Part 3

"Olin kuulevinani Vahvan tarjoutuvan", sanoi kapteeni ja viittasi koukullaan Vahvaan. Vahva parka, joka yhtä mielettömästi pelkäsi Koukkua kuin tuota kammottavaa elukkaa kajuutassa, juoksi hurjana ympäri kantta ja heittäytyi vihdoin mereen päästäkseen molemmista.

"Minä haen sen kukon itse!" huusi Koukku raivoissaan. Mutta hänellä ei ollut parempaa onnea. Hän syöksyi raukkamaisena takaisin jo ovelta ja huusi: "Joku puhalsi kynttilän sammuksiin."

Mutta sitten välähti hänen päähänsä mainio ajatus. "Ajakaa pojat sisään -- antakaa heidän taistella kukon kanssa. Jos he tappavat sen, sitä parempi, ja jos se tappaa heidät, ei vahinko ole suuri."

Tätähän lapset juuri toivoivatkin, mutta he salasivat ilonsa ja olivat muka hyvin peloissaan, kun heidät ajettiin kajuuttaan. Sillä välin rosvot painautuivat yhteen pelosta hytisten ja peittivät kasvot käsillään. Merimiehet ovat yleensä hyvin taikauskoisia, ja nyt luulivat kaikki, että laiva oli noiduttu. He olivat niin kauhuissaan, ettei kukaan huomannut, kun Pekka tuli kajuutasta, ja hänen jälessään muut pojat, jotka kiipesivät hiljaa yläkannelle. Kukaan ei huomannut, kun Pekka tuli Vendin luo, joka yhä oli sidottu mastoon, katkaisi hänen kahleensa ja asettui itse hänen paikalleen maston juureen peittäen itsensä kokonaan Vendin ruskealla vaipalla. Kukaan ei huomannut, kun Vendi meni yläkannelle poikain luo. Mutta kun tämä kaikki oli tapahtunut, ei Pekka taaskaan voinut olla kiekumatta riemusta. Silloin rosvot luulivat, että tuo kaamea kukko oli tappanut kaikki pojatkin, ja heidän pelollaan ei ollut rajoja.

"Se on tytön vika!" huusi Koukku. "Nainen ei koskaan tuo onnea rosvolaivaan. Heitetäänpäs tyttö mereen."

Rosvojen mielestä tämä oli aivan oikeata puhetta, ja eräs heistä rupesi puimaan nyrkkiä ruskeapukuiselle olennolle maston juurella. "Nyt ei mikään voi pelastaa sinua, neitiseni", huusi hän.

"Voipa kyllä!" huusi heleä ääni. Ruskea vaippa heitettiin pois, ja heidän edessään seisoi Pekka Poikanen. "Hei pojat, taisteluun!" huusi Pekka, ja pojat tulla suhahtivat alakannelle, käsissään aseet, jotka Pekka oli antanut heille kajuutassa.

Rosvot joutuivat oikean pakokauhun valtaan. Hehän olivat luulleet, että kukko oli tappanut kaikki pojat, ja nyt pojat hyökkäsivätkin heidän kimppuunsa, asestettuina kiireestä kantapäähän.

Osa laivaväestä juoksi laidalle ja hyppäsi suinpäin mereen. Toiset rupesivat taistelemaan. Koukkunen itse peräytyi kajuuttaa kohti taistellen henkensä edestä. "Pois tieltä, pojat, tuo mies on minun!" huusi Pekka.

Muut pojat taistelivat laivaväkeä vastaan, ja rosvot ajettiin yksitellen mereen. Pekka ja hänen verivihollisensa Koukkunen taistelivat kajuutan ovella elämästä ja kuolemasta. Kumpikin oli päättänyt tappaa toisen. Mutta Koukun oli pakko askel askeleelta peräytyä laivan laitaa kohti. Hän tunsi voimiensa vähenevän. Epätoivoissaan hän huusi: "Kuka velho minua ahdistaa? Kuka sinä olet, Pekka Poikanen?"

"Minä olen nuoruus!" huusi Pekka. "Minä olen pieni lintu, joka on puhkaissut munankuoren. Minä olen nuoruus! Minä olen ilo!"

Ja samassa hän väänsi miekan Koukun kädestä ja lykkäsi hänet mereen. Mutta siellä odotti krokotiili, jolla nyt ei enää ollut kelloa. Koukkunen putosi suoraa päätä krokotiilin kitaan, ja sen pituinen se.

Pojat puhkesivat raikuviin eläköön-huutoihin. Kaikki keräytyivät Pekan ympärille, joka seisoi kannella kuin mikäkin Napoleon ja katsoi, kun rosvolippu hinattiin alas.

* * * * *

_Merirosvojen kohtalo_.

