Part 2

ENSIMMÄINEN MIES.

Ne samat.

TOINEN.

Niin oikein, Hedalista tuolta!

PEER GYNT astuu tulijoita vastaan, viittaa Solveigiin ja kysyy mieheltä:

Kera tyttäres tanssia saanko?

MIES hiljaisesti.

Kun tässä nyt ensinnä käydään tervehtimässä.

Menevät sisälle.

KYÖKKIMESTARI Peer Gyntille tarjoten juomaa.

Kun tulit, niin juo, älä jää janon piinaan!

PEER GYNT katsoo käännähtämättä poistuvien jälkeen.

Kiitos, minä tanssin. Ei maita juoma.

Kyökkimestari lähtee hänen luotaan. Peer Gynt katsoo huoneisiin päin suu naurussa.

Miten kirkas! Miten viehkeä luojan luoma! Vain kenkiinsä katsoi ja valkoliinaan —! Kävi äitinsä liepeessä askelin aroin, — oli virsikirja huiviin kääritty varoin —! Sitä tyttöä silmätä tahdon.

Aikoo mennä tupaan.

MUUAN POIKA tulee sieltä useiden muiden kera.

Vai heität jo tanssin?

PEER GYNT.

En.

POIKA.

Älä sinne siis puske! Tarttuu häntä olkapäähän käännyttääkseen hänet takaisin.

PEER GYNT.

Ohi päästä!

POIKA.

Vai selkääskö sepältä peität?

PEER GYNT.

Minä?

POIKA.

Muistathan, mik' oli Lundessa luske?

Parvi nauraa ja lähtee menemään tanssipaikalle.

SOLVEIG ovessa.

Olet kai se poika, joka tanssiin tahdoit?

PEER GYNT.

Niin, etkös tunne muka? Katsoa mahdoit.

Ottaa häntä kädestä.

Tule!

SOLVEIG.

Vaan äiti ei luvannut kauaksi!

PEER GYNT.

Ei luvannut äiti! Sua luulis vauvaksi!

SOLVEIG.

Teet pilkkaa —!

PEER GYNT.

Et juur' ole vauraampi lasta. Joko ripill' olet käynyt?

SOLVEIG.

Keväällä vasta.

PEER GYNT.

Sano nimes, se auttaa pakinan-pitoa.

SOLVEIG.

Solveig. — Omas sano samalla lailla.

PEER GYNT.

Peer Gynt.

SOLVEIG vetäisee kätensä pois.

Hyvä Jumala!

PEER GYNT.

Mit' olet vailla?

SOLVEIG.

Pääs sukkanauha; mun täytyy se sitoa.

Lähtee hänen luotaan.

SULHANEN nykii äitiään.

Äiti, hän ei tahdo —!

ÄITI.

Mitä tahdo? Häh?

SULHANEN.

Ei tahdo, äiti!

ÄITI.

Mitä?

SULHANEN.

Lukkoa aukasta. ISÄ hiljaa ja äkäisesti. Sinä oisit parteen pantava, äh!

ÄITI.

Älä toru nyt. Mies kyllä tulee raukasta.

Menevät poispäin.

MUUAN POIKA tullen kokonaisen parven kera tanssipaikalta.

Vähän viinaa, Peer?

PEER GYNT.

Ei.

POIKA.

Tilkan verran?

PEER GYNT katsoo synkästi häneen.

No, onko sulla?

POIKA.

Voi niinkin sattua. Vetää pullon taskustaan ja juo.

Ah, kuinka se raapii! — No?

PEER GYNT.

Annas, kerran!

Juo.

TOINEN.

Nyt pitää sun multakin maistaa.

PEER GYNT.

Ei maita.

SAMA.

Älä hassuile; miehelt' ei vie se hattua. Juo Peer!

PEER GYNT.

No, jos tippasen! Tänne laita!

Juo uudestaan.

MUUAN TYTTÖ puoliääneen.

Tule, lähtään pois!

PEER GYNT.

Mua pelkäätkö, tipu?

KOLMAS POIKA.

Kukas ei sua pelkää!

NELJÄS.

Jo Lundessa sai kykys kyllä nähdä.

PEER GYNT.

Näet enemmän kai, jos näytän; ei, veikkonen, viimeiset ripu!

ENSIMMÄINEN POIKA kuiskaten.

Nyt alkaa se!

