Part 1

PEKKA POIKANEN (Peter Pan)

Kirj.

J. M. Barrie

Englannista mukaillen suomensi Tyyni Haapanen-Tallgren

WSOY, Porvoo, 1922.

SISÄLLYS:

Kotona. Mikä-Mikä-Mikä-Maa. Merenneitojen järvi. Maanalaisessa kodissa. Rosvolaiva. Kotona taas.

KOTONA.

Olipa kerran -- Lontoon suuressa kaupungissa -- ihmeen hauska lastenkamari, jossa oli kolme pientä sänkyä kolmea lasta varten. Lasten nimet olivat Jukka Napoleon, Vendi Moira Angela ja Mikael, ja heidän vanhempansa olivat herra ja rouva Darling. Lastenkamari oli suuri ja ilmava, siinä oli leveä ikkuna, ja takassa paloi iloinen tuli. Nurkassa tikutti iso kello, ja seinällä oli koreanvärisiä satukuvia.

Herra ja rouva Darlingilla kyllä oli pieni palvelustyttö Liisa, mutta lapsia hoiti iso, kiltti koira, jonka nimi oli Nana. Se riisui ja kylvetti lapset joka ilta, ja sen kopin paikka oli lastenkamarissa.

Sinä iltana, josta kertomuksemme alkaa, torkkui Nana kaikessa rauhassa tulen ääressä, pää painettuna käpäliin. Herra ja rouva Darling olivat lähdössä päivälliskutsuihin, ja Nanan piti jäädä hoitamaan lapsia. Sitten rupesi kello pärisemään ja löi -- yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi -- ja silloin oli aika ruveta panemaan lapsia levolle.

Nana nousi, oikoili jäseniään ja väänsi hampaillaan sähkön palamaan. Olisittepa nähneet vain, kuinka hyvin ja taitavasti se osasi tehdä tuon tempun. Sitten se käänsi peitot kauniisti auki ja levitti pienet yöpaidat tulen ääreen. Ja sitten se meni kylpyhuoneeseen ja laski vettä ammeeseen. Se koetti käpälällään, oliko vesi sopivan lämmintä, ja lähti hakemaan Mikaelia, joka oli nuorin lapsista ja jonka ensimäisenä piti päästä nukkumaan. Mikael sai ratsastaa kylpyhuoneeseen Nanan selässä kuin ponihevosen. Mikael, niinkuin pojat tavallisesti, ei ollenkaan olisi tahtonut mennä kylpyyn, mutta Nana oli luja ja pani hänet muitta mutkitta ammeeseen. Sitten Nana sulki oven, ettei Mikael saisi vetoa. Äiti tuli katsomaan, kun poika läiskytteli hyvässä, lämpimässä vedessä.

Kun äiti palasi lastenkamariin, kuuli hän ikkunan takaa heikkoa rapinaa. Hento poika, noin Jukan kokoinen, koetti avata ruutua, mutta katosi heti kun rouva Darling huudahti hämmästyneenä. Rouva Darling avasi kiireesti ikkunan, mutta mitään ei näkynyt, ei muuta kuin naapuritalojen himmeät katot ja tummansininen taivas niiden yläpuolella. Äitiä alkoi hiukan peloittaa, sillä hän oli nähnyt tuon saman pojan edellisenäkin iltana ikkunan takana. Silloin oli Nana juossut ikkunaan ja sulkenut sen niin äkisti, että pojan varjo oli jäänyt väliin. Äiti oli löytänyt varjon Nanan suusta, käärinyt sen huolellisesti kokoon ja pannut talteen. Äiti muisteli nyt kaikenlaisia juttuja tontuista ja keijukaisista, ja satumaa tuntui tulevan liian lähelle. Hän olisi mieluummin jäänyt päivälliskutsuista pois.

