Part 5

-- Minua kummastuttaa se, että nainen, vielä niin nuori kuin te, voi hoitaa niin hyvin liikettä. Neiti on erittäin kuulu kauppamaailmassa, kaikki puhumme teistä mitä suurimmalla kunnioituksella; sanalla sanoen te kelpaatte monelle harmaapäiselle porvarille esikuvaksi.

-- Vai niin paljon, vastasi Hilma kylmäkiskoisen kuivasti. -- Mutta, suokaa anteeksi, se ei minua suurestikaan huvita.

Hämmästyneen katseen loi Kaukonen häneen.

-- Kuinka neitiseni? Onko teistä sama, minkä arvon ihmiset teille antavat ja onko teillä hyvä vai huono luotto kauppamaailmassa?

-- Sen pysyttäminen tai kadottaminen on suurimmakseen kunkin yksilön asia.

Keskustelua, varsinkin loppua, olivat kaikki tarkoin seuranneet.

Rouva oli levoton, sedän otsa ryppyinen ja synkkä, Sulo katsoi kummastuksella häneen ja vihainen ilme oli Antin kasvoilla, nuori Kaukonen oli painautunut kumaraan nojaten päänsä käsiin.

Kaukonen oli hämillään eikä jatkanut.

Mutta suorana, tyynenä istui Hilma ja välinpitämättömän näköisenä.

XVIII.

Sulo kunnioitti Hilman varmuutta ja halusi päästä lähemmin häntä tuntemaan, vaikka ensin arkuus häntä siitä estikin.

Seuraavana aamuna kohtasivat he toisensa puistossa.

Tervehdittyään kävelivät he yhdessä pensasrivien välejä.

-- Pidättekö, neiti Heikkinen, kukkaisista? alkoi Sulo, kun äänettöminä olivat jo hetken kävelleet.

-- Kyllä. Niiden tutkiminen tuottaa joskus hyvinkin suurta nautintoa; sillä pienuudessaankin ovat ne suuret.

-- Niin, voidaanhan ihmisiäkin verrata kukkasiin, sanoi Sulo epäröiden.

-- Voidaan todellakin, paha kyllä. He kävelivät ison aikaa äänettöminä.

-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi vihdoin Sulo.

-- Neiti Kaukonen oletteko koskaan tunteneet itsenne levottomaksi, silloin kun suloisimmat tunteet ovat täyttäneet rintanne ja elämä on paraiten teille hymyillyt?

-- Olen, olen monestikin keskellä ilojen tuntenut semmoista.

Hilma katsoi häneen syvällisen lempeästi ja jatkoi:

-- Kukkanen sulkee lehtensä päiväpaisteellakin nousevalle myrskylle. Tuommoinen kohtaava levottomuuden tunne rinnassamme ei sekään ole aiheeton, vaikka useinkin on tuntematon.

-- Mitä se sitten on? Mutta olkaa hyvä ja istukaa

-- Se on sisäinen ääni, joka varoittaa sulkeutumaan, vakaistumaan elämän myrskyille, joita selkeimmälläkin päivällä voi uhkaavina nousta. Paha vaan, ettemme sitä tajua. Me pysymme siten kukkasina, jotka kovemmissa myrskyissä sortuvat.

Kyynel vierähti Sulon poskelle.

-- Oi, te olette niin voimakas, te tiedätte niin paljon! huudahti hän.

-- En, neiti Kaukonen. Mutta siihen koetan pyrkiä. Olen tuntenut monesti myrskyissä olevani turvaton.

Sulo katsoi häntä silmiin lapsellisella luottamuksella; hänen katseensa paloi täyttämättömästä tiedon halusta, jossa kumminkin toisekseen ilmeni kevyt, lapsellinen utelijaisuus.

-- Me naiset lienemmekin heikompia myrskyssä kuin miehet, hän sitten virkkoi.

-- Emme, hyvä neiti, ja jos olemme, on syy siinä, ettemme hanki itsellemme vastustusvoimaa, tietoisuutta elämästä. Samassa tilassa olevat miehet ovat päinvastoin meitä heikommat. Paljon on taittuneita kukkasia niin mies- kuin naismaailmassakin.