USEAT: käyden piiriin hänen ympärilleen.

Sano, mitä osaat näyttää!

PEER GYNT.

Sanon huomenna —!

TOISIA.

Ei, heti nyt! Sano! Haasta!

MUUAN TYTTÖ.

Vähän loihdi, Peer!

PEER GYNT.

Pirun nostanko maasta?

MUUAN MIES.

Sen tempun tiesi jo muorin-muori.

PEER GYNT.

Se on vale! Minä teen, mit' ei muut voi täyttää. Panin pähkinän sisään sen kerrankin. — Kuori oli ontelo, näättekös!

USEAT nauraen.

Selvä paikka!

PEER GYNT.

Se itki ja vannoi ja lupasi vaikka jos mitä —

JOKU JOUKOSTA.

Vaan mennä piti!

PEER GYNT.

Totta kai. Minä tukkesin tikulla reiän. Ai, miten siellä se pörisi!

MUUAN TYTTÖ.

Aatteles vainen!

PEER GYNT.

Se pani ihan juuri kuin ampiainen.

TYTTÖ.

Sull' onko se vieläkin kuoressa vai —?

PEER GYNT.

Ei, pois piru lähti jo tippuran-tiehen. Sen syy, että sepästä sain vihamiehen.

MUUAN POIKA.

Miten niin?

PEER GYNT.

Minä käyn sepän luokse pajalle, sanon: lyö tämä pähkinänkuori hajalle! Hän lupasi! Alasimelle sen työnti; mut Aslak nyt on niin kovakouraista miestä; ja moukarilla aina hänen pitää piestä —

ÄÄNI JOUKOSTA.

Pirun hengeti löikö?

PEER GYNT.

Kuin mies hän nuijasi. Piru puistihe, kuin tulikekäle tuijasi sen tiensä, ett' aukeni katto ja seinä!

USEAT.

Ja seppä —?

PEER GYNT.

Oli siinä kädet kärventyneinä. Se meidän sopumme särki, se lyönti.

Yleistä naurua.

MUUTAMAT.

Hyvä kasku!

TOISET. Hänen parhaansa pian!

PEER GYNT.

Vai luullaan mun sepittävän?

MUUAN MIES.

Ei, siit' olet vapaa; isovaari tuon kertoi jo omalla suullaan.

PEER GYNT.

Vale! _Mulle_ se sattui!

MIES.

Sullehan tapaa ne sattua kaikki.

PEER GYNT viuhtaiseikse.

Minä ajaa voin läpi ilman. Hei, hevot moiset on mulla! Minä teen, mit' ei perässä tee joka piltti.

Uusi naurunhohotus.

JOKU JOUKOSTA.

Ajas, Peer, vähän ilmassa!

USEAT.

Niin, ole kiltti —

PEER GYNT.

Kuin myrsky ma yllenne lupaan tulla! Kun on koko pitäjä polvistelulla mun eessäni, tokkohan kärtätte noin?

MUUAN IÄKÄS MIES.

Hän on hullu.

MUUAN TOINEN.

Sitä eläintä!

KOLMAS.

Sitä suupalttia!

NELJÄS.

Valesäkkiä!

PEER GYNT uhitellen.

Saattehan nähdä. Vain malttia!

MUUAN MIES puolijuovuksissa.

Niin, maltahan, saat pölytyksen turkkiis!

USEAT.

Selän peitotun! Sinelmät silmänurkkiis!

Parvi hajautuu, vanhemmat vihaisina, nuoremmat ilvehtien ja nauraen.

SULHANEN aivan hänen vieressään.

Peer, osaatko todella ilmassa ajaa?

PEER GYNT lyhyesti.

Mitä tahansa; enk' ole apua vajaa.

SULHANEN.

Sull' onko myös näkymättömän-kaavut?

PEER GYNT.

Kai hattua tarkoitat? Vaikka kaksi!

Kääntyy pois hänestä. Solveig käy pihan poikki taluttaen Helgaa kädestä.

PEER GYNT heitä vastaan; hänen muotonsa kirkastuu.

Solveig. Oh, hyvä että saavut!

Tarttuu häntä käsiranteeseen.

Sinut pyöritän nyt punapuolukaksi!

SOLVEIG.

Päästä!

PEER GYNT.

Miks?

SOLVEIG.

Olet niin hurjalla päällä.

PEER GYNT.

