Part 8

Eripuraisuudesta! Hänkö, Toini, oli ollut eripurainen? Hän, joka oli ollut hiljainen ja nöyrä, anteeksiantavainen, alistuvainen, valmis vaikka mihin sen puolesta, jota rakasti, uhraamaan henkensäkin ystävänsä puolesta? Oi, hän olisi voinut kuolla kuin karitsa teurastajan veitsi kurkussaan, ääntäkään päästämättä, vain rukoileva, melkeinpä kiitollinen katse sammuvissa silmissään! Jumala, Jumala! Eikö ole mitään oikeutta maailmassa?

Ennenkuin meni asianajajan luo kirjoituttamaan vastausta tahtoi Toini kuitenkin tavata miehensä. Kahdesta asiasta piti hänen saada Herbertiltä selvyyttä. Silloin olisi hän selvillä kaikesta muustakin.

Herbert oli sinä päivänä taas kauan poissa. Hän oli ilmoittanut, ettei tulisi päivälliseksikään kotiin. Tulisi siis ikävä ilta monessa suhteessa. Toini arvasi, että Herbert tiesi tuon avioeroanomuksen saapumisesta Toinille ja että hänen miehensä ehkä senkin tähden pysyi poissa kotoa välttääkseen ikävää yhteentörmäystä. Itsekin hän tätä pelkäsi, mutta odotti miehensä tuloa sittenkin saadakseen asian yhä likemmäksi päätöstään.

Herbertin tultua kysyi Toini:

— Saanko puhua kanssasi muutaman sanan?

— Mistä niin? — kysyi Herbert lyhyesti.

Toini selitti saaneensa avioeroanomuksen ja lausui:

— Pari kysymystä vain ennenkuin siihen vastaan. Ensimmäinen on: Aiotko mennä uusiin naimisiin?

— Aion, — vastasi Herbert.

— Hillevin kanssa siis? — kysyi Toini sykki sydämin.

— Niin, tuli jälleen lyhyt vastaus.

— Siinä kohden suostun siis heti, sai Toini sanotuksi. — Hillevihän on ollut parhain ystäväni tähän saakka. Hänen hyväkseen uhraan siis kaikki, kaikki. Mutta yhdellä ehdolla, ja se on se toinen kysymys.

— Mikä se on? — kysyi Herbert.

— Se on se, — nyyhkytti Toini, — että minä saan pitää poikamme.

— Suostun, — vastasi Herbert jälleen kylmästi kuin jossakin virallisessa kuulustelussa.

Ja hän nousi paikaltaan pitäen heidän keskustelunsa päättyneenä.

Toini ei voinut enää hillitä itseään. Hänkin nousi, juoksi pois huoneesta ja heittäytyi salissa kasvoilleen sohvatyynyyn, jonka kasteli märäksi kauan vuotavalla kyynelvirralla.

Eniten hän itki elämän viheliäisyyttä maan päällä, vilppiä ja petosta siinä olennossa, jota sanotaan ihmiseksi. Ja hän rupesi jälleen miettimään rakkauden ja ystävyyden keskinäistä suhdetta ja niiden sisäistä arvoa. Mitä on se rakkaus, jonka puolesta mies näin uhraa vaimonsa, isä lapsensa, heittäen heidät luotaan kuin joutavan, kuluneen esineen? Mitä on se ystävyys, joka vain oman, itsekkään intohimonsa tähden riistää toiselta sen, mikä tälle on kallista, tahraten pyhimmät tunteet, katkaisten hellät sydämensiteet kuin mitättömän nuoranpätkän? Eikö siis mitään pyhää ole enää ihmisessä? Onko Jumalan kuva hänestä jo kokonaan kadonnut? Vai onko Jumala itse luomastaan maailmasta kuollut?