-- Oi, kyllä minun veljeni on ainakin yksi semmoinen, huokasi Sulo.

Hilma vavahti ja painoi katseensa alas. Sulo jatkoi;

-- Häntä on jo vuosia koetettu saada parantumaan, mutta turhaan; on pidetty monet kerrat maallakin, mutta palattuaan on ollut samallainen. Ja niin herttainen kuin hän olikin nuorempana!

Raskas alakuloisuus valtasi Hilman, hän ei jaksanut enää mitään enempi lisätä äskeiseen keskusteluun, vaikka Sulo nyt koettikin sitä jatkaa.

XIX.

Kauppiaat keskustelivat aluksi rouvan ja nuorten herrain läsnä ollessa jonkunlaisesta suuremmasta puu-, terva- ja viljakaupasta, johon yhdistyisivät kaikki paikkakunnan liikemiehet ja yrityksen johtajaksi tulisi itse Kaukonen, joka tuuman alkuunpanijakin oli. Hän selvitti sen juurin jaksoin, kuinka suuri voitto siitä tulisi, kuinka muutenkin siitä olisi kaikenpuolinen hyöty sekä osakkaille että maakunnalle. Itse sanoi semmoista jo kauan aikoneensa omin päinsä puuhata, mutta sitten oli huomannut yritykselle eduksi, että sen osakkaita löytyy kaikkialla toiminnan perään katsojina, ja vielä sanoi tahtovansa päästää kaikki seudun liikemiehet osakkaiksi tuottelijaaseen yritykseen, joka tavallansa tunkeutuu maakauppiasten liikepiiriin.

Ja yrityksen tuottelijaisuuden tekisi vielä kaksinkertaiseksi oman laivan sille hankkiminen, joka oman maan tuotteita kuljettaisi ulkomaille ja päinvastoin. Se kumminkin saisi jäädä tuonnemmaksi samoin kuin useampien sahalaitosten laittaminen.

Hän esitteli sen niin selvästi ja todellisiin näkökohtiin perustuvana, ettei ollut epäilemistäkään yrityksen onnistumisesta.

Kauppias Heikkinen tutki kysymystä tyysti kaikilta tahoilta, kuten sanoi, ja lopuksi virkkoi:

-- Sen mitä ymmärrän, on yritys edullinen.

Kaukonen ilmoitti vielä huokeat yritykseen osalliseksi pääsemisen ehdot.

Tarvitsi vain osakasten sitoutua takaamaan häntä, jolleivät tahdo käteisiä rahoja panna liikkeesen; muuten se oli yhdentekevää.

Ja tämän suuren yrityksen tähden täytyi hänen saada Antti liikkeeseensä, joka näin ollen tarvitsi kykenevää ja luotettavaa miestä.

Kauppias oli innostunut ikihyväksi, ylpeä nuoruuden vireys loisti hänen kasvoistaan ja koko hänen olemuksensa oli nuortunut ja norjennut.

Anttiin katsoivat vanhukset ilolla ja ylpeydellä, ja rohkea oli tämänkin katse ja miehekäs.

Loppukeskustelun aikana tulivat Sulo ja Hilma sisään.

Ensin puhelivat he keskenään; mutta pian tarkkeni Hilman huomio toisten keskusteluun; kumminkaan hän ei siihen sekautunut.

Viimein kumminkin käännyttiin häneen, selvitettiin yritys ja ehdot ja innokkaasti halusi kauppias veljensätytärtä siihen yhtymään.

Mutta kaikkein hämmästykseksi kielsi tämä kohta jyrkästi.

-- Minkä tähden? hätäisesti kysyttiin.

-- Minä en pidä noin mutkikkaista menettelytavoista, herra Kaukonen, sanoi hän jäykästi.

-- Mutkikkaista! Tämähän on suoraa suorempaa, neiti hyvä. Yhteisillä yrityksillä on aina varmempi menestys kuin yksityisillä, sen tietänette, puhui Kaukonen.

