen; tunnen minä sinut, ilveilijä sinä olet, semmonen. Minä en usko sinua ollenkaan", -- hän uhkasi sormellaan. "Kukas tuo sitten on", kysyi hän neiti Blanchea osoittaen. "Koketti ranskatar, ratsupuvussa, piiska kädessä, näyttää lyöneen sillä. Täkäläisiä, vai?"

"Se on neiti Blanche de Cominges, ja hänen äitinsä, rouva de Cominges on tässä; he asuvat täällä hotellissa", esittelin minä.

"Onkos tytär naimisissa", kysyi isoäiti kursailematta.

"Neiti de Cominges on tietysti naimaton", vastasin niin kunnioittavasti kuin suinkin ja alentaen tahallani ääntäni.

"Entäs iloinen?"

Tähän kysymykseen en osannut vastata.

"Eikö hänen seurassaan tule ikävä? Ymmärtääkö hän venäjää? Degrierkin oppi Moskovassa ollessaan solkkaamaan muutaman lauseen."

Minä selitin hänelle, että neiti de Cominges ei koskaan ole ollut Venäjällä.

52

"Bonjour" [hyvää päivää], huudahti isoäiti äkkiä kääntyen neiti Blancheen.

"Bonjour, madame", vastasi tämä niin juhlallisesti ja kunnioittavasti kuin suinkin voimatta kuitenkaan salata kummastustaan tämän omituisen tervehdyksen johdosta.

"Kas vaan, kuinka hän luo kainosti katseensa alas, kuinkahan on olevinaan herttainen ja teeskentelee. Hetihän sen linnun tuntee: näyttelijätär, luulen ma. Minä asun tässä alhaalla", hän kääntyi kenraalin puoleen, "tulen sun naapuriksesi. Kai se on sinusta hyvinkin hauskaa?"

"Oi, tätikulta, olkaa vakuutettu minun vilpittömistä tunteistani", huudahti kenraali. Hän oli jo jotenkuten toipunut ja koska hän mielellään esiintyi kaunopuhujana, alkoi nytkin laveasti esittää: "Me olimme niin huolissamme, niin levottomat niistä ikävistä uutisista, joita saimme teidän terveydestänne ... me saimme niin toivottomia sähkösanomia, ja yhtäkkiä..."

"Jo riittää, valehtelet", keskeytti äkkiä isoäiti.

Kenraali ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan:

"Kuinka voitte uskaltaa sellaiselle matkalle, teidän ijällänne ja heikolla terveydellänne! Yllätys oli niin arvaamaton ja samalla niin ... no, me koetamme kaikin tehdä teidän olonne täällä niin hupaiseksi kuin suinkin". Näitä sanoja seurasi liehakoiva, makea hymyily.

"No niin, riittää jo. Joutavia. Lörpöttelet tapasi mukaan. Kyllä minä tulen yksinänikin toimeen. Tai olkoon menneeksi, en minä pahaa muistele. Kuinka, kysyt. Aivan yksinkertaisesti: Mitä siinä on ihmettelemistä? Terve, Praskovja! Mitä kuuluu?"

"Tervetullut, isoäitiseni", vastasi Polina, mennen hänen luokseen. "Oletteko ollut kauvankin matkalla?"

"Se nyt oli ainakin järkevä kysymys. Nämä vaan: ah ja oh! Kuulehan kuinka kävi: makasin ja makasin ja minuakos tohtoroitiin, kunnes viimein suutuin, ajoin tohtorit suohon ja tuotin Pyhän Nikolain kirkonvartijan luokseni. Hän oli yrteillä parantanut erään samaa tautia potevan akan. Paransipa minutkin. Kolmantena päivänä aloin hikoilla ja voin nousta sängystä. Kokoontuivat taas minun medisiinarini, panivat lasit nenälleen ja alkoivat houkutella: 'Jos nyt', sanoivat, 'lähdette kylpylaitokseen ulkomaille, tulette vallan terveeksi.' No, mikseikäs en lähtisi, ajattelin. Nämät taas viisaat päänsä yhteen. Alkoivat huutaa ai ja oi; minä en muka kestäisi sitä, matka olisi liian rasittava j.n.e. Mutta minä panin kapineeni kokoon -- se oli viime perjantaina -- otin tytön ja Potapytshin mukaani, istuin rautatievaunuun ja lähdin. Kantajia oli joka asemalla, parilla kopeekalla kantoivat he tuolini mihin halusin. Teillä on pulska asunto", sanoi hän yhtäkkiä, katsellen ympäri huonetta. "Mistä sinä olet saanut rahoja isäseni. Kaikkihan sinä jo olit pantannut. Kuinka paljon sulla on velkaa yksin tuolle ranskalaiselle? Tiedänhän minä kaikki, kaikki!"

