Part 5

Kullan voimin! Ei lainkaan tuuma uus; se sielu on kaikess' ollut, mitä toimin. Jo poikana mull' uni mielu ol' ajaa pilvell' ilmain merta. Mull' laahus, kultahuotra hohti, — mut kopsahdin taas maata kohti. Vaan, ystävät, jäi määränpää. — On kirjoitettu sana tää tai sanottu, en muista kussa: jos kaiken maailman sa voitat, mut oman _itses_ vahingoitat, vain seppel päässä halkaistussa on voittos. Niin, — tai sinnepäin se on; ja tott' on se.

V. EBERKOPF.

Ja tuo Gynt itse on —?

PEER GYNT.

Mit' erikoista mull' otsaholviss' on, mi luo minusta minut eikä toista, kuin Herrall' on ja pirull' ero.

TRUMPETERSTRÅLE.

Nyt vihdoin määrän tuon ma näin!

MONSIEUR KALLON.

Mik' aatteen ylhyys!

V. EBERKOPF.

Runon nero!

PEER GYNT yltyvässä mielialassa.

Gynt itse, — niin, tuo joukko se jok' oikun, pyyteen, mieliteon, tuo meri mieleen-juolahdusten, tarpeiden, tahtoin, vaatimusten, tuo kaikki, mi juur' rinnan tään tällaisenaan saa sykkimään. Vaan kuin on Luojan tarvis multaa, Jumala maailman jott' ois, niin myöskin mun on tarvis kultaa, mi keisaruuteen vyöttää vois.

MONSIEUR BALLON.

Teill' onhan kultaa!

PEER GYNT.

Vaan ei kylliksi. Kai pariin, kolmeen lie suupalaan, noin Lippe-Detmoldin idylliksi. Mut täysin keisar' olla halaan, Gynt kautta kaikkien maan piirein, Sir Gynt niin kantapäin kuin kiirein!

MONSIEUR BALLON mukaan tempautuen.

Omistaa naisist' ihanaisin!

V. EBERKOPF.

Johannisberger jumalaisin!

TRUMPETERSTRÅLE.

Kaikk' kalvat Ruotsin Kaarlen kantamat!

MR. COTTON

Mut ensin kauppapaikat oivat, miss' ansaita —

PEER GYNT.

Ne on jo. Vaivan maar maksoi poiketa nää rantamat. Nuo lehdet laivaan tulleet toivat sanoman tärkeän. Päin pohjaa tän' iltana jo pursi ohjaa —

Nousee kohottaen lasinsa.

On niinkuin potkis aina aivan sit' onni, kell' on valpas vaisto —

HERRAT.

Siis mitä —?

PEER GYNT.

Hellaassa käy taisto.

KAIKKI NELJÄ ponnahtavat pystyyn.

Kuin? Kreikkalaiset?

PEER GYNT.

Nousseet ovat.

MUUT NELJÄ.

Hurraa!

PEER GYNT.

Ja Turkill' eess' on kovat!

Tyhjentää lasinsa.

MONSIEUR BALLON.

Tie maineen auki! Ase frankin avuksi! Alas Hellaan polkija!

V. EBERKOPF.

Ma vetoon mieliin — loitommalla!

MR. COTTON.

Ma samoin autan — hankinnalla!

TRUMPETERSTRÅLE.

Tuon kuulun parin kannussolkia, sen minä Benderistä hankin!

MONSIEUR BALLON lankee Peer Gyntin kaulaan.

Anteeksi, ett' ol' luulo väärä mull' äsken teistä!

V. EBERKOPF pudistaa hänen käsiään.

Konnaks aloin jo arvella, ma tyhmä jäärä!

MR. COTTON.

Vain narriks; — se on liikaa, tuo!

TRUMPETERSTRÅLE tahtoo suudella häntä.

Ma näytteeks, setä, Yankee-saastaa sameinta aivan —! Anteeks suo —!

V. EBERKOPF.

Kaikk' eksyimme —

PEER GYNT.

Mit' oikein haastaa te alatte?

V. EBERKOPF.

Nyt tuossa se on, tuo meri pyyteen, mieliteon, Gynt itse, loistain täysin valoin —!

MONSIEUR BALLON ihailevasti.

Tuo siis on Monsieur Gynt, tuo noin!

V. EBERKOPF samoin.

Gynt kunniansa kukkuroin!

PEER GYNT.

