Part 2

Illallisiin, jotka tarjottiin puolen yön jälkeen, päättyivät nämä Hilleville niin merkilliset pidot. Vasta kolmatta käydessä saatettiin hänet konsulin autolla kotiin. Mutta ennenkuin hän nukkui, oli hänellä vielä paljon ajattelemisen aihetta. Ja vielä unessakin jatkui hänen pienissä aivoissaan sama humu. Elämä kangasti monisärmäisenä hänen edessään, ja sitä hän nyt alkoi kaivata toisessa muodossa. Oi, jospa hän jo olisi ollut suuri, täysi-ikäinen! Jospa kohtalo soisi hänelle kaikki, mitä hän ikävöi. Mutta ellei ilmaiseksi saisi, mitä päätti hän ottaa.

IV

Sen jälkeen alkoi Hillevi käydä usein Toinin luona. He kaipasivat toistensa seuraa. Heidän ystävyytensä oli saanut lujemman pohjan, ja sillä pohjalla se kehittyi kehittymistään.

Toinin rakkaudessa häneen Hillevi näki nyt jotakin suurta, jota hän ei ollut ennen kokenut. Toini oli kohottanut hänet, pienen koulutytön, muita ylemmäksi, aivan itsensä vertaiseksi, vieläpä suurin uhrauksin. Toini kasvoi hänen silmissään eräänlaiseksi ihanteeksi, jota hänen oli palvottava ja kunnioitettava, melkeinpä epäjumalaksi. Ja kun Toinin kiintymys häneen edelleenkin kasvoi, niin tahtoi Hillevikin näyttää sen ansainneensa osoittamalla Toinille vastarakkauttaan.

Toini oli luonteensa mukaisesti ystävätärtään kohtaan aina avomielinen, sikäli kuin asianhaarat sallivat. Hillevi taas, myöskin luonteensa mukaisesti, oli salaperäisempi. Mutta näiden ominaisuuksien nojalla oli Hillevillä tavaton halu pyrkiä tunkeutumaan ystävättärensä sydämen salaisimpiin sopukkoihin. Ja tähän antoi nyt aihetta hänen tutustumisensa asianajaja Hurstiin, varsinkin koska hänkin oli kuullut tämän liehittelevän Toinia. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin aina puhella Toinin kanssa juuri Herbert Hurstista.

Ensimmäiseksi oli siis saatava lähemmin tietää, mikä mies tuo »komea» herra oikeastaan oli. Sen asian Toini kyllä saattoi Hilleville selittää.

Herbert Hurstilla oli oma asianajokonttorinsa keskikaupungilla. Hän oli ensin ollut toisen asianajajan apulaisena, mutta tämän kuoltua ostanut sen liikkeen. Liike menestyi hyvin, varsinkin koska eräs pankki ja muun muassa Toinin isä käyttivät häntä lainopillisena neuvonantajanaan. Näin ollen Herbert Hurstikin, vaikkei alkujaan mikään varakas mies ollutkaan, oli saavuttanut hyvän aineellisen aseman.

Mutta lisäksi hän oli tavattoman kunnianhimoinen mies, joka oli asettanut päämääränsä hyvin korkealle. Hän tunsi kykynsä ja päätti lujasti käyttää sitä hyväkseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ja kun päälle päätteeksi ulkonaisetkin ominaisuudet olivat hänelle edulliset, niin ei hän laiminlyönyt mitään hankkiakseen itselleen loistavan tulevaisuuden valitsemallaan uralla. Ja tämä ura oli oleva diplomaatin, niin pian kuin siihen tilaisuus tarjoutuisi. Hyvänä, henkevänä puhujana, selväjärkisenä lakimiehenä, kielitaitoisena edustajana kaikenlaisissa yrityksissä saattoi hän ehdottomasti päästä arvovaltaisten henkilöiden suosioon. Ja kun niin kerran oli käynyt, ei ollut vaikea nousta asteittain, ehkäpä suurin hyppäyksinkin, yhä ylemmäksi.