Mutta hän rauhoittui taas, kun lapset yhdessä juoksivat sisään. Jukka ja Vendi leikkivät isää ja äitiä, mikä heidän mielestään oli kaikista hauskin leikki, ja rouva Darlingin kauniit kasvot säteilivät, kun hän katseli heitä. Äkkiä syöksyi isä huoneeseen hyvin hermostuneena. Hän ei osannut solmita kravattiaan -- tiedättehän kaikki kuinka vaikeata se on! Äiti auttoi hänet pulasta helposti, ja sitten isä alkoi harppailla ympäri huonetta Mikael selässään. Viimein hän paiskasi pojan sänkyyn niin että mojahti vain!

Mutta sitten tapahtui niin ikävästi, että kun herra Darling meni kylpyhuoneeseen, tuli Nana ovessa vastaan ja törmäsi hänen hyvinsilitettyihin mustiin housuihinsa niin että niihin jäi pari harmaata, tarttuvaa koirankarvaa. Isot ihmiset eivät pidä karvoista vaatteissaan, ja herra Darling oli hyvin vihainen Nanalle, uhkasipa vallan erottaa sen virasta. Mutta silloin äiti Darling kertoi hänelle pienestä satupojasta, joka oli yrittänyt tulla sisään ikkunasta. Äiti kertoi kuinka Nana oli haukkunut sitä ja sulkenut ikkunan niin nopeasti, että pojan varjo oli jäänyt sisäpuolelle. Hän näytti varjon isälle ja sanoi olevansa kovin onnellinen, kun hänellä oli lapsenhoitajana sellainen aarre kuin Nana.

"Näet nyt kuinka paljon hyötyä Nanasta on", sanoi rouva Darling, kun viisas koira samassa tuli sisään ja toi Mikaelin yskänlääkkeen.

Mutta Mikael oli tuhma eikä tahtonut ottaa lääkettä, ja siitä nousi aika meteli. Vendi, joka oli viisas pikku tyttö, keksi silloin loistavan keinon.

"Isäpä ottaa omaa lääkettään Mikaelin seuraksi."

"Hyvä on", sanoi isä, "saammepa nähdä kumpi on urhoollisempi." Kaksi lasia tuotiin ja pantiin täyteen lääkettä. "Yksi, kaksi, kolme!" laski Vendi, ja Mikael tyhjensi lasin kuin mies.

Mutta isä oli vain tyhjentävinään ja piilottikin oman lasinsa selän taa. Jukka sai hänet kiinni ja huusi: "Isä ei juonutkaan." Ja Mikael rupesi itkemään ja parkumaan, kun huomasi, että hänet olikin petetty.

Silloin isä teki jotakin, joka hänen mielestään oli hyvin sukkelaa. Hän kaatoi lääkkeensä Nanan ruokakuppiin. Nana parka luuli, että se oli jotakin hyvää ja riensi heti latkimaan. Isä vallan ulvoi naurusta nähdessään Nanan moittivan katseen. Mutta lapset, jotka pitivät vanhasta hoitajastaan hyvin paljon, olivat ihan onnettomia, kun se vetäytyi koppiinsa niin murheellisen ja loukkaantuneen näköisenä kuin koira ikinä saattaa olla. Isää harmitti, kun ei kukaan nauranut hänen pilalleen, ja kostoksi hän houkutteli Nanan kopista ulos ja veti sen kaulanahasta pihalle, joka muka oli koirien oikea paikka. Ja sinne hän jätti Nana paran, kahleisiin ja epäsuosioon, vaikka lapset itkivät ja pyysivät sen puolesta.

Äiti koetti lohduttaa lapsia ja suuteli heitä hellästi niinkuin äitien tapa on. Sitten hän peitti heidät, lauloi uneen ja jätti yölamput palamaan heidän seurakseen. Ja lopuksi hän hiipi hiljaa huoneesta ja lähti päivälliskutsuihin isän kanssa.

PEKKA POIKANEN TULEE.

Suuressa lastenkamarissa oli nyt aivan hiljaista. Äkkiä yölamput rupesivat lepattamaan, himmenivät ja sammuivat yksitellen. Samassa singahti huoneeseen pieni tulipallo, joka hyppeli levottomana sinne tänne ja katosi viimein pesukannuun.

