Part 4

Nyt kuninkaantyttäreni suotiin ja tuotiin! Hei! Linna nyt tehdäänkin linnojen muotiin!

Tempaa kirveen ja lähtee menemään; samassa ilmestyy metsiköstä VANHAHTAVA VAIMO, repaleinen, vihreä hame yllä; RUMANNÄKÖINEN POIKA, olutpullo kädessä, käy ontuen jäljessä pitäen hänen liepeestään kiinni.

VAIMO.

Hyv' iltaa, Peer Huippari!

PEER GYNT.

Mitä? Ken siellä?

VAIMO.

Tutut vanhat, Peer Gynt! Likinaapurit vielä!

PEER GYNT.

Vai niin? Nyt vastapa kuulen sen seikan.

VAIMO.

Majas myötä mun omani veistihe veikan.

PEER GYNT aikoo mennä.

On kiire —

VAIMO.

Sull' aina on kiire ja hätä; mut jälkeen nyt vaan minä lyyhään, et jätä.

PEER GYNT.

Erehdytte, eukko!

VAIMO.

Niin tein ma ennen, lupas suuret kun uskoin ma loukkuun mennen.

PEER GYNT.

Lupas —? Mitä puhut, mitä pentelettä —?

VAIMO.

Etkö muista sitä iltaa, kun joit isän mettä? Etkö muista —?

PEER GYNT.

En muista, mit' en tunne tuon vertaa. Mitä sotket? Kosk' yhdyimme viimeksi, sano?

VAIMO.

Viimeksi ja ensiksi yhdellä kertaa.

Pojalle.

Tarjoa juoda; kai isäs on jano.

PEER GYNT.

Isäs? Houritko päissäs? Vai sanot, vai —?

VAIMO.

No etkö jo sorkista tunne sikaa? Sull' onhan silmät, siis nähnet kai: sen on säärissä kuin sinun sielussa vikaa!

PEER GYNT.

Vai uskottelet —?

VAIMO.

Vai rimpuilla koet —?

PEER GYNT.

Tuo roikale!

VAIMO.

Liianko roimaksi hoet?

PEER GYNT.

Sinä noidankärsä, vai luulet saavas —?

VAIMO.

Kuule, Peer Gynt, olet raaka kuin raavas!

Itkien.

Mitäs voin, jos ei muoto lie muinaisen verta, konsa kesälehdossa liehit mua kerta? Mua syksyllä, kun synnytin, paineli piru; ei silloin, sen ymmärrät, viehkeäksi viru. Mut tahdotko, ett' olen taasen ma sulokas, niin aja ulos vain tuolta se tulokas, älä silmiis salli, älä mielees tulla; — rakas kulta, niin et näe kärsää mulla!

PEER GYNT.

Pois, noita!

VAIMO.

Katsohan, tokko lähden!

PEER GYNT.

Minä lyön sua päähän —!

VAIMO.

Lyö, jos on miestä! Ho-hoo, Peer Gynt, minä kestän piestä! Joka Jumalan- päivä ma luokses palaan. Oven raosta kurkistan, kujeenne nähden. Kera neitos kun penkillä istut ja lepäät, kun hellyt, — Peer Gynt, — kun leikit ja sepäät, — minä viereesi istun ja osani halaan. Hän ja minä saamme sua vaihtaa ja jaella. Hyv' yötä, rakas, huomenna vihille vaella!

PEER GYNT.

Sinä hornan heitto!

VAIMO.

Vaan tottakin, tiedä: saat huostaas, koipuri, pentus viedä! Jäätkö isäs luo, sinä pikku-pirulainen?

POIKA sylkee Peer Gyntin päälle.

Tphyi! Kirveellä lyön sua; varrohan vainen!

VAIMO suutelee poikaa.

Sitä luontoa, mikä on sen pojan sisässä! Kun miehistyt, niin olet ilmetty isäs sä!

PEER GYNT polkee jalkaa.

Niin kauas kun lentäisit —!

VAIMO.

Kuinko nyt laoksi!

