Part 3
Peer Gyntille.
Vai tytär mun siis tulis sulle työntää?
PEER GYNT.
Niin ja valtakunta myös kera myöntää.
DOVREN-UKKO.
Minun eläessäni saat sa puolen, ja toisen sitten, kun pois ma kuolen.
PEER GYNT.
Minä tyydyn siihen.
DOVREN-UKKO.
Ei, viel' älä kajoo! — Vähän takeita saat sinä tarjota myös. Riko yksikin, niin koko sopimus hajoo, ja hengen maksaa sulle se työs. Ensiksi vanno, että koskaan et piittaa siitä, mik' on eempänä Ronden rajaviittaa; karta päivää ja tointa, joka pälveä valoista.
PEER GYNT.
Jos kuninkaaksi pääsen, se helpoin on valoista.
DOVREN-UKKO.
Sitälikin, — nyt panen älys koettelulle —
Suoristaikse istuimellaan.
VANHIN HOVIPEIKKO Peer Gyntille.
Älä vaan nyt viisaudenhammasta murra! Kov' on Dovren-ukon arvoituspähkinä purra!
DOVREN-UKKO.
Mik' on peikon ja miehen ero, sano mulle!
PEER GYNT.
Minust' eroa mitään ei siinä näy. Isot panee paistiksi, pienet raapii raamuja; — niin meilläkin, missä vaan laatuun käy.
DOVREN-UKKO.
Tosin kyllä ne moness' on yhtä maata. Mut illat on iltoja, aamut aamuja, niin että kieltää ei eroa saata. — Nyt kuule, kuink' on se: miss' ihmisen lies tuoll' ulkona alla on kuultavan kuvun, sana käy; "Ole kaikess' oma itses, mies!" Vaan täällä suojissa peikkojen suvun se on: "Ole itse oma kaikkes, peikko!"
HOVIPEIKKO Peer Gyntille.
Syvä näkyykö mieli?
PEER GYNT.
Hyvin hämärän takaa.
DOVREN-UKKO.
"_Oma kaikkes_", sana vahva, mi säilänä jakaa, se kirjoita kilpees.
PEER GYNT raapii korvallistaan.
Ei, mutta mintähden —
DOVREN-UKKO.
Sun täytyy, tai herraksi tääll' olet heikko!
PEER GYNT.
No, menköön; ei vähä, minusta nähden —
DOVREN-UKKO.
Sitälikin sinun tulee vilpittä suosia koti-olomme koreilutonta kuosia.
Hän viittaa: kaksi peikkoa, joilla on sianpäät, valkoiset yömyssyt j.n.e., tuo ruokaa ja juomaa.
Lehmält' on leipä, sima sonnilta saatu; älä kysy, hapan onko vai makea laatu; pääasia vain, ota onkees ja huomaa, se on kotipanoista juomaa.
PEER GYNT työntää tarjokkeet luotaan.
Piru vie, minä suutani moiseen moskaan —! Kotijuomiinne täällä en totu ma koskaan.
DOVREN-UKKO.
Siman kera on kultainen malja, ja kellä on kultamalja, sille on tyttäreni hellä.
PEER GYNT miettien.
On kirjoitettu: sodi luontoas vastaan; — ja se hapant' on kai aluss' ainoastaan. Oli menneeksi!
Mukautuu.
DOVREN-UKKO.
Järkevä päätös tuo. Mitä? Syljet!
PEER GYNT.
Kai tottumus voimaa suo.
DOVREN-UKKO.
Sitälikin jätä kristityn-pukus ja kuores sa; näet, Dovremme kehuksi, tehtyä vuoressa meillä on kaikki, et laaksosta nää sä kuin silkkinauhuksen hännänpäässä.
PEER GYNT vihaisesti.
Ei miill' ole häntää!
DOVREN-UKKO.
No saat, muun myötä.
Hovipeikolle.
Mun sunnuntaihäntäni sulholle vyötä.
PEER GYNT.
Pysy irti! En narriksi teille mä heity!
DOVREN-UKKO.
Älä tytärtäni tuumi, jos ei peräs peity.
PEER GYNT.
Tehdä ihminen elukaksi!
DOVREN-UKKO.
