Part 6

Näin kuluivat kuukaudet jouluun, jonka he luonnollisesti viettivät Berlinissä. Toini muisteli kaivaten joulunviettoa vanhempiensa kodissa, varsinkin kun oli saanut sieltä iloisen kirjeen, joka todisti vanhempien voivan hyvin ja joulutunnelman olleen täydellisen. Toisena joulupäivänä oli Hillevikin vanhempiensa kanssa ollut siellä, ja kun Yrjö oli kutsunut luokseen muutamia tovereitaan, niin olivat nuoret tanssineet, ja kaikilla oli ollut kovin hauska. Myöskin Hillevi ilmaisi kirjeessään Toinille tyytyväisyytensä, että oli saanut olla Toinin vanhassa kodissa, mutta lopuksi hän lisäsi, etteivät nämä tanssiaiset olleet »samat kuin silloin, ymmärräthän?» Ja Toini ymmärsi kyllä hyvin, että hän tarkoitti ensimmäistä valssiaan Herbertin kanssa, noita tanssiaisia, joita hän ei näyttänyt koskaan voivan unhoittaa.

Tammikuun lopulla tuli Toinille kuitenkin ikäviä uutisia kotimaasta. Hänen isänsä oli sairastunut influenssaan, ja tästä kehittyi keuhkokuume, josta päivittäin alkoi tulla yhä huolestuttavampia tietoja. Konsulin henki häilyi elämän ja kuoleman välillä. Ja viikon kuluttua tulikin se surullinen sanoma, että hänen päivänsä olivat päättyneet.

Lähinnä herätti tämä tapaus suurta surua konsuli Karpin omassa perheessä, mutta myöskin koko kaupungissa otettiin siihen osaa sen huomattavan aseman vuoksi, mikä hänellä sekä liikemiehenä että ihmisenä oli Suomen sisä- ja ulkomaan kauppaelämässä. Konsulin kuolema aiheutti aluksi melkoisen mullistuksen hänen kodissaan, vaikka tiedettiinkin, etteivät hänen asiansa antaneet vähintäkään aihetta huoliin. Mutta pesä oli tavattoman suuri ja kuka ryhtyisi sen selvittäjäksi.

Vainajan vävy oli heti selvillä asiasta. Kanslianeuvos Urpo, etevä, arvossa pidetty henkilö, oli hänen mielestään sopivin, ja tehtävä joutuikin hänen käsiinsä. Herbert itse oli kiinni virassaan, ja kanslianeuvos Urpo oli nyt Karpin perheen läheinen tuttava, sen hyvä ystävä. Leskelle oli hän mitä parhain tuki, lohduttaja huolissa, valoisien toiveiden antaja.

Pesän selvitys vei paljon aikaa. Kanslianeuvos Urpo tuli näin ollen melkein päivittäin, usein omien virkatehtäviensä kustannuksella, oleskelemaan rouva Karpin seurassa. Ja siten he oppivat hyvin tuntemaan toisensa, paremmin tietysti kuin jonkun tunnin yhdessä olon aikana muitten vieraitten parissa. Eipä siis ihme, että rouva Karppi antoi mitä suurinta tunnustusta arvovaltaiselle kanslianeuvokselle, jolle hän jäi suureen kiitollisuuden velkaan tästä työläästä, loistavasti suoritetusta tehtävästä. Vieläpä syrjäisetkin, jotka tiesivät, mitä semmoinen pesänselvitys merkitsee ilmaisivat konsulin leskelle kunnioittavan ihmettelynsä onnitellen häntä tästä loppusuorituksesta. Ja kun kanslianeuvos lisäksi järjesti liikkeen hoidon niin, että kaikki kävi vanhaa, tasaista latuaan, niin jäivät leskelle huolettomat päivät, huolettomat siinä mielessä, että hänen vain oli odotettava, kunnes hänen poikansa oli saanut isänsä toimen jatkamiseen vaadittavan kasvatuksen ja kelpoisuuden. Siihen kului kuitenkin vielä vuosia, ja kanslianeuvos jäi asiain ylivalvojaksi.