Hurja on peurakin huhtikuun-säällä. Tule, tyttö; nyt epistelyt ei auta.

SOLVEIG vetäisee kätensä pois.

En tohdi.

PEER GYNT.

Miks?

SOLVEIG.

Ei, olet juonut täällä.

Menee poispäin Helgan kanssa.

PEER GYNT.

Joka ainoan kyljessä kunpa ois koko mittansa viiltävä veitsirauta!

SULHANEN nyhjäisee häntä kyynärpäällään.

Mua morsion luo etkö auttaa vois?

PEER GYNT hajamielisesti.

Morsion? Minnekkä?

SULHANEN.

Aittaan.

PEER GYNT. No —?

SULHANEN.

Oh, sinä, Peer Gynt, sinä pääset, koita!

PEER GYNT.

Ei, ano vaan muualta auttajoita!

Ajatus välähtää hänen mieleensä; hän sanoo hiljaa ja terävästi.

Ingrid aitassa!

Lähestyy Solveigia.

Suostutko jo?

SOLVEIG tahtoo mennä; hän asettuu eteen.

Mua häpeet, kun häiss' olen ryysyt yllä.

SOLVEIG nopeasti.

Et ole; se ei ole totta!

PEER GYNT.

On kyllä! Ja päässä on myös vähän mulla; ma join uhanpäiten, kun mua loukkasit noin. Tule!

SOLVEIG.

Nyt en tohdi, jos mielikin ois.

PEER GYNT.

Ketä pelkäät?

SOLVEIG.

Enimmin isää.

PEER GYNT. Isää? No niin; hän on kai joku kallella-päinen? Sitä hiljaista laumaa? Mitä? — Sano pois!

SOLVEIG.

Mitä sanoisin?

PEER GYNT.

Onko hän körttiläinen? Sinä myös, ja sun äitis kai lukua lisää? No, vastaahan!

SOLVEIG.

Laske minut rauhaan!

PEER GYNT hiljaa, mutta terävästi ja säikyttävästi.

En! Minä osaan muuttua peikon haamuun! Liki vuodettas liikun ma sydänyöstä aamuun. Jos sähistä ja pähistä alkaa ken, se ei ole kissa, se, ei, — älä luule, — vaan minä! Veres kuppiin ma lasken, kuule, ja sisko-pienes minä suuhuni syön; näes, sutena kummittelen minä yön; — minä puren sua lantioihin ja selkään — —

Muuttaa äkkiä sävyä ja rukoilee ikäänkuin hädässä.

Tule tanssiin, Solveig!

SOLVEIG katsoo synkästi häneen.

Nyt sua pelkään!

Menee tupaan.

SULHANEN tulla nuhjuilee taas.

Saat härän, jos autat!

PEER GYNT.

Tule!

Menevät tuparakennuksen taa. Samassa tulee suuri parvi tanssipaikalta useimmat juovuksissa. Melua ja elämöimistä. Solveig ja Helga vanhempineen sekä joukko vanhaa väkeä tulee tuvan ovelle.

KYÖKKIMESTARI sepälle, joka on etumaisena parvessa.

Pidä sopu!

SEPPÄ riisuu nuttunsa.

Ei, käräjät loppuun ma käydä käkeen. Peer Gynt tai minä nyt mäsäksi mäkeen!

MUUTAMAT.

Niin, otelkoot!

TOISET.

Ei, on kyllin suukopu!

SEPPÄ.

Nuju nyrkin! Tora on turhanläntä!

SOLVEIGIN ISÄ.

Mies, malta!

HELGA.

Äiti, ne lyökö häntä?

MUUAN POIKA.

On paras vain tehdä sen valheista pilaa!

TOINEN.

Pois potkia joukosta.

KOLMAS.

Silmille sylkeä!

NELJÄS sepälle.

No, keskenkö heität?

SEPPÄ viskaisee nutun kädestään.

Teen lihaksi kaakin!

MUUTTOLAISVAIMO Solveigille.

Näes nyt sen huudetun hulttion tilaa!

ÅSE tulee keppi kädessä.

Tääll' onko mun poikani? Kyllä nyt saakin hän saunan! Ai, miten löylytän kylkeä!

SEPPÄ käärii paidanhihansa ylös.

Vähät piittaa se pinta, jos keppiä tutistaa.

MUUTAMAT.

Vaan seppä kun pudistaa!