Isket harhaan; sinut teen vain sulhoksi soveliaaksi. Tulenkeltaisen nauhuksen saat sinä taaksi, saat kantaa kunniamerkkimme parhaan.
PEER GYNT harkitsevasti.
-Sana sanoo: on ihminen akana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä. Sido pois!
DOVREN-UKKO.
Vesa taipuisa olla taidat.
HOVIPEIKKO.
Kas nyt, kuin se sievästi heiluu ja häilyy!
PEER GYNT äkäisesti.
Hoo, vieläkö vedätte ahtaammat aidat? Pois pitääkö kristityn-uskokin panna?
DOVREN-UKKO.
Ei, ei, meilt' uskosi rauhassa säilyy, se on vapaata, siit' emme halua verottaa; näes, kuorelta, kuosilta peikon erottaa. Vain tapamme taida ja kaapumme kanna, saat uskona pitää, mi meist' on pelkoa.
PEER GYNT.
Monin ehtoines enemmän säällistä selkoa sull' on, kuin alussa toivoa tohdin.
DOVREN-UKKO.
Me paremmat oomme, kuin meist' on huhu; me, peikot, teist' eroomme siinäkin kohdin. — Vaan vakavan puolen jo päättää saamme; nyt silmää ja korvaa huvittakaamme. Soittoneito! Dovrenharpull' ilahuta iltaa! Kisaneito! Sipsuta Dovrensalin siltaa!
Soittoa ja kisaa.
HOVIPEIKKO.
Mitäs pidät?
PEER GYNT. Hm, pidänkö —!
DOVREN-UKKO.
Pelvotta puhu! Mitä näet?
PEER GYNT.
Ruman rumimmaisen se voittaa. Kellokas sorkalla suolikieltä soittaa. Sukat jalassa kepottelee emäsika.
HOVIPEIKOT.
Syökää se!
DOVREN-UKKO.
Ihmis-aistien vika!
PEIKKONEIDOT.
Huh, silmät ja korvat pois päästä kisko!
VIHREÄPUKUINEN itkien.
Hu-huh! Siis moista saa kuulla ja niellä, kun soitamme, kisaamme, minä ja sisko!
PEER GYNT.
Mitä, sinäkö? Älä ole pahalla miellä! Oli pilaa se, leikillä sijansa lie.
VIHREÄPUKUINEN.
Sen vannoa voitko?
PEER GYNT.
Niin soitto kuin kisa oli oikein kaunista, kissa vie!
DOVREN-UKKO.
On ihmeellistä tuo ihmislaatu, ja hevill' ei lähde se heistä se visa. Jos haava meilt' ottelussa on saatu, tosin arven se heittää, mut kiinni pian kasvaa. Vävypoikani tää nyt on norjinta rasvaa; mielin hän riisui kristityn-kaatiot, mielin hän joi simamaljan, mi tuotiin, mielin hän muuttihe häntä-muotiin, — niin mielin teki kerrassa kaikki vaatiot, ett' uskoin vanhan Aatamin varmaan ikipäiviksi saaneen jo passin harmaan; mut kas, sepä vallass' on samalla erää. Niin, niin, kureerata pois, vävy-kulta, tämä ihmisluonto siis täytyy sulta.
PEER GYNT.
Mitä aiot?
DOVREN-UKKO.
Vasemman silmäs terää minä pikkuisen piirrän, se seikat korjaa: näet kieroon, mut kaikki on suurta ja sorjaa. Koko ruudun ma pois otan oikeasta —
PEER GYNT.
Olet päissäs!
DOVREN-UKKO laskee joitakin teräviä kojeita pöydälle.
Tässä lasiveitset ja raiidat. Kuin äksy sonni saat laput ja laudat. Näet silloin, ett' ihanan morsion saat, — eik' enää sun silmiäs eksytä vasta siat kepottavaiset ja kellokkaat —
PEER GYNT.
Puhut hulluja!
VANHIN HOVIPEIKKO.
Dovren-ukon puhett' älä pura! Hän on viisas, ja sinä olet hullu ja houkko!
DOVREN-UKKO.
Ajan mittaan, aatteles vaan, mikä joukko voi välttyä harmia, kiusaa kipeää. Muista, että näkö on juuri se ura, joka uhkuu itkun karvasta lipeää.