-- Sen myönnän. Siispä perustakaa säännöllinen yhtiö.

-- Neiti ymmärtänee semmoisesta olevan tavattoman paljon puuhaa.

-- Tuommoinen yritys kannattaa hyvän perustelun.

-- Ja toisekseen siitä olisi tarjona se vaara, että yleisö yllytettäisiin yhtiökauppoja puuhaamaan; olisihan se suora opetus, joka tuottaisi liikemiehille arvaamatonta vahinkoa.

-- Sepä siinä paras puoli olisikin kaiken muun hyvän lisäksi.

-- Lapsellisuutta! äännähti kauppias. Ajattele ja ryhdy tuottavaan yritykseen.

-- Sitä en tee, ja toivon, ettei setäkään siihen ryhdy.

-- Pidä suusi kiinni! äyhkäsi kauppias äänellä, joka ei enää tuntunut sietävän yhtään tinkimistä.

Hilma kääntyi puhelemaan Sulon kanssa, joka oli suurin silmin katsellut häntä väittelyn ajan.

Kyllästynyt oli nuori Kaukonen koko keskusteluun, eikä se enää Anttiakaan miellyttänyt.

He lähtivät ulos, kävelivät pitkin pölyistä maantietä ja kun tulivat kievarin kohdalle pyörsivät sisälle.

He olivat jo istuneet ison aikaa siellä ja nauttineet olutta, ainoaa siellä tarjona olevaa.

Antti oli jo kerjennyt useammat kerrat tahtoa lähtemään, mutta Kaukonen tilasi aina vaan uusia.

Hän olikin jo aika lailla humalassa, ja kertoi yhtä ja toista elämästänsä.

Vihdoin kertoi hän Hilman jo ennestään tuntevansa.

Oli pari vuotta sitten laitettu juontia unhottamaan maaseudulle; oli asunut lähellä kauppias Heikkisen taloa.

-- Se pahuus miellytti minua niin, että olin jo kuukauden päivät juomatta. Olin rakastunut, sen tunnustan.

Antti jo kävi uteliaaksi.

-- Kuinka sitten kävi.

-- Saat uskoa, että olen sukkela poika naisia miellyttämään, varsinkin silloin olin. Tytöstä näin hyvin, että viihtymään päin oli seurassani.

-- No?

-- Teinpä sitten kokeen, pikkusen lemmentunnustuksen ja...

-- Ja?

-- Kuotasin tytön syliini.

-- Entä sitten?

-- Tuokos juutas siitä sydäntyi, ja sitten se oli välimme lopussa.

Hän nauroi kuivasti, ja nauroi Anttikin.

Naurunsa oli iloista ja tuntui tekevän hyvää; kertomuksen ajalla olikin niin ilkeästi värähdellyt sydänalassa.

-- Sisareni näkyy viihtyvän hyvin hänen seurassaan; heissä lieneekin paljon samanlaista.

Antti ei voinut enää istua, vaan pakotti toverinsakin lähtemään.

XX.

Vieraat olivat menneet.

Tuntuvat jäljet he olivat taloon jättäneet, varsinkin Anttiin, joka eli nyt kuin suloisessa unessa.

Sulo piti hänestä, sen hän aivan varmaan tiesi, koskapa oli antanut hänen suudella marmorivalkeaa kätöstään.

Ja vielä toinenkin syy hänen hyvään mielentilaansa oli.

Nuori Kaukonen oli auttamattomasti mennyttä kalua, hän joi, ei voinut olla juomatta, hänen täytyi juoda.

Hän kumminkin oli siinä aina voinut jotakuinkin määrän pitää, iloisimmissakin toveriseuroissa.

Omituista!

Hän ei ollut juuri taipuvainen itseänsä muihin eikä päinvastoin vertailemaan; mutta nyt hän sen teki.

Hän oli kymmenesti parempi nuorta Kaukosta.

Sen hän tunsi lämmittävän sydänalassaan.