TOISET.

Rutistaa!

SEPPÄ sylkäisee kouriinsa ja nyökkää Äselle.

Nutistaa!

ÅSE.

Minun Peerini! Uskaltakaapas, te lampaat; — Åsella ja mulla on kynnet ja hampaat! Mihin joutui hän?

Huutaa pihalle päin.

Peer!

SULHANEN tulee juosten.

Oh, horna ja pirut! Isä, äiti, tulkaa —!

ISÄ.

Mik' on? Mitä kirut?

SULHANEN.

Peer Gynt — kukas luuli —!

ÅSE kiljaisee.

On tapettu, kurja?

SULHANEN.

Ei, Peer Gynt —! Kas tuolla, se hurja —!

IHMISJOUKKO.

Kera morsion!

ÅSE antaa keppinsä vaipua.

Elukka!

SEPPÄ kuin pilvistä pudonneena.

Jyrkänne paras! Jumaliste, jost' ei menis vuohi mikään —!

SULHANEN itkien.

Se vie sitä, äiti, kuin porsasta ikään!

ÅSE heristellen hänelle käsiään.

Kun vierisit sieltä —!

Huutaa hädissään.

Pidä valppaasti varas!

HAEGSTADIN ISÄNTÄ tulee paljaspäin ja vihasta vaaleana.

Minä tahdon sen rosvon pois päiviltä panna!

ÅSE.

Ei, rankaise luoja, sit' en anna, en anna!

TOINEN NÄYTÖS.

Ahdas tunturipolku korkealla. Varhainen aamu.

PEER GYNT astuu polkua kiireesti ja äkäisesti. INGRID puolittain morsiuspuvussa, koettaa pidättää häntä.

PEER GYNT.

Mene!

INGRID itkien.

Tämän jälkeen! Kunne?

PEER GYNT.

Kunne vaan. Ties itse tunne.

INGRID vääntelee käsiään.

Mikä petos!

PEER GYNT.

Riidat heitä. Toinen ei käy toisen teitä.

INGRID.

Rikos yhteen sitoo meitä!

PEER GYNT.

Hiiteen muistot muistuvaiset! Hiiteen kaikki tyynni naiset, — — paitsi yhtä —!

INGRID.

Ken se ois?

PEER GYNT.

Sinä et.

INGRID.

Ken, sano pois!

PEER GYNT.

Isäs etsi, hän sua kysyy! Suori tiehes!

INGRID.

Rakas kulta —!

PEER GYNT.

Vait!

INGRID.

Ei toki totta sulta lie tuo sana!

PEER GYNT.

On ja pysyy.

INGRID.

Houkuttaa — ja sitten hylkää!

PEER GYNT.

Hyvät mitkä vartois ylkää?

INGRID.

Haegstad, ja muu, mi seuraa sitä.

PEER GYNT.

Huivissa virsikirja, mitä? Kultaletti niskalt' alas? Esiliinaan katseletko? Äidin liepeess' asteletko? Vastaa!

INGRID.

Ei, mut —?

PEER GYNT.

Rippivalas teitkö keväällä?

INGRID.

Peer, malta!

PEER GYNT.

Kainon silmänluonnin loitko? Kun ma pyydän, kieltää voitko?

INGRID.

Mennyt hält' on järjen valta —!

PEER GYNT.

Sunnuntain sa myötäs toitko? Vastaa!

INGRID.

Ei, mut —?

PEER GYNT.

Muu on vähän!

Aikoo mennä.

INGRID astuu eteen.

Se on turmantyö, jos tähän minut hylkäät!

PEER GYNT.

Olla saa.

INGRID.

Perit kultaa, kunniaa, jos mun nait.

PEER GYNT.

Ei varaa mulla.

INGRID purskahtaa itkuun.

Ken se pyys —?

PEER GYNT.

Ken tahtoi tulla?

INGRID.

Olin onneton!

PEER GYNT.

Ma huima.

INGRID uhaten.

Vaan sua vartoo tili tuima.

PEER GYNT.

Tuiminkin lie pääsy lievä.

INGRID.

Tuoko päätökses?

PEER GYNT.

Kuin muuri.

INGRID.

Nähdään, ken on voiton vievä!

Menee polkua alas.

PEER GYNT on vaiti hetkisen; huudahtaa äkisti:

Hiiteen muistot muistuvaiset! Hiiteen kaikki tyynni naiset!