"Mutta minua kummastuttaa, rakas täti..." alkoi kenraali hyvin hämillään, "minä en luullut tarvitsevani mitään silmälläpitoa. Muuten minun menoni eivät ensinkään ole tulojani suuremmat; me elämme sangen vaatimattomasti täällä..."

"Sinun tulosi! Kuulkaas vaan! Olethan sinä jo ryöstänyt tyhjäksi omat lapsesikin. Kyll' olet kaunis holhooja!"

"Tämän jälkeen ... tällaisien sanojen perästä ... minä en enään tiedä...", puhui kenraali suuttuneena.

"Mitä sinä et tiedä? Ehk'et sinä malta ruletin äärestä lähteä? Kaikki olet kai jo pelissä menettänyt?"

Kenraali oli niin säikähtynyt tästä odottamattomasta hyökkäyksestä, ettei kyennyt heti vastaamaan.

"Ruletin äärestä? Minä? Minun asemassani...? Ajatelkaa, täti, mitä te puhutte! Näyttää kuin olisitte vielä sairas..."

"No, älä sinä vaan valehtele, älä valehtele, isäseni. Kyllä minä tiedän, ei sinua sieltä vähällä saa lähtemään. Minä tahtoisin kerran nähdä sen teidän rulettinne. Vaikka jo tänä päivänä. Sinä, Praskovja, saat sanoa minulle, mitä täällä on nähtävää, ja Aleksei Ivanovitsh näyttää minulle niitä, ja sinä, Potapytsh, kirjoitat muistiin kaikki, jottemme unohda mitään. Mitäs täällä nyt on sitten", kääntyi hän Polinalta kysymään.

"Tässä lähellä on linnanrauniot, sitten on Schlangenberg."

"Mikä se Schlangenberg on, puisto vai?

"Ei se ole puisto, se cm vuori, siellä on _point_."

"Mikä point?"

"_Point de vue_, vuoren korkein huippu, josta on verraton näköala."

"Voisinko sinne ylös asti mennä kantotuolissa?

"Pari vahvaa kantajaa voi helposti viedä teidät sinne", sanoin minä.

Nyt lähestyi lastenhoitajatar Feodossja kenraalin molempain lasten kera isoäitiä.

"Ei suuteloita, lapset! Minä en mielelläni suutele lapsia. Ne aina niin tuhrivat nenänsä. Miltäs täällä tuntuu, Fedossja?"

"Täällä on hyvin, hyvin hauskaa, äitiseni, Antonida Vasiljevna", vastasi Fedossja. "Entäs te, äitiseni? Me jo niin teitä surimme."

"Tiedän, sinä olet rehellinen sielu, Fedossja. -- Nuo ovat kai teidän vieraitanne", jatkoi hän kääntyen Polinaan ja viittasi ruhtinaaseen ja saksalaiseen. "Mikä räpäle tuo lasisilmänen on?"

"Se on ruhtinas Nilski, isoäiti", kuiskasi Polina.

"Aha, venäläinen siis! En luullut hänen ymmärtävän. Ei tainnut kuullakaan. Mr. Astleyn olen jo nähnyt. Tuossapa hän taas onkin. Hyvää päivää, mr. Astley!"

Englantilainen kumarsi äänetönnä.

"Mitä hyvää te minulle sanoisitte? Sanokaa jotain! Käännä se hänelle, Praskovja."

Polina tulkitsi.

"Minua ilahuttaa suuresti tutustua teihin ja nähdä teidät niin terveenä", sanoi mr. Astley kohteliaasti vakavaan tapaansa.

Hänen sanansa tulkittiin isoäidille, jota ne näyttivät miellyttävän.

