Part 2

Pekka kumartui katsomaan ja näki, että Vendi oli kuollut. Hän huomasi nuolen ja tunsi sen Tottelin nuoleksi. Pekka oli kovin vihoissaan ja aikoi samalla nuolella lyödä Tottelin kuoliaaksi. Kahdesti hän jo kohotti kätensä, mutta hän ei voinut lyödä, jokin pidätti hänen kättään. Ihmeellistä kyllä se oli Vendi, joka oli heikosti liikauttanut käsivarttaan. Silloin he kaikki tulivat hyvin iloisiksi, sillä he näkivät, että Vendi ei ollutkaan kuollut, niinkuin he olivat luulleet. Hän oli vain pyörtynyt. Nuoli oli sattunut samaan nappiin, jonka Pekka oli hänelle antanut ja jota hän kantoi kaulassaan.

Vendi toipui pian, mutta hän oli vielä kovin heikko ja väsynyt pitkän lentonsa jälkeen. Pojat eivät oikein tietäneet, mitä tehdä hänelle. Heidän mielestään ei olisi ollut oikein sopivaa viedä häntä maanalaiseen taloon, mutta eivät he voineet häntä siihenkään jättää. Viimein he päättivät rakentaa talon hänen ympärilleen. He eivät vain oikein tietäneet, minkälainen talo heidän piti rakentaa. Silloin Vendi puolinukuksissa lauloi, minkälaisen talon hän tahtoisi.

"Kun sievän talon saada vois ja vallan pikkuisen! Sen katto sammalvehryt ois ja seinä punainen."

Pojat rupesivat paikalla rakentamaan. He kantoivat metsästä puuta ja sammalta ja toivat maanalaisesta asunnostaan parasta mitä keksivät. He ahersivat kuin räätälit ennen häitä, ja pian nousi Vendin ympärille kaunis, pieni talo. Sen seinät olivat oksista, joissa oli kirkkaan punainen kaarna, ja katto oli vihreätä sammalta. Pojat löivät nyrkillään seinään reikiä, joista tuli ikkunat, ja suurista keltaisista lehdistä saatiin ikkunaverhot. Ei enää puuttunut muuta kuin savupiippu. Se oli tietenkin saatava jostakin, ja silloin Pekka keksi hatun, jonka Jukka oli ottanut päähänsä kotoa lähdettäessä. Pekka löi hatusta pohjan pois, ja siinähän se oli savupiippu! Hattu pantiin katolle, ja voi ihmettä! Uudesta savupiipusta alkoi kohta nousta savu.

Kun talo nyt oli valmis, asettuivat pojat juhlallisesti oven eteen ja Pekka koputti. Vendi oli nyt noussut ylös ja tuli avaamaan ovea. Kaikki pojat nostivat hattua, ja Vendi oli hyvin ihastunut taloonsa.

Pojat polvistuivat nyt hänen eteensä ja pyysivät hartaasti, että hän rupeaisi heille äidiksi. He pyysivät, että hän peittäisi heidät iltaisin ja kertoisi satuja. Vendi oli kovin mielissään, mutta pelkäsi vain, ettei hänellä ollut tarpeeksi kokemusta. Hän lupasi kuitenkin koettaa parhaansa.

"Tulkaa heti sisään, tuhmat lapset", sanoi hän. "Ihan varmaan teillä on jalat märkinä. Ja ennenkuin panen teidät nukkumaan, ehdin juuri kertoa Tuhkimon loppuun."

Pojat menivät sisään. He olivat hyvin isoja, ja talo hyvin pieni, niin että he mahtoivat olla sullottuina kuin sardiinit purkissaan. Mutta Mikä-Mikä-Mikä-maassa on kaikki mahdollista, ja luulen että he olivat kaivanneet juuri sellaista kodikkuuden tunnetta. Lamppu sytytettiin ja he olivat hyvin onnelliset. Vähitellen vei Vendi heidät kaikki nukkumaan maanalaiseen taloon ja peitti heidät sänkyyn. Itse hän meni nukkumaan omaan uuteen taloonsa.

