Part 3

Kaikki asiat tietysti kerrottiin perin pohjin, kesänvietto molemmilla tahoilla alusta alkaen. Suuret asiat tulivat ilmi vasta lopulla. Hillevikin viivytteli kysymystään, vaikka hänen uteliaisuutensa olikin suuri.

— Etkö ole vielä nähnyt asianajajaa? — tuli vihdoin kuin arkaillen hänen huuliltaan.

— Kyllä, — vastasi Toini. — Hän on välistä käynyt luonamme huvilassamme.

Hillevi punastui.

— Niinkuin tiedät, — jatkoi Toini, — hän on isäni lainopillinen neuvonantaja.

Tämä selitys oli älykkäästä Hillevistä jo vähän niinkuin liikaa. Ja kun Toini, aivan kuin vielä lykätäkseen tuonnemmaksi vaikean, ratkaisevan hetken, syleili Hilleviä ja jälleen alkoi ihastuneena puhua, kuinka tämä kesän kuluessa oli kasvanut ja käynyt yhä suloisemmaksi, niin lisäsi tämä vain tyttösen epäluuloa. Hänestä tuntui tuossa selityksessä, tuossa Toinin käytöksessä selvästi jo palaneen käryä.

Hän katsoi ihmetellen ja kauan Toiniin, mutta ei lausunut sanaakaan.

Tämä katse suorastaan pakoitti Toinin jatkamaan.

— Ajatteles, rakkahin Hillevi, että Herbert Hursti aivan odottamatta saapui myöskin Baden-Badeniin.

Hillevi punastui taaskin, mutta sai kuitenkin sanotuksi tukahtuvalla äänellä:

— Etkä sinä ole kirjoittanut siitä minulle mitään!

Toini tunsi pistoksen sydämessään ja lausui melkein yhtä raskaalla äänen painolla:

— En — valitettavasti, kultaseni.

Yhtäkkiä paukahti kuin ukkonen kysymys Hillevin huulilta:

— Sinä olet kihloissa hänen kanssaan?

— Arvasit oikein, — sai Toini sanotuksi ja puristi jälleen Hilleviä rintaansa vasten.

Mutta Hillevi hypähti pois hänen käsistään ja kuiskasi pahastuneena:

— Etkä sitä ole minulle ennen sanonut!

Toini tavoitteli Hilleviä ja jatkoi:

— Mutta sinä, kultaseni, olet nyt ensimmäinen, paitsi vanhempiani, joka sen tiedät.

Tämä lohdutukseksi aiottu selitys, jolla Toini aivan kuin tahtoi asettaa Hillevin muitten ystävättäriensä edelle, kaikkien vieraitten yläpuolelle, ei kuitenkaan Hilleviä tyydyttänyt. Hän poistui ikkunan luo ja kääntyi selin Toiniin.

— Mikä sinun on? — sanoi Toini. — Rakastanhan minä sinua kuitenkin yhtä paljon kuin ennen. Tule, suutele minua, Hillevi!

Mutta Hillevi ei hievahtanut paikaltaan.

Silloin nousi Toini, meni Hillevin luo ja yritti kääntää hänen kasvojaan itseensä päin. Hillevi rimpuili kuitenkin vastaan, ja nyt huomasi Toini, että hänen poskensa olivat märät. Hillevi itki.

— Rakas, pikku ystäväni! Miksi sinä itket? — kysyi Toini.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — toisteli silloin Hillevi.

— Mutta sanohan toki, miksi olet näin onneton?! Enhän minä liene sinulle mitään pahaa tehnyt? — lisäsi Toini ja kiersi jälleen käsivartensa Hillevin vyötäisille.

Hillevi ei vain vastannut mitään.

— Vakuutan sinulle, — jatkoi Toini vielä, — että olet paras ystäväni aina edelleenkin ja että aina vastaisuudessakin tulemme tapaamaan toisemme niinkuin tähän asti.