PEER GYNT pusertaa käsiään nyrkkiin.

Ja kaikki tämä —!

VAIMO.

Vain sala-halujen vuoksi! On sääli sua, Peer!

PEER GYNT.

Pahin toisen toki! — Solveig, mun sydämeni kirkkain kulta!

VAIMO.

Niin, niin; pahin syyhytön sauna, piru hoki: oli päissään isä, emo poikaa pieksi!

Mennä lyyhystää metsikköön poika jäljessään, joka heittää olutpullon Peer Gyntiä kohti.

PEER GYNT pitkän vaitiolon jälkeen.

Kierrä, sanoi Kiero. Se täällä jää tieksi. — Noin kuninkaanlinna se romahti multa. Sen muurilla ne sulki, ken minuun suostui; kävi rumaksi kaikki, ilo vanheni, ruostui. — Ohi kierrä, poika! Ei mikään tie läpi kaiken tään hänen luokseen vie. Läpi kaiken? Hm, yksi ehk' ois. Sana taitaa katumuksen polkua neuvoa kaitaa. Mut en muista, eik' ole kirjaa mulla, ei ketään, ken hyvällä ohjailulla vois metsän korvessa turvaksi tulla. — Katumus? Vuosia viedä se vois, läpi päästä se tie. Elon laihan se sois. Riko ensin, mi puhdast' on, vienoa, sorjaa, ja sitten palat liitä ja paikkaa ja korjaa? Palat viulun liimata voit, mut et kellon. Älä tallaa, jos tahtonet vihannaksi pellon. Mut valettahan oli se noita! Ei enää sitä iljetystä näy, ei kärsää, ei nenää! — Niin; silmään ei näy, mut mieleen ne palaa. Mua sisään ne seuraa, ne aatokset salaa. Ingrid! Ja ne kolme, jotka kummuilla juoksi! Nekin saapuuko ilkkuen, kiukuten luoksi? Tila niillekin täytyykö sylissä antaa, käsivarsilla hellien, kartellen kantaa? Ohi kierrä, poika; kätes vaikka se ois niinkuin pisin korvessa kuusi, ei riitä, niin karttaen häntä et kannella vois, ettei mene pulmusi puhtaus siitä. — No, kierretyks saan tämän tavallaan, ettei tule voitto, ei tappiokaan. Pois työntää ja unhoittaa ne on paras —

Menee muutamia askelia majaa kohti, mutta pysähtyy taas.

Tämän jälkeen sinne? Kuin merkitty varas! Perässä kaikki nämä peikot — ja palata? Puhuessa vaieta; tunnustaissa salata —-?

Heittää kirveen luotaan.

On juhla-aatto. Hänen luokseen käväisy, nyt, tilassa tässä, se ois pyhän-häväisy!

SOLVEIG ovessa.

Joko tulet?

PEER GYNT puoliääneen.

Ohi!

SOLVEIG.

Mitä sanot?

PEER GYNT.

Varro siellä. On tuotava taakka, ja on pimeä tiellä.

SOLVEIG.

Malta; ma autan; ma kuorman jaan.

PEER GYNT.

Ole siellä! Kaiken ma kantaa saan.

SOLVEIG.

Mut älä ole kauan!

PEER GYNT.

Voi työtä se tuottaa; kauan tai vähän, — saat vuottaa.

SOLVEIG nyökkää hänen jälkeensä.

Niin, vuottaa!

PEER GYNT poistuu metsäpolulle. Solveig jää katsomaan oven avoimesta yläpuolikkaasta.

* * * * *

Åsen tupa. Ilta. Pysty valkea palaa ja valaisee takassa. Kissa tuolilla sängyn jalkopäässä.

ÅSE makaa sängyssä ja hapuilee levottomasti peitonpäällystä.

ÅSE.

Miten viipyy hän viipymistään! Hyvä luoja, jos jääkin pois! En saa sanan viejää mistään; ja niin paljon virkkamist' ois. Niin äkkiä siis! Niin niukka jäi aika! Ken arvasikaan? Oh, kunpa en liian tiukka minä hälle ois ollut vaan!

