Part 7

— Sitä sinun on kysyttävä Toinilta itseltään, — oli Herbertin vastaus.

— Mutta miltä sinusta tuntuu? Luuletko hänen olevan onnellisen? — intti Hillevi aivan häikäilemättä.

— Välistä ehkä, välistä ei, — selitti taas Herbert.

— Sinä olet aina diplomaatti, — sanoi Hillevi nyt. Ja hänen äänessään oli melkein iloinen sävy. Enempää hän ei halunnutkaan tietää. Jos tuo vastaus piti paikkansa, niin merkitsi se jo hyvin paljon.

Herbert pyysi Hillevin syömään päivällistä kanssaan hotelli Richmondiin, missä hän asui. Päivällisen jälkeen piti heidän tavata konsertissa neiti Barodet, joka siihen mennessä aikoi saapua Chambérysta Aix-les-Bains'iin.

Jo päivällisillä herätti Hillevin ulkomuoto tavatonta huomiota. Ja vieläkin enemmän iltakonsertissa ja pelipöydän ääressä. Ranskalaiset, jotka ihailevat tällaisia harvinaisia kaunottaria, vaikka semmoisia saavatkin paljon nähdä, eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta. Päivällispöydässä oli tiedetty kuiskata, että Hillevi oli Suomesta, ja se antoi aihetta mairitteleviin lausuntoihin maastamme ja kansastamme.

— Ja kuinka ihmeen aistikkaasti hän on pukeutunut! — kuiskasi joku,

— _Une vraie parisienne!_ (Oikea parisitar!) huomautti toinen.

Hillevi oli pukeutunut _terra-cotta_-väriseen, avokaulaiseen iltapukuun, joka todellakin ansaitsi ihailua. Itse hän oli hyvin tyytyväinen herättämäänsä huomioon, mutta myöskin Herbert otti imartelusta osansa, sekä omalta kohdaltaan, että sen vuoksi, että oli näin huomatun naisen seurassa.

»_Grand cerclen_» suuressa salissa tapasivat he sitten konsertin aikana neiti Lisette Barodet’n, joka myöskin, vihertävässä iltapuvussaan, oli miellyttävä. Kaikesta saattoi päättää, miksi juuri hänestä ja Hillevistä oli tullut niin hyvät ystävät. Tässä yhdisti nähtävästi juuri sama elämänkatsomus kaksi naista toisiinsa. Elämä oli arvalla ratkaistava. Siltä oli otettava, mitä suinkin irti sai. Ja kaikki oli käytettävä niin, että olisi hauska elää. Siinä joutavanpäiväisen olemassaolon päämäärä.

Herbert oli kyllä ennenkin seisonut pelipöydän ääressä, mutta enimmäkseen olivat hänen pöydälle panemansa _louis'dorit_ [ranskal. kultaraha, 20 frangia] yht'äkkiä kadonneet croupier'n [pelipankissa henkilö, joka kerää pelaajien panokset ja maksaa voitot] haravan nykäiseminä aivankuin näkymättömän hengen poispuhaltamina. Konsertin väliajalla hän seurasi nyt kuitenkin pelihaluisten neitien mukana katselemaan _à la boule_ peliä.

Pöydän ympärillä oli jo monta riviä pelaajia, niiden joukossa huomattava määrä pitkiä, laihoja miss'ejä, pincenez nenällään ja posket hermostumisesta punottavina. Kuului vain croupier'n huutoja: »_Faites vos jeux, messieurs! — Rien ne va plus! — Le sept_!» [Tehkää panoksenne, herrat! — Ei lisää enää! — Seitsemän!]

— Minäpä panen nyt vielä seitoselle, — sanoi Hillevi ja heitti 20-frangin kultarahan sille numerolle. Minä ajattelen erästä seikkaa. Jos voitan, niin se toteutuu.

Hetken kuluttua kuului taas _croupier'n_ huuto: — _Le sept_.