Mut sanokaas —?

MONSIEUR BALLON.

Siis ette tietäis —?

PEER GYNT.

En totta, vaikka hirteen vietäis!

MONSIEUR BALLON.

Kuink', ettekö päin Kreikan rantaa nyt laivoin, rahoinenne lähde?

PEER GYNT pyllähtäen huuliinsa.

Ei, kiitos! Voimaa puoltaa aion ja rahat lainaan Turkin avuks.

MONSIEUR BALLON.

Ei kuunaan!

V. EBERKOPF.

Kovin hauska kompa!

PEER GYNT on vähän aikaa vaiti, nojautuu tuoliin ja ottaa isoisen ilmeen.

Nyt, herrat, paras ero kai on, ennenkuin meiltä mennyt savuks on ystävyyden viime tähde. On helppo tyhjä alttiiks antaa. Kun tuskin oman varjon tilaa maailmass' omistaa, niin onpa kanuunanruoaksi kuin luotu. Mut kun on suuremp' osa suotu, ei ole panos enää pilaa. Te menkää Kreikkaan. Saatte multa aseet ja kyydin maihin nousta. Min kiihdytätte taiston tulta, sen jännittää vain saan ma jousta. Päin, vapautt', oikeutta julistain! Varalle Turkin hornaa tulistain! Päin janitsaarin peistä käykää ja sankareina seivästäykää. — Vaan minä en.

Lyö povitaskulleen.

Ma uskon mynttiin, ja itseeni, Sir Peter Gyntiin.

Virittää päivävarjonsa ja menee lehtoon, josta nippu verkkoja häämöttää.

TRUMPETERSTRÅLE.

Tuo sika!

MONSIEUR BALLON.

Kunniast' ei tiedä —!

MR. COTTON.

No, sen nyt sais hän tuoda, viedä; mut aatelkaas, se hyöty, mitä sois siellä meille vapaa itä —

MONSIEUR BALLON.

Jo voitonseppeltäni siteli ihana parvi kreikattaria!

TRUMPETERSTRÅLE.

Käteni ruotsalaiset piteli jo sankarsuurta kannusparia!

V. EBERKOPF.

Näin suuren isänmaani saavan kulttuurinkylvö-alan aavan —!

MR. COTTON.

On pahin hukka tuo reaalinen. Goddam! Koht' itken kiukuissani! Olympon näin jo omanani. Jos vuori vastaa mainettaan, sen vaskijuonet varmaan täyttää, joit' uudelleen vois alkaa käyttää. Tuo virta sitten, tuo Kastaalinen, niin paljon josta jutellaan, sen kosket, — tuhat hevosvoimaa jo alhaisinta arvioimaa —!

TRUMPETERSTRÅLE.

Ma lähden. Ruotsin miekkaa, miestä ei koskaan vastaa Yankee-plootut!

MR. COTTON.

Ehk' ei; mut heidän rintamassaan katoomme kaikkeen ihmis-massaan; ja mitäs silloin saamme kassaan?

MONSIEUR BALLON.

Kirous! Onnen huippu hohti; — ja sitten näin sen kuoppaa kohti!

MR. COTTON heristää nyrkkiään alusta kohti.

Tuo musta arkku, — tuonne kootut on rosvon kullat orjanhiestä —!

V. EBERKOPF.

Kuningasaate! Pois! Se veti! Se keisaruus nyt kaatuu heti! Hurraa!

MONSIEUR BALLON.

Mit' aiotte?

V. EBERKOPF.

Käyn johtoon! Tuon väen ostanut ma koht' oon. Mua seuratkaa! Ma valtaan laivan!

MR. COTTON.

Te — mitä —?

V. EBERKOPF.

Sieppauksess' aivan!

Menee laivaveneelle.

MR. COTTON.

Siis käyn ma oman tarpeen tähden myös sieppaamaan.

Menee jäljestä.

TRUMPETERSTRÅLE.

Hyi, niinkuin varas!

MONSIEUR BALLON.

Työ konnan —! Mais — enfin! Lie paras.

Seuraa edellisiä.

TRUMPETERSTRÅLE.

Pakosta myös mä myötä lähden, — mut protesteeraan kaikkein nähden —!

Menee jäljestä.

* * * * *

Toinen kohta rannikolla. Kuutamo ja ajelehtivia pilviä. Huvialus kulkee kaukana merellä täydellä höyryllä.

