Part 4
-- Alma! huusi hän hirmuisen kolkolla äänellä. Hän tuli.
Ensin hän esiytyi kuten ennenkin, viehättävänä ja viehkeänä; vaan pian näytti tajuavan, että kysymys oli vakavaa laatua, ja hämmentyi hänkin, veret muuttelivat hänen kasvoillaan, välin oli harmahtavan kalpea, pian taasen tuskastuneen punastunut.
Tuskallinen äänettömyys, haudan hiljaisuus, jota silloin tällöin vaan huokauksiksi puhkeavat hengähdykset häiritsivät.
Tuskin kyettiin selvästi ajattelemaan -- siltä ainakin näytti.
Mutta vihdoin oikasi kauppias kumartuneet hartiansa ja loi ankaran, pakoittavan katseen Almaan, joka vapisi kauhistuksesta kyökkiin vievällä ovella.
-- Kysymys on sinusta ja Pietistä, hän lausui haltijamaisella äänellä.
Alma loi hätäisen, rukoilevan katseen Anttiin ja oli vaiti.
-- Sinä olet sopinut jo Pietin kanssa, jatkoi kauppias, ikäänkuin olisi ollut kysymys jauhosäkin takauksesta.
Tyttö hyrskähti itkuun ja sanoi:
-- Se on niin tuhma.
Pieti katsoi kauheasti häneen ja vastasi.
-- Etpähän siitä talvella mitään puhunut, kun hyviä oltiin.
Kauppias oli entisellään.
-- Pitemmittä puheitta te laittautte yhteen, sanoi hän jyrkästi.
Hilma loi häneen kiinteän katseen ja sekautui keskusteluun.
-- Kuinka, setä, voidaan heitä siihen pakottaa? Perinpohjaista miettimistä se tarvitsee heidän molempain puolelta.
-- Mitä miettimistä? äännähti kauppias kuivasti, nähtävästi ollenkaan ajattelematta Hilman tarkoitusta.
Hilma katsoi tuikeasti häneen eikä vastannut.
Pieti jo alkoi liikkua, siirtyä paikasta paikkaan ja vihdoin verkalleen puhui:
-- Jos tuota sitten vielä vähän niinkuin miettisi.
Lakin painoi hän päähänsä ja meni.
Samoin meni Almakin.
Äänettömäksi jäivät toiset saliin.
Mutta synkkää oli hiljaisuus.
XIII.
Antti ei moneen päivään kyennyt mitään selvästi ajattelemaan. Yksinään oli hän niin paljon kuin mahdollista, sillä hän häpesi kaikkia.
Eikä hänen yksinäisyyttään häirittykään; isä ei puhunut mitään eikä äiti saattanut katsoakaan häneen.
Almaa hän inhosi, sillä hänhän se oli hänen häpeäänsä syynä.
Se oli hyvä, ettei häntä tarvinnut nähdä; sen jälkeen ei Alma ollut hänelle kahvea kantanut ja harvoin ruokiakin pöytään tarjonnut. Mutta parempi olisi ollut, jos häntä ei koko talossa olisi ollut.
Mutta kerran häirittiin hänen yksinäisyytensä -- Hilma astui sisään.
Antti säikähti, tuiotti häneen elottomasti, ikäänkuin olisi julman, hätyyttävän haamun nähnyt.
Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, alakuloinen ja hajamielisesti näytti etsivän jotain puheen alkuun päästäkseen.
Mitä kauemmin äänettömyys kesti, sitä tukalammaksi kävi Antille.
Vihdoin hän pääsi alkuun.
Ääni ei ollut ollenkaan jyrkkä, paremmin surullisen lempeä.
-- Tuonnottainen tapaus näkyy sinuun ankarasti koskevan, sanoi hän.
-- Mikä tapaus? änkytti Antti tavoitellen, vaikka hyvin käsitti, mistä oli kysymys.
-- Mikäkö? Serkku parka!
Hänen katseensa oli niin tunkeva.
Antista tuntui niinkuin tuo katse olisi tunkeutunut hänen lävitsensä, lukenut kaikki hänen risteilevät ajatuksensa ja niistä selvän tunnustuksen.