INGRID kääntää päänsä ja huutaa ivallisesti alhaalta:

Paitsi yhtä!

PEER GYNT.

Yhtä juuri.

Menevät kumpikin taholleen.

* * * * *

Tunturilammen partaalla; maa vetistä ja suoperäistä. Rajuilma nousemassa.

ÅSE epätoivoisena huutelee ja tähystelee joka taholle. SOLVEIG jaksaa vaivoin pysyä hänen rinnallaan, MUUTTOLAISVÄKI ja HELGA vähän matkaa jäljempänä.

ÅSE huitoo käsillään ja repii hiuksiaan.

Vihan valloin kaikki mua vastaan ovat! Taivas ja vesi ja tunturit kovat! Taivas hälle harhaksi sumua syytää! Viekas vesi häntä päiviltä pyytää! Tunturit vyöryillä tuhota käkee. Ja ihmiset! Tappaa saa kuka näkee! Jumal' estä, ei saa! Hänett' en tule aikaan! Voi se hylky; että paha hänet paulaansa saikaan!

Kääntyy Solveigiin.

Niin, kukas hänet todella uskoi tuoksi? — Jolta aina vain vale ja juttu juoksi; — jok' ei osannut muuta kuin suuta piestä, tositoimeen joss' ollut ei mieltä, ei miestä; — hän —! Vois nauraa ja itkeä tuota. Oh, hädäss' ei luovuttu toistemme luota. Niin, näetkös, mull' oli mies, joka joi, kylät ympäri hulluna hoilakoi; vei puille paljaille meidät se jano. Jäin kotiin ma Peer-pahan kanssa sill'aikaa, koin unhoittaa, ei ollut muuta taikaa; minust' ollut niin pahaa on vastaankin pano. Kova katsoa silmiin on kohtalo aina, ja pois kukin huolensa puistella halaa, paha aatos ettei yhä mieltä paina. Ken viinaa, ken valheita lohduksi valaa; ja meillä, kas, meill' oli satuja, seikkoja, oli prinssejä niissä ja petoja, peikkoja. Myös neidonryöstöjä. Vaan kukas luuli noin jäävän tuon juuttaan lorun, jota kuuli?

Jälleen pelästyneenä.

— Huu! Näkin huuto vai muun veden väen! Peer! Peer! — Tuolt' ylhäältä ehkä näen —!

Juoksee pienelle töyräälle ja katsoo yli lammen. Muuttolaisväki ehtii luo.

Ei jälkeäkään!

MIES hiljaisesti.

Pahin hällä nyt olo!

ÅSE itkien.

Peer! Emon kadonnut karitsa-polo!

MIES nyökkää lempeästi.

Niin, oikein. Kadonnut.

ÅSE.

Älä puhu moista! Hän on niin pulska. Ei vertaa toista.

MIES.

Tämän maailman orja olet!

ÅSE.

Maailman orja! Niin kyllä, niin kyllä; mut poika on sorja!

MIES yhä hiljaa ja lempein silmin.

Sydän paatunut, sielunsa syöstään vaivaan.

ÅSE ahdistuksessa.

Ei, ei! Niin kova ei lie isä taivaan!

MIES.

Hänen luuletko voivan töitään katua?

ÅSE innokkaasti.

Ei, mut ajaa peuralla ilmojen latua.

VAIMO.

Mitä hourittekaan?

MIES.

Mitä sanotte, muori?

ÅSE.

Ei työtä niin suurta, jot' ei hän suori. Jos elää, niin saattepa nähdä ja kuulla.

MIES.

Paras teille nähdä hänet teilauspuulla.

ÅSE parahtaa.

Herra Jeesus!

MIES.

Kun pyövelin käsissä nääntyy, kenties hän katuu ja armoon kääntyy.

ÅSE tyrmistyneenä.

Oh, puhutte jo minut tajulta pois! Avuks eksyvän!

MIES.

Sielun!

ÅSE.

Ja ruumiin nuoren! Ylös vedämme, suohon jos juuttunut ois; ja soitamme jälkeen, jos viemä on vuoren.

MIES.

Hm! — Karjotie —

ÅSE.

Hyvin palkitse, luoja, hyvät auttaja:!

MIES.

Teemme vain kristityn työtä.

ÅSE.