Mutta Hillevi pudisti vain päätään.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — siinä kaikki, mitä hän sai sanotuksi.

Toinin ei auttanut muu kuin jättää hänet rauhaan sanomalla:

— Niinkuin sitten tahdot! Näen, että haluat rikkoa välimme.

Kesti hetkinen äänettömyyttä.

— Olen kadottanut kaikki, — sanoi Hillevi vihdoin. — Anna minun mennä kotiin!

Toinilla ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen mennä. Hän toivoi asian toiste selviävän. Ja hän, Toini, pyysi Hilleviltä anteeksi.

— Anteeksi sitten! — sanoi myöskin Hillevi hiljaa, — jos olen ollut tuhma, — lisäsi hän vielä hetkisen kuluttua.

Ja hän läksi pois aivan kuin suuren surun murtamana, pää painuksissa.

Kun Hillevi näin oli mennyt, istui Toini kauan mietteissään. Hän alkoi todellakin ajatella, että Hillevi sittenkin, kaikesta huolimatta, oli rakastunut Herbertiin. Mitä muuta saattoivat merkitä nuo sanat, että hän oli »kadottanut kaikki», vaikka Toini oli vakuuttanut ystävyytensä häntä kohtaan pysyvän edelleenkin samanlaisena.

Se oli niin uskomatonta, niin uskomatonta, että Toinin ajatukset menivät aivan sekaisin. Hän päätti siis vain odottaa, mitä nyt seuraisi, kun kihlauksesta oli pikku-uutinen huomispäivän lehdissä.

Tämä uutinen olikin useimmille mitä suurin yllätys. Kukkia tulvi Toinille lakkaamatta, ja kaikki talon tuttavat alkoivat käydä onnittelulla hänen ja hänen vanhempiensa luona. Tapahtuma oli melkein yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Rikkaan konsuli Karpin tytär kihloissa asianajaja Herbert Hurstin kanssa! Se oli jo jotakin.

Samoihin aikoihin levisi myöskin tieto siitä, että Herbert Hursti oli siirtynyt ulkoasiainministeriön palvelukseen. Ahaa! Siinä oli tulevaisuuden mies, josta vielä paljon puhuttaisiin. Miehestä, tuosta »komeasta miehestä», puhuttiin jo silloinkin paljon.

Ja Hillevi?

Kuultuaan tämän kaiken hän päätti vain nöyrästi alistua. Nuorena ei auttanut muu. Pienet, mutta viisaat aivot antoivat hänelle voimaa ja rohkeutta. Kuka tiesi, mihin kohtalo häntä valmisti, mitä hänen osakseen vielä maailmassa lankeaisi, jahka hänen aikansa tuli. Ja hän oli varma siitä, että onnen aika kerran hänellekin koittaisi.

Järkevästi ajateltua oli siis, että hänkin tahtoi lähettää kukkia ystävättärelleen ja sovittaa ruman tekonsa, kun Toiniin oli syyttä pahastunut. Ja jospa hän olisi aavistanut, kuinka iloinen Toini oli tästä huomaavaisuudesta, joka todellakin kuin yhdellä iskulla pyyhki pois pahan mielen hänen sydämestään. Ja kun Hillevi sitten vielä, vanhempiensa kehoituksesta, itse meni Toinia onnittelemaan, niin saattoi hän todellakin olla varma siitä, että Toini edelleenkin oli hänen paras ystävättärensä, vilpitön, avomielinen, uskollinen ystävänsä. Semmoisen kadottaminen olisi Hilleville ollut korvaamaton vahinko, ja hän tunsi, että hänen oli pidettävä kiinni tästä ystävättärestä. Hän tunsi sen toisestakin syystä, äänestä, joka salaisena soi hänen sydämessään, mutta jonka hän toistaiseksi kätki sinne niin syvälle, ettei sitä kuullut kukaan, ei kukaan.