PEER GYNT tulee.

Hyv' iltaa!

ÅSE.

Palkitse, luoja! Rakas poikani, saavuithan siis! Miten tohditkin? Hengen suoja kun on kielletty!

PEER GYNT.

Hengestä viis! Teki vain nyt mieleni tietää, miten täälläkin jaksetaan.

ÅSE.

Niin, Karin nyt hävetä sietää; ja ma rauhassa lähteä saan!

PEER GYNT.

Mitä? Lähteä? Minne hoppu muka sulla on mennä noin?

ÅSE.

Ah, Peer, jo on läsnä loppu; jo tilini tehdä voin.

PEER GYNT väänteleikse ja käy pitkin permantoa.

Nyt vasta se vaikea alkaa; — sitä pakoon _siell'_ oli tie —! Sun kylmäkö kättä ja jalkaa?

ÅSE.

Niin, Peer; liki päätös lie. — Kun murtuu silmäni multa, niin hiljaa ne umpeen luo. Ja toimita arkku, mut, kulta, hyvin kaunis; se mulle suo! Ei, sehän on totta —

PEER GYNT.

Älä noista nyt haasta; viel' aikaa on!

ÅSE.

Niin, niin.

Katselee levottomasti ympäri tupaa.

Se on niiden moista! Näin ryöstivät kartanon.

PEER GYNT väännähtäen.

Joko taas?

Tylysti.

Mun on syyni se piina. Sitä hokea kelpaa kai!

ÅSE.

Sun? Ei, se sen-vietävä viina kovan onnesi aikaan sai! Olit, rakkaani, silloin päissäs, et tiennyt, kun teit sen työs; ja peuralla kiidättäissäs pääs pyörään jo kai kävi myös.

PEER GYNT.

No niin, koko juttu heitä! Älä hautele harminas! Nyt kaiken, mi painais meitä, me säästämme — tuonnemmas.

Istuutuu sängynlaidalle.

Niin, äiti, nyt saamme haastaa, mut vain, mitä tuuli tuo. Pois kaikki, mi mieltä raastaa ja vaivaa, varjoa luo! — Kukas tuossa on kykkeröisin, jos ei mirri, — viel' elää mies!

ÅSE.

Niin kummailee se nyt öisin; ain' enne se totta ties!

PEER GYNT toisaalle kääntäen.

Mitäs kuuluu kylälle täällä?

ÅSE hymyillen.

Tytär jossain, ne juttelee, muka metsiin ois menopäällä —

PEER GYNT nopeasti.

Mads Moen miten viihtynee?

ÅSE.

Tytär ei muka huoli, vaikk' karvaat kyll' itkut on vanhusten. Menes käymään siellä; — ehk' arvaat sinä, Peer, mikä auttais sen —

PEER GYNT.

Mut seppä, kuink' on sen laita —?

ÅSE.

Sepän heittiöst' ole vait! Se eiköhän paremmin maita, nimi tuon tytön, tiedät kait —

PEER GYNT.

Ei, äiti, nyt saamme haastaa me vain, mitä tuuli tuo. Pois kaikki, mi mieltä raastaa ja vaivaa, varjoa luo! Jano onko? Tuonko ma juomaa? Paha kai suu on koukussa noin? Sama sänky — sit' enkös huomaa! — jossa piennä ma piehtaroin! Sitä muistatko, kun tulit illoin sen jalkoihin istahtain, minut vaipalla peitit, — kas silloin minä satuja kuulla sain!

ÅSE.

Ja nuo reki-leikit kahden, isäs mennessä retkilleen! Oli lattia jäänä lahden, ja peitto ryijynä reen.

PEER GYNT.

Niin, mut paras kaikesta tuosta oli, äiti, — muistatko sen — hepat oivat, ne osasi juosta —

ÅSE.

Kysy vielä! No, kuinkas en —? Minä Karilta vain — mitäs muuta rahipölkylle mirrin toin —

PEER GYNT.