Pehmeä ilta lankesi yli metsän. Oli pimeätä ja hiljaista, joskus vain kuului suden ulvahdus. Kaikki muut nukkuivat, mutta Pekka Poikanen tuli ulos miekka vyöllä ja asteli Vendin tuvan edustalla kuin vahtisotilas. Hän vartioi kaikilta vaaroilta uutta pikku äitiä, jonka hän oli tuonut Kadonneille pojille.

MERENNEITOJEN JÄRVI.

Eräänä kauniina kesäiltana Pekka vei pienen perheensä katsomaan merenneitojen järveä.

Niinkuin huomaatte, on Mikä-Mikä-Mikä-maa täynnä kummallisia olentoja. Näistä toiset ovat pelottavia, niinkuin merirosvot, sudet ja krokotiilit, toiset taas hauskoja ja kauniita, niinkuin keijukaiset ja merenneidot.

Vendi ja hänen veljensä, jotka eivät koskaan olleet nähneet oikeata pyrstöllistä merenneitoa, olivat hyvin uteliaita ja innoissaan. Sattuikin niin hyvin, että juuri kun he pääsivät järvelle, istui kalliolla merenneito, joka kampasi pitkää tukkaansa.

Aurinko paistoi hänen kutreihinsa, jotka kimaltelivat kuin kulta ja pronssi. Niissä hiuksissa oli kaunis, vihreävivahteinen väri. Kammatessaan hän lauloi niin ihmeellistä laulua, että pojille tuli halu ottaa hänet kiinni. He syöksyivät suinpäin veteen uimaan, mutta merenneito kiljahti: "Kuolevaisia!" ja sukelsi heidän ulottuviltaan kauas syvimpiin syvyyksiin.

"Mutta kas tuossa on toinen pieni merenneito! Hänet me varmasti saamme kiinni!" huusi Jukka, ja vähältä pitikin ettei hän onnistunut.

Mutta merenneitoja on vaikea saada kiinni ja vielä vaikeampi pitää käsissään. Jukka sai tuon pikku velhon käsiinsä, mutta sekös luikerteli kuin ankerias ja pääsi livahtamaan tiehensä. Kaikki lapset nousivat nyt kalliolle hengästyneinä ja innoissaan, kun äkkiä kuului huuto: "Merirosvot!" Oli kuin koko järvi olisi pimentynyt. Lapset näkivät veneen, joka lähestyi aika vauhtia. Veneessä istuivat molemmat rosvoluutnantit Kiero ja Vahva, ja keulaan oli köytetty vanki, joka ei ollut kukaan muu kuin poikien hyvä ystävä, intiaanien kuningatar Tiikeri-Lilja. Pekka ymmärsi heti rosvojen ilkeän tarkoituksen. He aikoivat jättää Tiikeri-Liljan noissa köysissä kalliolle, joka aina nousuveden aikana joutui kokonaan veden alle. Siihen Tiikeri-Lilja saisi hukkua.

Mutta Pekka päätti pelastaa hänet. Ykskaks hän ensin komensi väkensä sukeltamaan veden alle. Kun koko järvi sitten näytti tyhjältä, rupesi Pekka matkimaan rosvokapteenin ääntä. Rosvot luulivat, että itse Janne Koukkunen tuli uimalla heidän luokseen. Pekka käski heitä paikalla katkaisemaan köydet ja päästämään Tiikeri-Liljan vapaaksi. Rosvot kyllä kovin ihmettelivät, mutta eivät uskaltaneet vastustaa peljätyn Koukku-Jannen ääntä. He päästivät Tiikeri-Liljan vapaaksi, ja tämä hyppäsi veteen ja pelastui.

Pekka, joka yhä oli vedessä lähellä Vendiä, aikoi juuri kiekua riemusta, kun äkkiä kuului _oikean_ Koukku-Jannen ääni. Rosvokapteeni oli kuin olikin vedessä ja ui rosvovenettä kohti. Kiero ja Vahva huomasivat kauhukseen, että he olivat antaneet narrata itseään. Ja pian tuli selville, että Pekka Poikanen se taaskin oli tehnyt kepposet.