Ja Hillevi korjasi 140 frangia. Hän oli siis voittanut 120 frangia ja omansa takaisin. Hän oli tavattoman iloinen.

— Se toteutuu! Se toteutuu! — sanoi hän ja katsoi Herbertiä merkitsevästi silmiin. Tämä saattoi melkein jo arvata, mitä Hillevi oli ajatellut.

— Ja konsertin jälkeen pyydän minä nyt teidät molemmat ravintolaan, — lisäsi hän.

— Se on minun saatava tehdä, —vastusti Herbert, — Se on aina miehen tehtävä.

Ja niin he tekivätkin sen jälkeen, kun olivat vaihtelevalla onnella jonkin aikaa ottaneet osaa _à la boule_-peliin. Ravintolassa taas tuli puheeksi seuraavien päivien ohjelma. Se tuli ratkaistuksi sillä perusteella, että Hillevi ja neiti Barodet jo aiemmin olivat päättäneet käydä Chamonix'ssa. Hillevin piti näet ehdottomasti saada nähdä koko tuo suurenmoinen alppiluonto, jonka keskuksena on Mont-Blanc. Ja sitä tietä päätti nyt myöskin Herbert palata Genèveen ja sieltä kotimaahan molempien matkatoveriensa taas matkustaessa takaisin Chambéry'hin. Tämä suunnitelma tuotti mitä suurinta tyydytystä heille kaikille.

Ja unhottumattomaksi elämykseksi tämä matka heille jäikin, sillä yksikään heistä ei ollut noita jylhiä, päätä huimaavia vuoriratoja ennen kulkenut. Toinen toistaan kauniimmat, hymyilevät maisemat avautuivat heidän eteensä. Tuolla alhaalla vihannoiva, auringon valaisema laakso siroine majoineen, tuolla värikkäissä puvuissaan työskentelevät tahi laumojaan vuorien rinteillä paimentavat asujaimet, tuolla syviksi rotkoiksi ja onkaloiksi lohkeilleet kallionkupeet, joita myöten siellä täällä syöksyi alas koskena kohiseva vuorivirta, tuolla edessä pohjattoman kuilun poikki rakennettu korkea, kapea silta, jonka yli junan oli kuljettava hiljaa kiivetessään lumirajaa kohti, ja tuolla vihdoin nuo ikuisen lumen ja jään peittämät jättiläiset, ryntäillään sulamattomiksi meriksi hyytyneet aallokot, huiput joko kimmeltävinä kultaisessa päivänpaisteessa, tahi hohtavina hehkuvassa ruskossa auringon painuessa mailleen taikka myös verhoutuneina sakeaan sumuun ja lumituiskuun, joka eksyttää niiden korkeuksia uhmaavan uhkarohkean ihmisen, vieläpä usein syösten ja haudaten hänet uumeniinsa, joista ei häntä koskaan kukaan löydä.

Chamonix'ssa sai tämä kolmihenkinen seurue sitten nähdä itse tuon »valkoisen vuoren» melkein kuin käden ulottuvilta. Mutta sittenkin se sai heidät masentavana pysymään huomattavan välimatkan päässä, katselemaan sitä kaukoputkella laakson vastaiselta Brévent-vuoren rinteeltä, jossa oli juuri tämmöisiä ihailijoita varten sievä kahvila. Täältä oli moni muukin tuota peloittavaa jättiläistä ihmetellyt, muun muassa kuuluisa englantilainen taidefilosofi Ruskin, jonka muistoksi siellä oli hänen nimeään kantava kivi.