Mutta sitten sattui kanslianeuvos Urvonkin talossa tapaus, joka siellä johti elämän toiselle tolalle. Hänen puolisonsa sai kevätpuoleen pahalaatuisen kurkkutaudin, anginan, joka kävi hyvin pitkäaikaiseksi ja lopulta johti kuolemaan. Hillevi, hänen ainoa tyttärensä, jonka kasvatusta äiti pääasiallisesti oli ohjannut oman mielensä mukaiseen suuntaan, jäi näin äidillistä hoitoa vaille. Onneksi hän oli kuitenkin jo siinä iässä, että saattoi, kun isänsä neuvoja noudatti, kulkea koko lailla turvallisesti tulevaisuutta kohti, varsinkin kun ei varojakaan puuttunut. Tähän liittyi nyt vielä se etu, että Hillevi sai Toinin äidiltä sitä moraalistakin tukea, jota hänellä ei ollut äitinsäkään eläessä. Vahinko vain, että tämä tuki, ollakseen oikein tehoisa, tuli nyt jo liian myöhään.

Paljon oli siis lyhyessä ajassa muuttunut näissä molemmissa perheissä. Kohtalo, tuo Hillevin aina mainitsema kohtalo, oli heille näyttänyt, mitä se aivan odottamatta ja vastoin ihmisten tahtoa voi aikaansaada. Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään tuli Hillevi ajatelleeksi, miksi hän — ja hänen kanssaan moni muu — karttaa ja pelkää »Jumala»-sanaa, vaikka juuri ihmisten kohtalot ovat Jumalan käsissä. Näin omituisella tavalla näyttäytyy siis Jumalan pelko hänen luomissaan järjellisissä olennoissa. Oli suorastaan ihmeellistä, että äidin kuolema herätti tuossa älykkäässä lapsessa tämmöisen ajatuksen, huolimatta hänen muuten niin pinnallisesta maailmankatsomuksestaan. Mutta varmasti se olikin vain jonkinlaista älyn leikittelyä. Kohtalo, kohtalo — sille eivät ihmiset hymyilleet, mutta Jumalaa tuskin uskalsi lastenkaan kesken mainita saamatta osakseen pitkää, merkitsevää katsetta. Ajatella häntä kyllä saattoi, mutta lausua hänen nimeään, se tuntui, lievästi sanoen, omituiselta maallisissa piireissä. Hillevillä oli nyt kuitenkin kerta kaikkiaan se sisäinen aavistus, että jokin korkeampi voima, olipa sen nimi Jumala, kohtalo tahi mikä tahansa, ohjasi ihmisten maallista kulkua, ja siitä riippui, kävikö ihmisen hyvin tahi pahoin. Hän ei ollut näistä asioista koskaan kenenkään kanssa puhunut, mutta sellainen oli hänen vakaumuksensa, vieläpä senkin uskonnonopetuksen nojalla, minkä hän koulussa oli saanut. Hän oli kyllä huomannut, muun muassa, Toinin uskonnollisen hartauden, mutta oli myöskin kuullut monen toverinsa puhuvan, ettei ihminen ole muuta kuin sieluton tomumaja, jolla ei ole muuta arvoa kuin joutua matojen syötäväksi ja että ihminen siis itse saa ohjata elämänsä miten tahtoo. Mutta hänen oma käsityskantansa tyydytti häntä enemmän, sillä kohtaloon-uskoja sai luottaa siihen, että ihmisen elämä oli edeltäpäin määrätty ja että sai lykätä kaiken kohtalon syyksi, jos kävi hullustikin. Siksipä ei Hillevi nytkään kovin paljon äitiään surrut. Hänen kuolemansa oli kohtalon määräämä. Saadapa vain nähdä, mitä kohtalo oli hänelle itselleen elämässä määrännyt!