Hyih; pakanajoukkoa siis joka ruoja nuo muut! Ei ketään, ken läksi myötä —

MIES.

Hänet tunsivat liioin.

ÅSE.

Hyvä liiaksi heille!

Vääntelee käsiään.

Voi sentään, — jos sortui jo surman teille!

MIES.

Kas, miehenjälkiä.

ÅSE.

Täältä me haetaan.

MIES.

Me paimenmajalta joukko taas jaetaan.

Menee vaimoineen edeltä.

SOLVEIG Äselle.

Kertokaa vielä vähän.

ÅSE kuivaa silmiään.

Peeristä vai —-?

SOLVEIG.

Niin; — kaikki!

ÅSE hymyilee ja nostaa keimeästi niskojaan.

Silloinpa väsyisit kai!

SOLVEIG.

Ennen te väsytte kertoessa, kuin minä kuunnellessa.

* * * * *

Matalia puuttomia kumpareita aavatunturien alla; kauempana kajastaa huippuja. Myöhään iltapäivällä; varjot lankeavat pitkinä.

PEER GYNT tulee täyttä juoksua ja pysähtyy mäkirintaan.

Koko pitäjä kinterill' yhdessä parvessa! Ken pyssyllä pyytää, ken korentopuullaan. Ylin ääni on Haegstadin äijän sarvessa. — Peer Gyntin kulku nyt kauas kuullaan. Se on toista kuin seppää selkään roimia! Se on elämää! Kourat saa kontion voimia.

Viuhtaisee kättään ja hypähtää ilmaan.

Murra, mullista, kosken kovin juoksu käännä! Lyö! Juuriltaan väkihonka väännä! Se on elämää! Se karkaisee, se nostaa maasta! Pois hornaan kaikki vetelä vale ja saasta!

KOLME PAIMENNEITTÄ juoksee yli kumpareiden, huudellen ja laulaen.

Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot! Teist' ensi yöks saammeko vierusveikot?

PEER GYNT.

Ketä huudatte?

NEIDOT.

Peikkoja! Peikkoja luo!

ENSIMMÄINEN NEITO.

Tuo viihdytys, Trond!

TOINEN NEITO.

Bård, kiihdytys tuo!

KOLMAS NEITO.

Maja täällä täynnä on tyhjiä tiloja.

ENSIMMÄINEN NEITO.

Kiihdytys viihtää!

TOINEN NEITO.

Ja viihdytys kiihtää!

KOLMAS NEITO.

Kun ei poikia, pidän kera peikkojen iloja!

PEER GYNT.

No, missäs on pojat?

KAIKKI KOLME nauruun remahtaen.

Ne poikessa hiihtää!

ENSIMMÄINEN NEITO.

Olin omalleni kerran ma armas ja ainut. Ikäpuolen lesken min lie nyt nainut.

TOINEN NEITO.

Mun mustalaislutkan löys pohjan puolla. Nyt saavat kulkurin kuppia nuolla.

KOLMAS NEITO.

Mun kakara-pahamme suohon salas. Pää seipäästä irvistelee nyt alas.

KAIKKI KOLME.

Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot! Teist' ensi yöks saammeko vierusveikot?

PEER GYNT on yhdellä hyppäyksellä heidän keskellään.

Täss' on kolmipää peikko, ja kolmen tytön kosija!

NEIDOT.

Sinä! Ettäkö?

PEER GYNT.

Näätte pian, puhunko tosia!

ENSIMMÄINEN NEITO.

Tule majaan!

TOINEN NEITO.

Saat simaa!

PEER GYNT.

Sen vuotaa suokaa!

KOLMAS NEITO.

Tytöt tän' yönä ei tilan tyhjyyttä huokaa!

TOINEN NEITO suutelee häntä.

Hän säentä säihkyy kuin kiehuva rauta.

KOLMAS NEITO samoin.

Kuin lapsensilmiä mustin mutahauta.

PEER GYNT tanssii joukossa.

Aatos rivo ja mielessä halla. Silmässä nauru, mut itku alla!

NEIDOT näyttävät pitkää nenää vuorenhuipuille, huutavat ja laulavat.

Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot! Ähäh, vai teistäkö vierusveikot!

Tanssivat kumpareiden yli, Peer Gynt keskellään.

* * * * *

Ronde-vuorten keskellä. Auringonlasku. Hohtavia lumihuippuja ylt'ympäri.