-- Mitä se minua liikuttaa, heidän välinsä? koetti hän kumminkin puollustautua.
Mutta Hilma keskusteli nyt hänen kanssaan kiinteällä katseella.
-- Minä en ymmärrä, millä oikeudella semmoista minusta...
Kylmä hiki oli jo noussut otsaan.
-- Se on sopimatonta, kerrassaan hävytöntä! Hilman katse oli murtavan säälivä.
-- Minäkö palvelustytöstä?
Hilma hymyili katkerasti ja näkyi vain odottavan lisää.
-- Minä tiedän, mikä sopii ja mikä ei sovi.
Mutta hän oli heikko vastustamaan tuon katseen voimakasta vastarintaa.
-- Ja mitä se asia muita liikuttaa?
Nyt vierähti kyynel Hilman silmäripsille, kirkas kyynel, mutta peljättävä.
Serkku parka! hän vihdoin äännähti tuskin kuuluvalla äänellä, niin surullisella, kuin jos äiti olisi kuolemaan tuomitulle lapselleen sanonut viimmeiset jäähyväiset.
He katsoivat kauan lattiaan.
Antti ei voinut enää vastustaa, ei puollustautua; hän oli kuin rikoksesta hyvin sanoin nuhdeltu nyyhkivä lapsi.
Vihdoin puhui Hilma:
-- Mutta ehkä kumminkin, vaikka kovin syvälle oletkin langennut, sinussa vielä on elämän siementä jäljellä. Sydämmestäni sitä toivon.
Viimmeinen sana oli tukehtua hänen kurkkuunsa, tuli sameana ulos, arasti vavisten, kuin olisi peljännyt mahdottomuutta.
Ja hänen kasvonsa vavahtelivat, silmänsä olivat kirkkaissa kyynelissä; hän todellakin -- itki.
Tuo jäykkä luontoko olisi murtunut?
Anttia hämmästyttivät nuo kyynelet, ne pakottivat hänen ajattelemaan; mutta ajatuksella ei ollut mitään selvää tulosta. Vaistomaisesti hän vain tunsi niiden itseensä hirmuisesti koskevan, ja mitä selvemmälle hän siitä pääsi, sitä kuumempia ne olivat, ne olivat tulisia hiiliä, ne polttivat vihdoin kuin helvetin tuli hänen sieluaan.
Miksi hän itki, ja juuri tällä hetkellä?
Säälistäkö?
Kyynelien välistä virkkoi Hilma:
-- Serkku, serkku! Sinun täytyy kasvaa, kasvaa ihan uudestaan.
Antti vapisi ja tuijotti tunnottomasti lattiaan.
Hilma oli mennyt.
Antti ei vielä ollut liikahtanut paikaltaan.
Mutta hän koetti nyt pudistuttaa itsensä eleille, vaikka huonolla menestyksellä; hän koetti ajatella, mutta se oli mahdotonta -- oli kuin ajatus olisi sammunut.
Mutta sitäkin vilkkaammin levisivät entiset elämän tapaukset mieleen, sielun sameassa kuvastimessa liiteli joukottain kuvia kuin irvisteleviä peikkoja, nauraen hänen olemuksensa surkeaa tyhjyyttä.
Vihdoin palautui Hilman kuva hänen mieleensä.
Tuossa oli hän seisonut, siitä katseellaan hänet tunnustuttanut, siitä lausunut peittelemättömän tuomionsa, heltynyt kyyneliin ja itkenyt.
Antti ei voinut enää saada hänestä hirveätä, kiusallisen ahdistavaa kuvaa... olihan hänellä sydän, olihan hän itkenyt. Lempeän surulliselta soi vielä hänen äänensä hänen korvissaan ja hänen katseensa tuntui niin osanottavalta. Ja nuo kyynelet, jotka olivat vihdoin niin tulvinaan virranneet mielenliikutuksesta kalpeille kasvoille...
-- Minunko tähteni?