Mutta tämmöinen kunnian kukkuloille pyrkijä tarvitsi paljon rahaa, vielä paljon enemmän kuin mitä hänellä nyt oli. Tämä puoli asiaa oli kuitenkin autettavissa rikkaan puolison hankkimisella. Ja se ei näyttänyt Herbert Hurstille olevan vaikea toteuttaa, hän kun oli suhteellisesti vielä nuori iältäänkin. Hän oli siis melkein varma, että kaikki oli, oikean ajan tultua, täydellisesti onnistuva. Nyt piti vain malttaa mielensä ja — odottaa.

Jotakuinkin tämän käsityksen oli Toini saanut, ehkäpä vanhempiensa puheista, Herbert Hurstista. Mutta pikku ystävättärelleen ei hän luonnollisestikaan kertonut likimainkaan kaikkea, kaikesta vähiten viimeistä kohtaa, joka koski Hurstin naimapuuhia. Hillevi sai kuitenkin jo käsityksen uudesta tuttavastaan ja, älykäs kun oli, teki johtopäätöksiä, jotka eivät olleet kaukana asian oikeasta laidasta. Ja kiintynyt kun hän oli Herbert Hurstiin aivan tuosta ensimmäisestä valssista asti, niin jäi koko tämä kysymys edelleen hänen sydämeensä.

Tämän kyllä huomasi Toini, mutta kun Hillevi oli taitava salaisuuksiaan salaamaan, vieläpä sukkela viemään toisia harhaan kääntämällä asiat heidän hyväkseen, sai hän lopulta Toinin luulemaan, että Hillevi todellakin puhui ja toimi hänen mielikseen.

Niinpä Hillevi usein ehdotti, että he kävelisivät Herbert Hurstin konttoriin päin, jotta Toini muka saisi nähdä hänet, vaikka Hillevillä itsellään oli yhtä suuri halu, vaikka vilaukselta vain, kohdata tuo ihailemansa mies. Se tuntui niin lapselliselta oikulta, ettei Toini voinut suhtautua siihen muuten kuin leikillä.

Mutta jospa Toini olisi tietänyt, että hänen pikkuystävättärensä otti seuraansa toisinaan jonkun ikäisistään kävelläkseen hänen kanssaan samoja teitä, niin olisi hän vakavasti ruvennut asiaa miettimään. »Eihän se ole mahdollista», olisi hän ehkä huudahtanut; »sehän on luonnotonta», olisi varmaan ollut toinen ajatus. Mutta voiko kukaan aavistaa, mitä kaikkea ihmissydän, vielä pienikin, saattaa tuntea, kätkeä itseensä, kärsien kantaa sisässään, kunnes vuosien kuluttua salaisuus kypsänä puhkeaa ilmi? Toisella sydän kypsyy aikaisin, toisella myöhään. Eiköhän ole onnellisin se, joka niin myöhään kuin suinkin, siinä suhteessa, saa kokea kohtalon kovaa kouraa, saa lopettaa elämän ankaran koulun.

V

Seitsemäntoistavuotiaana lopetti Toini Karppi koulunkäyntinsä. Hän oli silloin jo täysin kehittynyt, kukkea nuori neitonen, jota siniset ja valkoiset värit somistivat niin, että kaikkien silmät kiintyivät häneen hänen näyttäytyessään Helsingin Esplanaadilla.

Kun joku vieras kysyi:

— Kuka tuo viehättävä nuori neiti on? — niin tiesi jokainen helsinkiläinen antaa vastauksen:

— Se on rikkaan konsuli Karpin tytär. Ja ainoa tytär.

Se tiesi paljon.

— Onko hän kihloissa jo? — kysyi moni.

Mutta siihen ei kukaan voinut antaa varmaa vastausta. Joku arveli:

— »Komea» asianajaja Hursti kuuluu ainakin häntä »pahasti hakkailevan».