PEER GYNT.
Se on totta; ja postilla sanoo tälleen: puhkaise silmäs, jos pahennus siit' on. Kuule, sano, milloinka saa se jälleen tämän ihmisnäön?
DOVREN-UKKO.
Se ei koskaan palaa.
PEER GYNT.
Vai niin! No, sitten ma kai jätän liiton.
DOVREN-UKKO.
Mihin mielit?
PEER GYNT.
Täällä en viipyä halaa.
DOVREN-UKKO.
Ei, seis! Sun helppo on tänne tulos! Mut Dovren-ukon veräjä ei vieri ulos!
PEER GYNT.
Et estoa aikone kai väkivaltaista?
DOVREN-UKKO.
Peer prinssi, kuule, nyt järkeä käytä! Sull' on peikonlahjat. Niin, eikös hän näytä jo nyt hyvin ryhtiä peikonkaltaista? Ja peikoksi aiothan?
PEER GYNT.
Niin, jumaliste! Ei morsian eik' iso valtakunta tule ilmaiseks, ei sitä mull' ole unta. Mut kaikella sentään on raja ja piste. Hännän otin kylläkin taa, mut kai saan irti, min peikkosi kiinni sai; jätin kaatiot pois; resut jouti jo heittää; mut niillähän taas voin sääreni peittää. Ja totta tämän dovrelais-ruokon jättää voin joskus, yli laidan sen lastin mättää. Neidoksi naudan ma vannon, en kiellä; aina nyt voi valan vatsaan niellä; — mut tietää, ett' ikinä vapaaks ei pääse, laill' oikean ihmisen kuolla ei saa, vaan ikänsä peikkona vaeltaa, — ei ikinä takaisin käydä! Ja tää se on, kuin sana sanoo, sull' aivoitus mulle; mut siihen min' en suostu, sitä päivää ei tulle.
DOVREN-UKKO.
Nyt suutun jo, en tätä peliä siedä; ja silloin ei kanssani leikitellä. Sinä valju piltti, etkö valtaani tiedä? Ensin alat lastani lähennellä —
PEER GYNT.
Sen valehtelet!
DOVREN-UKKO.
Hänet täytyy sun naida.
PEER GYNT.
Mitä, väitätkö, että —?
DOVREN-UKKO.
Et kieltää taida, sua häneen halu ja himo veti.
PEER GYNT pyllähtäen.
Ei muuta? Kuka hitto nyt moisesta heti —?
DOVREN-UKKO.
Ihminen ihmisen lainen on aina. Henkeä kaikki ne huulilla hokee; mut ei merkitse muu, kuin mitä kourilla kokee Vai sinust' ei siis halu mitään paina? Varrohan; seikkoja lie sanan lisäksi —
PEER GYNT.
Et vaan mua valheen ongella pyydä!
VIHREÄPUKUINEN.
Tämän vuoden iällä, Peer, tulet isäksi.
PEER GYNT.
Ovi auki! Pois!
DOVREN-UKKO.
Pukintaljassa perään sa pentus saat.
PEER GYNT pyyhkien hikeä otsaltaan.
Oh, milloinka herään!
DOVREN-UKKO.
Kai linnalles laitamme?
PEER GYNT.
Kunnalle syydä!
DOVREN-UKKO.
Hyvä, itsepä tiennet. Mut tehty työs, Peer prinssi, se tehtynä pysyy, niin myös sun poikas on pian mies pitkä; sekapennut moiset ne kasvaa kuin mitkä —
PEER GYNT.
Ukko, jätä oikkus nyt härkäpäiset; ole järkevä, neito! Ota hyvittäjäiset. En ole prinssi, se tietää saakaa, en rikas; — niin, mittele taikka vaakaa, saat uskoa, minust' et kostu suuria.
Vihreäpukuinen alkaa voida pahoin, ja peikkoneidot kantavat hänet pois.
DOVREN-UKKO silmäilee Peeriä hetkisen korkealla ylenkatseella; sitten hän sanoo.
Mäsäks syöskää, lapset, se vasten muuria!
PEIKONPOJAT.