Ja Hillevi huomasi myös, ettei hänen isänsäkään ollut kovin masennuksissa äidin kuoleman johdosta. Huomattavasti onneton ei tämä avioliitto liene ollut. Mutta sitä sisäistä lämpöä, joka ilmenee kahden sydämen läheisessä yhteenkuuluvaisuudessa, leviten kaikkeen, mikä niiden kanssa joutuu kosketuksiin, sitä ei tuntunut Hillevin vanhempien välillä, saatikka talossa muutenkaan. Olipa Hillevistä välistä tuntunut, ikäänkuin hän olisi ollut äitinsä rasituksena, ja silloin hän turvautui aina isäänsä saaden häneltä enemmän ymmärtämystä osakseen. Siksipä Hillevi vanhetessaan alkoi käsittää, etteivät äidin ja isän suhteet olleet niin kuin niiden olisi pitänyt olla. Näyttipä Hillevistä nyt, ikäänkuin hänelle olisi vapautta lisääntynyt, vapautta, joka lähivuosina oli vieläkin enemmän kasvava. Hän odotti vain pääsevänsä lentoon, pois pesästä, irti kahleista, jotka kiinnittivät hänen vapauteen pyrkivää luonnettaan.

II

Näissä surunmerkeissä kului lähes pari vuotta, pari ikävää vuotta kummallekin ystävättärelle. Toini ei ollut isänsä kuolemaa seuranneena kesänä käynyt kotimaassa, vaan oleskeli äitinsä kanssa, terveydellisistä syistä, ensin Franzensbadenissa ja sitten jälkihoitoa saamassa Sachsin Sveitsissä, keskipisteenä kaunis Schandau, josta saattoi laivalla Elbeä pitkin tehdä huvimatkoja ja kävellä tahi ajella näköalapaikoille. Näin ollen eivät Toini ja Hillevi olleet ollenkaan saaneet tavata toisiansa. Kutsu Hilleville käydä Berlinissä ei siis vienyt mihinkään tuloksiin.

Mutta sitten tuli Toinille onnellisempi aika. Hän pääsi muuttamaan kotimaahan, kun Herbert siirrettiin palvelukseen ulkoasiainministeriöön. Se oli salaisten toiveiden toteutumista, jota hän kuitenkaan ei ollut odottanut näin pian tapahtuvaksi. Kotimaa, vanha lapsuuden koti, oli aina hänen toiveidensa päätekohta. Ja nyt hän voi jonkin aikaa aivan sananmukaisesti asua vanhassa kodissaan. Saattoiko hän parempaa toivoa?

Kyllä, hän toivoi lisäksi, että Hillevikin, hänen edelleen paras ystävättärensä, nyt usein kävisi hänen luonaan ja että hän itse puolestaan saisi olla aivan kuin äidin sijainen Hilleville, neuvonantaja, opastaja, jos niin tarvittiin. Mutta tässä hän pettyi.

Kanslianeuvos Urpo oli nyt, leskeksi jäätyään, päättänyt toteuttaa aikaisemmin jo tehdyn päätöksen, että Hillevi oli lähetettävä luostarikouluun Ranskaan. Sinne halusi Hillevi itse, ja hänen isänsä pääsi näin kaikista kasvatushuolista. He tiesivät kyllä, ettei Hillevi mihinkään luostariin joutuisi, mutta sennimellisessä laitoksessa, koulussa, joka oli luostarin yhteydessä, oli Hillevi saava semmoisen korkeamman kasvatuksen, mikä Ranskassa nuorille tytöille annetaan, kielitaito ja hienot käytöstavat siihen luettuina. Ja tätä Hillevi juuri tavoittelikin.