Ja linnaan lännemmäs kuuta, itäpuolelle päivänkoin, hei, Sooria-Moorian linnaan vei valjakko vaahtosuu mait', ilmoja, kannustinnaan sun noutamas kyynärpuu.

ÅSE.

Seväll' istuin ma, ohjissa siellä —

PEER GYNT.

Niin, niin; hevot lentää sai; ja myötään sä käännyit tiellä ja kysyit, kylmikö vai —? Ole siunattu, ain' oli sielus toki hellä, sun häijylään —! Mitä voihkit?

ÅSE.

Niin kova on pielus. Rupes selkääni särkemään.

PEER GYNT.

Minä kohennan; koitahan, oisko nyt helpompi maata. Kas noin!

ÅSE levottomasti.

Ei, Peer, pois mielisin!

PEER GYNT.

Poisko?

ÅSE.

Niin, kovin jo halavoin.

PEER GYNT.

Älä nyt! Vedä peittoa ylle. Tähän jalkopäähän mä jään. Ja nyt seikkojen sepittelylle, sill' ilta me lyhennetään.

ÅSE.

En saa minä rauhaa rinnan; kun postillan toisit vaan!

PEER GYNT.

Pidot Sooria-Moorian linnan on prinssin ja ruhtinaan. Sinut vien yli nummien; lepää vain vällyissä siinä niin —

ÅSE.

Rakas Peer, pois eikö ne epää?

PEER GYNT.

Ei! Kumpikin kutsuttiin!

Heittää nauhan tuolin ympäri, jolla kissa makaa, ottaa kepin käteensä ja istuu ajosille sängyn jalkopäähän.

Hei, Musta, muutappas jalkaa! Vilu eihän sull', äiti, lie? Niin, niin; eri vauhti alkaa, sen tuntee, kun Virma vie!

ÅSE.

Rakas Peer, mitä kuulen? On kuin mikä sois —?

PEER GYNT.

Ajokulkuset vaan!

ÅSE.

Miten kaikuu se vankuin ja vonkuin!

PEER GYNT.

Yli vuonon nyt kuljetaan.

ÅSE.

Mikä pauhu ja kohina kumma? Se niin mua hirvittää!

PEER GYNT.

Vain nummen kuusikko tumma soi tuulessa. Rauhaan jää!

ÅSE.

Mikä välke? Mi metsänrinnan noin saa tulen-säkeniin?

PEER GYNT.

Näet portit ja ikkunat linnan. Ne tanssii, kuuletko?

ÅSE.

Niin.

PEER GYNT.

Pyhä Pietari portilla näyttää jo tietä —

ÅSE.

Ja tervehtää?

PEER GYNT.

Hyvin syvään, ja maljan täyttää, tuo viiniä virkistävää.

ÅSE.

Myös kakkuja tuoko?

PEER GYNT.

Kantaa täpötäytenä tarjoimet! Ja ruustinna-vainaa antaa sulle kahvit ja leivokset.

ÅSE.

Mekö yhteen siell' ihan totta?

PEER GYNT.

Niin usein kuin tahdot ja suot.

ÅSE.

Mihin riemuhun ansiotta, rakas Peer, minut raukan tuot!

PEER GYNT läjähyttäen ruoskaa.

Hei, Musta, muutappas jalkaa!

ÅSE.

Kun et vain aja eksyksiin?

PEER GYNT läjähyttää taas.

Täm' on lavea tie.

ÅSE.

Mua alkaa jo matka raukaista niin.

PEER GYNT.

Näen linnan jo: vain lyhyt hetki, niin saavut.

ÅSE.

Siis levähtää voin silmät ummessa. Retki sun turviis, poikani, jää!

PEER GYNT.

