Part 4

Onko merta rakastaville mitään ihanampaa kuin oleskelu saaristossa kauniina, lämpimänä kesänä? Sisämaan järvillä on myöskin viehättäväisyytensä, ja on paljon niitä, jotka suosivat sisämaata enemmän sen idyllisen tunnelman vuoksi, jota järvet ja metsät, kaislarannat ja lummekukat, kanervat ja puolukanvarret riutuneissa rinnoissa synnyttävät. Mutta kuinka suurenmoisen draamallinen onkaan meren silmänsiintämättömiin häipyvä ääriviiva, sen raskas huounta, sen vaahtoharjaisten laineiden lakkaamaton kohina rantakallioita vastaan, valkoisen kallistuvan purjeen tahi savua tupruttavan keikkuvan höyrylaivan taistelu ärjyvässä aallokossa. Se, joka tämän kerrankin on nähnyt, ei ainakaan taukoa ihailemasta merta, ellei sitä rakastaisikaan yhtä paljon kuin hiljaisen sisämaan rauhallisempia rantoja.

Kanslianeuvos Urpo perheineen vietti, tavallisuuden mukaan, kesää sisämaassa. He olivat nytkin täysihoidossa, mutta tällä kertaa Punkaharjulla. Siellä sai kanslianeuvos kalastella, hänen rouvansa olla vapaana taloushuolista ja Hillevi levätä.

Sinne sai Hillevi kirjeen kohta Toinin palattua häämatkaltaan. Näiden kahden ystävättären ajatukset ja tunteet kävivät ilmi heidän kirjeenvaihdostaan.

Toini kirjoitti:

»Oma, kultainen Hillevi!

Olen jälleen kotona, rakkaassa kotimaassamme. Heti ensimmäinen kirjeeni on Sinulle, saatuani aikaa tarttua kynään.

Arvaat, että minulla on paljon sinulle kerrottavaa. Mutta kaikki, mitä matkallamme näin, voin kuvata Sinulle vain suullisesti vasta sitten, kun Helsingissä taas tapaamme toisemme. Toivon hartaasti, että aika kuluisi pian, sillä niin kovin haluan Sinua, paras ystävättäreni, jälleen nähdä, sulkea Sinut syliini ja suudella Sinua.

Me voimme täällä oikein hyvin kaikki ja nautimme täysin rinnoin kauniista kesästä. Milloin Herbert vain joutaa, käymme purjehtimassa. Niinkuin tiedät, on purjehtiminen hänen mieluisinta urheiluaan. Ja meidän sirolla »Mirandallamme» onkin hauska hyvällä tuulella keinua ja liitää tyrskyävillä laineilla, jotka välistä räiskähtävät yli purtemme laiteen. Iltaisin taas istumme usein penkeillä raitojen suojassa, ihailemme auringon laskua kaukaiseen länteen, missä se joskus luo pilviröykkiöihin niin ihmeellisiä tulilinnoja, jotka lopulta sammuvat hurmaavaan, hehkuvaan ruskoon. Ja silloin me muistelemme häämatkaamme, oloamme pohjois-Italian järvien rannoilla.

Ajatteles, armahin Hillevi, että minä sittenkin rakastan omaa maatamme enemmän kuin mitään muuta, rakastan sitä kaikkine sen heikkouksineen, puutteineen, jopa vielä huonoine tapoineenkin, joiden hartaasti toivon pian paranevan. Herbert on siinä suhteessa ankarampi, mutta minä olen sitä mieltä, että on aina anteeksi annettava se, mikä oikeastaan ei ole ihmisen omaa syytä. Mehän olemme Luojan luomista ehkä viimeisimpiä sivistyksessä, mutta tämäkin puoli voi korjautua, jos käytämme kykyämme hyväksemme. Ja sitähän, Luojan kiitos, meillä lienee yhtä paljon kuin muillakin kansoilla. Hyvää tahtoa vielä vain puuttuu.