PEER GYNT juoksee pitkin rantaa. Milloin hän nipistää itseään käsivarresta, milloin tuijottaa meren ulapalle.

PEER GYNT.

Uni! — Painajainen! — Enkö jo herää! Ulos rannasta! Vauhtia hurjaa! — Ne raivot! Valett', unta! Ma nukun! Mun on sekaisin aivot!

Pusertaa käsiään.

Ihan mahdotonta näin kuolla, täll' erää!

Repii tukkaansa.

Uni häijy! Ma tahdon, ett' unta on tää! Tätä hirmua! Ei, tosi todeksi jää! Nuo ystävä-koirat —! Oi Herra, suo huomio, vanhurskas ja viisas jok' olet —! Tee tuomio —!

Kädet ylennettyinä.

Minä. Peter Gynt, sua huudan! Auta' Minä hukun, isä; ojenna pelastuslauta! Kone tauota! Lasketa vesille vene! Tenä varkaille tee! Jokin häiriö saata! Kuule! Muun kaitsennan suo nyt laata! Sill' aikaa ei maailma raiteilta mene! — — Jumaliste, jos kuulee! Kuuro nyt kuulis! Sekin laitaa! Neuvoton Luoja! Ei luulis!

Viittaa ylöspäin.

Pst! Neekerifarmista eron ma otin! Sai pappini Kiinassa saarnata, kastaa! Kädenojennus maar toki toisen vastaa! Oh, auta minut laivaan —!

Laivasta hulmahtaa tulisäde ja paksu savu vyöryy ilmoille; kuuluu kumea paukahdus; Peer Gynt kiljahtaa ja vaipuu hiekalle; vähitellen savu hälvenee; laiva on kadonnut.

PEER GYNT kalpeana, hiljaa.

Tuomion vaaja! Kaikki meren pohjaan, miehin ja rotin! Oi, iäti kiitän ma sattuman suomaa — —

Liikutettuna.

Sattuma? Ei, oli enemmän se. Minä säilyvä olin, ja hukkuvat he. Ole kiitetty, kaitsijan laupeus laaja, mua varjelit, vaikk' olen paljossa vajaa — —

Hengähtää syvään.

Mikä turva ja lohdutus ihmeenmoinen noin suojeltu olla, noin erikoinen. Mut aavikko! Mistä saan ruokaa ja majaa? Oh, löydän kai jotain. Hän näkee ja huomaa! Ei mull' ole hätää; —

Ääntänsä ylentäen ja mairittelevasti.

Hän ei jätä hukkaan. Hän köyhään katsovi varpus-rukkaan! Sydän nöyrä vain pidä. Hälle aikaa anna. Suo vallita Herran; älä murhetta kanna —

Hypähtää säikähtyneenä kohoksi.

Mikä murisi? — Leijona liikkui viidassa —?

Kalisevin hampain.

Ei ollut leijona.

Miehistäikse.

Vai olis, vai! Ne pedot ei maar tähän nenäänsä pistä. Kera herransa ei hyvä olla riidassa. Niill' onhan vaisto; — ne tuntee kai: elefanttien kanssa ei leikkimistä. — — Mut yhtäkaikki — paras itsensä suojuu. Tuoll' akaasioita ja palmuja huojuu; mull' latvassa on hyvä turva siellä, — jos varsinkin virren pari muistaisin vielä —

Kiipeää puuhun.

Erilainen aamun ja illan laatu; sana tuo todeks usein on nähdä saatu.

Asettautuu istumaan.

Miten ihanasti tämä mieltä nostaa! Jalo aatos, — sit' ei voi aarteilla ostaa! Vain turvata häneen! Hän määrän tietää, hädän kalkista mink' olen mies ma juomaan. Isän mieli häll' on mua kohtaan, sen huomaan;

Luo silmäyksen merelle päin ja kuiskaa huoaten:

mut huono ekonoomi, — sen nimen hän sietää!

* * * * *

Yö. Marokkolainen leiri aavikon rajalla. Vartiotuli ja LEPÄÄVIÄ SOTILAITA.

MUUAN ORJA tulee raastaen tukkaansa.

Viety on keisarin ratsu valkea!

TOINEN ORJA tulee reväisten vaatteensa.

Poissa pyhä keisarin puku! Maa halkea!

PÄÄLLYSMIES tulee.

Sata raippaa kannoillenne, tai heti varkaat vangiksenne!