"Englantilaiset osaavat aina vastata niin hyvin", huomautti hän. "Siksi olen aina pitänyt englantilaisista -- ranskalaisia ei voi verratakaan heihin. Käykää minua silloin tällöin katsomassa", sanoi hän mr. Astleylle. "Minä asun tässä alhaalla -- alhaalla" -- hän näytti sormellaan alas -- "ymmärrättekö te? Sano se hänelle Praskovja."

Mr. Astley oli kutsusta sangen hyvillään.

Isoäidin huomio oli jo kääntynyt Polinaan, jota hän tarkasteli kiireestä kantapäähän.

"Minä pidän sinusta, Praskovja", sanoi hän äkkiä -- "sinä olet kunnon tyttö, paras heistä kaikista, vaikka luonne sinulla on huh! No, paha se on minullakin. Käännyppäs! Onko sinulla liikatukkaa?"

"Ei, isoäiti, kaikki se on minun omaa tukkaani."

"No hyvä, minä en kärsi noita uusmuotisia chinjongeja. Sinä olet hyvin kaunis tyttö. Minä rakastuisin sinuun, jos olisin mies. Mikset sinä mene naimisiin? Onhan vielä aikaa. -- No, vieläkös sinä olet vihoissasi", virkkoi hän kenraalille.

"Oh, minä pyydän, täti kulta, en ensinkään", vastasi tämä tyytyväisenä. "Minä ymmärrän ... teidän ijällänne..."

"Eukko on tullut lapseksi uudestaan", kuiskasi Degrier minulle.

"Minä tahdon nähdä kaikki, mitä täällä on", jatkoi isoäiti kenraaliin kääntyneenä. "Etkö voisi luovuttaa Aleksei Ivanovitshia mulle joksikin ajaksi?"

"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä, mutta minä itse ... ja Polina ... ja monsiur Degrier ... sydämen halulla seuraisimme teitä..."

"Rouvaseni, se olisi minulle suuri ilo", sopersi Degrier liehakoivasti hymyillen.

"Ilo! Kylläpäs keksii. Olet sinä lystikäs, isäseni. -- Rahoja minä en sulle anna", sanoi hän kenraalille. "Kas niin, viekää minut huoneisiini, tahdon nähdä, miltä ne näyttävät. Sitten lähdemme katselemaan teidän merkillisyyksiänne. Antakaa mennä nyt."

Isoäiti nostettiin kantotuolissaan ja vietiin rappuja alas. Melkein koko seurue meni mukana. Kenraali oli vieläkin niin huumaantunut kuin olisi saanut nuijasta otsaansa. Degrier näytti miettivän, Blanche aikoi ensin jäädä, mutta seurasikin sentään toisia. Hänen rinnallaan meni ruhtinas, ja kenraalin huoneeseen jäi vain saksalainen ja vanha rouva Cominges.

VIII.

Kun hotellin omistajat ja hovimestarit osottavat matkustajat heidän huoneisiinsa kiinnittävät he tavallisesti sangen vähän huomiota näitten yksilöllisiin toivomuksiin ja tarpeisiin, sen sijaan seuraavat he aina omia periaatteitaan, joiden mukaan matkustajia arvostelevat. Totta on kumminkin, että isoäiti lienee tehnyt tavattoman ylhäisen vaikutuksen heihin, sillä hänelle annettiin koko hotellin komein huoneusto. Siinä oli neljä loistavasti kalustettua huonetta, kylpyhuone, palvelijahuone y.m. Siinä oli todellakin kahdeksan päivää sitten asunut eräs suuriherttuatar, seikka, joka luonnollisesti heti ilmoitettiin isoäidille ja tietysti myöskin otettiin laskussa huomioon. Isoäiti kannatti itsensä jokaisen neljän huoneen läpi, jotka ankarasti tutkittiin ja tarkastettiin. Hovimestari, vanhahko harmaapää mies seurasi mukana. Isoäidistä, joka ei ikinä eläissään ollut ruhtinattarena, teki hän pitemmittä mutkitta "madame la generale, princesse de Tarassevitshevan" [rouva kenraalitar, ruhtinatar T.], ja näillä arvonimillä hän merkittiin hotellin päiväkirjaankin. Hänen voimakas, vallanhimoinen olentonsa, terävä komentoäänensä ja teeskentelemättömyytensä olivat nähtävästi lumonneet kaikki nämät lakeijasielut. Hän ei voinut olla muu kuin jonkun moskovalaisen ruhtinaskunnan rajattoman itsevaltias hallitsijatar. Kummalliset, joitakin pikkuseikkoja kalustossa koskevat kysymykset, joita hän lyhyellä tuimalla tavallaan teki hovimestarille, olivat omansa panemaan tämän pään ihan pyörälle. Kun isoäiti puhui hyvin huonosti ranskaa, sain minä tulkita niin hyvin kuin taisin. Hovimestari-parka ehätti aina kohteliaasti hymyillen vastaamaan kysymyksiin niin täydellisesti kuin suinkin, mutta harvoin hänen onnistui tyydyttää isoäitiä. Tämän kysymykset olivat todellakin hyvin merkillisiä. Niinpä hän esim. pysähtyi erään taulun eteen, joka nähtävästi kuvasi jotain myyttiolentoa. Se näytti olevan huono jäljennös jostain tunnetusta maalauksesta.