Isä, anna vähän olla susipiirisillä! Jänis-haukkasilla! Kissa-hiirisillä!
DOVREN-UKKO.
Pian siis. Mun on uni ja harmi. Hyv' yötä!
Menee.
PEER GYNT peikonpoikain hätyyttämänä.
Pois, turkaset!
Yrittää savutorvesta ylös.
PEIKONPOJAT.
Tontut, hältä purkaa periä!
PEER GYNT.
Ai!
Yrittää kellarinluukusta alas.
PEIKONPOJAT.
Kaikki raot tukkoon!
HOVIPEIKKO.
Kuin hauskaa työtä nyt sai väki pieni!
PEER GYNT taistellen pikkupeikon kanssa, joka on pureutunut kiinni hänen korvaansa.
Herja, etkö eriä!
HOVIPEIKKO lyö häntä kynsille.
Sinä siivosti pitele kuninkaanlasta!
PEER GYNT.
Rotanreikä —!
Juoksee sitä kohti.
PEIKONPOJAT.
Tonttuveli, tukkeeksi riennä!
PEER GYNT.
Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta!
PEIKONPOJAT.
Repikää!
PEER GYNT.
Piilläppä hiirenä piennä!
Juoksee ympäri.
PEIKONPOJAT kihisten hänen ympärillään.
Otus piiriin!
PEER GYNT itkien.
Ah, täiksi minut, luoja, laita!
Kaatuu.
PEIKONPOJAT.
Nyt silmille!
PEER GYNT hautautuneena peikkokasaan.
Auta, emo, kuolemasta!
Kirkonkellojen soitto kuuluu kaukaa.
PEIKONPOJAT.
Tunturilla mustamekon kellokkaita!
Peikot syöksyvät suurella melulla pakoon huutaen ja ulvoen. Luolasali luhistuu; kaikki katoaa.
* * * * *
Pilkkopimeä.
PEER GYNTIN kuullaan lyövän ja hakkaavan ympärilleen suurella oksalla.
PEER GYNT.
Vastaa! Ken olet?
ÄÄNI PIMEÄSSÄ.
Minä itse.
PEER GYNT.
Pois alta
ÄÄNI.
Kierrä, Peer! Ahoa on aavemmalta.
PEER GYNT yrittää päästä läpi toiselta kohtaa, mutta törmää esteeseen.
Kuka olet?
ÄÄNI.
Minä itse. Voitko sanoa samaa?
PEER GYNT.
Minä sanon mitä mielin; ja mun miekkani leikkaa! Varo itseäs! Hei, nyt se iskee ja lamaa! Saul löi sata, Peer Gynt tuhat kaas!
Lyö ja hakkaa.
Kuka olet?
ÄÄNI.
Minä itse.
PEER GYNT.
Vain taas ja taas tuo vastaus tyhmä; se ei selvitä seikkaa. Mikä olet?
ÄÄNI.
Iso Kiero.
PEER GYNT.
Vai niin, ahaa! Oli äsken se mustaa, nyt harmajaa. Pois tieltä, Kiero!
ÄÄNI
Peer, kierrä! En kiellä.
PEER GYNT.
Läpi!
Lyö ja hakkaa.
Jäitkös!
Yrittää eteenpäin, mutta törmää esteeseen.
Hohoo! Viel' uusia vai!
ÄÄNI.
Kiero, Peer Gynt! Yks ainoa tiellä. Kiero, jok' on terve, joka vamman sai, Kiero, jok' on kuollut ja elää par'aikaa.
PEER GYNT heittää pois oksan.
Nyrkit on mulla, jos ei muu riko taikaa!
Murtautuu läpi.
ÄÄNI,
Niin, luota, Peer: luja ruumis ja nyrkit, — hi-hii, niill' itses sa huipulle tyrkit.
PEER GYNT tulee takaisin.
Ees- tai taaspäin, samaa tahdasta; — ulos tai sisään, yhtä ahdasta!
Se on _tuossa!_ Ja _tuossa!_ Ei missään väljää! Ulos pääsin, jo taas kehä keskeensä sulki. — Mikä olet? Sano nimes! Näkös näytä julki!
ÄÄNI.
Kiero.
PEER GYNT hapuilee ympärilleen.