Kesäkuun alussa ei Toini Karppia enää nähty Helsingissä.

Jäät olivat lähteneet aikaisin. Jäänmurtajat olivat joutuneet telakkoihin korjattaviksi. Mutta suuret matkustajalaivat päästelivät päivittäin pitkän mölinän ilmoittaen ulkomaalaisia matkailijoita tulevan ihailemaan »tuhansien järvien maata» ja samalla muistuttaen meikäläisille, että oli aika lähteä etelään joko terveyttään hoitamaan talven rasitusten jälkeen tahi katselemaan Parisia, kilparatsastuksia Longchamps'issa, Firenzeä ihanine taulukokoelmineen ja Fiesoleineen ja ehkäpä Roomaa ja Napoliakin.

Mikä tavaton vetovoima onkaan keväisin pääkaupunkimme eteläsatamalla?! Kylmän Pohjolan asukas herää kuin karhu talviunestaan, ja kuuma kaipaus syttyy sydämeen päästä sinne, siihen maahan, josta Goethen Mignon laulaa:

»Maan tunnetkos, maan kukkain uhkeain, maan tummain lehväin, heelmäin hehkuvain, miss' siintää taivas, vieno tuuli soi, puut sorjat seisoo, hiljaa huminoi? Sen tunnetkos? Oi, sinne niin vie minut, armas, maihin kultaisiin!

Sä tunnetkos sen huoneen pylvähät, sen suojat hohtavat ja väljät, välkkyvät, sen kuvat kummissansa alla päin; kuink' on sun, lapsiraukka, käynyt näin? Sen tunnetkos? Oi, sinne niin vie, suojaajani, maihin kultaisiin!

Sä tunnetkos sen tien, mi vuoriin käy, jot' astuu muuli, usvista ei näy, jon rotkoiss' ain on hiidet hallinneet sen jylhät jyrkänteet ja vuolaat veet? Sen tunnetkos? Oi, sinne niin käy kanssain, taatto, maihin kultaisiin!»

[Suomentanut Martti Wuori.]

Konsuli Karppi oli kevään tultua päättänyt tehdä matkan ulkomaille, ja viisaana liikemiehenä hän ymmärsi yhdistää siihen sekä hyödyn että huvin. Hänen itsensä ja hänen vaimonsa piti hoitaa terveyttään, ja hänen tyttärensä Toinin oli saatava nähdä suurta maailmaa, levätä ja huvitella koululukujen päätyttyä. Omien asioittensa vuoksi hän suunnitteli matkan käymään Hampurin ja Berlinin kautta, ja terveydenhoitopaikaksi tuli lääkärin neuvosta ihana Baden-Baden Schwarzwaldin liepeillä. Sinne siis pääsi nyt Toini.

Kirkkaana, heleänä, aurinkoisena päivänä kuhisi väkeä »Ariadnen» kupeella laivarannassa. Väli- ja yläkansi olivat täynnä matkapukuisia, kukitettuja lähtijöitä, ja laiturilla oli saattajoita vielä tiheämmässä. Viimeisiä sanoja vaihdettiin molemmin puolin melkein huutaen, kun höyry kovalla, äkäisellä kohinallaan jo vaati pikaista lähtöä. Kapteenikin jo oli komentosillalla ja antoi lähtömääräyksiään.

Saattajien joukossa oli myöskin pikku Hillevi, joka oli tuonut ruusunsa Toinille ja nyt seisoi rannalla alakuloisena, nenäliina kädessään. Hänkin vaihtoi vielä jäähyväisiä Toinin kanssa, joka kaiteeseen nojaten seisoi välikannella vanhempiensa keskellä. Enemmän kuin heidän sanansa puhuivat kuitenkin molempien ystävättärien katseet, joissa he aivan kuin näkivät toinen toisensa sydämen kuvastuvan. Ja kun laiva sitten vähitellen loittoni rannasta, niin kesti nenäliinojen huiskutusta kauan, kauan, kunnes »Ariadne» alkoi kääntyä »Luodon» taakse ja vauhtiaan lisäten suuntasi kulkunsa Suomenlinnan sivuitse »Harmajaa» ja päämääräänsä kohti.