Mainitsin jo, että usein muistelemme Herbertin kanssa häämatkaamme. Ja jospa, Hillevi kulta, aavistaisit, mikä uusi maailma meille, naisille, avioliitossamme avautuu. Se tunne-elämä, joka siihen saakka on ollut kuin suljettu kirja, alkaa puhua aivan uutta kieltä. Katseemme avartuu ja me voimme nähdä toistenkin, — sanon, miehemme, — sydämeen paljon, paljon syvemmälle. Me voimme suorastaan lukea siitä äänettömiä, kirjoittamattomia sanoja, jotka eivät ole tulleet ilmi ennen ja tuskin koskaan julkisuuteen joutuvatkaan. Ja meillä on varmaan vain yksi toivomus, että ne pysyisivät yhtä kauniina koko elämämme iän yhdenkään soraäänen pääsemättä rikkomaan kahden sielun sointuisaa sinfoniaa. Tätä ajatellessani ihmettelen, kuinka nykyään voi syntyä niin paljon avioeroja. Mutta ainoa selitykseni on se, että ne liitot varmaankaan eivät ole rakennetut oikean rakkauden pohjalle. Toivon siis vain, että kun Sinä, paras ystävättäreni, kerran joudut yhtä pitkälle kuin minä, saisit osaksesi myöskin yhtä suuren onnen kuin minä olen Herbertini kanssa saanut.

No, niin! Nyt olen kirjoittanut Sinulle pitkän kirjeen ja kertonut kaikki, mitä näin kirjeessä kertoa voi. Jään puolestani nyt odottamaan Sinulta kirjettä ja toivon, etten tarvitse sitä kovin kauan odottaa. Olen lisäksi varma, että kerrot minulle tarkkaan, miten siellä viihdyt, mitä teet, mitä tunnet sydämessäsi, joka on minulle edelleenkin yhtä rakas kuin ennen. Ja muista, että saat kirjoittaa minulle aivan avomielisesti, mitään salaamatta, sillä olenhan

Sinun uskollinen, vilpitön ystävättäresi

Toini».

Muutaman päivän kuluttua saikin jo Toini Hilleviltä seuraavan kirjeen:

»Rakas, rakas Toini!

Kuinka onnellinen olinkaan saadessani Sinun kirjeesi! Hauskaa oli myöskin lukea Sinun onnestasi, jota niin kauniisti kuvasit. Minä oikein kadehdin Sinua. Kadehdin vielä sitäkin, etten saa olla mukana purjehdusmatkoillanne, jotka ovat minulle myöskin suurin huvi.

Isäni täällä enimmäkseen vain kalastelee, ja minunkin täytyy olla mukana hänen matkoillaan. Meillä onkin tavattoman hyvä kalaonni, jopa niinkin hyvä, että emäntämme keittää vain meidän kalojamme, joita saamme syödä kiusaksemme joka päivä ja viiliä päälle, paitsi silloin kun tarjotaan mansikkamaitoa. Marjoja täällä muuten onkin saatavissa koko paljon.

Sitten käyn täällä hyvin usein uimassa. Puruvedessä onkin tavattoman kirkas vesi, niin että näkee pohjan monen metrin syvyydelle. Soutelen sitäpaitsi tyyninä iltoina, jotka ovat täällä ihanat. Aamuisin nousen välistä — pakosta — varhain ylös, ja ovathan aamutkin kauniit. Ajatteles, joskus kuulee, kun on tyyni kirkas ilma, kuinka tappia lyödään veneen reikään vaikka vene onkin kaukana, kaukana aivan toisella rannalla, ehkä kilometrin päässä.

Isä ihailee kovin täkäläistä luontoa ja kaunistahan se onkin. Kuuden kilometrin pituinen kapea saari, kauniita veden selkiä kummallakin puolen. Itse Punkaharjulla on Runebergin kumpu, jossa hän taisi kirjoittaa runonsa: »Från molnets purpurstänkta rand» j.n.e. »Joutsen» taitaa olla nimeltään se runo. Mutta sittenkin minä kaipaan täältä pois. Kaipaan kaupunkia ja paljon ihmisiä ympärilleni, niinkuin äitikin.

Sinä pyysit minua kirjoittamaan avoimesti kaikesta, ja siksi kerronkin, että täällä on muuan hassunnäköinen ylioppilas Martti Muikkunen, joka »hakkailee» minua kovasti. Olen ristinyt hänet »Silakaksi» enkä välitä hänestä vähääkään. Mutta täällä on myös vanhahko herra, joka on hyvin sivistynyt ja hienokäytöksinen, ja hän on pahasti pikiintynyt minuun. Hän on hyvin kiintoisa mies ja hänestä minäkin pidän paljon. Ajanvietteeksi on siinä minulle kylliksi. Kunpa nyt aika vain nopeasti kuluisi, että pääsisin Helsinkiin ja saisin tavata Sinut. Toivon, että ehdin kerran käydä luonanne saaristossakin, ennenkuin muutatte Berliniin, niinkuin olen kuullut puhuttavan.