Jos maailma olisi ollutkin täynnä hänenlaisiaan, niin varmaankin olisi hän ollut onnellinen ja itseensä luottava mies -- sillä hän olisi ollut mallikelpoinen.

Hilpeällä ja hyvällä tuulella olivat kauppias ja rouvakin, pirteät ja nuorekkaat.

Mutta Hilma oli levoton ja synkkä. Hän ei puhunut paljon mitään, melkeinpä näytti välttelevän kaikkia, ja kumminkin hänen sisällänsä pakotti ja ahdisti, hänellä olisi ollut nyt niin paljon puhumista sukulaisilleen.

-- Miksi, miksi?

Tämmöinen oli ainainen sisällinen kysymys.

Miksi hän pelkäsi setänsä liikeyritykseen ryhtymistä?

Olihan hän vanha, tottunut asioita punnitsemaan, aina osannut luovia liikemaailman salakarit, tuskin koskaan kärsinyt suurempia vahingoita.

Miksi se sittenkin häneen niin koski, vaikka siitä jo silloin oli mielipiteensä sanonut?

Ja vieläpä paljon muita kysymyksiä, koko elämä oli täynnä äänettömiä kysymysmerkkejä.

Miksi hän esimerkiksi epäili Antin onnea hänen siellä palvellessaan, suoraan sanoen pelkäsi?

Siihen olisi ollut helpompikin vastata; mutta nyt hän ei siihen kyennyt.

Miksi häneen sitten Antin kohtalo niin läheisesti koski?

Olihan heidän välinsä kerrassaan huono.

Kerran päivällisen jäljestä, kun he kaikin istuivat salissa, ivaili kauppias häntä jotenkin purevasti ennakkoluuloisuudesta ja naisen ajattelemiskyvystä, kun ei ymmärtänyt liittäytyä niin edulliseen yritykseen.

Hilma punastui ensin, mutta pian ollen entisellään vastasi:

-- Jospa setä ei niin syvästi halveksisi naisen ajattelemiskykyä kuin tekee, niin kehottaisin vieläkin peräytymään siitä yrityksestä, sillä minussa ei herätä luottamusta kauppias Kaukosen luonnoton kohteliaisuus.

Kauppias polkasi jalkaa.

-- Kuinka semmoista voit ajatellakaan? Hän on tunnettu rehelliseksi liikemieheksi, ja lisäksi hän on herännyt mies.

Hilma naurahti.

-- Mitä?

-- Se saattaakin olla pätevä luotto liikemaailmassa.

-- Sinä halveksit uskonnollisia tunteita.

-- En koskaan, setä. Mutta sittenkään en voi kaikenlaiseen ulkonaiseen hartauteen luottaa.

-- Millä perusteilla sinä epäilet häntä?

-- Kaikki perusteet eivät aina ole löydettävissä.

-- Pidä sitten suusi kiinni! sanoi kauppias halveksien, nousi ylös ja käveli vihaisesti lattian poikki ja meni pitemmälle jatkamatta huoneeseensa.

Mutta rouva oli heikompi ja kauppiaan mentyä levottomana tarttui puheeseen.

-- Sano, Hilma, minkätähden epäilet!

-- En voi siihen, täti hyvä, selviä perusteita löytää, kuten jo sanoin, sanoi Hilma alakuloisesti. -- Muuten oli kysymys heti alkujaan minusta vastenmielinen ja yritys epäilyttävä. Siihen saatti hyvinkin vaikuttaa itse Kaukonen, jonka esiytymisessä luulin keksiväni jotain tarkoin valmistettua liehakoimista.

-- Oli siinä minustakin jotain liikanaista, virkkoi rouva. -- Mutta eihän silti voi häntä epäillä.

-- Serkulla lienee aivan yksityisiä syitä Kaukosen herrasväkeä vastaan, sanoi Antti pistelijäästi, muistellen nuoren Kaukosen kertomusta.

Hilma punastui; näytti käsittävän. Äänettömyyttä.

-- Soisin niin olevan, sanoi hän vihdoin kuivasti.

-- Niin, ja ryhtyyhän siihen paljon muitakin, sanoi rouva kevyemmästi.