Ystävättäret olivat siis moneksi viikoksi joutuneet eroon toisistaan ja jääneet ajatuksissaan muistelemaan toisiaan, luvattuaan kuitenkin silloin tällöin kirjoittaa toisilleen.

Ennenkuin konsuli perheineen saapui Baden-Badeniin, kävi hän yksin Berlinistä käsin Hampurissa, jätettyään perheensä pariksi päiväksi Berliniin katselemaan sen nähtävyyksiä. Näin sai Toini, paitsi Tiergartenia ja Siegesalleeta, nähdä keisarillisen palatsin ja Berlinin rikkaat museot, sai nähdä suurkaupungin elämää ja vilinää, sai haihduttaa vähän niitä ajatuksia, jotka olivat seuranneet häntä laivamatkalla Itämeren yli. Ja näitä ajatuksia haihdutti kohta vielä lopullinen matka Keski-Saksan läpi Baden-Badeniin.

Vuorokauden asui konsuli perheineen siellä suuressa hotellissa, mutta koska hän itsekin tahtoi levätä ja kammosi hotellielämää, niin haki hän asuntoa yksityishuvilasta. Semmoisen hän onnekseen sattuikin löytämään vuorenrinteeltä, huvilan, jonka nimi oli »Mon bijou» ja jota ympäröivät kukkivat omenapuut ja tuoksuvat akaasiat. Ja kun huvilan toisesta kerroksesta, joka kokonaan joutui heidän käytettäväkseen, oli kaunis näköala, ja huvilan omistaja, entinen ravintoloitsija, antoi heille hyvän täysihoidonkin, niin oli konsuli tavattoman tyytyväinen, eikä hänen perheensäkään sen parempaa kesäpaikkaa kaivannut.

Tästä huvilasta ei muutoin ollut pitkä matka »Trinkhalle'en», jossa joka aamu oli käytävä kivennäisvesiä juomassa, eikä paljon etäämmällä ollut Friedrichsbad, jossa kylvyt oli otettava. Ja kun lisäksi Conversationshaus, jossa päivällä sai viettää aikansa sanomalehtiä lukemalla ja iltaisin tanssimalla, oli samojen matkojen varrella, niin oli siinä kaikki, mitä semmoinen henkilö kuin konsuli Karppi tarvitsi itseään ja perhettään varten.

Tavallinen kylpyvieraiden kävelypaikka oli kuuluisa »Lichtenthaler allee», jossa olivat kesän hellettä heikentävät Springbrunnen ja harmaavesinen, kapea Oosjoki. Siellä kävelykujanteessa tapasivat aina tuttavat toisensa, siellä toinen toistaan ihailtiin tahi arvosteltiin ankarasti, varsinkin naiset pukujaan. Siellä n.s. »venäläisten puun» varjossa oli kuuluisa kirjailija Ivan Turgenjev monena kesänä istuskellut, jopa sieltä saanut »Savua»-nimisen romaaninsa aiheen ja osaksi varmaan sen kirjoittanut siinä talossa, jonka seinässä hänen muistokseen on laatta, johon on merkitty hänen täällä aina asuneen. Mutta varmaan monesta muustakin kuuluisasta henkilöstä tietäisi Lichtenthaler allee kertoa, sillä Baden-Baden oli aikoinaan ranskalaisten ja englantilaisten hyvin suosima kylpypaikka.

Siellä nyt istui eräänä päivänä konsuli Karppi perheineen. Tapahtuuhan ihmeitä vielä paljon maailmassa, mutta tuskin oli kovin suuri ihme, että heidän eteensä yht'äkkiä ilmestyi asianajaja Herbert Hursti, joka Parisin kautta saapui tänne »virkistysmatkalle».