Sotilaat nousevat ratsuilleen ja kiidättävät pois kaikille tahoille.

Aamunsarastus. Akaasia- ja palmuryhmä.

PEER GYNT puussa, taitettu oksa kädessä torjuu pois apinaparvea.

PEER GYNT.

Ylen tukala yö! Tätä kiusan puuta!

Hosuu ympärilleen.

Joko taas tulet? Sepä nyt saakelinmoista! Nyt ne hedelmiä heittää. Ei; se oli muuta. Tuo apina ilkein on elukoista! Sana saribo: valvo ja sodi! Niin kyllä, jumaliste, sodi silloin, kun uuvut ja näännyt!

Taas apinain häiritsemänä, kärsimättömästi.

Miten saisin päätetyks ilveen tään nyt! Joku tavata täytyy mun juuttaista noista, se nutistaa ja nylkeä, pukeutua tavallaan sen turkkiin, uus nahka yllä ne heikäläiseksi luulevat mua. — Mitä ihminen on? Vain akana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä. — Taas parvi! Niit' ihan metsä kiehuu. Pois tiehenne! Hus! Kuin hullut ne riehuu. Jokin hännän pätkä jos mull' edes ois, — joka hiukan eläimen hahmoa sois —. Mitä nyt? Pään pääll' ihan hiipi joku —!

Katsoo ylös.

Tuo vanha, — ja kourat täpö-täynnä likaa —!

Hykistyy hädissään kokoon ja pysyy hetkisin hiljaa. Apina tekee liikkeen; Peer Gynt alkaa houkutella ja leperrellä niinkuin koiralle.

Kas, — sinäkö siell' olet, vanha Poku! Se on kiltti! Se suostuvi suosiolla! Se ei viskaa; — ei, se nyt oisko tapaa? — Pip-pip! Me osaamme ystävät olla! Ai-ai! Kielt' osaan jo, etkös huomaa? Poku ja minä parast' ollaan kuomaa; Poku huomenna sokeria saa —! Sitä sikaa! Koko kouraus silmille! Uh, mitä rapaa! — Vai ruokaako ois? Maku sekalaista; mut makuhan jotain on totunnaista. Kuka ajattelija on lausunut kerran: aluks syljet, mut tottumus voimaa suo? — No, ja pennut myös!

Taistelee ja hosuu.

Kovin kieroa tuo, ett' ihmisen täytyy, luomisen herran, näin olla —! Hoi, auttakaa ihmislasta! Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta!

* * * * *

Varhainen aamu. Kivinen seutu, näköala aavikolle päin. Sivulla kalliorotko ja luola.

VARAS ja SALANTAJA rotkossa, keisarin ratsu ja puku hallussaan. Hevonen kalliissa satulakoruissa seisoo kiveen sidottuna. Ratsastajia kaukana.

VARAS.

Keihästen liekit tuoll' ilman rantaan jo kiiltää!

SALANTAJA.

Ma tunnen, kuin säilä mun pääni santaan jo viiltää!

VARAS laskee käsivarret ristiin rinnoilleen.

Isä varasti; varkaaksi pojan piti tulla.

SALANTAJA.

Isä salansi; salantaa virkana mulla.

VARAS.

Se kestä, mik' on suotu: ole, miks olet luotu.

SALANTAJA kuuntelee.

Viidassa tömisee! Tulevat juuri!

VARAS.

Luola on syvä — ja profeetta suuri!

Pakenevat jättäen kalleudet siihen paikkaan. Ratsastajat katoavat kaukaisuuteen.

PEER GYNT tulee leikaten ruokopilliä.

Mikä sulon-autuas aamunsuu! — Kiertävi keräänsä sontiainen; ulos kuoresta etana kurkoittuu. Todell', aamu on kullan-kukkurainen. On kumma tenho se oikeastaan, min luonto pannut on päivänvaloon. Povi paisuu, saa niin rohkean ponnen, käsin käydä vois vaikka härkää vastaan. — Mikä rauha! Niin, ilot maalais-onnen, — en ymmärrä, kuinka niit' ennen kartoin; kuin sulkeuta voi suurkaupungin taloon, miss' ilkiöt kaikk' ovat ovella vartoin. — Miten livahtelee sisilisko, hei, sieppoo eik' aattele mitään, ei. Itse eläimissä mi viattomuus. Kukin luopumatonna luojansa laist' on, oman leimansa kantaa kulumatonna, oma itsensä on läpi leikin ja taiston, kuten ensi 'tulkoon' sen eloon huus.