VII

Tämän jälkeen olivat Toinin ja Hillevin välit taas yhtä hyvät kuin ennen. Tavallaan ne olivat vielä paremmatkin, sillä Hillevi kävi Toinin luona hänen kihlausaikanaan hyvin usein. Varsinkin oli Hillevi tyytyväinen, kun sai olla siellä samalla kertaa kuin Toinin sulhanen. Näyttipä melkein siltä, kuin hän semmoisia tilaisuuksia olisi varta vasten tavoitellutkin. Eikä hän tuntunut arkailevan, että mahdollisesti häiritsisi läsnäolollaan kihlautuneita ystäviään. Se saattoi näyttää jonkinlaiselta hienotunteisuuden puutteelta, jonka voi panna hänen nuoruutensa laskuun, mutta saattoi olla muutakin, esimerkiksi halua nähdä, kuulla, valvoa, oppia, — ehkäpä pääasiallisesti saada nähdä Herbert Hurstia, jota hän kaikessa hiljaisuudessa ihaili. Mutta kärsikö hän itse puolestaan nähdessään ystävättärensä ja tämän sulhasen hellät välit, sen hän visusti koki salata. Ulkonaisesti ei hän sitä vähimmälläkään tavalla päästänyt näkyviin. Päinvastoin oli hän aivan kuin iloitsevinaan heidän onnestaan. Huvittipa häntä kovin keskustelu, joka koski häitä, aikaa, milloin ja miten ne tapahtuisivat, kaikki vähimmätkin valmistelut niihin häihin, joissa hän varmasti tiesi saavansa olla mukana. Oli todellakin ihan kuin hän olisi ollut Herbert Hurstin toinen morsian.

Toinia ja Herbertiä tämä vain huvitti. Pahakseen sitä he eivät lainkaan panneet, tuskinpa paljon välittivät Hillevin kyselyistäkään, jotka eivät koskaan kuitenkaan olleet nenäkkäitä. Joskus he ihan ihmettelivät Hillevin älykkäitä neuvoja, hänen pieniä viittauksiaan asioihin, joita he itse eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan.

Yksi asia kuitenkin suretti Hilleviä kovin, ja se oli se, että hän tiesi Toinin ja Herbertin, ehkä jo häittensä jälkeen, muuttavan pois maasta — ainakin joksikin aikaa. Oli näet puhe, että Herbert saisi toimen lähetystössämme Berlinissä.

— Sitten en saa nähdä teitä pitkään aikaan, — huoahti Hillevi siitä asiasta puhuttaessa.

— Mutta siihenkin on vielä pitkä aika, ennenkuin se voi tapahtua, — lohdutti Herbert Hursti.

— Kestää varmaan vielä useita kuukausia, ennenkuin vietämme häitäkään, — tyynnytti häntä Toini — ja jos muutamme joskus sinne, niin saat sinä, Hillevi, tulla Berliniin meitä tervehtimään.

— Niin, minä toivon, että »kohtalo» vie meidät kerran yhteen.

Kohtalo! Herbertin ja Toinin täytyi oikein hymyillä tälle rikkiviisaalle lauseelle, vaikka näkivätkin, että nuo sanat olivat vakavasti tarkoitetut ja lähteneet tytön sydämen pohjasta.

Merkillisintä Hillevin käytöksessä tähän aikaan oli, ettei hän, samalla kun osoitti suurta kiintymystä ystävättäreensä, vähimmälläkään tavalla tämän läsnä ollessa eikä muutoinkaan Herbert Hurstille näyttänyt, että häntä itseään oli loukattu, saatikka yritti loukata häntä. Päinvastoin hän, Hillevi, osoitti mitä suurinta kunnioitusta Herbertiä kohtaan tahtoen pysyä kaikkein parhaimmissa väleissä hänenkin kanssaan. Tässä Hillevin menettelyssä oli täysin kypsyneen, kaikkia asianhaaroja perin juurin harkitsevan naisen arvostelua, — kyky, joka oli suorastaan ihmeteltävä. Ja tämä kaikki todisti, että Hillevi oli harvinainen ihmisalku henkisesti, varhaisvanha sanan täydessä merkityksessä. Mihin suuntaan hänen luonteensa ominaisuudet tulisivat kehittymään, sen oli tulevaisuus osoittava.