Ilo oli tietysti suuri näiden oman maan tuttavien tavatessa toisensa aivan odottamatta, niinkuin molemmin puolin vakuuteltiin väärinkäsitysten välttämiseksi. Ja tietysti selitettiin samaan tapaan, missä asuttiin, missä ruokailtiin, kuinka voitiin, kuinka kylvyt vaikuttivat, kuinka viihdyttiin j.n.e. Lopputuloksena oli kuitenkin, että nyt oli tavattava joka päivä ja varsinkin oli yhdessä tehtävä huvimatkoja kaikkiin ihaniin ympäristöpaikkoihin, joita siellä niin lukuisasti kuului olevan. Eikä siinä asiassa kukaan ollut eri mieltä, vaan olivat kaikki päinvastoin ihastuneet tähän ehdotukseen.

Ihastuneimmat olivat sittenkin Herbert Hursti ja Toini. Kujanteesta kotia kohti kulkiessa he kävelivät edellä, konsuli Karppi rouvineen perässä. Edellisen parin keskustelu oli vilkasta niinkuin nuorten ainakin, vanhempien oli tyynempää, tasaisempaa, ehkäpä hiljaisempaakin. Edellisten sanat sinkoilivat kuin räjähtäneen raketin säkenet, jälkimmäisten taas merkitsivät enemmän, jäipä paljon lausumattakin äänettömyyden peittoon, aivan arvailun ja hämärän tulkinnan varaan, melkein vain puoleksi syntyneiksi ajatuksiksi. Vanhemmat tunsivat hyvin, että nämä ajatusten katkelmat koskivat edelläkulkevaa nuorta paria, mutta mahdollisesti aavistivat myöskin nuoret, mitä heidän selkänsä takana ajateltiin ja puhuttiin. Ettei se ollut panettelua, siitä he saattoivat olla varmat.

Tästä päivästä lähtien oli tuskin sitä tilaisuutta, jossa nämä neljä henkilöä eivät olisi olleet yhdessä. Juomahallissa aamuisin tapasivat toisensa ainakin konsuli ja asianajaja Hursti, mutta päiväkonserttiin saapuivat melkein säännöllisesti myöskin konsulin rouva ja Toini. Kylpytunnit ja levähdyshetket olivat kullakin omansa, mutta niiden väliin sovittivat he aina ajomatkansa katsellakseen seudun kauniita näköaloja. Eivät jääneet näkemättä Friesenberg ja Friedrichshöhe, ei itse Lichtenthal, ei Yburg, ei Murgtalin linna Eberstein, ei sievä sisälampi Waldsee, ei Altes Schloss, vanha linna, jonka tornin katolta oli laaja näköala, eikä Echo, tuo kaikukäytävä, jonka päässä on samanniminen, siivekästä naista esittävä kuvapatsas, oikea taideteos. Ja näihin paikkoihin, niin pitkälle kuin pääsi, he ajoivat aina neljän hengen istuttavissa vaunuissa, vanhat perällä, nuoret heitä vastassa etuistuimella.

Tästä päättäen he olivat jo kuin samaa perhettä. Ja näillä matkoilla, joka päivä yhdessä, Herbert Hursti tuli yhä läheisemmäksi konsuli Karpin perheelle. Hän oli kuin heidän oma poikansa, jota he alkoivat rakastaa. Hänen käsiinsä he uskoivat tyttärensä Toininkin, kun eivät itse jaksaneet tahi halunneet mennä katsomaan tanssia Conversationshaus'in tavattoman kauniiseen ja kauniisti sisustettuun Louis XIII saliin. Ja hän, Herbert Hursti, tuli kuin kotiinsa heidän asuntoonsa, tuohon sievään »Mon bijou» huvilaan, joka todellakin oli nimensä arvoinen koru.