Panee lornjetin nenälleen.

Tuo tuossa hiekkakiven keskessä? Konna! Kivetyntää ympäri! Ulos vain pää jää. Se katsoo kuin ruudusta sieltä. Ei vääjää mit' ikään, on itse — oma kaikkensa. —

Muistuttelee mieleensä.

Oma — oma — kaikkes — itse —? Tuon poikana jo ma luin jostain, se noit' oli kirjoja suuria. Postilla? Vai Salomon sananparret? Paha merkki! Min vuosia mulle karttuu, ajat, paikat sen huonommin mieleen tarttuu.

Istahtaa varjoon.

Sija vilpoinen oikaista säärivarret! Kas, sanajalkoja. Syötäviä juuria.

Maistaa vähän.

Vois syöttää niill' ennemmin elukoita; — mut sanoohan sanassa: luontos voita! Ja vielä sen lisäksi: korskeus kostetaan. Ja: ken itsensä alentaapi, se nostetaan.

Levottomana.

Nostetaan. Niin minun käyvä on varmaan; — on mahdotonta mun muuta aatella. Pois täältä mun sallimus aikoo saatella ja oikean tien mulle eteen tuo. Täm' on koetus; sitten ma saan avun armaan, — jos Herra vain terveenä olla suo.

Lykkää ajatukset mielestään, sytyttää sikarin, venytteleikse ja tuijottaa aavikolle päin.

Mikä suunnaton aavikko, — äärt' ei näy! — Tuolla kaukana kamelikurki käy. — Mik' on mahtanut luojan tarkoitus olla tällä kaikella kuolleella, autiolla? Aro tää, jota ei elonlähde juota, joka kenellekään ei hyötyä tuota, tämä paahtunut maailman kesantokulma, tämä ruumis, luomisest' asti näin maannut, jolt' ei ole luoja edes kiitosta saanut, miks syntyi se? — Luonto on tuhlari julma. —. Mert' onko tuo idässä välkkyvä juonne? Ei, mahdotonta. Vain harha, mi katoo! Meri länness' on; taakseni kohoo tuonne; mäenharju sen pois erämaasta patoo.

Ajatus iskee hänen päähänsä

Patoo? Siis voisin ma —! Kannas on kaita Patoo! Vain kanava! Puhki sulku, — kohta ois kuohuva vetten kulku elämänvirtana päin erämaita. Kohta koko hehkuva hauta tää ois meri vilpoisa, läikkypää. Alt' Atlaan vihreiden tunturirantain se alkais saarina keitaat kantain; liukuis purjeet kuin linnut vinhat etelään päin, karavaanien rataa. Virkeä tuuli veis huurut inhat, pilvet vihmansa saisi sataa; kaupungit nousis, ja palmukot huojuis, palmujen juurella nurmikot nuojuis. Etelä Saharan saarrosta irkois, viljelys nuori sen rannoille virkois. Tombuktun tehtaita höyry käyttäis; Bornun yks kaks siirtolat täyttäis; läpi Habesin tutkija turvaisasti junall' ajais Niilin latvoille asti. Mehevimmälle keitaalle, keskelle merta tuon Gudbrandin laaksosta norjalaisverta; sill' onkin kanta lähes kuninkainen; loput risteily antaa arabialainen. Kaunoiseen meren kaarelmaan saa Peeropolis, pääkaupunki, sijan. On maailma kulu! Nyt vuoro on pian mun Gyntianani, nuoren maan!

Hypähtää ylös.

Pääomia vain, niin tehty on tie. — Meren porttiin kultainen avain vie! Ristiretki kuoloa vastaan! Nyt päästää saa pussista saita, joka hautoo ja säästää. Joka maassa nyt vapaus nostaa viirin; — kuin arkissa aasi yli maailman piirin ma huudan ja vapautuskasteen kannan luo armaan, kahlitun, syntyvän rannan. Pois täältä! Liikkeelle pääomat levosta! Mun valtani, — puolet valtaani hevosta!

Hepo hirnuu kallion rotkossa.

Hepo! Ja puku! — Ja miekka! — Ja koruja!

Menee lähemmäksi.