Nyt nousi ankara taistelu poikien ja rosvojen välillä. Toiset pojat pitivät huolta Kierosta ja Vahvasta ja ajoivat heidät viimein pakoon. Pekka taas joutui tuolla pienellä kalliolla yksinään vastatusten Koukun kanssa. Hän oli jo siepannut rosvokapteenin oman veitsen käteensä ja aikoi lyödä, kun hän huomasikin seisovansa korkeammalla kuin kapteeni, ja se ei hänen mielestään ollut rehellistä peliä. Hän ojensi kätensä auttaakseen kapteenia ylemmäksi, mutta samassa tuo ilkimys jo iski häneen koukullaan ja haavoitti häntä. Sellainen epäritarillisuus koski Pekkaan enemmän kuin koko kipu, eikä tiedä kuinka taistelu olisi päättynyt, jollei krokotiilin tikutus taas olisi ruvennut kuulumaan. Kapteeni pakeni kasvot valkeina, ja Pekka oli sillä kertaa pelastunut.

Toiset pojat ja Tiikeri-Lilja olivat sillä välin jo lähteneet soutamaan kotia kohti. He olivat riemuissaan, kun näkivät kapteeni Koukkusen pakenevan, mutta heitä vähän huolestutti, kun Pekka ja Vendi eivät olleet veneessä. He olivat kuitenkin tottuneet rajattomasti luottamaan Pekkaan, ja arvelivat nyt, että Pekka ja Vendi joko uivat tai lensivät heidän perässään.

Mutta Pekka ja Vendi olivatkin joutuneet suureen vaaraan. He löysivät toisensa kalliolta, ja Vendi oli niin väsynyt, ettei voinut ajatellakaan uimista tai lentämistä. Pekka taas oli haavoittunut, niin ettei hänkään päässyt uimaan eikä lentämään. Venettä ei ollut, ja vesi nousi minkä ennätti. Kallio pieneni pienenemistään.

Lapset panivat kädet silmilleen, etteivät näkisi. He luulivat hukkuvansa vallan pian. Silloin jokin kevyt esine kosketti Pekkaa ikäänkuin apua tarjoten. Se oli suuren leijan häntä. Mikael oli tehnyt leijan pari päivää sitten, mutta se oli lähtenyt karkuun.

Pekka tuli hyvin iloiseksi, sillä hän muisti, että tuo leija oli nostanut Mikaelin maasta ylös. Sehän voisi kantaa Vendin maihin. Pekka tiesi, että leija ei kannattaisi kahta, mutta Vendin pelastuminen oli hänelle pääasia. Hän sitoi leijan hännän Vendin ympärille ja lähetti Kadonneitten poikien pikku äidin turvassa purjehtimaan maihin. "Hyvästi, Vendi!" huusi Pekka urheasti ja jäi yksin kalliolle.

Vesi nousi, ja Pekka seisoi suorana kalliolla ja ajatteli, että kuolema sentään olisi hirmuisen suuri seikkailu. Silloin hän näki oudon veneen ajautuvan kalliolle. Se oli suuri linnunpesä, Mikä-linnun pesä, jonka myrsky oli puhaltanut kalliolta mereen. Mikä-lintu itse makasi vielä pesässä ja koetti suojella muniaan, mutta se oli hyvin vaikeata. Pekka pani munat suureen hattuun, jonka joku rosvoista oli unohtanut kalliolle. Siinä ne olivat turvassa, ja Mikä-lintu oli tyytyväinen. Mutta Pekka itse istui tyhjään pesään, levitti takkinsa purjeeksi ja lähti iloisesti ja nopeasti purjehtimaan kotiin.

MAANALAISESSA KODISSA.

Päivät kuluivat hauskasti Kadonneitten poikain pienessä kodissa maan alla. Vendi oli herttaisin pikku äiti ja Pekka paras isä mitä kuvitella voi. Huone oli suuri ja tilava. Siinä oli tummanruskeat kallioseinät, ja nurkassa oli kaunis iso takka. Katosta riippui koreja ja kalastusvehkeitä ja kaikenlaisia kapineita, joista luolan asukkailla oli hyötyä.