"Kenen valokuva?"

Hovimestari selitti sen luultavasti olevan jonkun kreivittären.

"Kuinka, etkö tiedä? Täällä asut etkä tiedä. -- Minkästähden se katsoo kieroon?"

Näihin kysymyksiin voi hovimestari ainoastaan vaillinaisesti vastata ja oli sentähden hyvin hämillään.

"Aika pölkkypää", murahti isoäiti venäjäksi.

Samoin kävi erään Meissen-porsliinisen kuvapatsaan kohdalla. Tätä isoäiti kauvan katseli ja lopuksi jostain syystä käski viedä pois. Mattojen hinnatkin ja kuka ne oli ostanut, hän tahtoi tietää. Hovimestari lupasi kuulustella tätä kaikkea, mikä kumminkaan ei estänyt isoäitiä sinkauttamasta hänelle uutta hyväilynimeä päin naamaa. Sangen perinpohjaisesti tutkittiin baldakiinilla ja paksuilla silkkiuutimilla varustettu sänky, jonka patjat ja peitteet mitä huolellisimmin tarkastettiin.

"Syöpäläisiä ei täällä näy olevan", sanoi hän vihdoin tyytyväisen näköisenä, "mutta liinavaatteet saatte viedä pois. Tuokaa omat lakanani ja tyynyni. -- Tämä on sentään liian komeata, mitä minä, vanha muija, teen näin komealla kortteerilla: ikäväksi mulle käy. Sinä Aleksei Ivanovitsh, tule usein minua tervehtimään, kun vaan lasten luvuilta kerkiät."

"Eilisestä asti en ole enään kenraalin palveluksessa, vaan asun täällä hotellissa omissa oloissani."

"Kuinka niin?"

Kerroin hänelle lyhyesti parooni Wurmerhelmin jutun ja mitä kenraali sen johdosta oli katsonut tarpeelliseksi.

"Ja sinä, nahjus, olet sallinut sillä tavalla kohdeltavan lastesi opettajaa", tiuskasi hän kenraalille, "ja sitten ajat hänet ulos talostasi! Oletko sinä vastaansanomatta tyytynyt tähän kaikkeen", kysyi hän minulta.

"Minä aijoin haastaa paroonin kaksintaisteluun", vastasin levollisesti, "mutta kenraali ei sitä millään ehdolla sallinut."

"Mitäs sinä sitä kielsit", kysyi hän ankarana kenraalilta.

"Mutta, rakas tätiseni, nämäthän ovat minun yksityisasioitani. Ei käy laatuun minun kotiopettajani vaatia kaksintaisteluun parooni Wurmerhelmin kaltaista miestä."

"Mitäs mahdotonta se olisi? Te miehet olette sellaisia tappelupukaria. Olisivat saaneet tapella hekin. Kaikki te olette vetelyksiä, näen mä, tuotatte häpeää isänmaalle. -- Kantakaahan eteenpäin. -- Sinä, Potapytsh, saat hommata niin, että mulla on aina kaksi kantajaa saatavissani. Saat maksaa etukäteen, reilummin tulevat. Sinun itsesi pitää aina olla mun luonani. Ja sinä, Aleksei Ivanovitsh, näytä mulle joskus kävelymatkalla tuo parooni. Tahtoisin nähdä, miltä se herra näyttää. Mutta missäs sitten on se ruletti?"