Koulussa oli Hillevi etevä oppilas. Varsinkin olivat vieraat kielet hänen vahva puolensa. Kotonaan hän sai äidiltään käytännöllisesti oppia ranskaa, ja huvikseen puhui sitä Hillevin kanssa välistä Herbert Hurstikin. Ja tämä tuotti nyt tytölle suurta tyydytystä, sillä siinä suhteessa oli Toini hänestä jäljellä. Oli kuin Hillevi näin olisi ollut Herbertiä lähempänä kuin tämän oma morsian, vaikka Toini sen verran kuitenkin tietopuolisesti taisi ranskankieltä, että ymmärsi, mitä hänen läsnäollessaan puhuttiin. Saksankieltä sen sijaan osasi Toini paremmin kuin Hillevi.

Siirtyminen diplomaattiselle alalle tuotti Herbertille alussa paljon puuhaa, jopa siinä määrin, että hänen käyntinsä morsiamensa luona supistuivat määrättyihin päiviin ja hetkiin. Sitä mukaa harvenivat Hillevinkin käynnit Toinin luona syyslukukauden edistyessä ja lukujen lisääntyessä. Syksy oli näin ollen Toinille monessa suhteessa ikävä.

Herbert Hursti myi hänkin vuorostaan asianajotoimistonsa ja ahersi sen tehtyään ahkerasti virastossaan. Hän oli niitä miehiä, jotka tahtovat perin pohjin tutustua alaansa hankkiakseen siihen kuuluvissa asioissa syvälliset tiedot. Ja luottamuksella hänelle uskottiinkin tärkeitä asioita, semminkin koska hänen oli valmistauduttava mahdollisimman pian muuttamaan Berliniin.

Toinin vanhemmat seurasivat mielenkiinnolla tulevan vävynsä pyrkimyksiä ja tekivät kaiken, mitä varakkaat vanhemmat voivat tehdä, laittaakseen tyttärelleen runsaat kapiot. Huoneistoa ei heidän Helsingissä tarvinnut nuorelle parille sisustaa, mutta varoja ei tullut puuttumaan siihen tarkoitukseen Berlinissä.

Häät oli sen sijaan ajateltu pitää loistavat. Kaikki arvasivat sen, mutta ainoastaan Toinin vanhemmat tunsivat toistaiseksi suunnitelman. Toini itsekään ei tietänyt muuta, kuin että hänen isänsä ja äitinsä eivät suosineet nykyaikaisia vihkimistapoja, kaikista vähiten noita naurettavia temppuja, joita sanotaan siviilivihkimiseksi ja jotka ovat vailla kaikkea juhlallisuutta, mikä ylentäisi mieltä, muistuttaisi solmitun liiton pyhyydestä, sen vakavuudesta, sen horjumattomuudesta koko elämän iäksi. Perhe oli heidän mielestään vielä yhteiskunnan pohja ja perustus. Kunnollisten isien ja äitien oli luotava tämä perustus, jonka pohjalla lapset olivat siveellisesti kasvatettavat hyviksi kansalaisiksi, lujiksi tu'iksi, vankaksi turvaksi kaikkia vaaroja vastaan, suojamuuriksi ainaisiksi ajoiksi rakkaalle isänmaallemme.