PEER GYNT tulee pyöräpäisenä ja villiytyneenä.

Linnoja yks yli toisen! Portti niin paistava, hei! Seis! Etkö seiso! Hohoi, sen kauas, kauas jo vei! Siipensä viirikukko lentohon levittää; — ei, ummess' on vuoren lukko, sinirotkot vain jäljelle jää. — Mitä kasvaa ne — näänkö väärin? — mitä juuria, runkoja nään? Ne on jättejä haikaransäärin! Kas niin, nekin menneitään. On kuin vesikaaret pääni läpi läikkyis ja kipunois. Mikä kaukainen kellojen ääni? On kulmat kuin lyijyä ois. Kuin puristus polttavan renkaan yli otsan ja ohimon —! Kun muistaisin rahtusenkaan, kuka pahus sen pannut on!

Retkahtaa maahan.

Ajo Gjendellä, harjaa huimaa. Satu vaivaisten sepittäjäin! Ylös tunturin seinää tuimaa kera morsion, — juovuspäin; oli kimpussa haukka ja sääksi, uhat peikkoin ja haltiain, tytöt hallitut kaiken pääksi; — satu, vietävän valhe vain!

Tuijottaa kauan ylöspäin.

Pois villihanhet jo matkaa. Pari kotkaa ilmoja ui. Kurasohjua kaalo ja vatkaa — se mun tiekseni siunautui!

Ponnahtaa ylös.

Pois! Sinne pois! Povin paljain rajutuulehen raikkaimpaan! Ylös! Kuulasten kastemaljain siniläikkyyn sukeltamaan! Yli kiidätän paimenmajain, pesen sieluni siinnyksiin; pois, taa meren suolaisen rajain, yli Englannin prinssin; niin, mua vain, tytöt, töllistelkää; minuss' on, mihin tieni tuo; ei maksa se, vartoko elkää —! No, ehkäpä kiepsahdan luo. — Mitä nyt? Paha veikö minne jo kotkat? En niitä nää! — Kas, seiniä kasvaa rinne, ylös nurkkia ylentää; talo paistavin päätykaarin; — sen portti on selällään! Ha, haa, se on ukkovaarin uus kartano, nyt jo nään. Pois rääsyt on akkunoistaan, pois ränstynyt aita tuo. Joka ruutu liekkinä loistaa; pääsalissa juhlaa ne juo. Lasin laitaan rovasti hakkaa puhevuoroa helistää; ja katteini pullonsa nakkaa, sirut peiliseinästä jää. — Ann' särkyä; toista itää! Vait, eukko; ei haittaa, ei! Rikas Jon Gynt pitoja pitää; eläköön suku Gyntin, hei! Miten huutaa ne, hoilaa ja roikaa, kuin valkea irti ois! Oo, katteini kutsuu poikaa, mun maljani rovasti jois. Peer Gynt, tule; raikuva kuoro lain lausuu ja tuomion: olet suuresta tullut, ja vuoro sun suureksi tulla on!

Juoksee eteenpäin, mutta lentää nenälleen vuorenlohkaretta vastaan ja jää siihen virumaan.

* * * * *

Metsärinne; suuria humisevia lehtipuita. Tähdet tuikkivat lehvikon läpi; linnunlaulua kuuluu puiden latvoista.

VIHREÄPUKUINEN NAINEN käyskentelee metsässä. PEER GYNT seuraa häntä kaikenmoisin rakastunein elein.

VIHREÄPUKUINEN pysähtyy ja kääntyy.

Ihan totta?

PEER GYNT vetäisee sormellaan yli kurkkunsa.

Niin totta kuin Peer olen minä; — niin totta kuin ihana nainen sinä! Suostutko? Silloin et pahnaan putoa; sun ei tarvitse kehrätä silloin, ei kutoa. Ruokaa saat revetäksesi syödä. Sua tukast' ei kiskota —

VIHREÄPUKUINEN.

Eikä lyödä?

PEER GYNT.

Ei, eihän se kuninkaanpojille sovi.

VIHREÄPUKUINEN.

Mitä, kuninkaaksiko mainitset isäs sä?

PEER GYNT.

Niin.

VIHREÄPUKUINEN.

Dovrenkuningas on minun niinikään.

PEER GYNT.

Äläs, niinkö? No, paremmin ei satu mikään.

VIHREÄPUKUINEN.