Sitten ilmestyi pimeän ikkunan taakse tuo sama hento, notkea olento, jonka rouva Darling oli nähnyt. Kuului vain napsaus, ikkuna aukeni ja eräs pieni poika tuli varovasti sisään.

Hän näytti hakevan jotakin, ja helppohan on arvata, että hän haki varjoansa.

"Heli, missä olet?" kuiskasi hän. Ja kun valopallo loisti pesukannusta, jatkoi poika: "Heli, tiedätkö mihin se on pantu?"

Tuo pieni valopallo oli keijukaistyttö, joka tiesi kaiken mitä vain tietää voi. Sellaisia keijukaiset ovat. Koko tyttö ei näyttänyt muulta kuin tulipallolta, mutta hänen äänensä kuului selvästi ja se oli kuin hopeakellojen helinää. Senvuoksi oli hänen nimensä Helikello.

Helikello pysähtyi vihdoin piirongin toisen laatikon eteen. Poika juoksi riemuissaan paikalle, avasi laatikon ja veti esiin varjonsa. Se oli vielä kauniissa käärössä, aivan niinkuin rouva Darling oli jättänyt sen.

Varjo oli nyt löytynyt, mutta se oli saatava paikoilleen takaisin. Poika keksi mielestään mainion keinon: hänpä kiinnittää varjon saippualla jalkaansa!

Hän istahti matolle, saippuoi jalkansa ja saippuoi varjon. Mutta varjo ei vain tarttunut jalkaan. Mitä hyötyä on sellaisesta varjosta, joka ei pysy ihmisessä kiinni? Tehtyään monta turhaa yritystä tuo pieni miesparka painoi kasvot käsiinsä ja nyyhkytti ääneen.

Silloin Vendi heräsi ja nousi istumaan vuoteessaan. Hän ei ollenkaan pelännyt, kysyi vain: "Pikku poika, miksi itket?"

Poika hypähti pystyyn, otti lakin päästään ja kumarsi hyvin syvään. Vendi niijasi, vaikka sängyssä onkin hyvin vaikea niijata.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi pieni poika.

"Vendi Darling. Entä sinun?"

"Pekka Poikanen."

"Missä sinä asut?"

"Toisesta kadunkulmasta oikealle ja sitten suoraan eteenpäin aamuun asti."

Tämä oli Vendin mielestä hyvin lystikäs osoite, mutta hän oli hyvin pahoillaan kun kuuli, ettei Pekalla ollut äitiä. Ihmekö sitten, että hän itki! Mutta Pekka ei itkenyt sitä, hän itki vain, kun ei saanut varjoansa tarttumaan kiinni. Vendi hymyili sellaiselle ja selitti pontevasti, että saippuasta ei ollut mitään hyötyä. Varjo oli ommeltava jalkaan kiinni.

"Ompelenko minä?" kysyi hän ja nousi hakemaan ompelulippaansa. Sitten hän heti ryhtyi työhön, ja vaikka tekeekin aika lailla kipeätä, kun varjo ommellaan jalkaan kiinni, kesti Pekka kaiken hyvin urheasti. Ja nyt varjo pysyikin hyvin paikallaan. Pekka oli kovin mielissään ja tanssi onnellisena ympäri huonetta. Varjo hyppeli hänen mukanaan ja teki kauniita kuvioita lattialle.

"Voi kuinka olin viisas!" huusi Pekka haltioissaan ja kiekui aivan kuin kukko.

"Senkin itserakas", sanoi Vendi loukkaantuneena. "Enkö minä sitten tehnyt mitään?"

"No niin, teithän sinäkin hiukan."

"Hiukan! Jollei minusta ole mitään hyötyä voin ainakin vetäytyä pois", sanoi Vendi. Ja hän hypähti takaisin sänkyyn ja painoi päänsä peiton alle.

"Oi, Vendi, älä mene pois", pyysi Pekka hädissään. "Minä en voi olla kiekumatta, kun olen tyytyväinen itseeni. Yksi tyttö tekee enemmän hyötyä kuin kaksikymmentä poikaa."