Minä selitin hänelle ruletin olevan kylpypaviljongin pelisaleissa. Nyt tulvasi kysymyksiä kaikenlaisia: mitä väkeä siellä oli, oliko paljonkin pelaajia, pelattiinko kaiken päivää, minkälaisia olivat pelisäännöt j.n.e. Kuvailin pelin niin hyvin kuin taisin ja huomautin lopuksi olevan parasta nähdä se omin silmin, koska kuvailemalla siitä ei voi saada oikeata käsitystä.

"No sitten lähdemme sinne heti. Mene edellä, Aleksei Ivanovitsh ja te, antakaa mennä!"

"Mutta, täti kulta, ettekö ensin vähän levähdä matkastanne", kysyi kenraali huolestuneena. Toisetkin näkyivät ihmettelevän isoäidin päähänpistoa ja katselivat kysyvästi toisiaan. Selvästi pelkäsivät he tämän omituisen, itsepäisen vanhuksen ryhtyvän pelisalissa yleisön aikana tekemään jotain, josta voisi seurata harmia kenraalille ja hänen ystävilleen. Kaikki kumminkin selittivät lähtevänsä ilolla "baboulinkan" mukana.

"Miksi levähtää? Minä en ole ollenkaan väsynyt ja sitä paitsi on minun täytynyt istua viisi päivää. Sitten käymme katsomassa terveyslähteitä ja kylpylaitosta, sitten tuota ... mikä se olikaan, Praskovja? Point luullakseni."

"Point de vue, isoäiti", vastasi Polina.

"No, point kun point. Onkos täällä muuta nähtävää", kyseli isoäiti edelleen.

"On yhtä ja toista muutakin, isoäiti."

"Et taida tietää itsekään. -- Marfa, sinä saat tulla mukaan", virkkoi hän sitten kamarineitsyelleen.

"Mutta miksikä, rakas täti", esteli kenraali, -- "mitä hän siellä tekee? Se ei todellakaan käy päinsä. Tuskin Potapytshiakaan lasketaan pelisaliin."

"Tyhmyyksiä! Vaikka hän kuuluukin palvelusväkeen, ei häntä sentähden tarvitse halveksia. Hän on ihminen, hänkin, ja tahtoo nähdä vähän maailmaa. Kuka sitä hänelle näyttää, ellen minä. Yksinään ei hän uskaltaisi pistää nokkaansakaan ovesta ulos."

"Mutta ... tätikulta..."

"Sinua hävettää, vai mitä, minun puolestani. Jää kotiin sitten, ei sua kaivata. Kas vaan kenraalia. Olenhan minäkin kenraalitar. Mitäs te oikeastaan minun kintereilläni laahustatte, koko joukko? Me tulemme sangen hyvin toimeen kahden Aleksei Ivanovitshin kanssa."

Kaikki tahtoivat kuitenkin seurata isoäitiä, erittäinkin Degrier koetti mitä herttaisimmin vakuuttaa olevansa erittäin huvitettu isoäidin seurasta.

Lähdettiin siis.

"Hän on todellakin tullut uudestaan lapseksi", kuiskasi Degrier kenraalille. "Jos hän saisi mennä yksin, voisi hän tehdä mitä tyhmyyksiä tahansa..."

Enempää en voinut kuulla, mutta näin hänen elkeistään, että hänellä oli jotain erityistä mielessä. Hän oli kenties uudestaan ruvennut toivomaan.