Toini tunsi todellakin nyt olevansa kaikkien hylkäämä. Mieheltään hän ei enää tarvinnut mitään selityksiä, — lohdutuksesta ei voinut olla puhettakaan. Jäljellä oli vielä hänen äitinsä. Mitä hän sanoo? Tämä oli hänellekin varmaan suuri yllätys, sillä eihän hänen kanssaan ollut koskaan ollut mitään puhetta Toinin ja Herbertin »eripuraisuudesta». Ei ollut Toini itse ainakaan hiiskunut siitä mitään eikä ollut äiti kertaakaan hiiskunut semmoisesta keltään toiseltakaan kuulleensa. Mitä oli hän siis sanova?

Mutta mitä oli Hillevi ensin sanova tämän viimeisen tapauksen jälkeen, josta hän varmaan heti oli saanut tiedon Herbertiltä. Miltä näytti hän nyt viimeisen kohtauksensa jälkeen Toinin kanssa? Se oli kiintoisa kohta. Nyt, jos koskaan, piti kaikki tulla ilmi. Tekosyillä, verukkeilla, kiertelyillä ei ollut enää tilaa missään.

Hillevi parka! Semmoinenko siis oli hänen uskollinen, vilpitön ystävyytensä, josta Toini oli näin kauan uskollisesti pitänyt kiinni?

Seuraavana päivänä sai Toini Hilleviltä kirjeen. Hillevi siis ei itse enää ilennyt näyttäytyä Toinille.

Hillevi kirjoitti:

»Rakkahin Toini!

Lankean polvilleni eteesi, sillä olen varma, että jo tiedät kaikki. Mutta tiedän myöskin, että annat minulle anteeksi, eikö niin, kun saat kuulla, että olen mielettömästi rakastunut mieheesi niinkuin hänkin vakuuttaa olevansa minuun. — Olet kentiesi aavistanut, että olen ollut Herbertiin mieltynyt melkein jo lapsuuteni vuosilta asti, — siitä lähtien, kun tanssin ensimmäisen valssin hänen kanssaan vanhempiesi kotona. Sitten minä kadehdin sinua, kun sinä sait hänet, nuori sydämeni oli aivan murtunut. En tietänyt, jaksaisinko enää elääkään. Sen tähden olin sitten niin tyytyväinen, kun pääsin pois Ranskaan, sillä toivoin haavani siellä paranevan. — Tämä kuulostaa varmaan hyvin uskomattomalta, mutta kaikki on totta, mitä sanon. — Sitten kävi niin, että näin Herbertin jälleen Aix-les-Bains'issä, ja silloin, niin, silloin leimahti liekki uudelleen sydämessäni. Me huomasimme rakastavamme toisiamme. Ja kun hän ilmaisi minulle, ettei ollutkaan löytänyt onneaan sinun kanssasi, niin luulin minä, että minulla oli oikeus tulla hänen vaimokseen, varsinkin kun kotiin tultuani näin, että sinäkin tunsit olevasi onneton. Tiesin sitä paitsi, ettei uhraus minun puoleltani johtaisi suotuisaan tulokseen sinun hyväksesi, pikemmin päinvastoin.

Tämän selityksen jälkeen toivon, että ymmärrät minua oikein ja annat minulle anteeksi, jos olen tuottanut sinulle surua. Toivon samalla myöskin, että saan olla ystävättäresi niinkuin ennen ja että me molemmat pelkäämättä, sankarillisesti otamme vastaan sen, minkä _kohtalo_ meille elämässä suo.

Sinun oma Hillevisi».

Sana »kohtalo» oli alleviivattu. Järjellä ja omallatunnolla ei siis ollut tässä mitään tekemistä Hillevin taholla.

Asia oli siis selvä. Toini oli päättänyt olla vastustamatta avioeroanomusta, toisin sanoen, päättänyt ilman muuta luovuttaa Herbertin Hilleville, »parhaimmalle ystävättärelleen».

Se oli hänestä sydäntä särkevää, mutta muu ei auttanut. Hänen täytyi tehdä niin. Hänen mielestään Jumala tahtoi koetella häntä tällä suurella kärsimyksellä.