Häntä värisytti. Oliko hän todellakin niin auttamattomassa tilassa, tyhjyyteen vajonnut, parantumaton?
Ja miksi hän niin syvästi olisi surrut hänen tähtensä?
Hän painui kumaraan, antoi päänsä vaipua hermottomasti käsiin ja itki.
Todellakin itki.
XIV.
Surullinen, mutta säälivä samalla oli katse, millä Hilma sittemmin kohtasi Anttia, ja se aina teki häneen masentavan vaikutuksen.
Hän pelkäsi sitä enemmän kuin kiinteää, tuimaa; mutta hän kunnioitti sitä myöskin enemmän.
Suoranainen loukkaus hänen puoleltaan ei enää tullut kysymykseenkään, vaikka kipeästi koskikin Hilman toisinaan suoraan lausutut arvostelut.
Muuten olivatkin he paljon lähenneet toisiaan olivatpa toisinaan yhdessä kävelemässä ja ajelemassakin.
Se oli Hilma, joka lähentymään pyrki, ja Antti noudatti hänen tahtoaan kunnioituksesta, vaikka sitä hän ei itselleenkään tunnustanut.
Hilma oli välin hyvinkin virkeä, jopa iloinenkin; mutta Antti, hän ei paljon puhunut, sillä tajusihan hän olevansa johonkin määrään voitettu, tai sikäläisessä aselevossakin allakynsin.
-- Elämää, todellista elämää ja siihen innostusta sinä tarvitset, serkku, puhui hän kerran, ollessaan ajelemassa Antin kanssa.
Antti ei vastannut. Hän oli aivan ulkoisen luonnon kaltainen, mikä ei ollut kylmää eikä lämmintä, ei hämärää eikä päiväpaisteista, mutta pilvistä ja sumeaa.
-- Kun elämällä on joku tarkoituksensa, vaikkapa alussa vähänenkin päämaali, mihin työllä ja uutteruudella pyrjitään, niin silloin voi sanoa olevansa elämisen alussa, ja siitä on luonnollisena seurauksena se, että näköpiiri ja katsantokanta laajenee, saapi uusia, aina vereksiä aineksia ja varmempia tarkoitusperiä, jotka itsestään elähdyttävät ja saattavat elämän mieleiseksi, rakastettavaksi. Joutilaisuus, työttömyys on kuolettava tila, jota seuraa tyhjyyden tuottama masentuminen, innottomuus ja lopuksi ihmishenkeä kuihduttava väärien nautintojen etsiminen ja niissä eläminen.
Antti katsoi ajattelevana vinhasti pyörivään pyörään kykenemättä mitään vastaamaan.
Hilma höllitti ohjia ja jalo eläin oikasihe huimaavaan juoksuun. Rattaat hypähtelivät ryöpymyksissä ja rilloissa istujat notkahtelivat vieterien ponnahduksista.
Hilman silmät säkenöivät ja poskilla hohti raitis puna. Hän todellakin nautti elämästä -- ajamisestakin.
Levottomin elein istui Antti hänen vieressään ja jo vihdoin pelon pakottamana kielsi häntä niin hurjasti ajamasta.
-- Pelkäätkö? kysyi Hilma kevyesti nauraen. Antti ei vastannut.
-- Siis ei sinusta kaikki ole yhdentekevää, jatkoi hän samaan tapaan.
Hän hillitsi kumminkin hevosen ja puhui vakavasti:
-- Sinä tiedät, että ihmiselämä, samoin kuin koko luonnonkin elämä, on kehityslain alaista. Ei ole mitään päämäärää, minkä saavutettua voitaisiin siihen seisahtua, on joko uutta etsiminen tai saavutetusta taantuminen.
Hän loi terävän silmäyksen Anttiin. Levottomasti painoi tämä heti katseensa alas.
-- Mutta taantuminen on luonnotonta ja tyhjyyteen käymistä.
-- Päämäärän saavuttaminen on elähdyttävintä, sillä silloin aukeaa aina uudet, täydellisemmät ja jalommat päämäärät pyrjittäviksi ja saavutettaviksi.
Hänen äänensä oli varmaa ja painokasta.