-- Ryhtyy sentähden, että setä on ryhtynyt siihen. Kun Kaukonen voitti hänet, on hän voittanut monet muut; siksipä alkoikin juuri hänestä, kun tiesi muiden pitävän häntä suuressa arvossa.

Rouva poistui.

Antti yritti samoin menemään.

-- Istuhan nyt täällä, Antti.

Antti totteli koneentapaisesti.

Hilma istui melkein murtuneen näköisenä.

Vihdoin hän virkkoi:

-- Serkku hyvä, jospa sinusta tulisi isäsikään kaltainen mies!

-- Serkku näkee hyväksi halveksia isääni.

-- Sitä en tee. Jos sinä voisitkin saavuttaa hänenlaisensa työkyvyn, ensinkin semmoisen halun ja uutteruuden, niin ei olisi epäilemistäkään, etteivät ajan virkistävät tuulahdukset sinuun hyvää vaikuttaisi. Isäsi on niille vanha; en kummailekaan hänen katsantokantaansa monissa nykyajan kysymyksissä. Mutta se minua surettaa, ettei sinulla, serkku, ole vanhaa eikä uutta katsantokantaa. Sinä luotat vaan onnen sattumiin, serkku; se on todellakin surkeaa. Ja jollei sinussa muutosta tapahdu, niin varma perikato on edessäsi.

Turhaan etsi Antti sanoja vastatakseen.

Hilma katsoi häntä terävästi silmiin ja jatkoi:

-- Sinä voit innostua tavallasi, vetreytyä ja suuria tulevaisuuden unelmiakin voi mielessäsi vilahtaa; mutta minä pelkään sen tilan lyhyyttä ja seuraavaa aina mustempaa tyhjyyttä. Lujemmin perustettua täytyy olla pysyväisen onnen, sen saavuttamisesta olla jokukaan osa omaa.

Hänen äänensä oli heltynyt surullisen myötätuntoiseksi ja katseensakin melkein lempeäksi.

-- Kun menet palvelukseen, niin tee tarkoin ja huolellisesti tehtäväsi, hän jatkoi. -- Sillä on jo ensimmäinen kasvattava vaikutuksensa. Vältä joutilaisuutta ja vetelehtivää seuraa. Etsi huvia siveellisistä seurapiireistä, lue ja seuraa ajan kaikkia vireillä olevia kysymyksiä. Se valostaa elämää, se varmistaa elämisen halua ja voimia vahvistaa.

He olivat ison aikaa äänettöminä molemmat. Huomenna lähden kotiin, sanoi vihdoin Hilma.

-- Huomenna jo! huudahti Antti.

-- Niin. Ilma, jota hengitän täällä, on raskasta minulle.

XXI.

-- Älkäähän mitä! Tuntuu vähän oudolta ja niinkuin perheestämme jotain puuttuisi, kun ei ole Hilmaa, puheli kauppias muutamana päivänä puolispöydässä. -- Vaikkapa hän onkin itsekäs, on hänessä kumminkin paljon miellyttäviä puolia. Velivainaja oli aivan samanlainen.

Eikä kauppias sitä puheekseen puhunutkaan; todellakin kaipasivat häntä kaikki, oli kuin olisikin ollut perheestä jotain välttämätöntä poissa, tyhjä aukko vain jäänyt jäljelle.

-- Hän oli niin sydämmellinen ja osanottava, virkkoi rouva lempeästi. -- Ehkäpä hän ei ollutkaan itsekäs, vaikka niin luulimme.

Kauppias myhäili.

-- Lähellä pusketaan, kaukana ammutaan, virkkoi hän leikillä. -- Kelpo ihminen hän on, sitä ei voi kieltää.

Enempi hänestä ei puhuttu.