Pekka oli viisas tällä kertaa, ja nuo järkevät sanat saivat Vendin taas nousemaan. Hän lupasi antaa Pekalle suukonkin, mutta Pekka ei tietänyt mitä hän tarkoitti. Hän näki Vendin sormessa sormustimen ja luuli, että Vendi aikoi antaa sen hänelle.

Silloin Vendille selvisi, ettei tuo poika parka edes tietänyt, mikä suukko on. Mutta koska hän oli kiltti ja äidillinen pikku tyttö, ei hän tahtonut loukata Pekan tunteita ja ruveta nauramaan, vaan pani sormustimen hänen sormeensa.

Pekka piti sormustimesta paljon. "Annanko minäkin sinulle suukon?" kysyi hän. Hän irroitti napin takistaan ja lahjoitti sen juhlallisena Vendille.

Vendi kiinnitti napin vitjoihin, jotka olivat hänen kaulassaan. Sitten hän unohti, ettei Pekka tietänyt, mikä suukko on ja pyysi häneltä taas suukkoa. Pekka antoi sormustimen takaisin hiukan suruissaan.

"Oi, en minä tarkoittanut _suukkoa_, minä tarkoitin sormustinta", korjasi Vendi kiltisti asian.

"Mikä se sitten on?" kysyi Pekka.

"Se on tällainen", vastasi Vendi ja suuteli kauniisti hänen poskeansa.

"Oi!" huudahti Pekka, "kuinka hauskaa!" Ja hän rupesi nyt vuorostaan antamaan Vendille _sormustimia_, ja tämän jälkeen hän aina sanoi suukkoa sormustimeksi ja sormustinta suukoksi.

"Kuinka vanha sinä olet, Pekka?" kysyi Vendi.

"En tiedä tarkoin", vastasi Pekka, "mutta kyllä kai minä olen ihan nuori. Minä karkasin kotoa samana päivänä kuin synnyin."

"Karkasit kotoa -- miksi sitten?"

"Siksi että kuulin isän ja äidin puhelevan, mitä minusta pitää tulla, kun kasvan mieheksi. Minä en tahdo kasvaa mieheksi. Minä tahdon aina olla pieni poika ja pitää lystiä. Minä karkasin ja olen asunut keijukaisten joukossa."

Vendi tuli vallan sanattomaksi riemusta, kun huomasi istuvansa pojan vieressä, joka tunsi keijukaisia. Sitten hän sanoi: "Pekka, ihanko totta sinä tunnet keijukaisia?"

"Tunnen kyllä, mutta he ovat kuolleet jo melkein kaikki. Katsos, Vendi, kun maailman ensimäinen pikkuvauva nauroi ensimäisen kerran, särkyi sen nauru tuhansiksi kappaleiksi, ja kaikki kappaleet muuttuivat keijukaisiksi. Siitä saivat keijukaiset alkunsa. Ja aina kun uusi vauva syntyy maailmaan, tulee sen ensimäisestä naurusta keijukainen. Pitäisi siis olla yksi keijukainen jokaista pikku poikaa ja tyttöä kohti, mutta niin ei ole. Tämän ajan lapset saavat oppia jos jotakin ja tietävät niin paljon. He lakkaavat pian uskomasta keijukaisiin, ja aina kun joku lapsi sanoo: 'Minä en usko keijukaisiin', kaatuu jossakin keijukainen kuolleena maahan."

Pekka alkoi katsella ympäri huonetta ikäänkuin häneltä olisi kadonnut jotakin. Helikello oli poissa! Ennenkuin Pekka kuitenkaan ehti tulla levottomaksi, rupesi kuulumaan kellojen helinää. Pekka osasi keijukaisten kieltä ja tiesi heti, mikä oli hätänä. Hän veti auki saman laatikon, jossa hänen varjonsa oli ollut, ja sieltä Helikello hyppäsi lattialle. Keiju oli hyvin suuttunut Pekalle, joka oli vahingossa sulkenut hänet laatikkoon. Hän hyppeli ympäri huonetta, mutta silloin pääsi Vendiltä sellainen ihastuksen huuto, että Heli pelästyi ja meni piiloon kellon taakse.