Ennenkuin Hillevi matkusti Ranskaan, ehti Toini kuitenkin nähdä hänet. Toini oli ennen Herbertiä Reinon kanssa saapunut Suomeen, mutta sittenkin oli heidän tapaamisensa kovin lyhyt. Ja jälleen hämmästytti Hillevi ystävätärtään, ilmestyen hänen eteensä täysin kypsyneenä, pitkänä, solakkana neitosena, joka kauneudessa todellakin haki vertaistaan. Hänen hiuksensa olivat hiukan tummuneet, ja saattoi olla niitä, joita hänen omituinen ulkomuotonsa ei oikein miellyttänyt, mutta tuskin kukaan voi olla huomaamatta, ihmettelemättä häntä. Ja se, joka vain sai puhutella häntä, joutui ehdottomasti hänen viehätysvoimansa lumoihin, sillä hänen puheeseensa ja käytökseensä oli vain lisääntynyt vastustamatonta miellyttäväisyyttä.

Toinista tuntui näin ollen kovin ikävältä erota Hillevistä juuri nyt, kun tämä ikänsäkin puolesta läheni sitä kautta, jossa Toini itse oli koulun ylimmällä luokalla. Nyt olisi heidän keskinäinen ajatus- ja tunne-elämänsäkin ollut vielä läheisempää kuin ennen. Sen huomasi Toini jo lyhyestäkin keskustelusta.

Hilleviä suretti nyt myös tämä hänen lähtönsä Ranskaan, kun hän odottamattaan oli saanut kuulla Herbertin muutosta Helsinkiin. Ja aivan avomielisesti pahoitteli hän sitä, ettei edes saanut nähdä Toinin miestä ennen lähtöään, heillä kun yhdessä oli ollut niin tavattoman hauska silloisilla purjehdusretkillään. Mutta asia oli päätetty eikä sietänyt lykkäystä.

Yhden asian sai Toini salaisuutena vielä kuulla Hilleviltä itseltään. Hillevi näet oikein valitti, ettei hän saanut rauhaa ihailijoiltaan, ja senkin tähden hän oli tyytyväinen päästessään pois Helsingistä. Hänen puheenpartensa näet oli, että hän aikoi ottaa sen, jonka _tahtoi_; kenenkään ei tarvinnut tuppautua hänelle mieheksi. Sen hän muka tahtoi kerran vielä näyttääkin.

— Eikös olekin lapsellista puhetta? — kysyi Hillevi kuitenkin samalla Toinilta. Mutta sillä hän tahtoi vain peittää ajatuksensa, jossa jälleen oli salatarkoitus.

Mutta Toini hymyili sille vain antamatta mitään vastausta. Vuorostaan hän sitten virkkoi Hilleville:

— On hauska nähdä, minkälainen sinä olet Ranskasta palattuasi.

— Sanos muuta, — sanoi Hillevi. — Sitä minä itsekin usein ajattelen.

— Toivon ainakin, — vastasi Toini, — että pysyt yhtä rakastettavana, yhtä kultaisena ystävättärenäni kuin tähän saakka. Ja vielä toivon, ettei koskaan mikään, mikään ruma teko meidän kummankaan puolelta elämässämme tulisi ystävyyttämme himmentämään.

— Sitä toivon minäkin, — sanoi Hillevi, katsoi syvään Toinia silmiin ja suuteli häntä jäähyväisiksi.

Ja Toinista näytti tuo katse taas niin vilpittömältä, niin kauniilta, niin vakuuttavalta, ettei hänen mielestään Hillevin sielussa koskaan voinut mitään petollisuutta piillä. Ja hänen suudelmansa oli uskollisen ystävättären teeskentelemätön teko, joka ei jättänyt vähintäkään epäilyksen siementä Toinin sydämeen.

Hyvästeltyään sitten Toinin äitiä tahtoi Hillevi viimeiseksi nähdä Reinonkin, joka loikoi kätösiään heilutellen vaunussaan huvilan parvekkeella.

— Noin, — sanoi Hillevi, — poikasi sai minulta viimeisen suudelman ja tietää, mitä se merkitsee.

Erään tuttavan rouvan seurassa matkusti Hillevi sitten Parisiin.