Seuraavana päivänä hän päätti mennä puhumaan tästä asiasta äidilleen.

VII

Viimeisinä aikoina, näinä Toinille surullisina viikkoina, ei konsulinrouva Karppi ollut usein käynyt tyttärensä luona. Se ihmetytti Toinia kovin. Mutta muuta syytä ei hän siihen löytänyt kuin sen, että hän itsekin tähän aikaan harvoin näyttäytyi äidilleen, sillä hän ei tahtonut omalla murheellaan, ei edes alakuloisella ulkomuodollaan surettaa äitiään.

Nyt, kun Hillevi oli palannut kotiin, oli asianlaita toisin, varsinkin viimeisten suurten tapahtumain jälkeen. Nyt tunsi Toini suorastaan velvollisuudekseen mennä äitinsä luo. Ja hän tahtoi ehtiä sinne ennenkuin kanslianeuvos Urvon kautta salaisuus olisi tullut äidin tietoon.

Toini tiesi hyvin, että kanslianeuvos Urpo usein kävi hänen äitinsä luona, välistä vietti siellä koko illankin. Mutta olivathan molemmat leskiä ja lisäksi heillä oli paljon yhteistä vielä niiltä ajoilta, jolloin kanslianeuvos selvitti isävainajan pesän, jääden senkin jälkeen kaikkien liikeasioiden ylivalvojaksi.

Raskasta oli Toinin kuitenkin nyt mennä vanhaan lapsuuden kotiinsa tämmöinen asia sydämellään. Näin hän ei ollut koskaan luullut käyvän. Mitä olisikaan isä nyt sanonut, jos olisi elänyt? Hän oli naittanut ainoan tyttärensä, mitä parhaimmassa uskossa ja hyvin paljon toivoen. Etevän, arvokkaan ja kunnollisen miehen oli hän Toinille hankkinut. Tuo kesä Baden-Badenissa oli ollut niin kaunis, niin lämmin, niin valoisa tulevaisuuteenkin nähden, että isä ja äiti saattoivat vain iloita siitä.

Isä oli nyt kuollut. Ehkä oli hyväkin, että hän oli päässyt näkemästä näitä surkeita seurauksia, näitä ikäviä aikoja. Mutta äiti? Hän oli jäljellä. Häntä oli kovin sääli. Vaikka hän ei vielä aivan vanha ollutkaan, vieläpä näytti hyvinkin nuorekkaalta ja reippaalta, niin olisi ollut hyvä, jos hän eläessään olisi säästynyt osallistumasta tyttärensä onnettomuuteen.

Ja Yrjö? Hänkin näkisi sisarensa haaksirikon. Hänhän alkoi jo lähetä miehen ikää ja oli juuri pääsemässä opintomatkalleen ulkomaille. Mahtoikohan häneenkin tämä Toinin asia koskea kipeästi? Tämmöinen avioerojuttu ihan hävetti Toinia, mutta olivathan ihmisten mielipiteet viime aikoina paljon muuttuneet siinäkin suhteessa, niin että sitä monet pitivät melkein luonnollisena asiana, elleivät mies ja vaimo sopineet yhteen. Mutta erota pelkän eripuraisuuden tähden, — se oli jo jotakin semmoista niin kuin koirat tappelevat luupalasta. Luulikohan Yrjö sisarensa ja tämän miehen elämää jotenkin tämmöiseksi?

Jospa kukaan olisi tietänyt, kuinka vaikeata Toinin oli mennä äitinsä luo? Mutta hänen oli mentävä ennemmin tahi myöhemmin.

Kun hän tuli sinne, oli kanslianeuvos Urpo siellä. Oli kuitenkin jo mahdotonta kääntyä takaisin, vaikka Toini olisi tahtonut tavata äitinsä kahden kesken, puhella hänen kanssaan tuottavasti, käsi kädessä.