"Mutta, Pekka", sanoi Vendi nyt, "jollet enää asu keijukaisten joukossa, niin missä sitten asut?"

"Minä asun Kadonneitten poikain kanssa."

"Keitä he ovat?"

"He ovat lapsia, jotka putoavat vaunuistaan, kun hoitajatar katsoo muualle. Jollei heitä tulla perimään seitsemän päivän kuluessa, lähetetään heidät Mikä-Mikä-Mikä-maahan kustannusten välttämiseksi. Minä olen heidän kapteeninsa."

"Voi kuinka hauskaa teillä mahtaa olla!"

"On kyllä", sanoi viekas Pekka, "mutta me olemme vähän yksinäisiä. Meillä ei ole ollenkaan naisseuraa."

"Eikö kukaan kadonneista lapsista ole tyttö?"

"Ei toki, pikku tytöt ovat vallan liian viisaita -- eivät he putoa vaunuistaan."

Vendi oli tuosta kovin mielissään. "Mutta, Pekka, minkätähden sinä tulit lastenkamarin ikkunan taakse?" kysyi hän sitten.

Pekka sanoi tulleensa kuulemaan niitä hauskoja satuja, joita Vendin äiti kertoi lapsilleen. Kadonneilla pojilla ei ollut äitiä, eikä kukaan kertonut heille satuja.

"Tiedätkö, mitä varten pääskyset rakentavat pesänsä kattojen räystään alle? Ne tahtovat kuulla satuja. Oi, Vendi, äitisi kertoi eilen niin hauskaa satua."

"Mitä sitten?"

"Prinssistä, joka etsi tyttöä, joka oli pudottanut lasikengän."

"Pekka", huusi Vendi innoissaan, "se oli Tuhkimo, ja prinssi löysi hänet, ja he elivät onnellisina siitä lähtien."

Pekka tuli niin iloiseksi, että hän nousi lattialta ja juoksi ikkunalle. "Minne lähdet"? kysyi Vendi epäluuloisena.

"Kertomaan toisille pojille."

"Älä mene, Pekka", pyysi Vendi. "Minä osaan niin paljon satuja. Minä kerron sinulle vaikka kuinka monta, jos vain jäät."

"Voi, Vendi, sinähän tuletkin minun kanssani kertomaan meille satuja!" huusi Pekka ja rupesi vetämään Vendiä ikkunaan päin.

Vendi oli tietysti mielissään, kun häntä pyydettiin, mutta hän sanoi kuitenkin: "Pekka, minä en voi! Ajattele äitiä! Ja minähän en osaa lentää!"

"Minä opetan."

"Voi kuinka hauskaa!"

"Minä opetan sinua hyppäämään tuulen selkään, ja sitten mennään! Ja sen sijaan, että nukkuisit vaivaisessa sängyssäsi, voit lentää minun kanssani ja puhella hauskoja asioita tähdille."

"Oi", huusi Vendi hurmaantuneena.

"Ja tiedätkö, Vendi, että siellä meillä on merenneitojakin."

"Oikeinko niillä on pyrstö?"

"Pitkä pyrstö. Ja, Vendi", lisäsi viekas Pekka, "sinä saisit peittää meidät yöksi! Ketään meistä ei koskaan ole peitetty. Kaikki pojat ikävöivät äitiä. Ja sinä saisit parsia sukat ja paikata vaatteemme ja ommella meille taskut. Kellään meistä ei ole taskuja!"

Silloin ei Vendi enää voinut vastustaa. "Pekka, opetatko sinä Jukkaa ja Mikaeliakin lentämään?"

"Opetan kyllä, jos tahdot."

Vendi herätti kohta Jukan ja Mikaelin. Kun he kuulivat, että Mikä-Mikä-Mikä-maassa oli merirosvojakin, alkoivat he äänekkäästi tahtoa mukaan. Pekka näytti heille nyt kuinka lennetään, ja hekin koettivat lentää, mutta siitä ei tullut mitään.