Kaikki muut rosvot hukkuivat paitsi Kiero ja Vahva.

Kiero, joka ei ollut niin paha kuin toiset rosvot, pääsi uimalla rantaan, ja hänestä tuli vähitellen uusi ihminen, ja kelpo merimies kuninkaan laivastoon.

Vahva, joka ei koskaan ollut vuodattanut verta, mutta joka kyllä oli syypää moneen muuhun ilkityöhön, joutui punanahkojen vangiksi. Hän sai viettää melko murheellista elämää. Valkea Pantteri, intiaanien päällikkö, teki hänestä heimon kaikkien kapalovauvojen hoitajan. Se on kovaa työtä merirosvolle!

KOTONA TAAS.

Mutta kotona Darlingilla oli koko tämän ajan vallinnut syvä suru. Isä oli mielestään kokonaan syypää lasten katoamiseen, hän kun tuona iltana oli ajanut Nanan pihalle, ja rangaistukseksi hän oli päättänyt asua Nanan kopissa siihen asti kunnes lapset palaisivat. Kuukausimääriä hän oli jo asunut koirankopissa, ja koirankopissa hänet oli joka aamu kannettu virastoon -- suureksi harmiksi talon nenäkkäälle pikku palvelustytölle Liisalle.

Herra Darlingista oli tullut oikea kuuluisuus ja hienot suuren maailman naiset pitivät häntä niin ihmeellisenä ja hänen rangaistustaan niin liikuttavana, että huusivat hänelle aina ohikulkiessaan: "Oi, tulkaa meille päivällisille, tulkaa koirankopissa, olkaa kiltti!" Kaikenlaiset sanomalehdet pyysivät häntä avustajakseen, ja hänen postikorttikuvansa oli joka paperikaupan ikkunassa.

Oli taaskin ilta, ja isä Darling kannettiin kotiin virastaan. Hänet vietiin autioon lastenkamariin, jossa äiti Darling nyt vietti suurimman osan ajastaan muistellen kadonneita pienokaisiaan. Uskollinen Nana koetti turhaan lohduttaa häntä. Ja lastenkamarin ikkuna _oli_ auki, eikä sitä koskaan pantu kiinni. Tänä iltana isä pyysi äitiä soittamaan jotakin. Äiti meni viereiseen huoneeseen ja rupesi soittamaan pianoa ja isä nukahti pian koppiinsa lastenkamariin.

Ja kun hän nukkui, lensi sisään -- ei Vendi ja Jukka ja Mikael, vaan Pekka Poikanen ja Helikello.

"Pian, pian, Heli!" kuiskasi Pekka. "Me suljemme ikkunan! Sitten me menemme ulos ovesta. Ja kun Vendi tulee ja näkee, että ikkuna on kiinni, palaa hän takaisin minun luokseni."

Pekka ei ollenkaan huomannut, kuinka pahasti hän teki. Hän hyppeli riemusta vain, ja sitten hän kurkisti katsomaan, kuka soitti viereisessä huoneessa.

"Se on Vendin äiti", kuiskasi Pekka. "Hän on hyvin kaunis, mutta ei niin kaunis kuin minun äitini. Hänen suunsa on täynnä sormustimia, mutta ei niin täynnä kuin minun äitini suu."

Vendin äiti soitti, ja Pekan mielestä hänen soittonsa sanoi: "Tule kotiin, Vendi!" Sitten soitto lakkasi, ja Pekka näki kaksi suurta kyyneltä Vendin äidin poskella.

"Hän tahtoo, että minä avaisin ikkunan, mutta minäpäs en avaa, en!" Ja Pekka rupesi taas hyppelemään, mutta se ei tahtonut oikein onnistua. Sitten hän kurkisti ovesta uudelleen, ja näki kaksi uutta kyyneltä Vendin äidin poskella.

"Hän pitää kovasti Vendistä", tuumi Pekka, "mutta niin minäkin pidän. Me emme voi molemmat saada häntä."

Mutta sitten Pekan kuitenkin tuli paha mieli ja tuntui aivan kuin jokin olisi koputellut ja naputellut hänen sisässään. Viimein hän nielaisi jotakin ja sanoi: "Olkoon sitten. Tule pois, Heli, me emme välitä tyhmistä äideistä." Ja Pekka avasi ikkunan ja lensi tiehensä Helikellon kanssa. Näin oli ikkuna kuitenkin auki, kun Vendi ja Jukka ja Mikael hetken päästä lensivät sisään, ja se oli kyllä enemmän kuin he olisivat ansainneet.

Lapset tulla tupsahtivat lattialle vähääkään häpeämättä tekoaan, ja nuorin oli jo unohtanut kotinsa.

"Jukka", sanoi Mikael katsellen epäröiden ympärilleen, "minä luulen, että olen ollut täällä ennen."