VIII

Helsingin Vanha kirkko oli juhlallisesti koristeltu. Alttari oli täynnään valkoisia syreenejä, ja pylväiden ympäri oli kierretty köynnöksiä, joihin oli kiinnitetty kauniita, heleitä kukkia. Kutsutut juhlavieraat täyttivät penkit, sinivalkoisilla olkanauhoilla varustettujen marsalkkojen ohjatessa heitä paikoilleen. Lähinnä alttaria istuivat omaiset ja kaikki, joilla, tavalla tahi toisella, oli tekemistä häämenojen kanssa. Mitä Helsingillä oli kauneinta tarjottavana, oli täällä läsnä: naiset valkoisissa, ruusunpunaisissa tahi vaaleansinisissä häävaatteissaan, kukkia hiuksissa ja rinnassa, herrat hännystakissa, valkoinen ruusuke kaulassa, kukkanen napinlävessä ja arvonmerkkejä rinnassa kenellä sellaisia oli. Sanalla sanoen: silmänlumetta juhlatunnelmaa ylentämässä!

Alkoi sitten urkujen soitto, kohisi kaunis häämarssi Wagnerin »Lohengrin» oopperasta. Morsiamen talutti sisään, äidin seuraamana, isä, joka alttarin lähellä jätti tyttärensä vastaan tulleen sulhasen vietäväksi aivan alttarin viereen, jonka sisällä piispa asettui vihittävien eteen. Kuusi paria morsiusneitoja ja sulhaspoikia oli samalla käynyt paikoilleen kummallekin puolen alttaria, ja juhlallinen vihkimistoimitus alkoi.

Jo morsiamen ja hänen saattueensa astuessa käytävää pitkin alttaria kohti, kuului ihastuksen humahdus kirkossa. Ja nyt, kun kaikki olivat paikoillaan, kurottuivat vieraitten kaulat, yleisö oli pelkkänä silmänä ja korvana. »Kuinka suloinen morsian onkaan! Kuinka komea sulhanen!» saattoi kuulla hiljaisena kuiskeena. Ja »kokonaista kaksitoista morsiusneitoa ja sulhaspoikaa!» lisäsi joku. »Yhtä monta kuin apostoleja oli», jatkoi kolmas. Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei pääkaupungissa usein oltu tämmöisiä häitä nähty.

Ne olivat todellakin vielä vanhan ajan häät, jotka ylensivät ihmismielen kohti korkeutta, niinkuin konsuli ja hänen vaimonsa olivat toivoneet. Eikä kumma, että monen silmässä kiilsi kyynel, ilon kyynel, jonka vain se, mikä elämässä on kaunista, suurta, pyhää, jaloa, ja mikä ihmissydäntä, syvästi tuntevaa sydäntä liikuttaa, voi synnyttää, kun sitä vastoin se, mikä on rumaa, alhaista, pientä vain kuolettaa tunteet, masentaa mielen, koventaa katseenkin. Ihmekö siis, että piispan lausuman siunauksen jälkeen läsnäolijoittenkin sydämistä puhkesivat vastavihitylle nuorelle parille mitä lämpimimmät onnentoivotukset heidän uudelle elämäntaipaleelleen.

Urkujen soidessa tyhjeni kirkko, sillä varsinaiset onnittelut tapahtuivat konsulin talossa, jonne pitkä jono ajoneuvoja nyt kulki kaikkien niiden, jotka eivät saaneet olla kirkossa mukana, ihmetellessä tätä loistavaa kulkuetta. Etupäässä ajoivat tietysti sulhanen ja morsian, konsulin perheen seuratessa heitä. Ja sitten jatkui kymmenittäin autoja, joista näkyi tunnettuja oman maan henkilöitä, mutta myöskin paljon häihin kutsuttuja ulkomaalaisia. Helsinkiläisten joukosta vilahti myöskin Hillevin kaunis pää kuparinvärisine kiharoineen. Nyt hän oli isänsä ja äitinsä seurassa, sillä Toinin ja Hillevin äiditkin olivat näet Toinin kihlausaikana tutustuneet toisiinsa ja molemmat perheet olivat alkaneet seurustella keskenään. Siten näiden kahden ystävättären väliset siteet olivat entisestään yhä lujittuneet.