"Kuinka sitä oikein pitää tehdä?" kysyi Jukka.

"Ajattele vain kauniita, ihmeellisiä ajatuksia, niin ne nostavat sinut ylös", sanoi Pekka.

Mutta ei siitäkään tullut mitään. Lapset vain hyppivät huoneessa ja heiluttelivat käsivarsiaan kuin kömpelöt linnunpoikaset.

"Minun täytyy puhaltaa teihin keijukaistomua", sanoi Pekka. "Liikuttakaa nyt hartioitanne niinkuin minä."

He koettivat ja huomasivat osaavansa lentää, ensin ihan pikkuisen, sängystä lattialle ja takaisin, sitten sänkyjen yli ja huoneen poikki ja lopulta melkein yhtä vapaasti kuin Pekka itse.

"Heli, näytä tietä!" huusi Pekka, ja keijukainen kiiti lentoon kuin pieni tähti. Kellään lapsista ei ollut aikaa pukeutua päivävaatteisiin, mutta Jukka sieppasi hattunsa lentäessään ulos ikkunasta. Pekka Poikanen piti Vendiä kädestä, ja niin sitä lennettiin tummansiniseen tähtiyöhön.

Minuuttia myöhemmin syöksyivät isä ja äiti huoneeseen. Uskollinen Nana oli vaaraa vainuten temponut kahleensa auki ja juossut hakemaan heitä kotiin.

Mutta he tulivat liian myöhään. Lapset olivat jo matkalla Mikä-Mikä-Mikä-maahan.

MIKÄ-MIKÄ-MIKÄ-MAA.

Kaukana Mikä-Mikä-Mikä-maassa asuivat Kadonneet pojat syvällä metsässä. Lähellä oli merenneitojen järvi, jossa nyt oli jäitä. Puissa ei ollut ainoatakaan kesän lehteä.

Sudet ulvoivat vähän kauempana metsässä ja villejä eläimiä piileskeli pensaikossa. Merirosvot väijyivät laivassaan, mieli täynnä ilkeitä ajatuksia, ja Punanahka-intiaanit, jotka olivat poikien ystäviä, elelivät wigwamiensa kätköissä metsän pimennoissa.

Kadonneet pojat olivat puettuina paksuihin karvaturkkeihin ja muistuttivat enemmän karhunpoikia kuin ihmisiä. He odottivat jännittyneinä kapteeniansa Pekkaa kotiin. Heitä oli kuusi: Hoikkajalka oli vanhin, sitten oli Totteli ja Piikki ja Pörrö ja Kaksoset, jotka olivat niin toistensa näköiset, että sama nimi kelpasi kummallekin.

Pojat asuivat kuin myyrät pienessä huoneessa maan alla, jossa he parhaiten olivat turvassa pedoilta ja merirosvoilta. Jokaisella oli oma rappukäytävänsä, joka oli kaivettu puun runkoon. Siihen he voivat helposti pujahtaa ja pääsivät puun juuria pitkin kotiinsa.

Tällä hetkellä he olivat ulkona talostaan ja leikkivät kaikessa rauhassa, vaikka eivät voineetkaan käsittää, miksi Pekka viipyi niin kauan. Hoikka puhalteli pilliin ja tanssi suuren strutsilinnun kanssa. Mutta silloin rupesi äkkiä kuulumaan merirosvojen karkeita ääniä. Piikki, joka oli hyvin rohkea poika, lähti vakoilemaan puiden väliin, mutta toiset ehtivät hädintuskin livahtamaan alas maanalaiseen kotiinsa.