Hei, Virma, varsani, juokse! Sitä tungosta! Pyrkijät nuo nekös sullotut portin on luokse! Peer Gynt nyt äitinsä tuo! Pyhä Pietari, — tottako kuulen? Muka äitiä päästäis et? Moist' eukkoa kauan, ma luulen, haet, ennenkuin löytänet! Se ei mitään, jos minut estit; saa kääntyä portilta tie. Suurkiitos, jos suodaan kestit; hyvä ilmankin lähteä lie. Tein kaskuja, ettei riitä piru saarnastuolissakaan; kanaks äitiä haukuin siitä, kun kaakotti toisinaan. Mut hälle täys arvo te suokaa, miten parhaiten kohdelkaa! Nykypäivisin verroille tuokaa, jos lie ketä parempaa! — Ho-hoo; tuoll' on Isä-Luoja! Pyhä Pietari, nyt sun vie —!

Syvällä äänellä.

"Jätä pehtorin-elkesi nuo ja emo Åselle anna tie!"

Nauraa ääneen ja kääntyy äitiinsä päin.

Mitäs sanoin, vai tiekö ei aukeis! Jokos nyt, jo ne pokkuroisi —

Pelästyneenä.

Miksi katsot, kuin silmäsi raukeis? Taju onko sult' aivan pois —?

Menee päänpuolelle.

Älä tuijota noin, emo kulta, puhu; Peer, oma poikas oon!

Tunnustelee varovasti hänen otsaansa ja käsiään; sitten hän heittää nauhan tuolille ja sanoo hillityllä äänellä:

Vai niin! — Ajo päättyi sulta! Hepo, joudat jo heinikkoon.

Sulkee hänen silmänsä ja kumartuu hänen ylitseen.

Ota kiitos nyt hellinnästä, jota piennä kuin suurna koin! — Mut kiitä myös kiittämästä —

Painaa poskensa hänen huuliansa vasten.

Oli kyydistä tuo; kas noin!

PEER GYNT

131

TORPPARIN VAIMO tulee.

Mitä? Peer! No, nyt huoleen ja vaivaan apu saatihin raskaimpaan! Miten nukkuu hän, isä taivaan — — — vai —?

PEER GYNT.

Hys; hän ei nousekkaan!

Kari itkee ruumiin ääressä. Peer Gynt kävelee kauan ympäri tupaa; viimein hän pysähtyy vuoteen ääreen.

PEER GYNT.

Emo toimita pyhään santaan. Pois pyrkiä täältä nyt saan.

VAIMO.

Hyvin kauaskin?

PEER GYNT.

Meren rantaan.

VAIMO.

Niin kauas!

PEER GYNT.

Ja kauemmas vaan.

Menee.

NELJÄS NÄYTÖS.

Marokon lounaisrannikolla. Palmumetsä. Katettu päivällispöytä, auringonsuoja ja ruokomattoja. Kaueinpana lehdossa riippuverkkoja. Ulkona rannasta huvialus, jolla on Norjan lippu ja Ameriikan tähtilippu. Rannassa laivavene. Aurinko on laskemassa.

PEER GYNT. pulska keski-ikäinen herra hienossa matkapuvussa, kultalornjetti rintapielessä, istuu isäntänä pöydän ääressä, MR. COTTON, MONSIEUR BALLON sekä herrat v. EBERKOPF ja TRUMPETERSTRÅLE lopettelevat ateriaansa.

PEER GYNT.

Siis, herrat, juokaa, nauttikaa! Se luotujen on luonto syvin. Ei mennyt palaa, muistaa saa, ja poiss' on poissa. — Tehkää hyvin!

TRUMPETERSTRÅLE.

Gynt veljen kunnia ja kiitos!

PEER GYNT.

On raha, kokki, Stewart liitoss', en yksin minä —

MR. COTTON.

Very well, jää siis velka kiittää niitä neljää!

MONSIEUR BALLON.

Monsieur, teill' aisti, tahti on, mi nykyisin on harvinainen noin eläjillä en garçon, — kuin sanoisinkaan —

V. EBERKOPF.

Siinto selkeä vapaata hengen näkörantaa, maailmankansalaisuuskantaa, on katse pilvet puhkovainen, min tiell' ei ahtaan luulon telkeä, tajunnan korkeamman juonne, elämän taitoon alku-luonne vihitty, huippu trilogiian. Monsieur, niin tarkoititte kait?