Elämä oli hiljaista, painostavan hiljaista. Kauppias teki työtään entiseen tapaansa, möi puodissa ja kävi tarkastelemassa työväkeä. Muuten oli hänellä tätä nykyä paljon miettimistä, joka oli omansa hänet erottamaan perheestä. Suuret tuumat, suuret voitot, ne eivät antaneet enää entistä rauhallista yönlepoa. Kaukosen ja monen muun yritykseen yhtyneen kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa. Nyt kesällä piti Kaukosen lähteä ulkomaille kauppasopimuksia tekemään, syksyllä sitten alkaisi metsänhakkuu, tervoja ostettiin parastaikaa. Hän oli jo tehnyt monet arviolaskut liikkeestä, ja aina oli tulos loistava. Epäillä oli mahdoton jo siitäkin syystä, että Antti tuli syksyllä Kaukosen palvelukseen. Mutta sittenkin pysyi mieli levottomana. Oli kuin Hilman epäilykset olisivat synnyttäneet pimeän peikkoja hänen rintaansa.

Rouva eli edelleen taloustoimissaan, mutta oli alakuloisempi entistään; häntä pahimmin vaivasivat Hilman lausumat epäilykset. Mutta kauppiaalle hän ei siitä kertaakaan virkkanut, kuten hänen tapansa ei ollutkaan koskaan sekautua tämän asioihin.

Kesän kuluessa toteutui Antissa Hilman ennustus.

Hän uneksi kyllä kauan Kaukoselle joutumisensa suurista seurauksista, joissa Sulo oli häikäisevä keskusta, ja nauttikin siitä. Mutta voimat alkoivat lannistua, alakuloisuus ilkeine epäilyksineen saavutti, ja vihdoin oli elämä niin tyhjää, niin kolkkoa, että sydäntä väristytti. Kesä oli hirmuisen pitkä, laiskan laiskasti madellen se kului.

Jo oli hän kirjoittanut Sulolle, vavisten sen tehnyt, sydän kurkussa odottanut vastausta ja saanutkin.

Sulo puhui käynnistään heillä, kesän suloudesta ja kiitti ystävällisestä kohtelusta ja toivotti hänet tervetulleeksi kaupunkiin. Mutta sitten puhui hän yksistään Hilmasta; ei kenenkään ihmisen sanonut niin häneen vaikuttaneen kuin tämän. "Hän oli kuin monien sekavien sydämmeni aavistusten selvä vastaus. Hän opetti minulle muutamissa hetkissä enemmän, kuin olen ennen koko elämässäni oppinut."

Se jäyti viimeisenkin toivon Antin sydämmestä.

Sulo ei ollutkaan pehmeäksi hermostunut kaunotar, kuten hän oli luullut: hänkin oli luja suuruus, jonka edessä täytyi vapista.

Hän istuskeli päivät kamarissaan väsyneenä ja velttona; mielessä liikkuivat vain katkerat epätoivon tunnelmat, jotka nekin samenivat vihdoin raskaaksi, rajattomaksi möhkäleeksi, ja ajatukset kiersivät sen ympärillä kuin myrskypilvet syysyön peittämän maan.

Välin hän vain heräsi, kun Alma tarjosi hänelle kahvea tai kävi huonetta siistimässä -- sitä hän taasen teki entiseen tapaansa, kuten keväälläkin.

Mutta näennäisesti herättyäkin painosti.

-- Nyt minä olen siitä päässyt, puhui tyttö kerran, tehden veikistävän liikkeen.

-- Mistä?

-- Tuosta Pietistä.

-- Vai niin.

-- Se itse nyt oli huomaavinaan, ettei meistä hyvää kumminkaan tulisi.

Veltosti naurahti Antti.

-- Kuka tuommoisesta! jatkoi tyttö. -- Toistahan on näin elää.

Hän heilahdutti noreasti vartaloaan ja nauroi kevyesti ja helakasti.

-- Olet sinä iloinen tyttö, tuli Antti painottomasti sanoneeksi.

-- Kuka tässä nuorena huolehtimaan; on sitä aikaa vanhanakin!

-- Niinpä niin! myhähti Antti, ja hänestä tuntui kuin tuo lause olisi todellakin syvää elämän viisautta. Mitäpä huolehtimaan! Hän nauroi, katsoi syvästi tyttöä silmiin, ja ihan oikein! Mitäpä huolehtimaan!