Vendi oli lyhyessä ajassa tehnyt kaikenlaisia parannuksia pikku talossa, niin että se nyt oli yhtä kodikas ja viihtyisä kuin lastenkamari kotona. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea viisaat tytöt osaavat tehdä halvimmistakin aineista. Huoneessa oli nyt iso, leveä sänky, jossa kaikki pojat nukkuivat, ja vauvan kori Mikaelia varten, koska hän oli pienin ja koska vauvan kori on niin kovin hauska ja kodikas kapine. Ja eräässä huoneen nurkassa, pienen punaisen verhon takana, oli Helikellon oma pikkuruinen huone. Se oli laitettu niin siroksi ja somaksi kuin keijukaistyttö ikinä voi toivoa.

Poikia varten oli huoneessa sienituoleja, mutta Pekkaa ja Vendiä varten oli tehty kaksi mukavaa nojatuolia suurista pumpuista. Niissä saivat vain isä ja äiti istua.

Eräänä lauantai-iltana Vendi ja pojat istuivat alhaalla luolahuoneessa odottaen Pekkaa kotiin metsästysretkeltä. Luolan ulkopuolella asteli uskollinen Tiikeri-Lilja punanahkoineen vartioimassa Pekan taloa merirosvoilta.

Äkkiä kuului oksien rapinaa pensaikosta, ja siitä tiedettiin, että Pekka oli tulossa. Tiikeri-Lilja meni häntä vastaan, ja Kadonneet pojat juoksivat puunrunko-portaisiin toivottamaan Pekka-isän tervetulleeksi.

Pekka oli isistä parhain, eikä hän koskaan kuitenkaan unohtanut, että hän itsekin oli pieni poika. Hän oli nytkin poiminut taskut täyteen pähkinöitä niitä poikia varten, jotka olivat olleet kilttejä ja hän antoi poikien vapaasti myllertää taskuissa ja ottaa niin paljon kuin tahtoivat.

Sitten hän meni Vendin luo, joka istui takan ääressä niin ahkerana ja parsi lastensa sukkia. Pikku äiti oli hyvin herttaisen näköinen ruskeassa hameessaan, joka oli saman värinen kuin syksyn lehdet, ja punaisia marjoja hiuksissa. Pekka oli onnellinen, kun he antoivat toisilleen _sormustimia_. Sitten he rupesivat puhelemaan pojista ja heidän hommistaan ihan kuin todella olisivat olleet isä ja äiti.

Sitten pojat tahtoivat ruveta tanssimaan ja pyysivät isää ja äitiä mukaan. Mutta Pekka sanoi, että hän on aivan liian vanha sellaiseen hullutteluun, hänen vanhat säärensä muka vain naksahtelisivat, ja Vendin mielestä olisi ollut vallan sopimatonta, jos noin suuren lapsijoukon äiti olisi mennyt lattialle hyppelemään. Mutta koska he sentään itse olivat pieniä lapsia, teki heidän kovasti mieli tanssimaan muiden mukana. He huomasivat, että oli lauantai-ilta, jolloin isä ja äitikin voivat vähän hullutella, ja lähtivät mukaan. Pekka lauloi: "Piiri pieni pyörii", jota laulua ei Vendin mielestä kukaan osannut laulaa niin kauniisti kuin Pekka, hänen poikiensa isä. Ja lapset lauloivat ja tanssivat, kävivät sotaa tyynyillä ja heittelivät kuperkeikkaa sängyssä ja tekivät kaikenlaisia lystikkäitä temppuja, joita on hauskin tehdä juuri maatapanon aikana, jolloin pitäisi ajatella vain nukkumista.

Viimein he rauhoittuivat, ja Vendi lupasi kertoa vielä yhden ainoan sadun, ennenkuin peittäisi lapset sänkyyn. Pojat painautuivat innokkaina hänen ympärilleen ja kysyivät yhtäpäätä "minkätähden", niinkuin lapset aina tekevät.