Ei kuollut. Ei elävä. Usmaa; näljää. Ei hahmoa lainkaan! Kuin karhuja joukko unipäissään murajavaisia!
Kiljaisee.
Ottele! Lyö vastaan!
ÄÄNI.
Kiero ei ole houkko,
PEER GYNT.
Lyö!
ÄÄNI.
Kiero ei lyö.
PEER GYNT.
Käy taistoon! Tottele!
ÄÄNI.
Iso Kiero taistelematta voittaa.
PEER GYNT.
Joku tonttu jos ois mua pistelemässä! Vuoskuntainen peikko edes, jotta koittaa kera jonkun sais. Mut ei mitään tässä. — Nyt se kuorsaa! Kiero!
ÄÄNI.
Mitä?
PEER GYNT
Tee tenä avoin!
ÄÄNI.
Iso Kiero voittaa kaikki sopu-tavoin.
PEER GYNT puree käsivarsiasiaan ja käsiään.
Kynnet ja hampaat lihaan syvälle! Oman veren vuoto nyt tuntuu hyvälle.
Kuuluu ikäänkuin suurten lintujen siiveniskuja.
LINNUNKIRKUNA.
Saatko hänet, Kiero?
ÄÄNI PIMEÄSSÄ.
Vähin erin! En jätä!
LINNUNKIRKUNA.
Kaikki siskot kaukaa! Saaliille liitäkää!
PEER GYNT.
Pian, neito, jos suojata aiot! On hätä! Älä tuijota etees noin allapäin! Lakkaa! — Solkikirja! Suoraan sen silmään nakkaa!
LINNUNKIRKUNA.
Jo kepertyy!
ÄÄNI.
Meidän oma!
LINNUNKIRKUNA.
Siskot, kiitäkää!
PEER GYNT.
Liian kallista hinnaksi elon hetki näin hiiltävän tuskan ja pelon.
Lyyhistyy kokoon.
LINNUT.
Kiero, ota, vie hänet! Tuolla hän makaa!
Kellonsoittoa ja virrenveisuuta kuuluu kaukaa.
KIERO hupenee tyhjiin ja sanoo puhkaten:
Oli liian vahva. Tuki naiset takaa.
* * * * *
Auringonnousu. Tunturilla Åsen paimenmajan edustalla. Ovi on suljettu; kaikki autiota ja äänetöntä.
PEER GYNT nukkuu majan seinävieressä.
PEER GYNT herää, luo ympärilleen tylsän ja raukean silmäyksen. Sylkäisee.
Kovasuolainen silli nyt ollappa mulla!
Vilkaisee taas, samassa hän näkee HELGAN, joka tulee eväsvakka kädessä.
Hoo, tyttö, mik' on asia sun tänne tulla? —
HELGA.
Solveig se —
PEER GYNT ponnahtaa ylös.
Solveig. Missä?
HELGA.
Majan takana.
SOLVEIG piilossa.
Jos vaan tulet liki, niin alan ma juosta.
PEER GYNT seisahtuu.
Mun syliini pelkäätkö joutuvas tuosta?
SOLVEIG.
Häpeä!
PEER GYNT.
Tiedätkö, miss' olin yötä? Dovren-ukon tytär mua vainoo kuin pakana.
SOLVEIG.
Hyvä sitten oli kellojen soitto kai.
PEER GYNT.
Peer Gyntiä syöteillä niill' ei ne syötä. — Mitäs sanot?
HELGA itkien.
Oh, nyt se jalat alleen sai!
Juoksee jälkeen.
Älä jätä!
PEER GYNT ottaa häntä käsivarresta.
Kas, mitä taskussa kannan! Hopeanappi! Omaks sulle sen annan, puhu vain hyvin minusta!
HELGA.
Päästä pois!
PEER GYNT.
Ota.
HELGA.
Päästä! Niin, evääs, ne tässä ois.
PEER GYNT.
Jumal'auta, jos et —!
HELGA.
Uih, mua pelko puistaa!
PEER GYNT säveästi; päästää hänet.
Ei, tarkoitin: pyydä, että hän mua muistaa!
Helga juoksee pois.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sankassa havumetsässä. Harmaa syysilma. Lumisade. PEER GYNT kaataa paitahihasillaan rakennushirsiä.