Mutta kun Toini ilmestyi huoneen ovelle, niin nousi hänen äitinsä ylös ja melkein juoksi häntä vastaan avosylin. Tämä tavallisuudesta poikkeava tapa aivan hämmästytti Toinia sitäkin enemmän, kun äiti lisäksi heti suuteli häntä. Samoin oli kanslianeuvos noussut paikaltaan ja astui Toinia vastaan puristamaan hänen kättänsä.

Tästä arvasi Toini heti, ettei hänen »salaisuutensa» ollutkaan enää salaisuus hänen äidilleen eikä siis kanslianeuvoksellekaan. Ja tämä otaksuminen saikin heti vahvistuksen Toinin äidin sanoista:

— Minä tiedän kyllä jo kaikki.

Tämä oli siis myötätunnon osoitus Toinille, tuo lämmin vastaanotto. Se oli samalla kuin surunvalitus. Mutta mistä johtui tuo omituinen hilpeys noissa molemmissa vastaanottajissa. Se jäi Toinille vielä arvoitukseksi. Ja se ihmetytti häntä kovin.

Aluksi huomasi Toini, että häntä tahdottiin kaikella tavoin lohduttaa. Asiahan oli kovin ikävä, mutta semmoistahan tapahtuu tähän maailman aikaan hyvin usein. Erehdykset näissä asioissa ovat aina mahdollisia eikä niitä voi koskaan välttää. Avioliitto on kuin arpapeliä. Voi saada voiton, mutta useimmiten tulee tyhjä arpa. Pitää vain osata suhtautua tähän peliin kylmäverisesti.

Tämä oli kyllä kanslianeuvoksen selitystä, mutta konsulin rouva kuunteli sitä »kylmäverisesti» sittenkin. Sekä Toini että hänen äitinsä muistivat, että kanslianeuvos oli saanut tyhjän arvan Hillevin äidin naituaan ja että tämä selitys varmaan viittasi siihen, mutta Toinia ihmetytti kuitenkin hänen äitinsä omituinen, aivan outo välinpitämättömyys tällä kertaa, äiti kun ennen aina kaikkia kohtaan oli osoittanut harvinaista, ihan silmiinpistävää, lämmintä myötätuntoa. Ja tämä ihan kauhistutti Toinia. Hän luuli varmasti jo kadottaneensa oman hellän äitinsä rakkauden ja tunsi itsensä melkein jo syylliseksi omaan onnettomuuteensa.

Mutta sitten kääntyi puhe vähitellen toisaanne. Tuli puhe äidin omasta asemasta, hänen yksinäisyydestään, varsinkin kun Yrjö piakkoin tulisi matkustamaan Englantiin. Ja sitten liittyi tähän vielä kanslianeuvos Urpokin, hänen likeinen suhteensa heidän asioihinsa ja hänenkin yksinäisyytensä elämässä, yht'äkkiä sai Toini sitten kuulla äitinsä ilmoittavan:

— Toini rakas! Minulla on sinulle uutinen kerrottavana.

— Niin, — sanoi vain kanslianeuvos.

Toinin sydän sykki niin, ettei hän voinut sanoa mitään. Hän alkoi jo aavistaa ja odotti ääneti, hämmästyneenä.

— Me aiomme solmia avioliiton nyt, me kaksi, — sanoi Toinin äiti, istuutui kanslianeuvoksen viereen ja otti häntä kädestä.

— Niin, — sanoi taas kanslianeuvos ja taputti Toinin äitiä kädelle.

Toini ei tietänyt ensin mitä tehdä. Hänen sydämensä oli niin kukkurallaan surua entisestään, ja nyt se oli jo valua yli äänensä. Hänen oli melkein mahdoton pidättää kyyneleitään, mutta hän nousi, meni suutelemaan äitiään ja puristi vuorostaan kanslianeuvoksen kättä.