MONSIEUR BALLON.

Kenties; noin kauniilt' ei se varsin soi meikäläisin kielenparsin.

V. EBERKOPF.

Pah! Onkin jäykkä kieli liian. — Mut ilmiön jos syyt ja lait käy - etsimään — Niin syy on tuttu. Syy on, ett' olen naimaton. Niin, hyvät herrat, selvä juttu! Mi miehen kutsumus? Ma vastaan: ain' _itses_ ole ainoastaan! Vain _itseäs_ ja _omaas_ hoida! Mut voitko, jos sun saaneet on muut kuormajuhdaks satuloida?

V. EBERKOPF.

Vaan moinen itse-itsen-vuoksi sotansa maksoi maar —

PEER GYNT.

Oo-jaa; kyll' ennen; kenp' ei nuorna kiistä! Mut kunnialla pääsin niistä. Jo sentään minut oltiin kerta vähällä paulaan pakoittaa. Ma olin reipas, pulska veikko, ja suonissa ihailtuni juoksi kuningassuvun vanhan verta —

MONSIEUR BALLON.

Kuningassuvun?

PEER GYNT viskaisten.

Nähkääs, noita pereitä —

TRUMPETERSTRÅLE lyö pöytään.

Noita vallaspeikkoja!

PEER GYNT kohauttaa olkapäitään.

Kuluja suuruuksia, joita se liikuttaa vain, ettei likaa plebeijit sukuvaakunoita.

MR. COTTON.

Ja kauppa sikseen jäi sen tähden?

MONSIEUR BALLON.

Nous suku vastaan?

PEER GYNT.

Siin' ei vikaa. Päinvastoin!

MONSIEUR BALLON.

Ah!

PEER GYNT säästävästi.

Niin, oli seikkoja, te ymmärrätte, joihin nähden vihintä viisainta ja pikaa. Mut, suoraan sanoin, puuhaan siellä koht'ikään kyllästyä aloin. On herkkuja, joit' en voi niellä, ja paras seista omin jaloin. Ja kun nyt kautta rantain kuulla mun appi antoi kukkasuulla, jott' ota nimet, säädyt uudet, lunasta arvot, aateluudet, ja siihen vielä lisää monta yht' äitelää ja mahdotonta, — niin poistuin arvokkaalla tapaa, jäi arvoons' ukon ultimatum, — ja morsian nuori oli vapaa.

Rummuttaa pöytään ja näyttää hartaalta.

Niin, niin; on valvomassa fatum! Tääll' ihminen voi siihen luottaa, ja lohtua se tieto tuottaa.

MONSIEUR BALLON.

Ja sillensä se juttu hautui?

PEER GYNT.

Ei, tuntea sain hieman toista, kun asiattomat sekoittautui nyt siihen kirkuin raivokkaasti. Pahimmat suvun nuoret! Noista kuus, seitsemän: mun taistoon haasti. Ei unhoitu se aika, joskaan ma vammaa saanut en, ei koskaan. Se verta maksoi; vaan se veri mun persoonani arvon takaa, osoittaa rohkaisten, ett' ohjaa, kuin sanoin, fatum viisas, vakaa.

V. EBERKOPF.

On ajattelija, ken selon noin näkee näytelmässä elon. Muill' yksikseen vain kukin eri tapaus eess' on, yhteispohjaa häkeissä hapuilua riittää. Te tiedätte kaikk' yhteen liittää. Kaikelle teill' on mitta yksi. Jokaisen hetken mielijohteen te kärjistätte säteilyksi elämänkatsantonne hohteen. — Ja koskaan ette opiskellut?

PEER GYNT.