Vieläköhän sitä ennen saan Sinulta tänne kirjeen? Se olisi kovin hauskaa. Sinua ajatellessani usein, usein, muistan aina ensimmäisiä tanssiaisiani teillä. Älä siis unhoita minuakaan! Tässä toivossa lähetän Sinulle monta lämmintä suudelmaa ja sydämellisimmät terveiseni.

Terveiseni myöskin miehellesi, jos hän vielä muistaa minua.

Sinun oma, uskollinen

Hillevisi».

Toini hätkähti lukiessaan nuo sanat: »jos hän vielä muistaa minua». Hän oli näet kokonaan unhoittanut lähettää mieheltään Hilleville terveiset. Ja hänen oli sen johdosta oikein paha olla. Se näytti rumaltakin, sillä Hillevi saattoi otaksua, että Toini oli tehnyt niin tahallaan. Jopa se saattoi tuntua kipeältäkin hänen ystävättärensä sydämessä.

Sen vuoksi oli asia heti korjattava. Toini osti kortin, jolla kiitti Hilleviä kirjeestä ja lupasi vielä kirjoittaa uudelleen. Samalla hän lähetti »parhaat terveiset» Herbertiltäkin, joka kyllä usein hänen kanssaan muisteli Hilleviä.

Silloin Toinin sydän rauhoittui ja hän oli varma, että hän sillä kortilla oli saanut Hilleviltäkin anteeksi huomaamattomuutensa.

* * * * *

Herbertin uusi virka pidätti häntä usein kaupungissa niin, että hän monta kertaa saattoi käydä konsulin huvilassa ja vaimonsa luona vain kerran viikossa. Hän matkusti sinne lauantaisin ja palasi sieltä maanantaiaamuna. Syksyn lähetessä ja kun oli tullut varmasti päätetyksi, ettei kukaan muu kuin hän voinut tulla kysymykseen lähetystösihteerin virkaan Berlinissä, käytti hän kaikki voimansa ollakseen siellä mies paikallaan. Toini ja hänen äitinsä olivat edelleen ahkerassa työssä saadakseen kodin mallikelpoiseen kuntoon, mitä hyvän talonemännän tarpeisiin tulee, ja konsuli oli pitänyt huolen huoneiston kalustamisesta sikäläisen tunnetun huonekaluliikkeen kautta. Herbert Hursti oli siis nyt hyvällä tiellä kulkemassa toivomaansa päämäärää kohti. Ja konsuli Karppi oli onnellinen, että hänen tyttärensä oli päässyt näin huomattavan henkilön siipien suojaan.

Mutta konsulilla oli vielä poika Yrjö, joka oli vasta keskiluokilla koulussa. Mitään lukumiestä ei hänestä näyttänyt tulevan, sillä urheilu oli hänen päähuvinsa. Se suretti vanhempia, vaikka poika muuten oli siivo käytökseltään. Isä toivoi hänestä näet suuren liikkeensä jatkajaa ja odotti pojan varttuvan voidakseen lähettää hänet ulkomaille, varsinkin Englantiin, perehtymään niihin asioihin, joita kauppa- ja merenkulkualalla etupäässä tarvittiin. Kielten taito oli siis aivan välttämätön Yrjölle, ja siihen konsuli pani nyt pääpainon antaen pojan, paitsi koulussa, saada vieraitten kielien opetustunteja. Näin tämä perhe eli vain lapsiaan varten kasvattaakseen heistä kunnollisia kansalaisia, hyviä yhteiskunnan jäseniä heille sopivilla aloilla.

* * * * *

Tulikin sitten taas syyskuu. Toini ja Yrjö muuttivat kaupunkiin heidän vanhempiensa jäädessä vielä vähäksi aikaa saaristoon. Herbert asui siis vaimonsa kanssa loppuajan appivanhempiensa kaupunginkodissa.