Toini käsitti nyt, mistä tuo äskeinen hilpeys johtui hänen astuessaan huoneeseen, mutta iloa tämä uutinen ei hänessä synnyttänyt. Päinvastoin hänen teki melkein mieli paeta heti pois vanhasta lapsuuden kodistaan. Hän ei saanut vieläkään mitään sanotuksi, joka olisi herättänyt vilkkaampaa keskustelua heidän välillään. Sen vuoksi alkoi kanslianeuvos kosketella toista asiaa, jonka hän otaksui muun lisäksi painostavan Toinia, asiaa, josta Toini itse oli hyvinkin selvillä ja joka ei häntä lainkaan huolestuttanut. Se oli hänen vastainen toimeentulonsa, hänen elämänsä aineellinen puoli. Ja kun sitä kosketteli myöskin hänen äitinsä, niin se jo loukkasi Toinia.

Minä tiedän sen kyllä eikä se minua sureta, — sanoi hän. — Älkäämme puhuko siitä!

Oli aivan mahdotonta saada iloista tunnelmaa syntymään. Se pahoitti yhtä paljon Toinia kuin hänen äitiään ja kanslianeuvosta, nämä kun käsittivät asian niin, ettei Toini hyväksynyt heidän avioliittopäätöstään. Toini puolestaan oli pahoillaan siitä, että käytöksellään loukkasi heitä, vaikk'ei se suinkaan ollut hänen tarkoituksensa. Hänen maljansa oli kuitenkin niin täysi, että hänen täytyi päästä täältä pois kotiinsa. Hän syytti Reinon olevan vähän huonovointisen ja nousi lähteäkseen. Hän tunsi olevansa epäkohtelias ja pyysi anteeksi hyvästellessään äitiään ja hänen tulevaa miestään, omaa tulevaa isintimäänsä!

Jumala! Jumala!

Äitikin siis! Hänen oma, hellä, rakas äitinsä, jota hän aina oli kunnioittanut! Olivatko nuo »vanhukset» todellakin rakastuneet toisiinsa? Tämmöisiäkö asioita tuo »rakkaus» voi aikaansaada? Näinkö vielä vanhemmallakin iällä voi unhoittaa henkilön, jota on rakastanut ja kunnioittanut, jonka kanssa on vuosikymmeniä yhdessä elänyt, jonka on kyyneleillä vain parisen vuotta sitten hautaan saattanut? Leski, jo mummo, ja tytär, joka on pakahtua kyyneleihin, kuolla surusta, kun hänen miehensä on ollut uskoton ja päättänyt ottaa avioeron mennäkseen naimisiin vaimonsa parhaimman ystävättären kanssa! Voiko ajatella sen traagillisempaa elämänkohtaloa?!

Jumala! Jumala!

Hoiperrellen palasi Toini kotiinsa. Hän riisuutui nopeasti, juoksi pikku poikansa luokse ja lankesi kädet ristissä polvilleen hänen vuoteensa eteen, mutta raukesi pitkälleen lattialle.

Hänen maljansa oli täysi.

VIII

Mitä oli Toinin nyt tehtävä?

Oli vain yksi ainoa keino: matkustaa poikansa kanssa ulkomaille.

Herbert tietenkään ei tahtonut enää asua kotona. Hillevi oli kaupungissa nyt. Hänen kanssaan seurusteli Herbert, milloin voi, kunnes Korkeimman Oikeuden päätös oli tullut. Pian oli sitten valmis Tuomiokapitulinkin antama erokirja. Ja sen jälkeen vihittäisiin Herbert ja Hillevi varmaan hyvin pian.

Eikä luultavasti kestäisi kauan, ennenkuin Toinin äiti ja kanslianeuvos Urpo viettäisivät häitään. Ne olivat ehkä vieläkin lähempänä. Ettei näissä tarvitsisi olla läsnä, — edellisistä ei voinut olla puhettakaan, — päätti Toini niin pian kuin suinkin suoriutua matkalle. Dresdeniin aikoi hän lähteä poikansa ja yhden palvelijattaren seurassa viipyäkseen siellä vuoden tahi kaksi.