Onnittelujen aikana tarjottiin häävieraille ensin samppanjaa ja makeisia, ja kuka halusi, sai muitakin juomia ja virvokkeita, mielensä mukaan. Mutta paitsi näitä aineellisia antimia, saivat vieraat nauttia kauniista puheistakin, joita pidettiin monta; morsiusparille, morsiusneidoille j.n.e., mutta kauneimman, henkevimmän puheen piti sulhanen apelleen ja anopilleen. Kun hän sen aloitti sanoilla: »Kaikki hyvä, kaunis ja jalo, jonka maan päällä saamme, tulee meille aina ylhäältä», niin täytyi Toinin vanhempien jo ottaa nenäliinansa esille, sillä todistukseksi sanoilleen Herbert vielä otti nuoren puolisonsa käden omaansa. Ja sitten hän jatkoi ylistäen konsulia ja hänen rouvaansa, kiittäen heitä varsinkin siitä hyvästä kasvatuksesta, jonka he olivat tyttärelleen antaneet, kasvatuksesta, joka oli aivan silminnähtävä poikkeus siitä, mikä niin monen monessa perheessä nykyaikana annetaan. Ja lopuksi hän kiitti morsiantaan, joka oli antanut hänelle kalleimman lahjan, minkä ihminen voi toiselle antaa: — kultaisen sydämensä. Ja nämä sanansa Herbert vahvisti suutelemalla Toinia kaikkien nähden.

Liikutettuina menivät silloin konsuli ja hänen rouvansa suutelemaan tytärtään ja vävyään.

Mutta nämä onnittelut olivat pian lopussa, sillä tiedettiin, että nuoren parin oli muutaman tunnin kuluttua ehdittävä junalle, jonka oli määrä viedä heidät Turkuun ja sitä tietä ulkomaille. Kuherruskuukautensa olivat vastavihityt päättäneet viettää pohjois-Italian ihanien järvien rantamilla. Siksi vieraat pian hajaantuivatkin, että morsiuspari saisi pukeutua matkavaatteisiinsa. Samoin oli tehtävä niidenkin, jotka vielä aikoivat saattaa heitä asemalle.

Siellä olikin sitten laituri täynnä saattajia, kun Toini, melkein kukkien peitossa, seisoi vaunun sillalla miehensä vieressä. Juna odotti vain lähtömerkkiä. Aivan lähelle Toinia oli siellä tunkeutunut Hillevi, joka tahtoi viimeisenä sanoa hyvästit ystävättärelleen. Hän ojensi kätensä ylös ja kurotti Toinille pienen punertavaan paperiin käärityn ja punaisella nauhalla ristiin sidotun kotelon sanoen:

— Tämän saat avata vasta tiellä.

Ja hyvin vakavana hän poistui vanhempiensa taakse, heittäen sieltä Toinille lentomuiskun, johon Toini samalla lailla vastasi junan jo lähtiessä liikkeelle.

Oli jälleen kuin jotakin murtunutta Hillevin koko olemuksessa. Siitä päättäen piti paikkansa hänen sanansa, että hän oli »kadottanut kaikki».

Tiellä vasta Toini avasi tuon pienen kotelon. Hän ja hänen miehensä olivat kovin uteliaat näkemään, mitä tyttönen oli ystävättärelleen matkalle antanut. Ja heidän hämmästyksensä olikin tavattoman suuri, kun hienon, ruusunpunaisen pumpulin sisältä tuli esiin pieni, korallista tehty, kultaisen nuolen lävistämä »särkynyt sydän».

Tyttö raukka! Hän tulkitsi tällä lailla, tällä esineellä, kuvaannollisesti omia tunteitaan niin, että Toini ja Herbert mykkinä jäivät hetkeksi asiaa miettimään.

Mitä tuo siro esine oikein tiesi? Se jäi osittain arvoitukseksi. Hillevi oli kyllä antanut sen Toinille, mutta siihen saattoi olla toinenkin, salainen merkitys kätkettynä. Se saattoi olla kohdistettuna Herbertiinkin. Siksipä Toini ja Herbert kauan katsoivat toisiaan silmiin. Hillevin lahja oli tehnyt heihin suuren, syvän vaikutuksen.