Satu, jonka Vendi kertoi, oli tuttu Jukalle ja Mikaelille ja Pekalle. Siinä puhuttiin herra ja rouva Darlingista, noista raukoista, jotka olivat kadottaneet lapsensa eräänä talvi-iltana. He olivat kovin suruissaan, ja heillä oli niin yksinäistä. Lastenkamarin ikkuna oli aina auki siltä varalta että lapset lentäisivät takaisin.

Kun Vendi oli lopettanut, nousi Pekka surullisena tuolistaan. "Ei, Vendi", sanoi hän. "Niin minäkin kerran luulin, mutta ei sitä voi olla varma, että ikkuna on auki. Kun minä palasin takaisin äitini luo, oli ikkuna kiinni, ja minun korissani nukkui toinen pieni poika." Tämä ajatus sai Vendin hypähtämään kauhuissaan pystyyn.

"Ehkä äiti ei enää surekaan meitä", huusi hän.

"Vendi, mennään heti kotiin!" huusivat Jukka ja Mikael.

Mitä he tekisivätkään, jos huomaisivat tulleensa takaisin liian myöhään? Entä jos ikkuna olisi kiinni ja heidän sängyissään nukkuisi toisia lapsia? Entä jos Nana kylvettäisi toisia lapsia? He eivät uskaltaneet jäädä enää hetkeksikään Mikä-Mikä-Mikä-maahan.

Kadonneet pojat painautuivat kaikki Vendin ympärille ja rukoilivat, että hän ei lähtisi pois. Mutta Vendi oli luja. Hän ei kuitenkaan aikonut lähteä takaisin vain Jukan ja Mikaelin kanssa, vaan hän tahtoi viedä _kaikki_ pojat mukanaan. Äiti kyllä ottaisi heidät kaikki kasvateiksi.

Kun pojat kuulivat, että he pääsisivät mukaan, tulivat he iloisiksi kuin leivoset. Nythän he saisivat oikean äidin rouva Darlingista ja voisivat asua oikeassa talossa niinkuin muutkin pojat. He rupesivat paikalla pakkaamaan vaatteitaan ja olivat valmiit lähtemään.

Pekka vain ei tahtonut lähteä. Hänestä oli kauhean ikävää, kun Vendi ja kaikki pojat lähtivät, mutta hän ei _voinut_ suostua kasvamaan suureksi ja vanhaksi ja saamaan parran, ja hän tiesi, että kaikki tämä olisi pakostakin edessä, jos hän jättäisi Mikä-Mikä-Mikä-maan. Ei koskaan, ei koskaan voinut hän suostua siihen! Hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin jäädä.

Vendi, kuten huolellinen pikku äiti ainakin, tiputti ennen lähtöään Pekalle lääkettä lasiin ja otti häneltä lupauksen, että hän joka ilta muistaisi nauttia lääkettä ja muuttaa liinavaatteita kerran viikossa.

Mutta juuri kun lapset olivat lähdössä, rupesi heidän päänsä päältä kuulumaan kovaa töminää ja paisketta ja ryskettä. Kuului siltä kuin joukko isoja, painavia ihmisiä olisi tapellut ja juossut edestakaisin. Merirosvot olivatkin äkkiarvaamatta hyökänneet intiaanien kimppuun.

Lapset kuuntelivat henkeä pidättäen ja olivat hiljaa kuin hiiret ja aika lailla peloissaan. Pekka odotti paljastetuin miekoin.

Taistelu päättyi hyvin pian. Punanahat joutuivat häviölle ja pötkivät pakoon kuin jänikset. Merirosvot jäivät seisomaan luolan katolle voitonriemuisina, vaikka hiukan hengästyneinä.

Koukkunen, heidän kapteeninsa, painoi vielä tavallista ilkeämpänä korvansa sieneen, joka oli luolan savupiippu. "Jos intiaanit ovat voittaneet", kuuli hän Pekan sanovan alhaalla luolassa, "niin he lyövät rumpuaan."

"Ahaa", ajatteli Koukkunen ja sieppasi käteensä rummun, jonka joku pakeneva intiaani oli jättänyt jälkeensä. Ja sitten hän paukutti: "taratam, taratam, tam, tam, tam!"