III

Herbert ja Toini olivat siis jälleen Helsingissä. Vuoden he asuivat Toinin äidin talossa saatuaan käytettäväkseen toisen puolen yläkerrosta. Mutta sitten he vuokrasivat itselleen oman huoneiston, joka oli lähempänä Herbertin virastoa. Hän selitti tämän välttämättömäksi voidakseen käydä siellä työskentelemässä ikäisinkin tarvitsematta kuluttaa aikaa pitkään matkaan.

Toinin tyytyväisyys heidän elämäänsä oli tähän saakka ollut suuri. Vähitellen alkoi kuitenkin heidän rauhalliseen kotiinsa hiipiä aivan selittämätön tunnelma. Oli kuin nurkissa olisi piileskellyt jotakin salaperäistä, verhojen poimuissa joku pieni ilkeä haltija, menninkäiset öisin maleksineet vuoteiden ja huonekalujen alla. Tuntui kuin kieli olisi vähitellen kangistunut, ääni tyrehtynyt asukkailta. Jopa näytti siltä, ettei Herbert oikein viihtynyt kotonaan, jätti herttaisen Toininsa Reinon ja heitä tervehtimässä käyvien tuttavien seuraan, hänellä itsellään kun oli työtä kovin paljon ja hänen kun täytyi välttämättä, virkansakin puolesta, olla miehisessä seurassa, pidoissa ja illatsuissa. Toini alkoi näin jäädä unhotuksiin, tulla syrjäytetyksi, ihan jo avioelämässäänkin laiminlyödyksi.

Se tuntui Toinista kovin kummalliselta. Mutta hän ajatteli, että kai niin piti olla, kai oli elämä semmoista muuallakin, sillä eihän hän itse ollut antanut vähintäkään aihetta miehensä kylmenemiseen. Eiväthän tietenkään tunteet voineet olla yhtä lämpimät, oikeastaan yhtä kuumat, tuliset kuin yhdessäolon ensiaikoina. Jos hän itse oli säilyttänyt miestään kohtaan samat hellät suhteet kuin ennen, niin oli varmasti miehet luotu toisenlaisiksi. Ei siis mahtanut olla syytä tätä asiaa sen enemmän ajatella, saatikka paheksua.

Puhua näistä asioista kenenkään kanssa ei sopinut, ei maksanut vaivaa. Äidin mieltä surettaa tämmöisillä seikoilla ei Toini lainkaan tahtonut. Ja Herbertille hän ei tahtonut antaa kaukaisintakaan aavistusta näistä ajatuksistaan. Minkä hän kärsi, sen hän tahtoi kärsiä yksin, kenenkään tietämättä. Ja sen hän teki toivossa, että aika vielä saattoi kääntää kaikki parempaan päin. Raskaimpina hetkinään hän rukoili Jumalaa, että Hän auttaisi, että Hän pelastaisi heidät pahasta, estäisi heidän väliensä rikkoutumisen, mikä olisi ollut kauheinta, mitä voi ajatella.

Ja tätä ajatellessaan hän sulki silmänsä, ja kyynel tipahti luomien lomitse hänen ryntäilleen.

Näiden näkymättömien huolien lisäksi tuli Toinille kevätpuoleen vielä uusi suru. Herbert sairastui reumaattiseen kuumeeseen, joka tuotti hänelle paljon tuskia. Tauti vaati pitkäaikaista hoitoa, ja päälle päätteeksi neuvoi lääkäri, että Herbertin oli kesän tultua matkustettava johonkin kylpypaikkaan ulkomaille terveyttään edelleen hoitamaan ja virkistymään. Joko Teplitz tahi Aix-les-Bains oli lääkärin mielestä tässä tapauksessa suositeltava.

Toinille oli tullut raskas kausi elämässä. Miksi rankaisi Jumala häntä tämmöisillä suruilla? Hän uhrasi kaikki ruumiilliset voimansa, sydämensä koko hellyyden miehensä hoitoon ja huolenpitoon tämän sairauden aikana. Ja olihan hänen rukouksensa kuultu, kun Herbert taas pääsi jalkeille, mutta kuitenkin oli hän joksikin aikaa kadottava hänet tuon ulkomaamatkan tähden. Itse hän ei nyt voinut seurata mukana eikä se ollut tarpeellistakaan, kun muuan Herbertin virkatovereista oli aikeissa lähteä samalle matkalle.