Mutta miten voisi päästä sellaiseen tilaan, niin iloiseksi ja välinpitämättömäksi?

Sitä hän koetti vielä jälkeenpäinkin ajatella; mutta sen saavuttaminen näytti mahdottomalta sekin.

Hetkeksi voi sen saavuttaa, mutta vain lyhyeksi hetkeksi; intohimotkin olivat liian heikot sitä hetkistä pitemmälle pysyttämään.

Äidin tarkka silmä huomasi poikansa masentuneen mielentilan.

Hän etsi tilaisuutta.

Kerran hän puhuikin siitä tapansa mukaisella hienoudella.

-- Sinun on, lapsi hyvä, ikävä täällä maansydämmessä; eikähän ihmekään. Isäsi ja minä olemme liian vanhat voidaksemme saada sinulle minkäänlaista huvia. Mutta pääsethän kohta kaupunkiin toimeen ja työhön. Se varmaankin virkistää sinua.

Äidin ääni oli hellän surullinen ja kasvoille ilmeni kaipuun ja huolen pilviä.

Mutta hetken perästä hän iloisemmin jatkoi:

-- Siellä luulenkin sinulla olevan kaiken, mitä enimmän elämässäsi kaipaat.

-- Kuinka? Mitä tarkoitatte? kysyi Antti hämillään.

-- Suo anteeksi, että sekaudun sinun asioihisi! Sinä rakastuit Suloon. Jospa Jumala niin soisikin, että hän olisi sinun, siitä me vanhukset olisimme onnelliset.

Antti katsoi alas ja hengitti raskaasti.

-- Hän oli niin myötätuntoinen sinulle ja meille.

Antin sydäntä kirveli. Hänen kasvoillaankin jo lepäsi selvät sisällisen tuskan merkit.

-- Sinä olet epätoivonen siitä. Mutta kunhan joudut sinne, niin en epäilekään sinun voivan saada hänestä sydämmesi tunteiden vastinetta.

Antti oli kokonaan heltynyt.

Hän kertoi nyt kaikki äidille.

-- Luuletteko vielä, äiti? Hän ei anna pienintäkään toivon sijaa. Jos olisin Hilma Heikkinen, silloin voisin toivoa.

-- Tuskin se mitään todistaa. Häneltä ei voi viittauksia odottaa, siihen hän on liian hieno, lohdutti äiti.

Rauenneesti katsoi Antti häneen ja raskaasti huoaten jatkoi:

-- Hän on niin Hilman kaltainen, niin vahva. Se minua, äiti, pelottaa. Minä tunnen itseni niin kovin heikoksi; minulla ei ole mitään, millä voisin hänet itseeni sitoa.

Hän laskeutui alas käsiensä varaan ja kirkkaat kyynelet vierähtivät poskille; hän itki kuin ennen lapsena saadessaan äidin hellän nuhtelun.

-- Minä olen niin voimaton! toisti hän vielä heikosti.

XXII.

Kauppias Kaukonen tehnyt vararikon.

Se oli hirmuinen isku, oli kuin hirmu-ukkonen, mikä yhtäkkiä metsien takaa nousee selvälle, vaikka auteriselle kesäpäivän taivaalle sitä ristiin rastiin viiltelevine liekkeineen, ankarine ryskeineen ja rankkoineen.

Kauppias väsyi alas tuoliin halvaantuneen hermottomasti; istui siinä kauan kasvot jäykkinä ja tunnottomina. Rouva huudahti kipeästi, kuin jos sydän olisi haljennut ja vaipui tunnottomana sohvalle. Anttikin horjui, himmenivät silmät ja ellosti sydänalassa niin ilkeästi.

Tajuttiin kohta ajattelematta, mihin tilaan oli jouduttu.

Silloin oli jo myöhäinen syksy.

Antti oli jo varusteltu Kaukoselle matkustamaan, isän puolelta joillakin harvoilla neuvoilla, äidin puolelta taasen nuhteettomilla liinavaatteilla, sukilla ja sen semmoisella sekä hartailla, äänettömillä rukouksilla korkeuteen.