Alhaalla laaksossa kiemurteli pieni Arve-joki, jäsen toiselta rannalta kohosi jyrkkänä seinämänä se vuorten jono, jonka selkää pitkin kulkee Ranskan ja Italian välinen raja, ja jonka korkein kohta juuri on Mont-Blanc. Mikä valon ja värien vaihtelu tässä jyrkässä seinämässä! Alempana paikoin tummaa, paikoin vaaleamman vihreää metsää, mutta tuossa jo harmaata kiviröykkiötä, tuossa kuin valuva kosken kuohu, mutta jäätyneenä heijastuen milloin vihertävänä, milloin sinertävänä, tuossa synkkä rotko tahi musta, korkea kivi, terävä kuin piikki, tuossa sitten jo ikuisen lumen raja, josta laakson asukkaille hengenvaaralliset vyöryt lohkeilevat, ja yhä ylempänä, yhä häikäisevän valkoisempina kuhmuraiset, kyttyräiset harjanteet valtiaanaan horjumattomalla valtaistuimellaan aina ja aina vain Mont-Blanc. Minne hyvänsä katse kulki ja harhaili, aina se lopulta sittenkin näki edessään tuon saman jättiläishahmon.

Täällä sanat kaikilta melkein tyrehtyivät, luonnon valtava suuruus mykistytti kerkeimmänkin kielen. Vasta lähtöhetkellä, asemalla, heräsivät tunteet, höltyivät hermot, siirtyivät ajatukset entisiin jokapäiväisiin asioihin. Oli kuin kaikki olisi alkanut sielussakin laskeutua alaspäin sitä mukaa kuin juna varovasti vieri rataa alas, kummallakin puolellaan taas toisenlaisia kauniita näköaloja Genèveen päin kuljettaessa, sinne, jossa Herbertin oli erottava Hillevistä ja neiti Barodet’sta.

Hyvästellessä kohtasi Herbertiä Hillevin pitkä, kysyvä ja surumielinen katse. Ja kun Herbert piti Hillevin kättä omassaan, niin he ymmärsivät toinen toisensa paremmin kuin äänin ja sanoin.

— Mehän tapaamme kohta toisemme Helsingissä jälleen? — kysyi Herbert.

— Muutaman kuukauden kuluttua, — vastasi Hillevi vakavasti, — pitkän, pitkän kuukauden kuluttua.

— Ajatus lyhentää ajan, — liitti siihen Herbert.

— Ja kirjeet, — jos saan kirjoittaa? — kysyi Hillevi varovasti.

— Tietysti. Vieläpä pyydän sitä sinulta, — lohdutti Herbert.

— Minä kyllä tiedän oikean tien, — oli Hillevin jo iloisempi loppulause.

Kädenpuristus ja syvä katse vielä.

Ja Hillevi riensi toiselle laiturille, jonne neiti Barodet jo oli mennyt ennen häntä — ymmärtäen toverinsa asian.

He palasivat Chambéry'hin, ja Herbert matkusti Helsinkiä kohti — Toinin luo.

IV

Toini oli alussa, Herbertin ollessa Aix-les-Bains'issä, saanut mieheltään kirjeitä aina muutaman päivän kuluttua. Ja niistä ei Toini saanut minkäänlaista aihetta epäilyksiin. Mutta sitten tuli tuo yhteinen kortti Abbaye de Hautecombe'sta, ja se oli tavallaan kohtalokas Hilleville, Herbertille ja Toinille. Sillä kirjeet, jotka Toini sen jälkeen sai mieheltään ja Hilleviltä, todistivat, etteivät he olleet suoria, vaan että heidän puoleltaan paljon oli jätetty kertomatta. Sen saattoi Toini usein lukea rivien välistä. Hänelle oli ollut ehkä vielä suurempi yllätys kuin Herbertille, että Hillevikin oli tullut Aix-les-Bains'iin, sillä siitä matkasta hän ei ollut mitään kuullut Hillevin isältä yhtä vähän kuin siitäkään, että Hillevillä oli koulutoveri Chambéryssa, jonka luokse hän olisi ollut aikeissa matkustaa. Oliko siis tuo matka tapahtunut isän tietämättä vai oliko se kokonaan tekaistu juttu asian oikean laidan salaamiseksi? Siinä ensimmäinen ikävä vaikutus. Mutta sitä ei Toini yrittänytkään hälventää hankkimalla selvyyttä tähän asiaan kanslianeuvos Urvolta. Sitä ei hänen omatuntonsa sallinut. Hänestä tuommoinen menettely tuntui kovin halpamaiselta. Ja hän piti koko asian omana salaisuutenaan.