"Eläköön!" huusivat lapset luolassa. "Intiaanit ovat voittaneet!"

"Nyt ei ole mitään vaaraa", sanoi Pekka. "Voitte lähteä jo! Heli näyttää tietä." Lapset sanoivat hyvästi Pekalle ja nousivat kaikki puunrunko-portaita pitkin metsään.

Rosvot olivat valmiina. Sitä mukaa kun lapset nousivat maanpinnalle, tarttui heti jokaiseen joku ilkeä, musta rosvo. Heidät siepattiin kiinni yksitellen ja niin äkisti, ettei kukaan saanut sanaa suustaan. Sitten heidät sullottiin veneisiin ja vietiin rosvolaivaan, joka odotti ankkurissa järvellä.

Kaikki oli käynyt niin äkkiä, ettei Pekalla ollut aavistustakaan ystäviensä surullisesta kohtalosta. Hän tiesi vain, että hän nyt oli vallan yksin. Vendi oli jättänyt hänet, Vendi ja Jukka ja Mikael ja kaikki Kadonneet pojat, jotka olivat olleet hänen tovereitaan, olivat nyt matkalla Mikä-Mikä-Mikä-maasta tavallisten ihmisten maahan, sinne, missä pannaan korkea hattu päähän ja hännystakki ylle niin pian kuin suinkin sopii ja missä kaikki vuoronperään kasvavat suuriksi. Pekka parka heittäytyi sänkyyn ja itki itsensä nukuksiin.

Koukku-kapteeni oli vieläkin väijyksissä luolan katolla. Häntä kiukutti kovasti, kun Pekka ei ollutkaan lähtenyt luolasta toisten lasten mukana, vaan oli vielä turvassa. Hän koetti ryömiä alas luolaan, mutta ovi oli liian ahdas hänelle.

Janne Koukkusen ilkeissä aivoissa oli jo herännyt kavala tuuma. Hän oli kuullut Vendin viimeiset sanat Pekalle: "Muista vain juoda lääkkeesi, Pekka!"

Tämä oli nyt kapteenin viimeinen keino. Hän kurkotti käsivartensa ovenraosta luolan sisäpuolelle ja otti Pekan lääkelasin käteensä. Siihen hän tiputti pari pisaraa hirmuisen väkevää myrkkyä, joka varmasti tappaisi Pekan. Voitonriemuinen irvistys rumilla kasvoillaan hän hiipi sitten pois.

"Tap, tap, tap." Joku koputti ovelle. "Kuka siellä?" kysyi Pekka puolinukuksissa.

"Tap, tap, tap."

Pekka nousi avaamaan. Helikello syöksähti huoneeseen ja helisi kiihkeästi: "Rosvot ottivat heidät! Rosvot ottivat heidät!"

Pekka sieppasi tikarinsa ja rupesi heti terottamaan sitä. Ennen lähtöään hän muisti Vendin lääkkeen ja aikoi juoda sen.

"Älä juo, Pekka, se on myrkkyä!" huusi Helikello, joka oli nähnyt Janne Koukkusen hommat.

"Mitä vielä", sanoi Pekka ja nosti jo lasin huulilleen, mutta samassa Helikello lensi ja joi lääkkeen.

"Kuinka uskallat juoda lääkkeeni!" huusi Pekka, mutta Helikello ei vastannut mitään. Hän hoippui jo ilmassa.

"Mikä sinun on?" kysyi Pekka pelästyneenä.

"Se _oli_ myrkkyä", sanoi Helikello heikolla äänellä, "ja nyt minä kuolen."

Helikello raukka oli pelastanut Pekan hengen. Hän tiesi liiankin hyvin kuinka paljon Pekka piti Vendistä. Hän tiesi ettei mikään varoitus olisi voinut estää Pekkaa täyttämästä lupaustaan.

Pieni keijukaistyttö oli kuolemaisillaan, ja kuollut hän olisikin, jollei Pekka vuorostaan olisi pelastanut häntä. Kiihkeästi, kyynelet silmissä huusi Pekka kaikille maailman lapsille: "Uskotteko keijukaisiin? Taputtakaa käsiänne, jos uskotte, ja Helikello raukka pelastuu!"