Kun työt päivällä olivat päättyneet, kävelivät nämä kolme tavallisesti Kaivopuistoon, jos oli kaunis, lämmin ilma. Tavallisesti he nousivat Ullanlinnan vuorelle, josta on ihana näköala merelle. Sinne »Harmajan» taakse, Itämeren etäisiä rantoja kohti, oli heidän jälleen matkustettava pois suureen maailmaan. Tuonne länteen painui päivä, joka kohta oli näkevä heidän lähtönsä kotimaan rantamilta, jossa lehdet olivat alkaneet kellastua, kylmän kosteuden vallitessa Kaivopuistossa, sumujen verhotessa kaupungin harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan.

Toini huokasi, kun tuli puhe heidän muutostaan pois Helsingistä, mutta Herbert hymyili hänelle kaikessa hiljaisuudessa.

— Saat nähdä, kuinka hauska meidän tulee asua Berlinissä, —sanoi Herbert. —Semmoisessa suurkaupungissa tulet varmaan viihtymään paremmin kuin täällä!

Toini pudisti vähän päätänsä sanomatta mitään.

— Eikähän meidän siellä tarvitse ikäämme asua — selitti Herbert. — Diplomaattisella alalla tapahtuu siirtoja paikasta toiseen tuon tuostakin. Voit saada vielä nähdä Parisin ja Lontoon.

— Ehkäpä Moskovan, Madridin ja Buenos Aireksenkin, — jatkoi Toini hieman ivallisesti. — Oikeita mustalaisia tulemme lopulta olemaan.

— No, no! — rauhoitti Herbert. — Voi käydä niinkin, että minua tarvitaan Suomessa uudelleen.

— Silloin kiittäisin Jumalaa, — sanoi Toini.

He nousivat. Oli alkanut hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen mustan pilven taakse, joka uhkaavana nousi Viron puolelta. Tuuli oli kiihtynyt, ja valkoisia vaahtoteitä muodostui laineiden harjojen poikki.

— Oma maa mansikka, muu maa mustikka! sanoi Toini ja pujotti kätensä Herbertin käsivarteen.

X

Berlinissä alkoi Toinin elämässä uusi ajanjakso. Hänhän oli kyllä ennen Saksassa käynyt, jopa kilpoihinkin joutunut siellä, mutta nyt oli hänen asemansa aivan toinen.

Kaikki oli outoa ja vierasta. Eikä hän Herbertin työtoverienkaan joukosta löytänyt oikein mieluisia henkilöitä. Useimmat heistä olivat vielä naimattomia, joten oikeastaan vain ministerin puoliso sopi hänen seurakseen. Mutta lisäksi oli kaikki pelkkää virallista vastaanottoa ilman sitä kodikkuutta ja viihtyisyyttä, jota tavallisessa kotielämässä tavataan. Näin ollen Toini ylläpiti ahkeraan kirjeenvaihtoa kotinsa ja ystävättäriensä kanssa.

Talvi kului kutakuinkin kevätpuoleen. Alussa saattoi Toini miehensä seurassa usein käydä teattereissa, mutta sitten tuli pysähdys. Toini tuli äidiksi. Hänelle syntyi poika.

Hän oli kovin onnellinen tämän tapauksen johdosta. Hänelle tuli tosin paljon puuhaa, mutta hänellä oli nyt lapsi, jonka hyväksi hän, miehensä ohessa, sai uhrata koko elämänsä. Pikku Reino se lopulta sittenkin täytti hänen ajatuksensa, sydämensä ja aikansa täydellisesti. Olipa hän iloinen tämän tapauksen johdosta siitäkin syystä, että hän pitkän aikaa voi olla ottamatta osaa seuraelämään, kieltäytyä huveista, jotka häntä eivät miellyttäneet, sanalla sanoen, viettää hiljaista kotielämää.

Herbert puolestaan oli siinä suhteessa toisenlaatuinen. Hän rakasti suuria vastaanottoja hovipiireissä ja ulkomaalaisten lähettiläiden luona, rakasti edustusta, näkyvällä paikalla olemista, halusi tulla huomatuksi. Hän tahtoi aina näyttää kykyään eikä salannut kunnianhimoaan. Eikä hän turhaan ponnistellut, sillä uudessakin toimessaan hän tuli huomatuksi lahjakkaana miehenä, josta toivottiin paljon.