Äidistä hän saattoi näyttää kovasydämiseltä, kun näin poistui aivan tahallaan. Mutta hän ei voinut, ei voinut parhaimmallakaan tahdolla jäädä. Elämä oli hänestä niin raskasta, semmoinen painostava ilmapiiri vallitsi hänen ympärillään, semmoinen kammo hänen sydämessään, että hänen täytyi saada haihduttaa suruaan ulkomailla, levätä, virkistäytyä vieraissa oloissa. Kotimaa tuntui kuin karkoittavan hänet pois helmastaan.

Rakkaus riennätti asiainmenoa niin, että pesän jakokin ennen Toinin lähtöä tuli nopeasti suoritetuksi. Herbert oli tässä asiassa hyvin vaatimaton, suostuvainen melkein kaikkeen, olisipa voinut sanoa häntä melkein jalomieliseksikin. Jos Toini olisi ollut vähänkin syyllinen, olisi Herbert voinut vaatia ehkä paljonkin rikkaan konsulivainajan pesästä, mutta nyt oli asianlaita päinvastainen. Entisenä asianajajana hän tiesi sen varsin hyvin ja koska hänellä oli sekä omat varansa että virkansa, niin tyytyi hän mahdollisimman vähään. Ovelana miehenä tiesi hän kuitenkin, että mahdollisesti oli hänen osalleen vastaisuudessa vielä jotakin tuleva, kun kanslianeuvos saisi Toinin äidin, hän itse taas kanslianeuvoksen tyttären tämän ensimmäisestä avioliitosta. Siinä oli omituinen sukulaisuussuhde, ehkä hyvinkin pulmallinen perintökysymys tulevaisuudessa.

Mutta kuka sitä nyt ajatteli?! Rakkaus, tuo voimakas vipusin, ponnahutti kaikki oman mielensä mukaan. Järki oli silloin hyvin kaukana, kaukana nuorista, mutta vanhemmatkin oli se oikullisena kuin ainakin kietonut nuottaansa, aivan kuin hämähäkki kietoo surisevan kärpäsen seittiinsä.

Kun Toini meni jäähyväisille äitinsä luo, niin oli hän suorastaan liikutettu äitinsä hellyydestä. Kanslianeuvos ei nyt ollut siellä ja häntä vastaan tuulahti kaukaisen lapsuuden ajan herttaisuus ja lämpö. Yrjökin istui hetkisen heidän seurassaan. Ja kun Toini sattumalta puhui isästään katsellessaan isän kuvaa seinällä, niin pillahti hänen äitinsä itkemään. Mitä Toini lieneekin silloin ajatellut äitinsä uudesta avioliitosta, niin tekivät nämä äidin kyyneleet hyvän vaikutuksen. Hän oli heti valmis anteeksi antamaan äitinsä teon, varsinkin kun tämä sitten alkoi niin kauniisti, suorastaan ylistellen puhua miesvainajastaan. Oliko ehkä sittenkin kanslianeuvos Urpo hänelle vain vanhuuden tuki, seurakumppani, kun hänen lapsensa, molemmat, olisivat kaukana hänestä. Voihan hän nyt saada Toininkin ja Reinon luokseen, jos niin tahtoi, mutta toista oli sittenkin oma mies. Voivathan hekin, Toini varsinkin, jälleen joutua pois, ja silloin olisi äiti taas ollut yksin. Näin koetti Toini tulkita äitinsä ajatukset, kääntää kaikki parhain päin.

Äidin suhteesta tulevaan mieheensä oli Toinin vaikea mitään päätellä. Hän toivoi heille kaikkea parasta, mutta ei voinut torjua luotaan ajatusta, että aineelliset edut olivat olleet määräävinä kanslianeuvoksen taholta. Ei niin, ettei hänen äidillään olisi vielä ollut kaikkia hyvän, vieläpä miellyttävänkin puolison avuja, mutta sydämestään ei Toini voinut antaa hyväksymistään äitinsä avioliitolle. Olipa hänen melkein sääli äitiään.