Mutta kun Herbert sitten, matkansa tähden Chamonix'hin, viivähti pari päivää yli ajan, jonka oli kotiatuloaan varten aiemmin määrännyt, niin silloin alkoivat Toinin epäilykset vahvistua. Hän sai kirjeistä kyllä tietää, että tuo tuntematon Lisette Barodet oli heidän seurassaan, mutta se ei tuottanut huojennusta hänelle. Senvuoksi hän kovin levottomin mielin odottikin miehensä kotiinpaluuta.

Toinin aavistukset näyttäytyivätkin oikeiksi. Herbert ei ollut lainkaan enää entisensä tapainen. Hän oli kovin hermostunut käytökseltään, mutta, salaten asian oikean laidan, selitti sen johtuvan kylvyistä, jotka olivat olleet kovin rasittavat, ja laiminlyödystä työajasta, jonka johdosta hänellä muka oli paljon jäljelle jäänyttä työtä. Ja tämä hermostuneisuus puhkesi sitten viatonta Toinia vastaan, jonka kuorma tuli entistä raskaammaksi.

Kaikki siis ei ollut nyt niinkuin olla piti. Mutta pahinta oli, että Herbertin välinpitämättömyys vaimoaan kohtaan yhä kasvoi ja että hän laiminlöi vaimoaan siinä määrin, että tästä välistä tuntui, kuin Herbert suorastaan olisi halveksinut häntä. Siitä taas johtui, että kyyneleet usein täyttivät nöyrästi kärsivän Toinin silmät, mutta sen sijaan, että hän olisi saanut sääliä osakseen, suututti itku vain hänen miestään, joka silloin jätti hänet yksin suruineen, koska muka ei sietänyt nähdä naisten turhanpäiten itkevän. Ja silloin poistui Herbert tavallisesti pitkäksi aikaa, etsien toverien seuraa ja viettäen heidän kanssaan iltansa jossakin ravintolassa.

Joku valoisampi hetki heidän välillään tuli vain, jos Herbert sattui puhumaan Hillevistä. Silloin Toini huomasi paikalla, että Herbertin katse kirkastui, ja aivan kuin olisi jonkin uutisen tietänyt hän lausui iloisena Toinille:

— Mitä sinä suret? Muutaman viikon kuluttua saat varmaan jo parhaimman ystävättäresi jälleen kotiin.

Hillevi oli — hyvin viisaasti kyllä — kirjoittanut tästä paluustaan Toinillekin, mutta tämmöisistä pikku seikoista ja vihjauksista alkoi Toini aavistaa, että Herbertkin oikotietä sai tietoja Hilleviltä. Heidän kotiinsa ei niitä Herbertin nimelle tullut, mutta niitä saattoi tulla varmassa postissa ulkoasiainministeriöön. Tätä Toinin arvelua vahvisti vielä sekin seikka, että Herbert istuskeli siellä nytkin tavallista kauemmin, luultavasti kirjoitellen siellä vastauskirjeitään. Omituinen salaperäisyys kaikissa asioissa näytti siis verhoavan Herbertin toimia.

Herbert oli kokonaan muuttunut, sen huomasi Toini hyvin. Ja ääretön suru ahdisti hänen mieltään. Omasta pojastansakaan ei isä enää paljon välittänyt.

Mutta Toinille oli Reino vielä ainoa ja suuri lohdutus tässä surussa, jonka hän oli päättänyt yksin kantaa, ypö yksin.

Tätä kauheata asiaa ajatteli Toini usein pääsemättä mihinkään selvyyteen. Saattoiko se todellakin olla mahdollista? Saattoiko Hillevi olla niin petollinen? Saattoiko hänen miehensä nyt jo, ainoastaan muutaman vuoden kuluttua, kyllästyä häneen, käydä niin tylyksi, että välistä loukkasikin häntä kovilla, melkein raaoilla sanoilla?