Tämä luonteiden erilaisuus alkoi aikaa myöten tuntua näissä molemmissa aviopuolisoissa. Mutta mitään kahnauksia ei heidän kesken syntynyt. Toinin nöyrä, alistuvainen, herttainen luonne esti vähimmänkin erimielisyyden siemenen puhkeamasta esiin. Herbert sai käyttää vapauttaan aivan kuinka tahtoi, Toini luotti häneen täydellisesti. Ja itsekin hän oli iloinen ja tyytyväinen, ettei Herbert hänen elämäänsä rajoittanut, saatikka vaatinut häntä suuntaamaan sitä oman mielensä mukaan, joten siis molemmilla oli täydellinen valta elää ja toimia niinkuin heitä kumpaakin halutti. Toini tiesi, että itsekkyys on suurin vika ihmisessä, omasta tahdostaan kiinni pitäminen suurin erehdys, minkä aviopuolisot voivat tehdä.

Toini ei suinkaan voinut moittia miestään itsekkyydestä, oman tahtonsa väärinkäyttämisestä, sillä Herbertkin oli kiintynyt kotiinsa ja varsinkin nyt heidän pieneen poikaansa. Ja tiesihän Toini hyvin, mitä virka Herbertiltä vaati, mutta sittenkin tuntui, entiseen nähden, kuin heidän elämänsä jo olisi käynyt hiukan jokapäiväisemmäksi. Luonnollistahan se olikin, vaikka Toini kaipasi sitä juhlallisuutta, sitä sisäistä riemua, sitä lämmintä tunnelmaa, joka oli ollut kihlausaikana, sitten häämatkalla, vieläpä heidän saaristossa ollessaan. Hän tunsi kaiken tämän, mutta ei siitä koskaan kenellekään maininnut, ei kirjeessään Hillevillekään, jolle ilmoitti Reinon syntymisestä. Hän kertoi vain ihastuksestaan ja onnestaan, jopa tulevaisuuden toiveistaankin, toisin sanoen, Reinon tulevaisuudesta.

Ja Hilleviltä hän sai yhtä ihastuneen vastauksen. Kysymyksiä siinä lisäksi vilisi vilisemällä ja mitä intomielisimpiä huudahduksia, aivan kuin lapsi olisi ollut yhtä paljon hänen ja tuottanut hänelle yhtä paljon iloa ja onnea kuin Toinille. Hillevi kirjoitti muun muassa:

»Voi, kuinka mielelläni tahtoisin hänet nähdä, tuon suloisen pikku otuksen! Hän on siis miehesi näköinen? Silloin minä ihan syön sen heti. Ja minun täytyy saada hänet nähdä ihan ensi tilassa. Tulette varmaan kesällä tänne ja silloin — — −»

Tämä äänilaji oli jo uutta Hillevissä. Ennen hän oli ollut pidättyväisempi, hänen puheensa oli ollut hillitympi. Mutta nyt hän laski tunteensa valloilleen. Hän oli siis siinäkin suhteessa jo kehittynyt. Tuo hiljainen tyttö oli käynyt rohkeammaksi. Hän oli aivan kuin päästänyt ohjakset irralleen. Olisi melkein voinut luulla sitä jonkinlaiseksi uhmaksi, jonka valtaan hän nyt antautui, kun oli oma itsensä.

Ja tämä herätti Toinissa suurta uteliaisuutta. Hänkin halusi pian saada nähdä ystävättärensä, halusi päästä kesällä kotimaahan. Sinne saaristoon, heidän huvilaansa hän kutsuisi Hillevin pitkäksi aikaa. Hän otaksui, että Hillevi nyt oli kasvanut suureksi tytöksi ja että seurustelu miesten kanssa, häntä paljon vanhempien miesten kanssa, niinkuin hän Punkaharjulta oli kirjoittanut, oli hänessä tämän muutoksen aikaan saanut.

Ja kesällä kotiin tultuaan Toini todellakin sai nähdä ystävättärensä aika paljon muuttuneena.

Herbert ei kuitenkaan alkukesästä vielä saanut lomaa, joten Toinin oli poikansa kanssa yksin matkustettava Suomeen. Juhannukseksi hän saapui kotiin.