Syksy oli osaksi tuonut sitä, mitä ei kesä ollut voinut, jonkun verran pitempiaikaista virkeyttä ja kevyempää tunnetta.

Runsas sato viljelyksistä ja sen johdosta koko paikkakunnalla syntynyt vilkkaampi kauppaliike olivat elähdyttäneet kauppiaan mieltä ja vielä olivat yhteiset yrityksetkin tähän asti lupaavilta näyttäneet.

Rouva oli voinut jo varmasti uinailla poikansa vastaisesta onnesta, sillä olihan Sulo Antin toiseenkin kirjeesen hyväntahtoisesti vastannut. Se, ettei siinä ilmennyt yhtään lemmelle vivahtavaa värettä, ei merkinnyt hänen mielestään mitään, se vain kuvasi Sulon täydellistä naisen hienotuntoisuutta.

Samasta syystä oli Antti itsekin virkeämpi. Hänkin oli voinut taasen uinailla ja toivoa elämään kerrankin palaavan lapsuuden ajan valoisuutta ja hilpeyttä Se kumminkin oli suurimmaksi osaksi äidin saama hyvänmielen tila.

Nyt oli elämä sitäkin synkempää, se näytti, turhaa sanoakin, kerrassaan toivottomalta, oli kuin olisi oltu keskellä siintävän seljän, missä ammottava syvyys ilkkuen ojentihe kaikkialle uhkaavana ja ylipääsemättömänä hirmuna.

Kauppias ei ensimmäisinä päivinä puhunut kenellekään mitään. Hänen hartiansa olivat entistä enemmän kumarassa ja koko muoto oli hirmuisesti vanhentunut, haivenet näyttivät olevan harvemmat ja harmaammat, miehekäs, käskevä ryhti oli poissa -- hän oli lievemmin sanottuna hävinneen ruodilla istuvan herastuomarin näköinen.

Aidastuneet olivat rouvan kasvot, käyneet kellahtavan kalpeiksi ja ryppyisiksi; hän väikkyi kuin pilven seottaman päivän varjo, liikkui paikasta paikkaan ilman mitään tarkoitusta.

-- Meillä ei ole mitään! itki hän yhtenään.

Koskaan ennen ei Antti ollut tullut perinpohjaisemmasti ajatelleeksi jokapäivästä toimeentuloaan, suurin huolensa koulussakin oli ollut ainoastaan se, ettei aina odottamassaan postissa tullut tahdottu raha, joka sekin huoli poistui saatuaan joltain toverilta muutamia kymmenikköjä siksi kuin... ja rahaa aina tulikin.

Mutta nyt!

Kodin kulmakivetkin nielee Kaukosen vararikko.

Nyt hän ajatteli, ja ajatusten tulos oli kolkko.

Kerjäläinen!

Nälkäkuolema!

Se vihlasi niin pahasti sydänalassa, että hän kyyneliin heltyi, ja se useinkin tapahtui, kun äiti onnettomuutta vaikeroi.

Vihdoin myrähti kauppias tuimasti häneen katsoen:

-- Kehtaat, aikainen mies! Sinun tulevaisuutesi olen kerjennyt kumminkin turvata: sinä kykenet ansaitsemaan, tiedän mä.

Mutta se lohdutus masensi vain; sillä hän ei luottanut itseensä ollenkaan. Kauhea tyhjyyden ja voimattomuuden tunne täytti heikon sielun.

Se olikin katkerin huomio, ettei ollut tottunut mihinkään; kauppaopiston päästötodistukseen hän ei ensinkään uskaltanut tulevaisuuttaan turvata.

Samassa suhteessa kuin itse isäntäväki olivat palvelijatkin muuttuneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan: heidän arvonsa ja rohkeutensa näytti samassa määrässä ylenevän kuin edellisten oli alennut.

Ensimmäisenä uskalsi karjapiika saastaisine jalkoineen astua hienomattoiseen saliin palkkaansa vaatimaan, ja häntä seurasivat jäljessä toiset.