— Kultainen lapsi! — sanoi Toini.

— Merkillinen tyttö! — sanoi Herbert.

Ja vaikka heidän puheensa tämän jälkeen kääntyikin muihin asioihin, niin palasivat ajatukset kuitenkin silloin tällöin tuohon pikku esineeseen.

Matkan edetessä valtasi Toinin kohta toisenlainen tunnelma. Kaikki alkoi tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän muisteli päivän tapahtumia. Päässä oli kaikki kuin ylösalasin. Lapsuus, nuoruus, kouluvuodet, — hyvästi, kaikki, kaikki.

— Mitä sinä niin mietit? — täytyi Herbertin oikein kysyä häneltä.

— Sitä, että nyt olemme naimisissa, — vastasi Toini heräten mietteistään ja taputtaen Herbertiä kädelle, kun ei löytänyt parempaa vastausta. — Ja tulevaisuuttamme, — lisäsi hän hetken kuluttua.

— Sitä ajatellen onkin meidän nyt elettävä, — sanoi siihen Herbert, — ja sitä varten elettävä.

— Olet oikeassa, — jatkoi Toini. — Mutta minusta on tulevaisuus välistä kuin iltahämärä.

— Aamuhämärä, tarkoitat varmaan, — oikaisi Herbert, — päivänsarastus, jota seuraa kirkas, aurinkoinen päivä.

— Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin, — jatkoi Toini. — Aamulla tietää, että ainakin tulee valoisa, mutta iltahämärää seuraa pimeä yö, kaikki on edelleen hämärää ja epäselvää.

— Ihanko todenperään sinua jo vaivaa koti-ikävä? — ihmetteli Herbert. — Sen taisi tuo »särkynyt sydän» aikaan saada.

— Katsos noita ahoja ja metsiä, kuinka ne pakenevat meitä, — viittasi Toini ikkunaan. — On ihan kuin olisimme tehneet jonkun rikoksen. Kohta on koko isänmaamme kääntänyt meille selkänsä.

— Mutta edessämme hymyilee nyt koko maailma ja palatessamme hymyilee meille vielä isänmaammekin. Ja sen hyväksi aiomme sitten elää ja tehdä työtä. Eikö niin, Toiniseni?

Toinista se oli kauniisti sanottu ja hän oli tyytyväinen. Vähitellen haihtui hänestä kaihomieli, ja kun he Turussa astuivat laivaan, joka vei heidät Tukholmaan, niin hän oli jo aivan toisella päällä. Ihmisvilinä, uudet olot, uusi elämä hänen oman miehensä kanssa saivat hänen mielensä muuttumaan. Mutta silti ei hän koskaan lupauksensa mukaan unhoittanut kirjoittaa kotiinsa ja lähettää tervehdystä, vaikkapa lyhyttäkin, näköalakortilla Hilleville ja muille ystävättärilleen.

Vuoden aika, — vielä varhainen kevät Pohjolassa, — riennätti nuorta paria nopeasti etelää kohti. He sivuuttivat Kööpenhaminankin, ajaen pikajunalla Berlinin kautta Sveitsiin ja St. Gotthardrataa myöten Luganoon, jossa viipyivät muutaman päivän. Toini ei ollut ennen näitä seutuja nähnyt ja vaipui kuin maahan Luojan eteen kulkiessaan Sveitsin Alppien yli tuohon hymyilevään, silloin jo kesäiseen Luganoon, joka suojassa pohjoistuulilta lepää samannimisen järven rannalla, korkealle kohoavan Monte S. Salvatoren juurella aivan Italian rajalla.