Pekan ääni kuului kautta koko maanpiirin, ja kuin kaikuna seurasi sitä miljoonien kätten taputus. Oli kuin kaikille maailman lapsille yhtäkkiä olisi selvinnyt, että _tietysti_ he uskovat keijukaisiin.

Seuraus tästä kättentaputuksesta oli ihmeellinen. Helikello oli pelastettu. Hänen valonsa, joka jo oli käynyt hyvin himmeäksi, kirkastui kirkastumistaan. Iloinen, helisevä ääni, jolla hän aina puhui Pekalle ja jota oli voinut tuskin kuulla enää, vahvistui taas.

Hän oli taaskin tuo loistava pikku keiju, joka oli saattanut Pekan Darlingin lastenkamariin Vendin luo, ja hänen johdollaan Pekka nytkin lähti pelastamaan Vendiä ja poikia.

ROSVOLAIVA.

Lapset oli nyt siis viety rumaan rosvolaivaan. Se oli todella hirmuisen ilkeän näköinen alus. Siinä oli värjätyt purjeet ja paksut, mustat köydet. Lippu, johon oli maalattu pääkallo ja kaksi luuta ristiin, liehui julmana perässä.

Lapsiraukat sysättiin suoraa päätä likaiseen, pimeään ruumaan. Kapteeni Janne Koukkunen käveli kannella hykerrellen käsiään ja virnistellen tyytyväisenä. Olivathan lapset nyt vihdoinkin hänen vallassaan.

"Ovatko kaikki vangit kahleissa niin, että eivät pääse lentämään pakoon?" kysyi kapteeni Kierolta.

"Ovat, ovat, kapteeni", vastasi Kiero.

"Tuo heidät tänne sitten!" ärjäisi kapteeni.

Hän asettui mahtavasti istumaan valkoisella karhuntaljalla peitettyyn nojatuoliin. Pojat vedettiin yksitellen ruumasta hänen eteensä. Heidän ranteensa oli kytketty yhteen.

"Hei pojat!" huusi rosvokapteeni. "Kuusi teistä marssii lankulle tänä iltana, mutta kaksi saa jäädä tänne laivapojiksi. Kuka tahtoo jäädä?"

Totteli astui kohteliaasti esiin ja selitti: "Hyvä herra, minä en usko, että äitini tahtoisi minun rupeavan merirosvoksi. Tahtoisikohan sinun äitisi, Hoikka?"

"En luule", sanoi Hoikka alakuloisena ikäänkuin olisi toivonut päinvastaista. "Tahtoisikohan sinun äitisi sinun rupeavan merirosvoksi, Kaksonen?"

"Sitä en luule", vastasi toinen Kaksonen. "Piikki, tahtoisikohan, sinun äitisi --"

"Lopettakaa jo", ärjäisi Koukkunen ja kääntyi Jukka Napoleon Darlingiin. "Sinussa taitaa olla vähän enemmän sisua, häh? Eikö mielesi koskaan ole tehnyt ruveta merirosvoksi?"

Jukka epäröi. Koulupoikapäivinään hän oli kuvitellut merirosvojen elämää hyvinkin hauskaksi. "Rupeatteko sanomaan minua Punakäsi-Jaakoksi?" kysyi hän. Rosvokapteeni nauroi mielissään ja lupasi antaa hänelle sen nimen, jos hän liittyisi laivaväkeen.

Sitten tuli Mikael kapteenin luo ja löi häntä olalle. "Minkä nimen minä saan, jos liityn laivaväkeen?"

"Sinä saat olla Mustaparta-Mikko", sanoi kapteeni, ja Mikael oli toistaiseksi hyvin tyytyväinen.

Mutta sitten Jukka tuli ajatelleeksi erästä asiaa. "Olemmeko sitten vielä kuninkaan rehellisiä alamaisia?" kysyi hän.

"Teidän pitää vannoa: 'Alas kuningas'", mutisi Koukkunen hampaittensa välistä.