He olivat tarkoitukseensa valinneet Aix-les-Bains'in Savoie'ssa, Ranskassa, tuon maailman kuulun kylpypaikkojen helmen, jossa suuret diplomaatit tavallisesti käyvät virkistäytymässä valtiollisten selkkausten sattuessa, käyttäen silloin usein tekosyynä terveyden hoitamista. Tämähän oli siinäkin suhteessa hyvin sopiva Herbertille, joka jo oli diplomaattisella uralla ja oli suunnannut katseensa sen huipuille.

Tämmöiset henkilöt ovat kuitenkin liian harvat luomaan eloa ja vilkkautta tuohon ihanaan, Mont Révard'in juurella sijaitsevaan kylpypaikkaan. Kaikista valtakunnista, jopa muista maanosistakin, niinkuin etelä-Amerikasta, silloin kun siellä on talvi, tulvii sinne, parhaasta päästä touko- ja lokakuun välisenä aikana, pienempääkin väkeä, vaikka raha siellä sittenkin on määrääjänä. Ja kun Parisin-Rooman pikajuna kulkee juuri Aix-les-Bains'in kautta, niin vetää tämä kulkutie sinne lakkaamatta joukoittain matkailijoitakin, lyhytaikaisia kesävieraita ihailemaan tämän »helmen» kauneutta.

Herbertillä oli pääasiana terveytensä hoito, ja ettei häntä tarvitsisi kantotuolissa kantaa kylvyistä kotiin, niinkuin Aix-les-Bains'issä on tapana tehdä suurissa, vuorenrinteellä olevissa hotelleissa asuville kylpyvieraille, hän oli matkatovereineen ottanut huoneen hotelli Richmondista aivan vastapäätä kylpylaitosta. Lähellä sitä oli myöskin _La source des deux reines_, jossa hän aamuisin kävi kivennäisvettä juomassa. Siellä istuskeli muuten päivemmällä, Parisin postin tuloaikaan, koko se hienosto, joka antoi suurimman loiston sille paikalle päivän aikaan ja iltaisin _Le grand cerclelle_ ja _Villa des fleurs’ille_, noille suurenmoisille rakennuksille, joissa teatterit, konsertti- ja pelisalit sijaitsevat. Herbert oli näin ollen joutunut ihan tuon suuren maailman, puoleensa vetävän elämänvirran pääpyörteeseen. Sitä hän ei ollut ennen nähnyt ja siksi hän oli tänne pyrkinytkin.

Hänen kylpykautensa oli edistynyt hyvin. Hän saattoi olla tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin. Loppuajan, viimeisen viikon, hän tahtoi käyttää nähtävyyksien katselemiseen. Niiden joukossa oli myös _Lac du Bourget_, pitkä soikea järvi, jonka toisella rannalla sijaitsee kahdeksansadan vuoden vanha luostari _Abbaye de Hautecombe_. Se sisältää kaikenlaisia harvinaisuuksia, muun muassa entisten Savoie'n hallitsijoiden hautoja. Voi sanoa, että kaikki Aixles-Bains'issä kävijät tekivät sinne pyhiinvaelluksia, varsinkin kun samalla saivat tehdä miellyttävän laivamatkan tuota kaunista järveä pitkin, jonka toisella rannalla kohosi jyrkkä, rotkojen halkaisema vuorenrinne. Kauniina, kirkkaana päivänä olikin näky hurmaava. Hienonhieno sinertävä huntu lepäsi yli maiseman, tyynen järven pinnan kiiltäessä niin, että silmiä huikaisi. Laivassa istuessa ja vastakkaiselle rannalle katsoessa näki vielä jyrkemmän kallionkupeen, ja siellä, aivan veden rajassa, rautatien, jota pitkin, harva se tunti, kiiti, kuin kahleistaan irtipäässyt hurjimus, juna joko pohjoiseen tahi etelään. Päästäkseen tuolle laivamatkalle oli ajettava alas _Le grand port'iin_, suureen satamaan. Ja sinne oli nyt eräänä päivänä Herbertkin tullut.