Oi, kuinka Toini taas ihailikaan kotimaan rantoja! Matka Stettinistä oli ollut mitä ihanin. Meri oli ollut aivan tyyni, ja oli ollut niin kuuma, että useimmat matkustajat olivat yönkin loikoneet lepotuoleissa yläkannella. Itsekin hän oli katsellut sekä auringon laskua että nousua, jotka olivat suurenmoiset, varsinkin nousu, kun silmiä häikäisevä tulipallo säteilevänä kohosi meren helmasta aivan kuin sytyttäen koko maailman kultaiseen loimuun. Vähäinen vire kulki sen noustessa paikoitellen yli kimaltelevan kalvon, joka sitten jälleen muuttui kirkkaaksi kuin peili. Ja Tallinnan jälkeen alkoi vihdoin Helsingin hahmo näkyä, nuo tutut kirkontornit, korkeiden rakennusten niin monesti ennen nähdyt katot, niiden joukossa hänen vanhempiensa talo, hänen oma syntymäkotinsa, kaikki, kaikki, mikä oli hänelle muistoista rikasta ja niin rakasta, niin rakasta. Ja lopuksi olivat laivatkin satamassa jo koivuilla kaunistetut. Juhannustunnelmaa oli ilmassa.

Juhannus! Suomen juhannus! Unhoittaako sinua koskaan kukaan suomalainen?!

XI

Toinin tulo poikansa kanssa saaristohuvilaan oli mitä suurin ilo hänen vanhemmilleen. Isoäiti ja isoisä eivät lakanneet ihailemasta pikku Reinoa, joka nyt oli siellä kaiken elämän keskipiste. Se oli juhannusjuhla, jommoista kukaan heistä ei ollut koskaan viettänyt.

Ja konsuli Karpin mielestä se oli vietettävä ulkonaisestikin mitä näkyvimmällä tavalla, koska Reino oli tullut kastetuksi Berlinissä heidän olematta läsnä. Tämä juhla oli siis oleva korvauksena siitä vahingosta, jonka he olivat kärsineet, se oli vietettävä, vaikka pojan isä poissa olikin.

Naapureita läheisistä huviloista oli kutsuttu juhannuskokkoa katselemaan. Lehtimajaan, joka oli koivuista tehty hiekkarannalle, oli katettu pitkä pöytä, joka oli kukkurallaan ruokia ja juomia. Korituoleja ja penkkejä oli sijoitettu yltympäriinsä niin, että kaikilla oli mahdollisuus nähdä kokon sytyttäminen. Uimahuoneen sillallekin, joka ulottui pitkälle rannasta, oli laitettu ylimääräisiä istumasijoja, sillä kokko oli pystytetty vähän matkaa rannasta pitenevälle kallionkielekkeelle, puuttomalle ja vaarattomalle joka suhteessa. Kokon pystyttämisen, sytyttämisen ja hoitamisen talon rengin avulla oli toimekseen saanut konsulin poika Yrjö. Hän olikin tuottanut heidän omasta varastostaan kaksi suurta tervatynnyriä, mitkä päällekkäin pantuina, oljilla ja risuilla täytettyinä, kohosivat korkeaksi torniksi.

Vieraat olivatkin sitten kaikki koolla. Vanhat herrat istuivat lasiensa ääressä sikareitaan poltellen, naisväki toisessa ryhmässä, keskellä Toini ja vaaleansinipeitteisessä vaunussa ihastuttavaksi puettu Reino, tutti suussa, loikomassa. Häntä oli kaikkien velvollisuus ensin käydä tervehtimässä antamalla hänen pulleilla sormillaan puristaa heidän etusormeaan, minkä lapsi kiltisti tekikin. Se hymyili heidän tilitykselleen ja naurahti lopulta niin, että tutti putosi suusta ja sitä alkoi nikottaa. Se taas nauratti katsojia ja kaikki huudahtivat vuorostaan:

— Kuinka ihmeen kiltti lapsi!

— Ja niin suuret, siniset silmät!

— Vaikka tukka on ruskea!

— Ja jo pitkä tupsu otsalla!

Tähän Toini selitti, että Reino on niin kiltti, että hän tuskin koskaan itkee.

Ja isoäiti lisäsi, että hän on nähnyt lapsen, jolla syntyessään oli ihan siniset silmät, mutta jotka myöhemmin muuttuivat ruskeiksi.