Suuret, rumat merirosvot tulla tömistivät paikalle vetäen isolla kelkalla kapteeniaan, joka istui siinä mahtavana ja pöyhkeänä. Ette voi ajatella ilkeämmän näköistä roistoa kuin tuo kapteeni. Hänen nimensä oli Janne Koukkunen, ja se nimi sopi hänelle. Hänen toinen kätensä oli poikki, ja sen sijalla oli kaksinkertainen rautakoukku. Hänellä oli häijyt, mustat silmät, hänen julmat partaiset kasvonsa olivat mustat kuin muste, ja sysimusta tukka riippui kasvoilla pitkinä, rasvaisina suortuvina. Hän lauloi kauheata laulua ja löi tahtia rumalla koukkukädellään. Tämä mies oli ilkein rosvo mitä koskaan on elänyt. Hän suorastaan ui pahuudessa! Hänen omat miehensäkin pelkäsivät häntä, ja he olivat melkein yhtä ilkeitä. Ihmekö siis, jos Kadonneet pojat juoksivat koloonsa kuin kaniinit.

Kapteeni Koukkunen tahtoi ennen muita saada käsiinsä Pekka Poikasen. Pekka se oli joka kerran, kauan sitten, Kadonneitten poikain ja merirosvojen välisessä taistelussa oli hakannut poikki hänen oikean käsivartensa ja heittänyt sen krokotiilille. Krokotiilin suussa Janne Koukkusen käsi oli maistunut niin hyvältä, että peto kovin mielellään olisi ottanut lisää. Se oli siitä saakka vaeltanut maasta maahan ja merestä mereen lipoen kieltään ja toivoen saavansa loputkin kapteenista.

Olihan kapteenilla siis syytäkin vihata Pekkaa. Oli kauhean vaivalloista aina vain juosta pakoon ahnasta krokotiilia. Peto vainusi hänen jälkensä ja tuli hirmuisena ja pelottavana hänen perässään, minne hän ikinä meni. Kapteeni pääsi edelle vain silloin kun krokotiili nukkui. Ja koska hänellä oli nopeakulkuinen laiva, oli hän tähän saakka aina onnistunut pääsemään pakoon. Mutta kauheata elämää se oli!

Kapteeni Koukkusen onneksi oli krokotiili kerran vahingossa sattunut nielemään herätyskellon. Se oli niin hyvä kello, että se ei koskaan lakannut käymästä, oli se sitten missä tahansa. Krokotiilin vatsassakin se kävi ja tikutti niin kovaa, että kapteeni aina saattoi kuulla, kun krokotiili oli tulossa, ja tiesi livistää pakoon.

Janne Koukkunen nousi kelkasta ja istahti suurelle sienelle (Mikä-Mikä-Mkä-maassa sienetkin kasvavat jättiläiskorkuisiksi). Hän ajatteli, kuinka hän parhaiten voisi vahingoittaa Pekkaa.

Samassa hän huomasi, että sieni oli lämmin, eikä vain lämmin, vaan suorastaan polttava, eikä se ollut ihmekään. Kun kapteeni raivoissaan hyppäsi pystyyn, huomasi hän, että sieni, jolla hän oli istunut, olikin Kadonneitten poikien talon savupiippu, jonka Pekka niin oli koettanut piilottaa. Hän arvasi kohta, että Kadonneet pojat asuivat kaikessa rauhassa tuolla alhaalla.

Kapteeni Koukkusella oli heti paikalla valmiina ilkeä suunnitelma. Hän päätti leipoa suuren, ihanan kaakun, joka päältäpäin olisi kauniisti koristeltu vihreällä sokerilla ja sisältä myrkytetty. Hän oli varma, että Kadonneet pojat, joita ei kukaan äiti paimentanut, ahmisivat kaakun suoraa päätä ja kuolisivat hirvittäviin tuskiin.

Kapteeni Koukkusen lähin mies, jonka nimi oli Kiero, oli kovin mielissään tästä tuumasta, ja nauraa hohotti suureen ääneen.

"Kättä päälle", sanoi Koukkunen, mutta Kiero ei tahtonut ja koetti keksiä esteitä.

"Tassu tänne, Kiero", huusi Kapteeni hirmuisella äänellä.

Ja Kieron ei auttanut muu kuin ottaa tuo kauhea koukku käteensä, ja sitten he tanssivat. Koukkunen irvisteli ilkeästi ja lauloi rumalla äänellään.