Siellä, kukkivien omenapuitten ja tuoksuavien akaasioitten siimeksessä, kypsyi Toinin ja Herbertin rakkaus. Ja myöskin Toinin vanhempien mielessä siellä oli jo kypsynyt ajatus, että nämä kaksi voivat kuulua toisilleen. Herbert oli heistä mitä sopivin mies Toinille. Ja kun Toini näytti olevan kovin kiintynyt Herbertiin, niin ei heille suinkaan olisi äkkiyllätys, jos Herbert jonakin päivänä pyytäisi heidän tytärtään vaimokseen.

Kun tämä sitten tapahtuikin, niin oli yllätys suurempi Toinin taholla. Sillä vaikka Herbert hyvin tiesikin jo voittaneensa Toinin sydämen, niin teki hän loppurynnäkön kuin diplomaatti ainakin tunnustelemalla ensin maaperää Toinin vanhemmilta. Ja vieläpä, kun hän heidänkin suostumuksestaan oli varma, antoi hän Toinin isän selvittää ratkaisun ja esittää hänen pyyntönsä Toinille aivan kuin hän siten olisi ollut varmempi Toinin myöntävästä vastauksesta. Mutta samalla tämä tapa oli kuin hienotunteinen kunnianosoitus ja arvonanto konsulille ja hänen rouvalleen, joiden mielet hän itse tahtoi täydellisesti voittaa puolelleen voittaakseen samalla myöskin mahdollisimman paljon muita etuja.

Näin ollen ei ollut kumma, että Toinista itsestään vähän tuntui kuin hänet olisi naitettu hänen tietämättään. Siksipä hän myöhemmin, kun jo jonkin aikaa oli ollut kihloissa, leikillään sanoi sulhaselleen: »Sinä sait minut ihan ilman minun suostumustani». Mutta vaikka Toini näin hieman hämmästynyt olikin, hän oli kuitenkin kovin iloinen ja tyytyväinen. Baden-Baden oli hänen elämänsä suurimpia muistoja.

Siellä hän sai sulhaseltaan kihlasormuksen, jonka tämä Toinin kanssa yhdessä kävi valitsemassa eräästä niistä monista hohtokivi- ja kultasepänliikkeistä, joilla oli loistavat myymälänsä teatteritorin varrella ja joihin ulkomaalaiset kylpyvieraat joka kesä jättivät suuria summia. Iso hohtokivi ja rubiini oli siinä sormuksessa, joka sen jälkeen kiilteli Toinin sormessa.

Se oli näkyvä ja kaunis muisto Toinille Baden-Badenista. Mutta koska maailman ilo aina on vaillinainen, niin suretti Toiniakin yksi asia: hän oli tyyten unhoittanut pikku ystävättärensä Suomessa, herttaisen Hillevinsä. Alussa hän oli kyllä lähettänyt Hilleville kuvakortteja, joissa oli näköaloja Baden-Badenista, ja niiden mukana lämpimiä terveisiä. Ja itsekin hän oli saanut kirjeellisiä terveisiä Hilleviltä. Mutta vähitellen harveni kirjekorttien vaihto. Kihlauksestaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, sillä Herbert ja Toini olivat päättäneet pitää toistaiseksi sen asian salassa, kunnes Herbertin siirtyminen diplomaattiselle alalle tulisi ratkaistuksi.

Tuo unohdus sittenkin painoi Toinin sydäntä, ja kuta enemmän »Ariadne» taas läheni Suomen rantaa, sitä vaikeammalta tuntui Toinista tavata ystävätärtään. Hänestä aivan tuntui kuin hän olisi tehnyt rikoksen, pettänyt pikku Hillevin. Mutta sehän oli elämän menoa, se.

Herbert palasi asioittensa tähden muita aikaisemmin Helsinkiin. Konsuli Karpin oli kestettävä kylpykautensa loppuun. Ja hänen kanssaan oli loppuun asti tietysti myöskin hänen perheensä.