Ja tämän tapaista keskustelua jatkui, kunnes päivä painui saarien taa ammuskellen viimeiset kultaiset nuolensa pilvettömälle taivaanrannalle. Korkea, sininen kupu alkoi mataloitua, ja hämärikkö levitti hiljakseen hartioilleen hiilakkaan harsonsa. Saaret ja salmet, puut ja pensaat häipyivät sen kuultavan katoksen suojaan jättäen vain ääriviivansa jäljelle. Lintujen visertelykin oli vaiennut. Heinäsirkka vain siritteli vielä nurmikossa.

Mutta silloin alkoi siellä täällä jo välähtää tulia etäisten saarien rannoilla. Ja jostakin kuului hanurin soittama alakuloinen valssin sävelmä, toisaalla taas renkutteli jossakin veneessä mandoliini »kaunista kesäiltaa».

Yht'äkkiä paukahti pyssy ja loimahtaen kiipesi hurja tulenliekki Yrjön rakentamaa kokkoa pitkin korkeuteen, räiskyen ja lennättäen kipunoita, jotka sähähtäen putosivat ja sammuivat veteen. Yleinen hurraa-huuto säesti tätä toimitusta, ja kaikki jäivät sitten iloisina ihailemaan juhannuskokon paloa. Herrat kilistivät lasejaan, ja nuoret neitoset, joista monet olivat pukeutuneet kansallispukuihin, alkoivat houkutella ikäisiään poikia piiritanssiin. Suru oli sydämistä poissa, ilo kaikkialla ylimmillään.

— Ajatelkaas, ettei Reino ollenkaan säikähtynyt, — ihmetteli Toini. — Kohotti vain päätään, kun laukaus pamahti.

— Hänestä tulee varmaan kenraali, — huomautti eräs naapureista, paroni R—y.

Mutta Toini pudisti päätään ja huoahti. Sitä hän ei olisi pojastaan tahtonut.

— Sota on jo tuottanut ihmiskunnalle tarpeeksi onnettomuutta. Minä olen ikuisen rauhan ystävä, — sanoi Toini.

Paroni siihen vain hymähti ja vastasi puolikovaan ivallisesti:

— Ikuisen rauhan?! Ihmisten kesken se on mahdoton.

Ja hän tehosti viimeisen sanan syvällä pään nyökkäyksellä.

* * * * *

Vähitellen paloi sitten kokko loppuun, sen lämmittävä loimu väheni ja illan viileys alkoi käydä tuntuvaksi. Reino vietiin pois. Huvilan isolle alaparvekkeelle, josta oli laaja näköala merelle, oli jo katettu illallispöytä. Siellä sytytettiin kynttilöitä korkeihin, pronssisiin kynttelikköihin, joten huvila kesäillan hämyssä puitten ympäröimänä näytti lumoavan kauniilta. Ja sieltä kuului aina yli puoliyön iloista äänten sorinaa, sellaista remuisaa riemua, jota vain suuri juhla terveissä, tyytyväisissä ihmismielissä lyhyenä, kauniina, katoavana kesänä voi joskus herättää kylmässä Pohjolassakin.

Kun vieraat sitten olivat hajaantuneet ja Toini oli jäänyt yksin, meni hän vielä ulos ja lähti hiljakseen kujannetta pitkin kulkemaan rantaan päin. Siellä oli hänellä usein tapana istua uimahuoneen sillalla, miettiä ja haaveksia omia asioitaan. Ja niitä hänellä nyt olikin enemmän kuin hänellä nuorempana oli ollut.

Hän oli ensimmäisen kerran näin pitkän aikaa erossa miehestään. Tosin hänellä oli poikansa mukanaan, ja hän tiesi, missä Herbert oli ja että tämä asui heidän omassa huoneistossaan Berlinissä. Mutta Herbertin poissaolo vaivasi Toinia sittenkin. Oli aina ollut turvallisempi olla hänen läheisyydessään. Ja nyt tämmöisenä suurena juhlailtana kaiherteli kaiho hänen rinnassaan tavallista enemmän. Siihen vaikutti varmaan yökin. Olisi ollut parempi mennä nukkumaan, varsinkin kun yli selkien vielä kantautuva soitto ja laulu kiusoitti mieltä. Mutta hän viipyi sillalla vielä sittenkin mietteissään, toinen kyynärpää kaidepuilla, silmät veden kalvoon suunnattuina, mistä hänen omat kasvonsa häämöittivät vastaan.