Hotelli, jossa asuimme, oli noin 500 askeleen päässä kylpypaviljongista. Tie sinne meni kastanjakujaa myöten suurelle, aukealle paikalle, jonka takana oli pelipankki. Kenraali oli jonkun verran rauhottunut, kun näki, että seurueemme, vaikka näyttikin omituiselta, teki kuitenkin säädyllisen jopa arvokkaankin vaikutuksen vastaantulijoihin. Halvattu ihminen kantotuolissa ei ole ensinkään harvinainen ilmiö kylpypaikoissa. Kenraali olikin vähemmän pelännyt matkaa kuin itse pelisalia: mitä oli sairaalla vanhuksella, joka tuskin voi itseään liikuttaa, tekemistä ruletin ääressä?... Polina ja neiti Blanche kulkivat kumpikin puolellaan heilahtelevaa kantotuolia. Neiti Blanche näytti iloiselta, hymyili isoäidille tuon tuostakin ja käyttäytyi koko ajan niin häveliäästi, että isoäiti jo kerran kehasikin häntä. Polina oli saanut vaikeaksi tehtäväkseen vastata isoäidin lukemattomiin kysymyksiin. Joka hetki kuului: "Kuka tuo oli, jonka tapasimme? Kuka on tuo nainen tuolla vaunuissa? Kuinka suuri on kaupunki? Kuinka suuri on puisto? Mikä puu tuo on? Mikä vuori tuolla näkyy? Onko siellä kotkia? Ei, mutta kas tuon talon kummallista kattoa!" Mr. Astley kulki minun vieressäni ja kuiskasi mulle odottavansa tästä illasta vielä paljon huvia. Potapytsh ja Marfa kulkivat heti kantotuolin perässä. Potapytsh oli puettu hännystakkiin ja valkeaan huiviin, mutta venäläinen lippulakki päässä, ja nelikymmenvuotias Marfa, punaposkinen, vähän harmaapäinen, kulki kirjavassa pumpulileningissään, narisevissa pukinnahkakengissään, keikaileva valkea myssy päässä. Isoäiti kääntyi usein puhuttelemaan heitä. Degrier ja kenraali pysytellen vähän jälempänä keskustelivat innokkaasti. Kenraali oli kovin masentuneen näköinen. Degrier puhui hänelle hyvin varmasti ja nähtävästi koetti saada häntä tekemään jonkun päätöksen. Isoäidin uhkaus, ettei antaisi hänelle rahoja oli häntä tietysti kovin huolestuttanut. Hän tunsi tämän ja tiesi hänen pitävän sanansa. Degrier sitä vastoin ei näyttänyt menettäneen kaikkea toivoaan eukon anteliaisuudesta. Huomasin hänen ja neiti Blanchen alituisesti vaihtavan silmäyksiä. Seurastamme oli ainoastaan ruhtinas Nilski poistunut; minä huomasin hänet kaukana jälessämme saksalaisen seurassa, senjälkeen hän katosi eräälle syrjäkäytävälle.

Meidän esiintymisemme paviljongissa herätti suurta huomiota. Ravintoloitsija ja palvelijat osoittivat samanlaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta kuin hotellin palvelijatkin. Isoäiti kannatti ensin itsensä kaikkien huoneitten läpi, joista hän toisia kehui, toisia moitti ja kyseli tuhansia pikkuasioita. Vihdoin tulimme pelisaleihin. Palvelija, joka seisoi sisäänkäytävällä pelihuoneustoon vievien, suljettujen kaksoisovien luona, hämmästyi niin meidät nähdessään, että paiskasi molemmat ovet selko selälleen. Yhtä suuren vaikutuksen teki isoäidin tulo pelipöytään. Salissa oli noin 200 henkeä, jotka seisoivat ja tungeskelivat pöytien ympärillä. Jonkinlaisella aralla uteliaisuudella katseli isoäiti tätä onnentavottelijain joukkoa ja heidän puuhiaan. Tämä oli hänelle aivan uutta, aavistamatonta. Siinä seisoivat lähinnä pöytää, aivan siihen nojaten varsinaiset pelaajat, jotka asettavat panoksen toisensa jälkeen, lakkaamatta, paikaltaan liikahtamatta, ennenkuin ovat kaikki menettäneet. Ensimäisessä rivissä ei sallita katsojia. Siinä seisovan täytyy yhtyä peliin, muuten käsketään hänen enemmän tai vähemmän kohteliaasti siirtymään taaksepäin. Pöydän ympärille on asetettu tuoleja, mutta harvoin joutuu kukaan istumista ajattelemaan, koska seisoaltaan voi helpommin seurata pelaamista. Toisessa ja kolmannessa rivissä tunkeilevat pelihimoiset katselijat, odottaen eturiviin pääsyään. Monet heistä eivät malta odottaakaan, vaan kurottavat panoksensa etumaisten olan yli. Kolmannessakin rivissä on kärsimättömästi odottavia henkilöitä, jotka niin pian kuin suinkin tahtoisivat päästä onneaan koettelemaan.