Mun taattoni hovi on Ronden sisässä.

PEER GYNT.

Siis suurempi, nään mä, on äitini hovi.

VIHREÄPUKUINEN.

Tunnetkos isäni? Kuningas Brosen?

PEER GYNT.

Tunnetkos äitini? Kuningatar Åsen?

VIHREÄPUKUINEN.

Tunturit halkee, kun lyö isä jalkaa.

PEER GYNT.

Ne hajoo, kun äiti vain torua alkaa.

VIHREÄPUKUINEN.

Isä potkaista kupuun voi korkeimman holvin.

PEER GYNT.

Äiti kovinta virtaa käy kuivilla polvin.

VIHREÄPUKUINEN.

Nuo ryysytkö vain sun on vaatevaras?

PEER GYNT.

Oh, jospa täss' ois pyhäpukuni paras!

VIHREÄPUKUINEN.

Minä kullat ja silkit pidän pitkin viikkoa.

PEER GYNT.

Se näölt' on pikemmin olkista piikkoa.

VIHREÄPUKUINEN.

Yks seikka muista ja siihen totu; tavan pitää sellaisen Ronden rotu: näes, kaksinaista on kaikki meillä. Kun saavut taattoni kartanoon, niin luulemaan olet likiteillä, ett' ilkeimpään tulit louhikkoon.

PEER GYNT.

Niin, eikös ole meill' ihan ilmettyä samaa? Kaikki kulta on silmissäs ruhkaa ja kamaa; ja hyvä, ettei joka välkkyvä ruutu vain vanhoiksi sukkarievuiksi muutu.

VIHREÄPUKUINEN.

Musta on valkoista, avua vika.

PEER GYNT.

Suuri on pientä, ja puhdasta lika.

VIHREÄPUKUINEN lankee hänen kaulaansa.

Niin, Peer, me sovimme yhteen jos kuka!

PEER GYNT.

Kuin sääri ja lahe; kuin hapset ja suka.

VIHREÄPUKUINEN huutaa metsään.

Häähepo! Häähepo, tule, sua käsken!

Jättiläiskokoinen porsas tulee juosten, köydenpätkä riimuna ja vanha säkki satulana. Peer Gynt hyppää satulaan ja ottaa vihreäpukuisen eteensä.

PEER GYNT.

Nyt päästämme, niin että Rondenportti paukkaa! Hei, ratsuni reima, pane parasta laukkaa!

VIHREÄPUKUINEN maikaillen.

Ah, niin olin nurja ja nuutea äsken. — Sen verran sitä tiedät, mikä kohdaksi käkee!

PEER GYNT ruoskii porsaan nelistämään.

Hei, ratsun-valjaista vallat näkee!

* * * * *

Dovren-ukon valtasali. Suuri kokous HOVIPEIKKOJA. TONTTUJA ja MENNINKÄISIÄ. DOVREN-UKKO kunnia-istuimella kruunupäisenä, valtikka kädessä. HÄNEN LAPSENSA ja LÄHIMMÄT SUKULAISENSA molemmin puolin, PEER GYNT seisoo hänen edessään. Suuri liike ja kohu salissa.

HOVIPEIKOT.

Teuraaksi! Dovren-ukon sorjinta kukkaa kristityn poika on tahtonut taittaa!

PEIKONPOIKA.

Minä sormet viillän!

TOINEN PEIKONPOIKA.

Minä raastan tukkaa!

PEIKKONEITO.

Huh, hih, minä rosvolta reittä haukkaan!

PEIKONÄMMÄ kauha kädessä.

Mehuliemenkö saan minä hänestä laittaa?

TOINEN PEIKONÄMMÄ teurastusveitsi kädessä.

Varras- vai patapaistin maukkaan?

DOVREN-UKKO.

Jäävettä vereen!

Viittaa uskotuitaan lähemmäksi.

Miks ylpeillä suotta! Alas arvomme mennyt on monta vuotta; ei enää tiedä, mi kaatuu, mi kestää, eik' ihmisapua pois pidä estää. Sitäpaitsi on poika lähes vammoista vapaa, lujatekoinen myös, jos en väärin nää. Tosin hällä on vain yks ainoa pää; mut lapseni laita on samalla tapaa. Pois muodista kolmipää-peikot jo jää; hyvin harvassa on edes kaksipäitä, ja päät ovat nekin vain niitä ja näitä.