Tämä vaivasi, aivan kiusasi Toinia niin, että hän tahtoi kaikin keinoin päästä tästä asiasta selvyyteen niin pian kuin suinkin. Olihan varmuus sittenkin parempi kuin epävarmuus, kun ei enää mitään toivon pilkettä näkynyt. Ja eihän ollut syytä antaa Herbertin kohdella häntä hänen naisellista arvoaan alentavalla tavalla. Pitihän hänen itsensäkin kerran saada puolustautua mahdollisia epäluuloja vastaan. Hän päätti siis käyttää ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen.

Semmoinen tulikin eräänä iltana, kun Herbert palasi tavallista myöhemmin kotiin toveripäivällisiltä. Toini oli istunut ja odotellut häntä juuri siinä tarkoituksessa, että saisi mieheltään selvän vastauksen. Mutta hän oli itkenyt, ja hänen poskensa olivat kyynelistä märät, kun Herbert astui huoneeseen. Tämä harmitti Herbertiä ja hän tiuskasi:

— Miksi sinä täällä näin myöhään istut? Ja vielä olet itkenytkin.

Toini vastasi lempeästi kuin aina:

— Kotonanihan minä vain istun. Ja minkä minä sille voin, että olen itkenyt?

Mutta tämä alistuvainen äänen sävy suututti Herbertiä vielä enemmän:

— En tiedä, mitä syytä sinulla olisi itkemiseen? Enhän ole mikään poikanulikka, että minun pitäisi olla kotona jo lasten maatapanoaikaan.

— Hyvä Jumala, kuinka tylysti sinä taas puhut! — jatkoi Toini.

— Taas! — koroitti Herbert ääntään.

— Mitä minä sitten olen sinulle tehnyt, kun näin huudat minulle? — kysyi Toini!

— Parasta olisi, ettet kysyisi sitä minulta! — vastasi jälleen Herbert, — niin pääsisin turhista vastauksista.

— Mutta tahtoisin kerrankin tietää, Herbert, miksi kohtelet minua näin? — uteli Toini ja loi jälleen ystävällisen katseen mieheensä. — Olenko sinua jollakin tavalla loukannut? Olenko pahoittanut mieltäsi jollakin rumalla teolla? Kohtelet minua todellakin niin, kuin epäilisit minua suuresta rikoksesta. Sano, Herbert, minulle suoraan, epäiletkö minun olleen uskoton poissaolosi aikana?

Tämä kysymys sai Herbertin tulistumaan. Hän paiskasi vaimolleen vasten silmiä sanat:

— Minua kummastuttaa, ettet jo kauan ole huomannut, ettemme enää sovi yhteen. Välillämme on liian suuri elämänkatsomuksen ero, joka synnyttää vain ikävää erimielisyyttä. Se taas kasvaa päivä päivältä eripuraisuudeksi, ja sen nojalla on meillä mahdollisuus saada avioero, jota minä nyt toivon ja haluan. Diplomaatilla pitää sitäpaitsi olla vaimo, joka osaa hyvin kieliä ja kykenee edustamaan, hänkin. Sinä tiedät, että minä pyrin eteenpäin urallani ja että vielä voin nousta korkeallekin, mutta sinä elät vain lastasi ja kotiasi varten.

— Mutta onhan minun lapseni ja minun kotini myöskin sinun, — vastasi Toini tyynesti. — Ketä varten minun sitten oikeastaan pitäisi elää?

— Tämä on siis turhaa keskustelua, — sanoi silloin Herbert, nousi paikaltaan ja meni tiehensä paiskaten oven voimakkaasti jälkeensä kiinni.