Mutta heistä ei elämä siellä tuntunut enää samalta. Jonkinlainen tyhjyys, elämän raukeus tuntui heissä kesänkin käännyttyä toiselle kyljelleen. Hedelmät olivat etelämmässä tosin jo kypsyneet ja niiden nauttimisaika alkoi jo Baden-Badenissakin. Mutta kukapa suomalainen ei sittenkin lopulta kaipaisi kylmään Pohjolaansa kaikista Etelän tarjoamista antimista huolimatta.

VI

Palattuaan kotimaahan konsuli Karppi asettui perheineen loppukesäksi asumaan Helsingin läntisessä saaristossa olevaan huvilaansa, josta hän päivittäin, jos niin halusi, saattoi rannikkolaivoilla päästä kaupunkiin ja käväistä konttorissaan. Ja lämpiminä kesinä oli perheellä tapana viipyä huvilassaan kappaleen matkaa syyskuutakin nauttien siellä meren virkistävästä ja vahvistavasta ilmasta sekä korjaten mahdollisesti jo kypsyneet omenansa ja päärynänsä. Kaikki marjahillonsa talven varalle keitti konsulin rouva jo siellä, viini- ja karviaismarjoja ynnä vadelmia kun myöskin kasvoi paljon heidän omassa puutarhassaan. Konsulin rouva oli todellakin mallikelpoinen perheenemäntä ja toimitti nämä asiat kaikki itse, vaikka varakas olikin. Ja siinä ohessa oli Toininkin opittava samat asiat ollakseen hänkin, kerran naimisiin jouduttuaan, yhtä mallikelpoinen äiti ja emäntä.

Hillevin isä oli saanut kesälomansa heinä- ja elokuun ajaksi. Vaimonsa ja tyttärensä oli kanslianeuvos Urpo jo kesäkuussa sijoittanut erääseen Vääksyn kanavan varrella olevaan lehdissä ilmoitettuun täysihoitolaan, ja sinne matkusti hän loma-ajakseen itsekin. Rouva Urpo tahtoi näet olla vapaana kaikista taloushuolista ja tämähän oli hänenluontoiselleen naiselle mukavin tapa. Huoletonta elämää sai siellä viettää Hillevikin virkistyäkseen, ja itse käytti kanslianeuvos, samassa tarkoituksessa, aikansa lempiurheiluunsa: kalastamiseen läheisissä vesistöissä.

Näin ollen eivät Toini ja Hillevi voineet tavata toisiansa ennenkuin syyskuussa. Ja silloin olivat koulut jo alkaneet.

Hiljainen, »kuollut» kesäinen Helsinki oli yhtäkkiä muuttanut muotoaan. Sensijaan, että Esplanaadilla oli liikkunut joku kotoinen, veltto virkamies tahi muitten asioita hoitava varatuomari, jotakuinkin laiha salkku kainalossaan, joku välttämätön kauppa-apulainen, joku pienipalkkainen konttorineiti tahi puhtaaksikirjoittajatar, ylimalkaan vain joku ylemmän viransijainen, mies tahi nainen, niin kuhisi siellä nyt, varsinkin oikealla kävelytunnilla, koulujen opettajia, koululaisia, tunnettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, sotilaita ja siviilejä, sapeliherroja ja valkotakkisia, kaikkia niitä, joita olemme tottuneet omassa, rakkaassa pääkaupungissamme ulkomaalaisten matkailijoitten ohessa näkemään.

Vilahdukselta näki siellä joskus myös asianajaja Hurstin. Mutta hänellä tuntui olevan kova kiire. Jos joku olisi ymmärtänyt seurata hänen jälkiään saaristolaivojen lähtöaikana, niin olisi hän nähnyt Herbert Hurstin usein rientävän »Västra Skärgårdeniin», jossa hän matkusti morsiantaan tapaamaan konsuli Karpin perheen huvilaan. Mutta koska kihlausta ei vielä ollut julaistu, niin ei kellään ollut aavistusta mistään. Konsuli Karpin lainopillisena avustajana asianajaja Hursti matkusti sinne tietysti vain liikeasioissa.