Mutta juuri kun hän oikein iloitsi häijystä tuumastaan, alkoi kuulua omituista ääntä. Oli kuin ruisrääkkä olisi lentänyt kahisevan laihon läpi ja tullut yhä lähemmäksi. "Tik tak tik tak tik tak."

"Krokotiili! Krokotiili!" ulvoi rosvokapteeni ja lähti juoksemaan henkensä edestä.

Kun rosvot olivat kadonneet metsän syvyyksiin krokotiili kintereillään, tulivat intiaanit paikalle hiljaa hiipien ja lähtivät ajamaan takaa rosvoja. Etunenässä oli Tiikeri-Lilja, heidän kuningattarensa, joka juoksi ketterästi puiden lomitse ja painoi korvansa maahan kuullakseen, mitä tietä viholliset olivat menneet. Tiikeri-Lilja piti paljon Pekka Poikasesta, niinkuin Helikello ja Vendi, ja Pekan viholliset olivat hänenkin vihollisiaan.

Punanahat hiipivät rosvojen jäljissä ja heidän askelensa olivat niin hiljaiset, että kovakuoriaiset ruohikossa eivät liiku sen hiljaisemmin. Pian he olivat kokonaan hävinneet näkyvistä ja silloin rupesivat Kadonneet pojat yksitellen kurkistelemaan puunrunkojensa alta.

Kun pojat näkivät, että kaikki oli rauhallista, palasivat he vähitellen leikkipaikalleen pensaikossa. Mutta kauan he eivät saaneet olla rauhassa. Rupesi kuulumaan vihaista susien ulvontaa, ja Piikki, joka oli lähtenyt yksin ulos, juoksi takaisin vallan hengästyneenä.

Hän syöksyi toisten poikain joukkoon, ja hänen kintereillään tuli lauma laihoja ja nälkäisiä susia, joiden silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet.

Mitä piti Kadonneitten poikien nyt tehdä? He olivat joutuneet pahaan kiipeliin, ja johtajakin oli poissa. Onneksi joku heistä muisti, mitä Pekan oli tapana tehdä, kun tällaista sattui. Aina kun villit eläimet hätyyttivät Pekkaa, juoksi hän niitä vastaan selkä edellä ja kovasti tömistellen ja katsella mulkoili niihin jalkainsa välistä.

Kadonneet pojat tekivät nyt tämän tempun kaikki yhdessä, ja tosiaankin sudet säikähtivät siitä niin, että pakenivat kauhusta ulisten takaisin koloihinsa.

Sitten Piikki kertoi toisille pojille, että hän oli nähnyt ihmeellisen kauniin valkoisen linnun.

"Se lensi tänne päin", sanoi Piikki. "Se näytti niin väsyneeltä ja sanoi: 'Vendi parka!'"

"Oletko varma, että se oli lintu?" kysyivät toiset.

Piikki oli siitä aivan varma, ja melkein samassa he näkivät Vendin, joka valkeassa yöpaidassaan lensi metsän läpi. Helikello lensi hänen vieressään, mutta syöksähti edelle ja tuli sanomaan pojille, että Pekka tahtoi heitä ampumaan tuon linnun. Helikello oli väliin oikein ilkeä pieni keijukainen. Hän ei pitänyt Vendistä, koska Pekka oli suudellut Vendiä.

Totteli sieppasi kohta jousensa ja nuolensa ja ampui tuota kummallista lintua. Lintu putosi maahan. Silloin pojat huomasivat, että se ei ollutkaan lintu, vaan pieni tyttö, ja kenties juuri se äiti, jonka Pekka oli luvannut tuoda heille.

Pojat säikähtivät kovin ja ymmärsivät heti tehneensä hyvin pahasti. Ja juuri silloin tuli Pekka lentäen Jukan ja Mikaelin kanssa ja kysyi Vendiä.

"Hän lensi tänne, oletteko nähneet häntä?" kysyi Pekka.

"Olemme kyllä", sanoi Totteli ja viittasi Vendiin, joka makasi maassa liikkumattomana.