-- Olen jo monasti sinulle sanonut, mutta sanon sen vieläkin, että sinun on välttämättömästi ryhdyttävä työhön.
-- Mitähän täällä sitten teki? virkahti Antti hajamielisen veltosti.
Hilma katsoi häneen lujasti.
-- Mitäkö tekisi? Ensinnäkin voit ruveta opettelemaan isääsi auttamalla, ja se on velvollisuutesikin.
-- Meillä ovat niin pienet konttooritoimet, ettei niihin minun apuani tarvita.
-- Tee muuta! Myö tavaraa puodissa! Antti naurahti väkinäisesti.
-- Mitä? Alhaistako.
-- Luuleeko serkku kauppaopistossa sitten tiskipoikia valmistettavan?
Lujasti katsoi häneen Hilma.
-- Vai niin, serkku! sanoi hän pitkäveteisesti. -- Etkö ole koskaan kuullut, että työ miehen kunnia? Serkku, sinä olet lievimmin sanottuna pöyhkeilevä tyhjäntoimittaja.
Antti puri huultaan.
-- Uskotko, sanoi hän osottaen suota kaivavaa työmiestä -- että tuo mies, vaikka toimeentulonsa saattaa olla kovinkin ahdasta, on kymmenesti onnellisempi sinua, sillä hän tietää täyttävänsä velvollisuutensa ja luonnon määräämän lain.
-- Serkku näkyykin ihailevan suonkaivajia enemmän kuin muita ihmisiä, sanoi Antti pistelijäästi mutta veltosti.
-- Kaikkia työtelijäitä ihmisiä ihailen samoin. Työttömiä täytyy surkutella. Työttömyydestä juontuu sinunkin sielusi tyhjyys, siitä veltostunut maailman katsantosi.
Kun olivat palanneet kotipihaan ja Hilma ruvennut hevosta valjaista riisumaan, virkkoi Antti:
-- Sallitko auttaa?
-- Tee hyvin.
Antti joutui hämilleen, sillä Hilma lähti suoraan sisälle ja veitikkamainen hymy väikkyi hänen huulillaan.
Mutta Anttia sentään nauratti pulansa.
Ensi kertaa hän riisui hevosta valjaista, ja tuskin sittenkun pahaisena poikasena oli tallinovesta jalkansa sisään astunut.
Kevyesti virkkoi Hilma Antin sisälle vihdoin tultua:
-- Hyvä! Kiitos, serkku! Sinusta saattaisi tulla hyväkin hevosmies.
XV.
Hilma oli jo aikoja huomannut lapsellisuudeksi väitellä kauppiaan ja toisten kanssa kirjallisuudesta ja sen semmoisista näille vastenmielisistä asioista, sillä varsinkin kauppiaan katsantokantaa oli mahdoton jo ikäin erotukseenkin nähden muuttaa.
Siksipä päästiinkin vähitellen aivan itsestään entiselleen, tai ainakin näennäisesti siihen. Puheltiin väliin paljonkin; varsinkin kesän venyttyä oli kauppias halukas puhumaan maanviljelyksestä, ja kenenkäpä kanssa siitä muiden kuin Hilman olisikaan voinut pitemmältä puhua.
Yhdessä kulkivat he tiluksilla; puhelu oli virkeätä lähtiessä ja palatessa vieläkin virkeämpää.
Noista kävelyretkistä oli vielä sekin seuraus, että Antti sai useinkin olla auttamassa puodissa myöjäpoikasta.
Eikä se hänestä niin kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan; aina silloin kului päivä paremmin kuin muuten ihan joutilaana ollessa.
Mutta kerran jäi hän lauvantaina puotiin peräänkatsojaksi. Ihmisiä kävi paljon, välin oli niitä puoti täynnä. Ei ollut kerjetä mihinkään, kun niillä muutamilla vielä oli olevinaan semmoinen kiirekin.
Antti hermostui ja kävi kärsimättömäksi.
Ja ihmekö, jos suututti.
Kyseltiin, tingittiin, juoniteltiin.