"Tietysti olet ollut, senkin tyhmeliini", vastasi Jukka. "Siinä on sänkysi."

"Niin onkin", sanoi Mikael, mutta ei erittäin varmana.

"Kas siinä!" huudahti Jukka. "Koirankoppi!"

"Ehkä Nana on kopissa", arveli Vendi, mutta Jukka vihelsi pitkään. Koirankopissa nukkui iso mies.

"Se on isä", huudahti Vendi.

"Mutta ei suinkaan isä ennen nukkunut koirankopissa", sanoi Jukka pinnistellen muistiaan.

"Ehkä emme sittenkään muista tätä vanhaa elämää niin hyvin kuin luulimme", sanoi Vendi.

Samassa alkoi äiti Darling taas soittaa.

"Se on äiti", sanoi Vendi kurkistaen ovesta.

"Niin se on", vahvisti Jukka.

"Etkö sinä sitten olekaan meidän äitimme, Vendi?" kysyi Mikael, jonka mahtoi olla uni.

"Voi hyvä ihminen, kyllä oli aika meidän palata kotiin", sanoi Vendi ja tunsi ensi kerran pistoksen omassatunnossaan.

Jukka ehdotti, että he hiipisivät äidin taakse ja panisivat kätensä hänen silmilleen. Mutta Vendin mielestä ei äitiä saanut säikyttää, ja Vendi oli viisas tyttö. Niinpä he kaikki menivät sänkyihinsä ja olivat nukkuvinaan, ikäänkuin eivät koskaan olisi olleetkaan poissa.

Kun äiti sitten tuli katsomaan, nukkuiko isä, näki hän, että lapset makasivat sängyissään. Mutta hän ei huudahtanut ilosta, niinkuin lapset odottivat. Hän ei suorastaan voinut uskoa, että lapset todella olivat tulleet kotiin. Vasta sitten kun kaikki kolme hyppäsivät sängyistään ja juoksivat hänen syliinsä, vasta sitten hän uskoi, että hän ei nyt nähnytkään unta niinkuin monesti ennen. Lasten kasvot olivat vielä raikkaat ja kylmät pitkän lennon jälkeen, ne painautuivat äidin kasvoja vastaan, jotka olivat kuumat kyynelistä. Voi kuinka äidin oli ihanaa taaskin pitää heitä sylissään ja kuulla heidän ääniään, jotka kaikki puhuivat samalla kertaa! Isäkin heräsi ja yhtyi iloon, ja Nana syöksyi sisään. Viimein, kun kaikki olivat vähän rauhoittuneet, kertoi Vendi Pekka Poikasesta ja Kadonneista pojista, jotka kaikki odottivat ulkona. Kohta kun rouva Darling näki heidät ja kuuli, ettei heillä ollut äitiä, otti hän heidät suoraa päätä kasvateiksi. Vähän ahdasta siitä kyllä tulisi, mutta saliin hän saattoi laittaa ylimääräisiä vuoteita, ja kun niiden eteen pantaisiin vieraskäyntien ajaksi varjostin, järjestyisi kaikki vallan mukavasti.

Vaikeuksia aiheutti vain Pekka Poikanen. Me kaikki tiedämme kuinka paljon hän piti Vendistä, ja Vendin äidistä hän rupesi pitämään melkein yhtä paljon. Mutta hän ei _voinut_ suostua kasvamaan suureksi. Eikä siinä auttanut muu, kuin että hänen piti palata takaisin Mikä-Mikä-Mikä-maahan, mutta Vendin äiti lupasi, että Vendi saisi kerran vuodessa lentää sinne hänen luokseen kevätsiivoja tekemään ja viipyä kokonaisen viikon.

* * * * *

_Puiden latvoissa_.

Vendin pieni talo, jonka pojat olivat rakentaneet, nostettiin korkealle Mikä-Mikä-Mikä-maan puiden latvoihin, ja Helikello järjesti sen Pekkaa varten. Puiden latvat ovat pehmeät kuin sametti, ja iltahämärissä kimaltelee niissä hentoisia valoja, sinipunervia, valkoisia ja sinisiä. Sinipunervat valot ovat keijukaispoikia, valkoiset keijukaistyttöjä, ja siniset valot ovat noita herttaisia pikku tyhmyreitä, jotka eivät vielä oikein tiedä, ovatko poikia vai tyttöjä.

Ja hiljaisen ilman täyttää lintujen laulu ja tuhansien pienten satukellojen helinä. Mutta kauneimmin helisee Pekka Poikasen huilu, kun hän istuu pikku talonsa ovella ja pyytää kevättä kiirehtimään, sillä kevään mukana tulee Vendi.

End of Project Gutenberg's Pekka Poikanen (Peter Pan), by J. M. Barrie