Siellä nuoret viihtyivät tavattoman hyvin kuherrellen iltaisin tyynen järven rannoilla tahi soudellen veneellä, ja päivällä katsellen kaupungin omituisia rakennuksia, kapeita katuja kaikenlaisine kauppoineen, joissa sekaisin kuulee kolmea kieltä, italiaa, ranskaa ja saksaa. »Jos minun pitäisi asua ulkomailla, niin täällä minä asuisin», sanoi Toini ihastuneena. Siihen vastasi hymyillen Herbert: »Varmasti asuisit vielä monessa muussakin kauniissa paikassa täällä etelässä».

Ja siinä asiassa Herbert näyttikin olevan oikeassa. Tuskin oli sitä paikkaa, missä ei Toini olisi toistanut samoja sanoja, kun he tekivät laivamatkoja Como-, Guarda- ja Maggiorejärviä pitkin. Ei jäänyt muistiin kaikkien paikkojen nimiäkään, joita he näkivät, mutta sen sijaan syöpyivät muutamat taideteokset ainiaaksi Toinin mieleen. Etenkin Villa Carlottassa oleva Canovan Amore e Psiche ja Locarnossa Madonna del Sasson Kristuksen hautaaminen. Varsinkin viehätti molempia edellinen, tuo siivekäs Amor suutelemassa Psykeä, joka hellästi ottaa Amorin pään käsiensä väliin ja painaa huulensa hänen suutaan vasten. Siinä olikin jotakin, mikä erityisesti sopi häämatkallaan olevalle nuorelle parille.

Tämä häämatka suuntautui lopullisesti Pallanzaan, joka sijaitsee Lago di Maggioren rannalla, missä on tuo harvinainen, nimensä mukainen kaunis saari, Isola bella. Siellä kävivät he myös katselemassa sen vanhoja, rappeutuneita rakennuksia. Ja kun he toisiaan syleillen istuivat veneen perälaudalla, niin oli soutaja varma, että he olivat ainakin »promessi sposi» (kihlattuja) elleivät jo vastanaineita, semmoisia, joita hän joka kevät oli monia kymmeniä soutanut yli järven Isola bellaan.

Tämmöistä oli siis Toinin häämatka. »Tämmöistäkö on olla naimisissa? Tämmöistäkö kuherruskuukausi?» — ajatteli Toini usein. Ja hänen teki melkein mieli kysyä sitä Herbertiltäkin. Mutta tuossa ajatuksessa saattoi olla jotakin loukkaavaakin, ja siksi hän vaikeni, sillä hän tunsi rakastavansa Herbertiä, joka oli saanut hänet elämänaikaiseksi kumppanikseen. Ja kun hän tunsi myöskin Herbertin hellyyden kasvamistaan kasvavan, tunsi onnensa olevan hänen käsissään, niin oli hänkin tyytyväinen ja onnellinen.

Tätä tyytyväisyyttä ja onnen tunnetta tiesivät molemmat runsaassa määrässä lisäävän juuri tuon luonnon kauneuden, jonka ympäröimät he nyt olivat. »Kuinka luonto sittenkin voi antaa ihmiselle paljon, paljon!» — ajatteli Toini. Ja samalla hän pelkäsi menettävänsä paljon onnestaan, kun heidän oli lähdettävä paluumatkalle. Olisiko taivas edelleen yhtä korkea ja sininen, yhtä puhdas ja kirkas? Paistaisiko aurinko yhtä heleänä, säteilevänä ja lempeänä kuin nyt, koko heidän elämänsä läpi? Ja hän rukoili itsekseen, että niin tulisi olemaan, ettei surun sumuja, ei huolien hattaroita koskaan kasaantuisi heidän yllensä.

Sitten tuli lähdön hetki. He palasivat jälleen kotimaahan.

IX

Sen kesän saivat Toini ja Herbert vielä asua Suomessa, mutta syksyllä oli heidän muutettava Berliniin. He saivat siis vielä jatkaa kuherrusviikkojaan kotimaassa ja ne he viettivät konsuli Karpin huvilassa saaristossa.