PEER GYNT hakkaa suurta, koukkuoksaista honkaa.
Oo-jaa, olet sitkeä, vanha vaari; mut ei auta, nyt päättyi sun päivies kaari.
Hakkaa taas.
Näen kyllä, sun ylläs on terässovat; mut puhki, vaikk' olkoot ne kuinka kovat! — Niin, niin; puit vastaan koukkuista kättäs; sisus kuohuu, sen uskon selittämättäs; mut kumoon silti, ei valkaise muu —!
Taukoo yht'äkkiä.
Vale! Se on vaivainen vanha puu. Vale! Teräsvaippainen et ole vanhus, vain rosokaarnainen hongan-janhus. —. Työ raskas hirsiä kaataa, mut kaatos on hiittä ihan, jos samall' askaroi aatos. — Täm' ei käy, tämä tämmöinen haaveksunta, ihan ilmi-valveilla näeppäs unta. — Lainsuojaton! Päästäsi maksaa kunta!
Hakkaa hetkisen kiivaasti.
Niin, suojaton. Ei ole äitiä luonas, joka ruoat kantais ja kattais pöydät. Jos halaat syödä, hae itse muonas, mitä virrasta saat, mitä metsästä löydät, puusi pilko ja valkeas vaali, hyöri ja hääri ja hanki ja haali. Puvun mielinet, pyytele peuralta turkkia; majan tahtonet, niin kivet kisko maasta; puut kaada, jos puuhannet pystyyn nurkkia, ja hartioillas ne raitille raasta. —
Kirves vaipuu, hän jää katsomaan eteensä.
Talo pulska tehdään. Portaissa pylväät, katonharjalle tornit ja viirit ylväät. Merenneidon päätyyn mä veistää tuumaan, kalanpurstoin ja suomuksin saakka uumaan. Viirit ja lukot ne välkkyy vaskin. Lasit suuret, ne myös minä laittaa raskin. Moni outo on urkkiva kerran ja toiste, mikä kaukana tuntureilla tuo loiste.
Nauraa vihasta.
Helvetin vale! Se siin' oli taas. Olet suojaton, poika!
Hakkaa tuimasti.
Maja kaarnakatto on rännän ja pakkasen suojaksi ratto.
Katsoo ylös pitkin puuta.
Kas, nyt se jo horjuu. Survaus vaan! Se rojahti pitkin pituuttaan; — — vesapuita laumalta lakoon kaas!
Rupeaa karsimaan runkoa; heristyy äkkiä kuuntelemaan ja seisoo hiljaa, kirves koholla.
Joku jäljessä! — Vai sun on juones niin häijyt; — sinä, Haegstadin äijä, mua vilpillä väijyt.
Painautuu puun taakse ja kurkistaa sieltä.
Poika! Yks ainoa vain. Pelon-alainen. Vilkkuen hiipii. Mik' esine salainen liepeessä? Sirppi. Jää silmät haraan hän siihen, — käden laskee aidaksen varaan. Mitä? Mikä hänell' on mielessä työ nyt —? Uh! Eikös sormensa poikki lyönyt! Veri puhuu kuin sonnista! — Poikki, ihan poikki! Nyt rievussa nyrkki hän tiehensä loikki.
Nousee piilostaan.
Pirunmoinen pinta! Silvoppas sinne paras sormi, kuin ois mikä pakko ja pinne! Hohoo, nyt muistan —! Vain sillä tapaa on kuninkaan palveluksesta vapaa. Se se on, hänet sotaan ne vieneet ois; ja poika ei tietysti mielinyt mukaan — Mut lyödä —? Ikipäiviksi erota pois —? Vois aatella, toivoa, tahtoa vois; —- — mut tehdä! En käsitä, kuinka voi kukaan!
Pudistaa vähän päätään; ryhtyy sitten taas työhönsä.
* * * * *
Tupa Åsen talossa. Kaikki on epäjärjestyksessä; arkut avonaisina; pitovaatteita levitettyinä huiskin-haiskin; kissa vuoteessa.
ÅSE ja TORPPARINVAIMO sälyttävät ja järjestävät tavaroita ahkerasti kokoon.