Asia oli nyt siis Toinille selvä. Ja hän huomasi, että Herbert aikoi pysyä päätöksessään. Se nähtävästi ei ollut hetken päähänpisto. Vastusteleminen oli siis turhaa, niin kipeästi, kuin se Toinin sydämeen koskikin. Hän ajatteli tätä asiaa koko yön silmiään ummistamatta, katkerasti ja kauan itkien. Nykyäänhän voi saada helposti avioeron, ja Herbert osaisi kyllä ohjata asiansa haluamaansa ratkaisuun. Hänellä oli kyky kääntää syyt ja vastaväitteet omaksi edukseen, vaikka Toini tiesikin olevansa aivan syytön. Ja jos lisäksi rakkaus toiseen naiseen — niinkuin Toini varmasti päätteli — oli tämän kysymyksen päävipusin, niin hänenkin asiansa vain pahenisi, jos hän asettuisi siinä poikkiteloin. Hän tahtoi siis nytkin olla nöyrä ja alistuvainen, tietäen, että korkeampi valta kerran ratkaisisi hänen asiansa oikeammin kuin Korkein Oikeus, maallinen valta, johon Herbert aikoi juttunsa viedä, nyt luultavasti oli ratkaiseva.

Seuraavinakin päivinä harkitsi Toini itsekseen tätä asiaa, jota hän jo pitkän aikaa sitten oli alkanut pelätä ja joka siis ei tullut enää minäkään yllätyksenä, vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut sen kääntyvän parempaan päin. Muun muassa hän oli tietoinen siitä, että hänen toimeentulonsa oli hyvin turvattu; siinä suhteessa hän sai olla aivan rauhassa. Suurin ilo oli hänellä kuitenkin siitä, että hän saisi pitää poikansa, syytön kun oli mihinkään rikokseen. Reinoa hän sai edelleenkin rakastaa. Poikansa rakkauden hän toivoi tulevaisuudessakin saavansa omistaa täydellisesti, jos hän nyt oli miehensä rakkauden kadottanut, tuon rakkauden, joka ei koskaan millään pakkokeinoilla ollut voitettavissa. Lietsoa sitä uudelleen oli Toinia mahdotonta, jos Herbert kerran oli kylmennyt, vieläpä toiseen naiseen kiintynyt. Tulevaisuus vain oli näyttävä, — ja siitä oli Toini varma, — että Herbert joskus vielä oli antava arvoa hänelle. Silloin ehkä saattoi hän olla voimakkaampi puoli, vaikka hän nyt oli liian heikko käymään häneen suunnattuja voimia vastaan.

Toinikin oli siis päätöksensä tehnyt. Ja siinä hän halusi lujasti pysyä. Hän päätti samalla myös odottaa Hillevin paluuta ja panna hänet koetukselle.

V

Palattuaan kotimaahan haki Hillevi kohta Toinin käsiinsä. Hänen isänsä tiesi kyllä tyttärensä tulosta ja oli siitä kertonut Toinin äidille, mutta päivä oli jäänyt mainitsematta. Toinin mielestä oli Herbert kuitenkin selvillä tästä asiasta, vaikka hän tekeytyi tietämättömäksi. Tuntuipa Toinista melkein ivalta, kun Herbert eräänä päivänä tuli virastostaan kotiin ilmoittaen Toinille:

— Parhain ystävättäresi on nyt odottamatta saapunut Helsinkiin.

Toinin teki mieli kysyä, oliko Herbert käynyt häntä vastaanottamassa, mutta jätti sen tekemättä. Herbertin iloisesta äänensävystä hän päätti niin tapahtuneen, varsinkin kun hänen miehensä heti huomasi lisätä:

— Näin hänet juuri kadulla.

Ja kun Toini edelleen oli itsepintaisesti vaiti, tokaisi Herbert hermostuneesti:

— Etkö sinä enää iloitsekaan hänen tulostaan?

Silloin Toini vastasi:

— Minä pidän nyt sekä iloni että suruni vain omassa sydämessäni.

Herbert meni sen jälkeen sanaakaan sanomatta ulos. Toini kuuli kuitenkin hänen mennessään kuiskaavan:

— Sietämätön!