Kun hän sitten nousi laivan kannelle ja tunkeutui istujien editse etsien itselleen istumapaikkaa, niin hän ällistyi sanomattomasti kuullessaan tutun äänen ranskaksi sanovan kovaa: — »Hyvää päivää, herra Hursti!» — hänen nimensä lausuttuna selvällä suomen kielellä. Ja sitten hän vielä enemmän hämmästyi, kun katsahti lausujaan päin ja näki edessään hymyilevän Hillevin, joka jo ojensi hänelle kätensä ja purskahti iloiseen nauruun. Tämä tapaaminen oli niin odottamaton, että heidän ensimmäiset sanansa olivat melkein vain ilon huudahduksia lyhyiden kysymysten ja vastausten muodossa.

Hillevi oivalsi kuitenkin heti, että hänen oli esitettävä matkatoverinsa, vieressään istuva nuori neiti Herbertille. Tämä neiti, selitti Hillevi, oli hänen koulutoverinsa Lisette Barodet, joka oli kotoisin pienestä Chambéryn kaupungista, missä Hillevi, koulun päätettyään, nyt toverinsa luona vieraili. Sieltä oli vain parinkymmenen minuutin matka Aixles-Bains'iin, ja neidit olivat lähteneet nyt tälle pienelle huvimatkalle, jolla Herbert tapasi Hillevin. Näille molemmille tuli tästä huvimatkasta siis paljon enemmän, kuin mitä he koskaan olivat voineet uneksiakaan, varsinkin koska neiti Lisette Barodet oli noita iloisia, aina puheliaita ranskattaria, jotka ensi hetkestä luontevalla, vapaalla käytöstavallaan karkoittavat kauas kaiken painostavan jäykkyyden. Näistä kolmesta tuli siis mitä iloisin matkaseurue, joka tunsi, ettei tämä huvimatka ollut heidän viimeisensä.

Hillevillä oli heti »kohtalo» huulillaan.

— Etkös muista, Lisette, — sanoi hän toverilleen, — kuinka aina olen puhunut kohtalosta? Tässä taas näet, mitä suuria ihmeitä se voi meille tehdä. Yhtäkkiä putoaa kuin taivaasta syliini vanha, hyvä ystävä.

Ja sitten hän selitti vielä, että tämä juuri oli se herra, jonka kanssa tanssimaansa valssia hän ei koskaan unhoita, samoin kuin ei myöskään heidän yhteisiä purjehdusretkiään Suomen saaristossa.

Siitä sitten riitti heille keskustelun aihetta pitkin matkaa, kunnes he saapuivat tuohon vanhaan luostariin. Sen katseleminen jäi tältä iloiselta seurueelta nyt kuitenkin koko lailla pintapuoliseksi. He katselivat enemmän toisiaan puhelun käydessä ristiin rastiin, sanojen sadellessa milloin minnekin, niinkuin ranskalaisilla, tuolla vilkkaalla kansalla, on tapana puhua, syvemmän sisällyksen jäädessä usein syrjään, jopa joutuessa iloittelun, tyhjänpäiväisen leikinlaskun peittoon.

Luostarissa Hillevi ja Herbert yht'äkkiä muistivat erään asian: oli lähetettävä näköalakortti Toinille. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja kaikki kolme panivat nimensä tervehdyksen alle, myöskin Lisette Barodet. Yhteinen ilo hämmensi kaikki ajatukset. Ei kellekään siinä silmänräpäyksessä johtunut mieleen, minkä vaikutuksen näiden nimien yhdistelmä saattoi aikaansaada tervehdyskortin vastaanottajassa. Kun omat tunteet kuohuilivat ylimpänä, niin unhottuivat parhaimmankin ystävättären, oman puolisonkin mielessä mahdollisesti syntyneet ajatukset, jotka ehkä juuri sillä hetkellä olivat pitkällä matkalla huolestuneina, epäilyksiä, pahoja aavistuksia täynnä.