ÅSE rientää yhtäänne.
Kuule, Kari!
VAIMO.
Mitä?
ÅSE rientää toisaanne.
Kuule, missä —? Mihin tuli se —? Kah, mikäs sen nyt veikään? Niin, mitäs minä? Olen kuin pyörryksissä! Mihin arkun avain jäi?
VAIMO.
Avaimenreikään.
ÅSE.
Mikä kolina?
VAIMO.
Viimeistä kuormaa ajaa ne Haegstadiin.
ÅSE itkien.
Iloll' itse täältä jo mustassa arkussa muuttaisin majaa! Saa kestää ihminen kukkurapäältä! Jumal' armahtakoon! Talo puhtaaksi pantu! Vei vouti, mitä haegstadilainen jätti, ihan vaatteet päältä, rätti kuin rätti. Paha niille, jotka niin tylyn tuomion laati!
Istuu vuoteen reunalle.
Meni suvulta vieraille talo ja mantu; hyvin vanhus, mut paremmin oikeus vaati; ei apua ollut, ei armoa mulla; Peer poissa; kuka osasi neuvoksi tulla?
VAIMO.
Täss' istua saatte toki, mink' ikä riittää.
ÅSE.
Katin kanssa armoilla, — kestää kiittää!
VAIMO.
Hyvä luoja, se poika, se maksoi teille.
ÅSE.
Peer? Nyt sinä hupsit kuin muutkin hullut! Ihan terveenä Ingrid on takaisin tullut. Miks eivät käy pirun kintereille! — Hän on syypää, ei kukaan muu; pahamies tuli poika-parkaani kiusaamaan!
VAIMO.
Paras eikö ois kutsua pappi? Kenties on huonommin laita, kuin luulettekaan.
ÅSE.
Pappiko? Niin, sitä arvelen jo ma.
Ponnahtaa ylös.
Mutt' ei, min' en voi! Pojan äiti oma! Muut jätti, siis auttaa ja olla lähin minun pitää, se on minun velkani vähin. Nutun heittivät hälle. Saan paikat panna. Jospa kaapata nahkaiset vois, Jumal' anna! Missä sukat on?
VAIMO.
Tuolla, missä muukin kama.
ÅSE penkoo.
Kas, mitä täällä? Valinkauha! — Se sama, joll' ennen hän leikki. Oli nappeja valaa ja sulata, kaavata hälle huvi suuri. Kerrankin, kun kemut meill' oli juuri, tuli poika ja isältä pyys tinapalaa. Ei tinaa, sanoi Jon, vaan Kristianin rahaa; olet juurta Jon Gyntin, perit hopeapinoja. Näet päissään, — Herra, älä suo hälle pahaa, — hän ei surrut, Jon-parka, ei kultia, ei tinoja. Nepäs on, nämä sukat! Kolo vieressä kolon! Ne me parsimme, Kari!
VAIMO.
Sen kyllä ne sietää.
ÅSE.
Menen sitten heti levolle. Mitähän tietää, kun tunnen niin huonoksi, oudoksi olon? —
Iloisena.
Jopas jättivät, Kari — kaksi villapaitaa'
VAIMO.
Niin, tottakin!
ÅSE.
Se nyt oli sentään laitaa. Voit toisen syrjälle panna, tai kuule, ota kumpikin, tarpeen ne olla taitaa; — häll' on niin ohut ja huono yllä.
VAIMO.
Åse muori, ettekö synniksi luule —?
ÅSE.
Niin, niin; mut eihän ole armolle saitaa papin saarna ja sana, sen tiedät kyllä.
* * * * *
Uudismajan edustalla metsässä. Oven päällä peuran sarvet. Korkealta lunta. Ilta on pimenemässä.
PEER GYNT oven ulkopuolella naulaa kiinni suurta puulukkoa.
PEER GYNT naurahtelee välipäin.
Lukko on tarpeen, mi taakse sulun saa peikot, ja miesten ja naisten kulun. Lukko on tarpeen, mi kiinni kestää ja kaikki ilkeät tontut estää. — Yöllä ne tulee: Peer, aukaise oves, väki pyrkii nopsa kuin aatokset poves! Ne sängyn alle hiipii, ne takassa hiertää, tulikäärmeinä lakeisen läpi ne kiertää! Hi-hii! Peer Gynt, vai lukkos ja oves sinä luulet estävän peikkoja poves!