Lisäksi tuntui Toinista loukkaavaltakin, että juuri Hillevin isä tulisi hänen isintimäkseen. Hänestä tuntui kuin tähän sukulaisuuteen aina jäisi jotakin särähtelevää, rikkinäistä, semmoista, jota ei siitä koskaan saisi poistetuksi. Siinä oli jotakin samantapaista kuin haljenneessa kristallimaljakossa, jota ei koskaan saa korjatuksi. Halkeama tulisi siinä aina näkymään. Niin oli käynyt hänen ja Hillevin välisen ystävyyden, näin surulliselta tuntui äidin uuden avioliiton johdosta syntynyt tilanne.

Eikö elämässä sitten koskaan ole mitään ehjää, mitään kestävää ihmisten välillä, ei edes vanhempien ja heidän lastensa välillä?

* * * * *

Oli sateinen päivä, kun Toini poikansa ja palvelijattarensa kanssa ajoi laivarantaan. Hän oli itse pyytänyt, ettei kukaan tulisi heitä saattamaan. Oli virka-aika ja kanslianeuvoksen sattui olemaan vaikea päästä irti toimestaan. Äiti taas oli saanut noidannuolen selkäänsä ja hänen oli vaikea liikkua. Sattui Toinin mielestä siis hyvin siinäkin suhteessa, että sai lähteä näin huomaamatta.

Kuinka erilainen olikaan tämä lähtö nyt häämatkalle lähtöön verrattuna! Silloin valoista ja ystäviä saattamassa, nyt itki taivaskin eikä yhtään saattajaa! Oli, oli sittenkin yksi: — hyvä omatunto. Ja se seurasi mukanakin aina, aina perille asti.

Olipa lisäksi vielä toinenkin, joka seurasi mukana ja jossa ei vilppiä, ei petosta, ei uskottomuutta ollut. Se oli Reino-poikanen, tuo aina levollinen ja kiltti lapsi, joka jo ajatuksin ja puhein oli mukana sekä siinä, missä tarvittiin että siinä, missä olisi ollut parempi pysyä tieltä poissa. Mutta ellei hän siinä olisi ollut, olisi häntä sittenkin kaivattu. Äidin ainoa, ainoa lohduttaja!

He olivat yläsalongissa. Poikanen seisoi penkillä ja katseli ulos ikkunasta ihmisiä, jotka liikkuivat kannella ja laiturilla. Hän olisi tahtonut olla ulkona, mutta vesi valui virtanaan laivan katoksesta ja ihmiset olivat sateenvarjojen peitossa. Kaupunki oli harmaassa sumussa, talojakaan ei paljon näkynyt. Vallitsi kolea, kolkko sää. Värisytti sekä ruumista että sielua, — sielua varsinkin, joka tunsi olevansa yksinäinen henki maailman kaikkeudessa.

— Miksi näin sataa? — kysyi poika.

— Taivas itkee, — osasi äiti vain vastata.

— Miksi taivas itkee? — uteli lapsi vielä.

— Ihmisten pahuutta, — oli luonnollinen vastaus.

— Mitä Reino on tehnyt pahaa, kun taivas itkee?

— Ei Reino nyt ole mitään pahaa tehnyt. Reino on ollut kiltti tänään.

— Mitäs pahaa äiti on tehnyt?

— Sen vain Jumala tietää.

— Entä Katri? Mitä pahaa Katri on tehnyt? (Katri oli heidän palvelijattarensa).

— Katri itki, kun me lähdimme ulkomaille.

— Mitäs pahaa siinä on?

— Meidän pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon.

Samassa tuli Katri sisään ja sai Reinolta kuulla:

— Katrin pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon, niin lakkaa satamasta.

Salongissa olleet muut matkustajat purskahtivat nauruun. Reino katseli heitä ihmeissään ja peitti ujostellen kasvonsa. Ihmetellen sanoi Katri hänelle hiljakseen:

— Mitä se Reino viisastelee?