Toinin mielestä tuntui, että koko tämä tiedoitus Hillevin tulosta oli Herbertin taholta vain pilkkaa, suoranaista ilkeyttäkin. Mutta tämänkin hän kätki ääneti sydämeensä.

Samana iltana jo tuli Hillevi Toinia tervehtimään. Hän ei ollut malttanut olla heti tulematta katsomaan, kuinka Toini voi ja miltä hän näytti näin pitkän eron jälkeen.

Omituista kyllä ei Herbert sinä iltana voinut olla kotona. Hän oli käskenyt pyytämään anteeksi, jos Hillevi sattuisi tulemaan. Hänellä näet oli sinä iltana kovin tärkeätä tehtävää, vieläpä jokin yhteinen neuvottelu virastossa.

Toini otti mitä sydämellisimmällä tavalla vastaan Hillevin, joka myöskin koetti olla niin rakastettava kuin suinkin. Toini ylisti jälleen Hillevin kauneutta, katseli ja kiitteli hänen aistikasta pukuaan, näytti, sanalla sanoen, yhtä ihastuneelta ystävättäreensä kuin ennenkin. Vieläpä täytyi hänen itsekseen myöntää, että Hillevi nyt oli kukkeimmillaan, ettei ollut lainkaan ihme, jos Herbertkin olisi ollut häneen rakastunut.

Mutta itsestään hän ei saanut Hilleviltä yhtäkään mairittelevaa lausuntoa. Hienotunteisesti kylläkin Hillevi ei tahtonut sanoa, että Toini oli vanhentunut, vaikka sen huomion oli heti tehnyt Toinin nähtyään, mutta paljon, paljon sanoi Hillevi Toinin muuttuneen. Hän ei Hillevin mielestä ollut enää yhtä iloinen, tyytyväinen, avokatseinen, avomielinen kuin ennen. Tulipa Hillevin suusta vihdoin esille sekin, että Toini oli murtuneen näköinen, että näytti kuin kyyneleet olisivat uurtaneet jälkiä hänen poskilleen, jotka ennen olivat niin punaiset ja kauniit, nyt kalpeat ja laihtuneet. Syytä tähän muutokseen ei Hillevi kuitenkaan tiedustellut, sillä hän tiesi sen kyllä itse jo varsin hyvin, vaikka se tuskin liikuttikaan hänen omaatuntoaan, vain hän itse kun oli sillä hetkellä kaikki, toinen ei mitään. Eivät surettaneet häntä toisten surut, kunhan vain hänen oli hyvä olla. Näin oli Toinin entinen pikku ystävätär sisällisesti »kehittynyt» ulkona maailmassa.

Toinin ja Hillevin keskustelu liikkui sitten pääasiallisesti Hillevin kertomuksissa hänen oleskelustaan Ranskassa. Ja ne näyttivät olevan Hillevin mielestä kiintoisin aihe. Mutta Toinillakin oli sydämellään jotakin, jonka hän tahtoi saada esille. Hän alkoikin lopulta puhua vakavasti vakavasta asiasta nähtyään surukseen, että Hillevi kosketteli pinnallisesti, kuin hipaisemalla vain, seikkoja, jotka olivat Toinin mielestä suuria elämän kysymyksiä. Lausuttuaan ihmettelynsä Hilleville siitä maailmankatsomuksesta, mikä ulkomailla, varsinkin Ranskassa, vallitsi tällaisistakin asioista, päätyi hän omaan nykyiseen tilaansa. Eikä hän tahtonut Hilleviltä salata, että sekin oli suuresti muuttunut, että juuri se oli syynä hänen ulkonaiseenkin muutokseensa. Tarkemmin ei hän sitä kuitenkaan selittänyt, koska Hillevi sitä tuskin näytti haluavankaan kuulla. Mutta yhden kysymyksen pyysi hän saada hänelle tehdä. Ja melkein kuin kaataen raskaan kuorman Hillevin eteen Toini lausui vakavalla äänenpainolla:

— Kuulepas, rakkahin Hillevini, sinä parahin ysvättäreni jo nuoruusvuosiltasi asti! Sinä ehkä näet, että paljon on tapahtumaisillaan. Minulla ei ole enää onneani jäljellä. Mutta sinä olet vielä lähelläni. Sanohan nyt! Tuletko aina pysymään samana uskollisena ystävänäni vast'edeskin elämämme loppuun saakka, vaikka mitä minulle tapahtuisikin?