SOLVEIG tulee hiihtäen metsänrinteestä esiin; hänellä on saalihuivi päähineenä ja mytty kädessä.
Siunaus työlle! Mua pois älä häädä. Sain kutsun ja saavuin, nyt salli mun jäädä.
PEER GYNT.
Solveig. Se ei ole —! On, niin totta! — Ja tohdit tulla, et pelkää, jotta — —
SOLVEIG.
Sun kutsus minä Helga-pieneltä kuulin; kutsuja mulle tuli tyynin ja tuulin. Kaikki emos kertomat kutsuja antoi, kutsut ne unten kera uusia kantoi. Autiot päiväni kutsuja toivat, raskaat yöni luvan lähteä soivat. Oli kuin elämä siellä ois laannut; en iloinneeks, en itkeneeks sydämestä saanut. Sua varmaan en tiennyt, mitä mielessäs iti, vain tiesin, mitä itseni täytyi ja piti.
PEER GYNT.
Mut isäs ja äitis?
SOLVEIG.
Maan avaran päällä ei ole, ketä kutsuisin niillä nimityksin. Jätin kaikki.
PEER GYNT.
Solveig, sa vieno, — ja täällä siis olet, — mun luonani?
SOLVEIG.
Niin, sinun yksin. Vain yks on nyt ystävä, lohdun-antaja.
Itkuun purskahtaen.
Oli raskainta jättää mun sisko pieni; — vaan raskaampi viel' isän luota tieni; — mut raskainta jättää kallis kantaja; — ei, Jumala tietää, se pahint' oli painoa, suru heittää heidät kaikki, — jok' ainoa!
PEER GYNT.
Ja tunnetko tuomion, päälleni pannun? Mult' ottivat perinnön, ottivat mannun!
SOLVEIG.
Ja siksikö, luulet, minä rakkaista erisin, jotta ma enemmän saisin ja perisin?
PEER GYNT.
Ja tiedätkö lain? Ei turvaa, jos tuolla minut kohtaa ken salon ulkopuolia.
SOLVEIG.
Tulin, suksilla kiidin, kysyin, mist' oli tie; ne urkki, mihin matka, sanoin: kotia vie.
PEER GYNT.
Siis tiehensä naulat ja laudat ja teljet! Nyt niittäkin estyvät peikkojen eljet. Jos kumppaniksi tohtinet tulla henkipaton, niin vihittyä, tiedän, on kaikki alla katon. Annas, kun katson sua, Solveig! Loitolta! Vain katson! Sano, hohdon sa saitko huomenkoitolta? Annas, sua nostan! Oi, kevyt kuin untuva! Kannanko, koskaan et taakalt' ole tuntuva! En likaa, en liki vedä. Käsin väkevämmin ulommas sun ojennan, sa vieno ja lämmin! Ei, ettäkö vedin minä siis sinut myötä! — Mut kuinka minä kaipasin, päivää ja yötä! Tähän, katsos, minä salvosta tein salomajalle —; se on halpa ja ruma; se pannaan hajalle —
SOLVEIG.
Halpa tai uljas, — mun täällä on hyvä. Niin hengitys täällä on helppo ja syvä. Siell' alhaalla oli kuin ahdistanut ois; sekin puolittain minut peloitti pois. Mut täällä, tämä honkien humu pään päällä — mikä hartaus ja laulu! — minä viihdyn täällä.
PEER GYNT.
Sen tiedätkö? Voitko elos taipalen taata?
SOLVEIG.
Se tie, jota astuin, ei takaisin saata.
PEER GYNT.
Siis sain sinut! Tule, sua katson alla katon! Tuon puita, teen lieteen valkean raton; se leppeästi lämmittää ja kirkkaasti kiiltää; sun pehmeästi istutan, ei saa sua vilu viiltää.
Avaa oven, josta Solveig menee sisään. Seisoo hetkisen hiljaa, sitten hän nauraa ääneen riemastuksesta ja hypähtää ilmaan.
PEER GYNT.