Laiva irtaantui jo laiturista ja kääntyi merelle päin. Pian olivat tutut rantaseudut kadonneet näkyvistä ja ulappa levisi eteen harmaana seinänä. Oli tyyni. Laiva kiiti tasaisesti eteenpäin, mutta raukeus vallitsi matkustajissa. Näin eteni matka puoliväliin Suomenlahtea, kun melkein kuin taikaiskusta sade taukosi ja vähän ajan kuluttua alkoi päivä paistaa. Sininen, kirkas taivas alkoi siintää ja aurinko lämmitti niin, että märkä laivan kansi höyrysi.

Syntyi iloa ja vilkkautta matkustajien kesken. Kaikki pukeutuivat istuakseen ulkona nauttimassa meren virkistävästä raikkaudesta. Kun Reinokin vietiin ulos, lausahti hän rikkiviisaasti äidilleen kaikkien kuullen:

— Äiti! Katri alistui nyt nurisematta Jumalan tahtoon ja sade lakkasi.

— Niin, poikani, niin! — sanoi Toini hymyillen ja silitti Reinon päätä sydämellisen riemun kuvastuessa lähellä olevien matkustajien kirkastuneilta kasvoilta. Näiden joukossa oli myöskin muuan vanhahko herra, nähtävästi pappi, joka silloin puhkesi sanoihin:

— Suurimmat totuudet, kauneimmat sanat saamme useimmiten kuulla lasten suusta, jotka ovat saaneet hyvän kasvatuksen.

Ja samalla hän kohotti kunnioittavasti hattuaan Toinille.

IX

Dresdenissä Toini asettui asumaan pieneen, mutta ensiluokkaiseen »Familienpensioniin», jossa hän poikansa ja palvelijattarensa kanssa sai käytettäväkseen mukavat parihuoneet ynnä täysihoidon. Toini, joka oli syntynyt ja kasvanut rikkaassa kodissa ja jolla Helsingissäkin vielä oli oma, iso, loistavasti sisustettu huoneistonsa, supistautui nyt näin vähiin ja oli tyytyväinen. Kun he saivat olla terveinä kaikki, elää rauhassa, nauttia siitä, mitä heille elämä siellä soi, niin oli hän kiitollinen.

Usein kiitivät kuitenkin hänen ajatuksensa kotimaahan ja varsinkin ensimmäisinä aikoina hän odotteli kirjeitä äidiltään, joka oli melkein ainoa, joka saattoi tiedoittaa heille yhteisistä asioista. Hänen entiset ystävättärensä kouluajoilta olivat hajaantuneet mikä minnekin. Hillevistä ei voinut olla puhettakaan enää.

Lyhempiä kirjeitä sai Toini äidiltään joka viikko. Kuukauden kuluttua tuli sitten pitempi, josta hän sai kuulla seuraavaa.

Äiti ja kanslianeuvos Urpo olivat nyt vihityt. Mitään hääpitoja ei ollut lainkaan ollut. Heidät oli vihitty kotona, ja ainoastaan muutaman todistajan läsnäollessa. Semmoinenhan oli tapa nykyään eikä Mauri — se oli kanslianeuvoksen nimi — suosinut suuria juhlallisuuksia. Eikä se oikeastaan olisi sopinutkaan näin vanhoille ihmisille. Eivätkä he millekään häämatkalle lähteneet; Mauri muutti vain äidin luo ja asui siellä nyt. Tuntui kyllä viihtyisältä taas, mutta ikävä oli Toinia ja Reinoa. Yrjökään ei tulisi enää kauan olemaan kotona. Siten oli kyllä suuri muutos tapahtunut heidän entisessä kodissaan, mutta niin kai oli sallittu. Ja »ihmeelliset ovat Herran tiet». Suokoon Hän vain, että kaikki tulisi käymään hyvin jokaisen onneksi.