Ja näin kysyessään otti Toini hänet syliinsä, suuteli häntä ja odotti.

Hillevi näytti hämmästyvän ja viivytteli hetkisen vastausta. Vihdoin hän katsahti Toiniin pikaisesti, ja, antamatta suoraa vastausta, kysäisi:

— Miksi kysyt sitä minulta nyt?

— Siksi, että nyt tahdon sen tietää. Näin pitkän erossaolon jälkeen on minulla syytäkin sitä kysyä. Ja sinun vastauksestasi riippuu kaikki. Se on ratkaiseva minulle.

— Tietysti, — vastasi Hillevi ja kietoi käsivartensa Toinin kaulaan. Näytti kuin hän tällä liikkeellä olisi tahtonut peittää kasvonsa Toinin silmiltä. Omatunto kosketti sittenkin Hilleviin. Hän tiesi valehtelevansa. Hän arvasi myös, että Toini huomasi, ettei hän puhunut totta.

Tämä kohtaus liikutti Toinia niin, että hän purskahti itkuun ja itki kauan nojautuen Hillevin olkapäähän.

Hillevi oli tästä niin ymmällään, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Lohduttamaan Toinia hän ei kyennyt. Sekin olisi ollut valheellista. Eikä hänellä ollut mitään keinoja selvitellä tätä tilannetta, sillä hän tunsi ja tiesi, että juuri hän itse oli syypää kaikkeen, syypää Toinin suureen suruun, hänen onnettomuuteensa.

Siksi he olivat molemmat kauan vaiti. Hilleville tämä vaitiolo oli vieläkin kiusallisempi kuin Toinille, joka tunsi syyttömyytensä. Toini saattoi rauhallisesti ajatella tätä asiaa. Hän koetti tyynnyttää itseään. Ja tyyntyikin lopulta, kun huomasi, että Hillevi tahtoi päästä lähtemään pois. Hän tunsi sääliä Hilleviä kohtaan ja alkoi ensimmäisenä puhua sanoen:

— No, niin! Jättäkäämme tämä asia! Puhukaamme sitten jostakin muusta.

Mutta mistään muusta ei tahtonut enää syntyä keskustelua.

Siksi Hillevi sanoi:

— Minä huomaan, Toini, että sinä olet kovin hermostunut ja kaipaat lepoa. Ehkä on parasta, että minä nyt lähden.

Ja hän nousi paikaltaan.

Toinikaan ei vastustellut, vaan sanoi:

— Kuinka haluat, Hillevi.

Ja Hillevi lähti vaihdettuaan vielä suudelman vanhan ystävättärensä kanssa.

Mutta heistä molemmista tuntui, kuin näky käsi yhdellä iskulla olisi katkaissut kaikki ystävyyden siteet heidän väliltään.

VI

Taivas alkoi yhä enemmän pimetä Toinilta. Mustia, synkkiä pilviä kasaantui hänen päälleen kasaantumistaan. Eikä ketään hänellä ollut, jonka kanssa hän olisi tahtonut neuvotella. Kenellekään ei hän tahtonut surujaan ilmaista. Hän istui vain allapäin, surumielisenä, pikku Reinon kanssa, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa heidän kodissaan.

Seuraavana päivänä jo Hillevin käynnin jälkeen sai hän vastattavakseen miehensä Korkeimpaan Oikeuteen antaman avioeroanomuksen. Luettuaan sen huomasi Toini, että häntä syytettiin pääasiallisesti eripuraisuudesta.