Ma olen vain, kuin virkoin kerran, autodidakti, vailla noita metoodisia opinnotta; mut lukenut ja ajatellut kutakin olen hiukan verran. Noin vauraammalla iäll' alkain, te tiedätte, jo tuottaa vaivaa rivistä riviin kaikki kaivaa, nisut ja kaleet. Ylimalkain vain historian siis läpi laukkasin; sill' aikaa mull' ei ollut muuhun. Ja ihminen kun kaipaa tukea, jott' ajat raskaat voisi kantaa, ain' uskonnosta murun haukkasin, — niin soluu paremmin se suuhun. Ei ahmiakseen tule lukea, vaan katsoin, mikä hyödyn antaa —

MR. COTTON.

Yes, praktillista!

PEER GYNT sytyttää sikarin.

Hyvät herrat, eloni vaiheit' aatelkaahan. Kuink' ensin saavuin Lännenmaahan! Mies köyhä, tyhjin kourin! Eipä maar helposs' ollut siellä leipä; sain kovaa nähdä monet kerrat. Mut henki-kulta, sanoo sana, on kallis, sekä kolkko Mana. No niin! Koht' onni muutti kuosia mua vanha fatum alkoi suosia. Se luontui. Paremmille tolin ain', aina auttoi toimi. Vuosia vain kymmenen, niin Kroisos rikkain Charlestonin reetareista olin. Nimeni kaiuin mainehikkain soi kauas; onni piti perää —

MR. COTTON.

Mill' asioitte?

PEER GYNT.

Enint' erää myin neekereitä Karoliinaan ja epäjumaloita Kiinaan.

MONSIEUR BALLON.

Fi donc!

TRUMPETERSTRÅLE.

Mut, setä Gynt, hyi hittoja!

PEER GYNT.

Ulommas sallittuja mittoja teist' ehkä käy se liike? Mulla tuo tunne myös ol' elävästi. Voi joskus ihan inho tulla. Mut tiellä kerran aletulla niin siin' on kiinni sitkeästi. Ja moinen suuri liike, jossa tuhannet' käskettävät häärää, on työläst' ylen, jopa väärää lopettaa äkki-tuokiossa. En kärsi käänteit' äkkipäisiä, mut tunnustaa saan toisialta, ett' aina kartoin kauemmalta myös johtumia äärimmäisiä; ain' arveluttanut mua vähin on mennä aivan yli rajain. Myös alkoi vanhuus olla lähin; jo viides kymmen eteen koitui, — ohimot hiljaa hopeoitui; ja terveys vaikk' ol' oivan oiva, se aatos ahdisti: ties konsa jo tilille on kutsu soiva, joss' antaa jury tuomionsa, pois vuohet lampahista ajain. Mi työksi? Mahdottomuus sula tuo Kiinan-kauppa panna sulkuun! Mut pian keinon neuvoi pula: siell' uuden liikkeen panin kulkuun Jumala-lastit laitoin keväin, taas syksyllä ma papit eväin varustin tarpeellisin: sukat ja raamatut ja riisit, rommit —

MR. COTTON.

Kai ansaitsitte?

PEER GYNT.

Kauppa mainio! Se luontui. Paahtoi pappi-rukat. Min jumalista juoksi rahat, sen kastetta sai kuli-pahat, niin vaikutus neutralisoitui. Rehoitti lähetyksen vainio; jumalten kaupinnalle koitui papeista, nähkääs, vasta-pommit.

MR. COTTON.

Mut entäs musta tuote?

PEER GYNT.