"Silloin minä kieltäydyn", huusi Jukka.

"Ja minä kieltäydyn", huusi Mikael.

"Eläköön Englanti", vikisi Pörrö.

Rosvot olivat raivoissaan, ja kapteeni käski heti paikalla panna lankun kuntoon.

"Tuokaa heidän äitinsä tänne!" huusi kapteeni.

Pojat olivat vain poikia, ja he tulivat vallan kalpeiksi nähdessään rosvojen panevan kuntoon tuon hirvittävän lankun, jolta heidät kaikki ammuttaisiin mereen. Mutta he koettivat näyttää urheilta, kun Vendi tuotiin sisään.

Kapteeni Koukkunen kysyi Vendiltä, oliko hänellä mitään sanottavaa lapsilleen, joiden nyt piti kuolla. Ja sinä hetkenä Vendi oli suuremmoinen.

"Nämä ovat viimeiset sanani, rakkaat pojat", sanoi hän. "Minusta tuntuu, että tuon teille terveiset oikeilta äideiltänne. Ja he kaikki tahtovat, että te kuolette englantilaisten gentlemannien tavoin."

Vendin rohkeus innostutti poikia niin, että he kaikki huusivat tahtovansa tehdä niinkuin äidit toivovat. Ja sitten Vendi sidottiin julmasti mastoon siksi aikaa kun kapteenin määräykset pantaisiin täytäntöön.

Näytti siltä kuin ei mikään voisi pelastaa poikia, ja Koukku-kapteenilla oli oikein hauskaa. Mutta silloin tapahtui jotakin odottamatonta, joka muutti Koukun riemun kauhuksi. Rupesi kuulumaan: "Tik, tik, ter-ik, tik, tik", ja kapteeni parkaisi: "Krokotiili! Krokotiili! Piilottakaa minut!" Surkeasti peloissaan hän syöksyi erääseen laivan nurkkaan, ja miehet keräytyivät hänen ympärilleen ajattelematta muuta kuin että kapteenia oli suojeltava hirviöltä.

Pojatkin odottivat kauhusta jännittyneinä. Mutta suuri oli heidän ilonsa, kun he krokotiilin asemasta näkivätkin rakastetun kapteeninsa Pekka Poikasen, joka ilmestyi laivan laidan takaa. Hän piti toista käsivarttaan suorana ja kädessä hänellä oli herätyskello -- krokotiilin kello, jonka peto vihdoinkin oli oksentanut ulos. Pekka oli löytänyt kellon ja ottanut mukaansa.

Pekka viittasi toisia poikia olemaan hiljaa ja livahti rosvojen huomaamatta kajuuttaan. Tikutus lakkasi heti, ja Koukku uskalsi vähitellen tulla esiin piilostaan.

Koska krokotiili näytti menneen matkoihinsa, aikoi rosvokapteeni toteuttaa julman aikeensa. "Hei lankulle, hei lankulle!" rupesi hän hoilaamaan, mutta pojat, joiden mieli taas oli täynnä toivoa ja innostusta, tukahduttivat hänen äänensä laulamalla Englannin kansallislaulua "Rule Britannia".

Koukku suuttui niin, että aikoi antaa pojille selkään ennenkuin heidät pantaisiin marssimaan lankkua. Eräs rosvo lähetettiin kajuuttaan hakemaan "kissaa", mutta tuskin hän oli päässyt ovesta sisään, kun kuului kova huuto ja heti sen jälkeen iloinen "kukkokiekuu!" Pekka, joka oli kajuutassa, oli kaatanut rosvon ja kiekui nyt riemusta.

Mutta toiset rosvot joutuivat taikauskoisen pelon valtaan. Pelko nousi aivan hirmuiseksi, kun toinenkin mies, joka lähetettiin kajuuttaan katsomaan, jäi sille tielle ja taas kuului kimakka, kaamea "kukkokiekuu!"

"Jonkun täytyy tuoda tuo kukko minulle!" mylvi kapteeni raivoissaan, mutta kukaan ei tahtonut lähteä.