Kun tämä seurue palasi takaisin lähtöpaikkaansa, niin oli sillä valmiina päätös, että kaikkien kolmen oli uudelleen tavattava seuraavanakin päivänä Aix-les-Bains'issä. Lähemmin laadittaisiin ohjelma sitten, mutta sen pääsisällyksenä oli yhteinen huvittelu.

Seuraavana päivänä tulikin Hillevi yksin. Hän ilmoitti kuitenkin neiti Barodet'n tulevan illemmällä, jolloin kuunneltaisiin konserttia ja samalla koeteltaisiin onnea _la dowze_-pelissä _Grand cercle'ssä_. Sen pelin tunsivat he jo molemmat. Ja varsinkin sanoi Hillevi voittaneensa hyvin usein. Nyt, päivällä, päättivät he hammasrataa ajaa ylös Mont-Révard'ille, josta kirkkaalla säällä, niinkuin nyt sattui olemaan, saattoi nähdä Mont-Blanc'in huipun.

Hillevi oli haltioissaan. Hän oli onnellinen taas. Hän oli täydessä vapaudessa, ulkomailla, kaukana omaisista, kaukana »pahoilta» silmiltä. Istuessaan likitysten Herbertin kanssa hän tunsi olevansa kuin tämän oma. Ja hänen omasta pyynnöstään he alkoivat sinutella toisiaan. Sekin lisäsi tuttavallisuutta heidän välilleen. Ei tarvinnut puhua vertauskuvin, salatarkoituksin, vaan sai sanoa ajatuksensa suoraan.

— Katsos, Herbert, kuinka paljon cyclamen kukkia tuolla kosteassa rotkossa kasvaa! — sanoi Hillevi, osoittaen toisella kädellään ulos junan ikkunasta ja laskien toisen kätensä Herbertin polvelle.

— Minä ihailen niitä. Ne ovat tavattoman veikeitä oikullisissa asennoissaan, — ilmaisi niistä Herbert mielipiteensä.

— Minä olen ihan rakastunut niihin, — jatkoi Hillevi. — Ja ajatteles! Niitä käytetään täällä hajuvesiin, ihojauheisiin ja saippuoihin. Meille Suomeen tuotuina ne eivät kuitenkaan tuoksu ollenkaan.

Eräässä radan käänteessä he mykistyivät ja jäivät ihailemaan kaupunkia ja sen ympäristöä, joka levisi laajana heidän silmiensä eteen vaipuen yhä syvemmälle kuta korkeammalle juna kiipesi. He eivät malttaneet pysyä istuallaan, vaan nousivat seisomaan ikkunan eteen. Aivan kuin tiedottomasti kiersi Herbert siinä käsivartensa Hillevin vyötäisten ympäri. Ja kuin näköalasta ihastuneena huudahti Hillevi:

— Aaah!

Mutta samalla hän loi pitkän, hurmaantuneen katseen Herbertiin ja istuutui sitten raukeana penkille. Hetken kuluttua hän sanoi:

— Muistatkos, Herbert, kun tapasit minut sieltä rannalta itkemästä, silloin lähtöpäivän aattona?

— Kuinka en sitä muistaisi? Säälin sinua silloin kovin, — vastasi Herbert.

— Ihanko totta? — kysyi taas Hillevi. Mutta melkein yhteen jatkoon hän kysyi vielä, aivan kuin se koittaakseen pois sen asian, mutta samalla tunkeutuakseen syvemmälle Herbertin sieluun:

— Mitenkähän Toini nyt jaksaa?

Herbert hämmästyi ja naurahti.

— Onko hän vielä onnellinen? Oletteko te onnelliset? — kysyi silloin Hillevi.