Voiton sai moraali myös siinä. Näin, ettei se kauppa käynyt päin iässä enää kypsyneessä. Ties milloin saat jo kuolinsoiton. Tuhannet ansat lisäks eessä taholta filantrooppein, saati mit' uhriks säät ja tuulet vaati, ja merirosvot vanaveessä. Se voitti, kaikk' kun yhteen laati. Saat, mietin, Peter, purjees kääriä, tekojas korjaella vääriä; siis Etelästä ostin maata, pidätin viime lihalastin, — myös priima-tavaraa, voin taata. Ne höystyi, lihoi, kiilsi, jotta ol' ilo mulle niinkuin niille. Niin, siin' ei kerskailua piille: kuin isä heille olin totta, — jost' oli runsas vaivan-vastin. Rakensin kouluja, jott' ois näet joku yleistaso, jolla pysyttää hyveen aina vois, ja valvoin, ettei asteikolla siit' alle lämpö saanut olla. Lopussa muuten on se työ nyt, eronnut olen täydelleen; — pois viljelyksen olen myönyt ja väen luineen, nahkoineen. Grogille kutsuin hetkell' eron myös suurin, pienineen ne perheet, sai humalansa mies kuin nainen ja lesket vielä nuuskaa veron. Tuult' ellei siis lie sana vainen: jos et tee pahaa, hyvää teet, niin kuitin, toivon, entis-erheet jo saa, ja hyveen varusteet on synnin kanssa kamppailuun paremmat mun kuin monen muun.

V. EBERKOPF kilistää hänen kanssaan.

Kuin vahvistavaa! Tekoon, työhön noin siirtää aate voimall' älyn, jok' ei jää teoriian yöhön, ei järky keskell' ulko-hälyn!

PEER GYNT, joka edellisen aikana on ahkerasti käsitellyt pulloja.

Me Pohjan miehet osataan sotamme käydä! Elämämme asian avain tää on vaan: lukitse korvankolos tiukkaan, jos mieli livahtaa kyyn liukaan.

MR. COTTON.

Kyyn minkä, paras isäntämme?

PEER GYNT.

Kyyn petollisen, pienen, sievän, paluuttomasti paulaan vievän.

Juo jälleen.

Kaikk' uskaltamis-taidon taika, tuo teon rohkeus on vapaa tien vaalivalta, ettei latu elämän salakuoppiin satu, — on tieto, ettei kaikki aika lopu, kun loppuu taiston päivät, on tieto, että auki jäivät taa aina sillat. Sillä tapaa ma itse eestyin vähin erin; sen värittämä kaikk' on tieni; ja suvulta sen opin perin kodissa jo, kun olin pieni.

MONSIEUR BALLON.

Olette norjalainen?

PEER GYNT.

Sukuisin, mut mieleltä kosmopoliitti. Mink' onni mull' on ollut myötä, saan Ameriikkaa kiittää siitä. Reoolit loistonitein lukuisin on Saksan nykysuuntain työtä. Taas Ranska siihen liivit liitti ja ryhdin, rahtuni espriitä, — Englanti vireyttä hääriä, visumpaa oman parhaan tajua. Ma juutalaiselt' opin: malta! Myös dolce far nienten hajua ma lahjaks sain Italialta, — ja kun ol' ahdas paikka eräs, mua elonpäivieni määriä lisäämään auttoi Ruotsin teräs.

TRUMPETERSTRÅLE kohottaa lasiaan.

Niin, Ruotsin teräs —!

V. EBERKOPF.

Ensin tuokaa sen käyttäjälle kiitoksenne.

Kilistävät ja juovat hänen kanssaan. Hänelle alkaa juoma kihota päähän.

MR. COTTON.

Tuo kaikk' on kovin oivaa; — mutta en, Sir, voi olla utelutta, mit' aiotte nyt kultinenne.

PEER GYNT.

Hm; aionko?

KAIKKI NELJÄ siirtyvät lähemmäksi.

Niin, kuulla suokaa!

PEER GYNT.

No, ensin matkustella. Mukaan mun teidät rannasta Gibraltarin sen vuoksi ottaa mieli laati. Mun kultavasikkani vaati näet tanssikuoron ympär' alttarin —

V. EBERKOPF.

Kuin sukkelaa!

MR. COTTON.

Mut kuljennalla vain kulun vuoks ei kostu kukaan. Päämäärä teill' on kaiken alla, ja se on —?

PEER GYNT.

Keisar' olla kerta!

KAIKKI NELJÄ.

Kuin?

PEER GYNT nyökkää.

Keisari!

HERRAT.

Missä?

PEER GYNT.

Kaikkialla.

MONSIEUR BALLON.

Kuink', ystäväni —?

PEER GYNT.