Se ei voi —! Toden totta —! On sananpaikka, että tahto voi siirtää jos vuoria vaikka; — mut että se hevonkin siirtäis —! Oh, loruja! Tosiseikka, ett' on hepo tässä näin; — ab esse ad posse ja niin edespäin —

Vetää puvun omansa päälle ja katselee itseään.

Sir Peter, — ja muuttunut turkkilaismuotiin! Sen verran sitä tiesit, mikä kohdaksi suotiin. — Hei, Virmani, viemään! Käy, älä käkee!

Nousee satulaan.

Jalan tueksi kultaiset tohvelit tuotiin! Niin, ratsun-valjaista vallat näkee!

Ajaa neliä aavikolle päin.

* * * * *

Arabialaispäällikön teltta, yksinään keitaalla.

PEER GYNT itämaalaisessa puvussaan lepää patjoilla. Hän juo kahvia ja polttaa pitkää piippua, ANITRA ja PARVI NEITOJA tanssii ja laulaa hänen edessään.

NEITOJEN KUORO.

Maan valkeus kulki! Profeetta, valtias, tietäjä tietojen, luo meidän, luo meidän hän kulki yli aavikon hietojen! Profeetta, herra, jok' ei teille käy väärille, luo meidän, luo lastensa kulki aron ääriltä äärille! Soi, soitto, nyt julki; profeetta luo lastensa kulki!

ANITRA.

Hänen ratsuns' on valkea rieska Paratiisin virran ja lähteen. Alas polvistukaatte päin maata! Hänen silmäns' on tähden lempeä lieska. Katsoa ei toki saata maan lapsi kenkään tähtien tähteen! Aron tie hänet toi. Kulta ja päärlyt poven kukkuroi. Edell' aamuinen koi, peräss' ilmat jäi yöksi, peräss' samum ja kuivuus syöksi. Tuli kautt' erämaan, tuli poikana maan pyhä, korkea, vakaa, tuli Kaabastaan; — hänen suunsa sen takaa!

NEITOJEN KUORO.

Soi, soitto, nyt julki; profeetta luo lastensa kulki!

Neidot tanssivat hiljaisen soiton säestäessä.

PEER GYNT.

Sen kirjoista luin — ja sen havaita taas saan — "ei kukaan ole profeetta omassa maassaan". — Tämä paljon paremmin käy, tämä näin kuin Charlestonin reetari-elämä päin. Koko homman pohjall' oli jotain kieroa, epäselvää jotain, jota täytyi vieroa; — en koskaan siihen ma oikein kiintynyt, en oikein ammattimieheksi piintynyt. Mitä teinkään siinä galeijassa, mitä? Yhä toimituspinkkojen ääressä ähkää! Nyt jäljestäpäin en käsitä sitä; — niin _sattui_; se aivan ol' umpimähkää. — Oma itsensä olla pohjalla kullan on talonsa hiekalle rakentaa. Sun sormukses, kellos ja ketjus saa hyvät ihmiset matelijoiksi mullan; ne rintaneulakruunulle hattua nostaa; mut on persoona toista kuin koru, jonk' ostaa. — Profeetta; kas siinä on selvemmin laita. Voit ainakin tietää, mit' astut maita. Jos ihailun suo sulle seurakuntas, sa itse sen saat, ei dollaris, puntas. Olet, mik' olet, ilman sen enempää; et sattuman oikulle velkaan jää, ei patentti tarpeen, ei muu monopooli. — Profeetta; niin, mulle sopii se rooli. Ja niin tämä arvo yht'äkkiä mulla, — mun tarvitsi vain läpi aavikon tulla ja osua luonnon lapsien luo. Profeetta oli tullut; oli selvää tuo.

En aikonut petosta minkäänmoista —; vale toista on, profeetan vastaus toista; ja voinhan takaisin astua aina. Mua ei sido mikään, ei mikään paina —; kaikk' on, miten sanoisin, yksityis-alaa; hepo valmiina vartoo, lähde tai palaa! Olen aseman valtias sanalla sanoin.

ANITRA lähestyy oviaukolta.

Profeetta ja herra!

PEER GYNT.

Mitä piikani halaa?

ANITRA.

Pojat aavikon, kasvojas katsella anoin, sua teltan vierellä vartovat —

PEER GYNT.