Mutta kohta alkoikin sitten syyskuussa sadeaika, ja konsulin perhe muutti kaupunkiin. Pitkän ajan jälkeen saivat Toini ja Hillevi taas tavata toisensa.

Toinin sydän ei ollut vähääkään kylmennyt hänen pientä ystävätärtään kohtaan. Mutta sittenkin oli hänen vähän niinkuin paha olla. Hänen herkkä omatuntonsa ikäänkuin syytteli häntä, ettei hän ollut ollut aivan avomielinen Hilleviä kohtaan. Hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi vannonut ikuista rakkautta Hilleville, ja nyt hän ei ollut edes sanallakaan maininnut, mitä oli tapahtunut. Hän oli tyttöseltä salannut kihlauksensa kuin jonkin pahanteon, vaikka hänellä siihen olikin täysi oikeus. Tämä soimaus oli niin luonteenomaista vilpittömälle, uskolliselle Toinille, mutta monesta muusta se saattoi näyttää ihan naurettavalta, varsinkin kun oli kysymyksessä sellainen pikku tyttö kuin Hillevi.

Toinin käsitys ystävyydestä ja rakkaudesta oli todellakin harvinaisen kaunis. Hän oli usein ajatellut itsekseen, mahtoiko lainkaan olla semmoista ystävyyttä, naisten välistä ystävyyttä, joka kestäisi jonkun miehen taholta tulevia houkutuksia vastaan, siis ystävyyttä, joka voittaisi rakkauden. Ystävyys oli hänen mielestään jalo tunne, jaloin kaikista, kun sitä vastoin rakkaus oli mitä itsekkäin, mitä häikäilemättömin tunne, tunne, joka ei välittänyt mistään esteistä, ei mistään keinoista päästäkseen tarkoitustensa perille. »Oi, kuinka kaunis onkaan epäitsekäs, uhrautuva, kaikki antava ystävyys, suora, vilpitön ystävyys!» Näin huokaili Toini itsekseen. Ja nyt, nyt oli hänen ihanteensa luhistunut!

Kuinka olikaan hänen paha olla, kun hänen nyt oli tavattava Hillevi!

Mutta hänen oli korjattava tämä asia siten, että hän ilmaisisi salaisuutensa Hilleville, ennenkuin muut vieraat saisivat sen tietää. Ja hän tahtoi tehdä sen päivää ennen, kuin uutinen hänen kihlauksestaan tulisi sanomalehtiin. Hän neuvotteli siitä sulhasensa kanssa ja sai tältä suostumuksen, vieläpä herttaisen hymyilyn ja suukkosenkin. Oli kuin Herbert olisi tahtonut sanoa:

— Kylläpä, armaani, vielä olet lapsellinen.

Mutta lapsihan elämän koulussa Toini vielä olikin, vaikka pian täytti kahdeksantoista vuotta. Jos hän nyt yhden ihanteen luulikin kadottaneensa, niin oli hänen puhtaalla sydämellään niitä vielä monta jäljellä. Ja elämä kangasti edelleen kauniina hänen edessään.

Kaikesta huolimatta oli ihastus molemmin puolin suuri, kun Toini nyt ensimmäisen kerran soitti Hilleville, ilmoitti tulleensa kaupunkiin ja pyysi Hilleviä luokseen. Hänellä oli niin paljon, paljon kerrottavana matkaltaan.

— Sinä olet yhä parhain ystävättäreni, — oli viimeinen Hilleviä lohduttava ja häntä itseään rauhoittava lause, jonka Toini sanoi sulkiessaan puhelimen.

Oli iltapäivä, kun Hillevi saapui Toinin luo. Halailulla, suutelolla otti hän Hillevin vastaan, ja käsitysten he kulkivat Toinin huoneeseen, jossa tuo suuri salaisuus oli kerrottava, taakka huojennettava Toinin sydämeltä.