Seis! Sano, että ne eemmäs joukkonsa veis; ett' etäältä kuulen, mitä heill' on huolta. Lisäks, etten liki siedä minä miehenpuolta! Miehet, lapsi, ovat köykäinen suku, kavaluutta täynnä koko laji ja luku! Anitra, et usko, kuin pitkäkyntiset — hm, tarkoitan, kuink' ovat suuret he syntiset! — No, se silleen! Tanssikaa mulle, naiset! Pois profeetta unhoittaa pahat maiset.

NEIDOT tanssien,

Profeetta on hyvä; profeetan sydän huokaa tomun poikain eksyissä pahaan ja harhaan! Profeetta on laupias; kiitos hälle tuokaa; hän syntiset vie Paratiisin tarhaan.

PEER GYNT seuraten silmillään Anitran tanssia.

Jalat käy, kuin rumpali puikkoja löisi. Otus herkullinen, niin ett' ihan söisi! Vähän liialliset tosin muodot kait, — ei aivan, kuin vaatisi kauneuden lait. Mut mitä on kauneus? Tottumus vaan, — raha, käypä maassaan ja aikanaan. Ja liiallisuus, sehän juur' on hurma, mehun säännöllisestä jos pohjaan juo. Ei juovuta normaali-kauniit nuo. Joko uhkea ylen, tai laiha kuin surma, aran nuori, tai vanha, niin ettei tietoa; — välimaa on mietoa. — Jalat häll' on, näämmä, vähän vettä vailla; käsivarret, vasen etenkin, samalla lailla. Vois ennakkoluulo sen puutteeksi lukaista. Ma sanoisin pikemmin: tyylinmukaista — — Anitra, tullos!

ANITRA lähestyy.

Sun piikasi tuli!

PEER GYNT.

Sinä viehätät, laps! Sydän profeetan suli. Jos et sanaani usko, saat todisteen; — sinut Paratiisiin ma Houriksi teen!

ANITRA.

Sit' et mahda, herra!

PEER GYNT.

Mitä? Leikiksi luulet? Niin totta kuin elän, toden totisen kuulet!

ANITRA.

Mull' eihän ole sielua.

PEER GYNT.

Niinp' olet saava!

ANITRA.

Miten, herra?

PEER GYNT.

Kai mulla on keino ja kaava; — minä ryhdyn johtoa sulle suomaan. Ei sielua! Niin, sua ei maar pilaa äly liika suinkaan. Sen surulla huomaan. Vaan pyh; sija sielun sinuss' aina lie nyt. Annas, kun mittaan sun aivos! — On tilaa; toden totta, on tilaa; sit' enkös tiennyt! Tosin kyllä, — matalall' aina maassa sa pysyt; erin suurta et sielua saa sa; — mut pihkaa! Se voi sama olla sulle; — niin paljon saat, ettei nyt häpeä tulle.

ANITRA.

Profeetta on hyvä — —

PEER GYNT.

Sa emmitkö? Sano!

ANITRA.

Mut mieluumpi mulle ois —

PEER GYNT.

Pelvotta ano!

ANITRA.

Mua oikein ei haluta sielu oma; — suo ennemmin —

PEER GYNT.

Mitä?

ANITRA viittaa hänen turbaaniinsa.

Tuo opaali soma!

PEER GYNT ihastuneena ojentaa hänelle korun.

Anitra, tosi Eevan tytär! Kuin teräs liki magneettiaan minä liikahdan; kuten sanoo arvokas tekijä eräs: "das ewig weibliche zieht uns an!"

* * * * *

Kuutamoyö. Palmulehto Anitran teltan edustalla.

PEER GYNT. arabialainen luuttu kädessä, istuu puun alla. Hänen partansa ja tukkansa on lyhennetty; hän näyttää melkoista nuoremmalta.

PEER GYNT säestää ja laulaa.

Ma suljin Paratiisini, avaimen myötä vein. Ja rannan kaunot kaikerti, kun ulapalle purteni ui pohjatuulen tein. Päin kesän rantaa keula taa vei vetten suolaisten, päin valtameren poukamaa, jot' uljaat palmut reunustaa, — siell' laivan poltin sen. Siit' astuin laivaan erämaan ma nelijalkaiseen. Sen ruoskin vaahtoon valkeaan. — Tir-lii, — ma lintu liikun vaan; — ken valtaa vangikseen? Anitra, ah, sen tuta saan, sa palmun mehu, oi! Angora-vuohen juustokaan sun vertas olla suloltaan ees puoliksi ei voi!

Ripustaa luutun olalleen ja tulee lähemmäksi.