Mikä oli näkevinään, ettei punnitus ollut oikein, millä oli mitäkin sanomista.
Antti tiuskui, jo kirosikin ja käytti tarkemmin ajattelematta sanaa "kollo" jo useat kerrat.
Siitä vihdoin muuan vanha, harmaahapsinen äijä otti muistuttaakseen katkeralla mutta vakavalla äänellä.
-- Nuori herra ei näy käsittävän, että on kaupan hyöty, kun oivasti ostajia saa, hän puhui. -- Sanon sen opiksi, että jos tällä tavalla aiotte ruveta menettelemään, ei ole koskaan kiirettä kaupassanne.
Antti ei ollut kuulevinaan.
Ovipielessä rupatti ryhelmä ämmiä.
Vihdoin kiinnitti Antti huomionsa niihin, kun eukot jo kuuluvammin puheluintoon päästyään rupesivat jaarittelemaan.
-- Ettäkö todella nuori herra?
-- Se on silmäänikin totta, uskokaa jos tahdotte.
-- Kas, kas, sitä heilakkaa!
-- Mutta lieneekö hänen meininkinsä rehellinen?
-- Hiljaa, hiljaa! Sitä samaa minäkin epäilen, epäilen suuresti.
-- Ettei vaan hullusti kävisi.
-- Ja aisaansa potkaisisi.
-- Niin on monen käynyt, kun on kovin korkealle kohottanut.
Antti oli niin hermostuneessa tilassa, ettei osannut häävin oikein punnita eikä rahaa vastaan ottaa.
-- Kirotut ämmät, murisi hän hammasta purren. Eukot jatkoivat vaan.
-- Ja niin hyvän miehen kuin olisi Pietistä saanut.
-- Sano sinä muuta. Miesten paraita.
-- Sanokaa minun sanoneen.
-- Samoin minun.
-- Se leikki ei hyvään lopu.
-- Eikä lopukaan.
-- Mitä asiaa ämmillä? kiljasi Antti vihdoin kuumeentapaisella kiihkolla.
He hajautuivat ja näyttivät hämillään aprikoivan.
-- Tuota, kahvia ja sokeria surkealla sanoi yksi.
-- Mene hiiteen surkeoinesi! Täällä ei niin vähin erin myödä.
-- On se kauppias itse. Antti ei vastannut.
Eukon täytyi heittää lankarulla ostamatta ja ostaa kaikella rahallaan kahvea ja sokeria.
Hetken perästä ryhmittyivät eukot uudestaan supattamaan.
-- Pahan luontoinen mies se on.
-- Niin on.
-- Onneton se joka tuollekin joutuu.
-- Kun vaan ei sitä Hilmaa pivartelisi...
-- Kuuluu olevan mainio ihminen.
-- Ja niin kaikkeen pystyvä.
-- Sano sinä. Kuuluu navetassakin käyvän piikoja neuvomassa.
-- Eikä talonpoikaisiakaan viero, puhuu kuin vertaisilleen.
-- Ja kun on vielä niin kaunis ja niin sööti.
-- Ja niin rikas kun kuuluu olevan.
-- Mutta jos saa tietää, mitä peliä se tuon tytön kanssa pitää, niin mitenkähän käy.
-- Sen vielä hänelle sanon, sanon uhallakin. Antti oli pakahtua kiukusta.
-- Ulos, ämmät, siitä ihmisten tieltä! hän kiljasi. He säikähtivät ja mennä tössyttivät ulos toinen toisensa perässä.
Kiusallinen päivätyö kesti lähes iltaan asti.
Kauppias vihdoinkin tuli.
Äreästi vastasi hän isänsä kysymykseen, oliko ollut kiirettä, ja poistui saliin, missä heittäytyi sohvalle venymään.
Hilma tuli pirteänä sisään ja kevyesti virkkoi:
-- Hei, serkku! Nyt sinä olet kaiketi saanut tehdä työtä ja olet tyytyväinen.
Antti ryähti kuivasti.
-- Mitä! Oletko huonolla tuulella? Ja minä kun uskoin näkeväni sinut oikein iloisena ja pirteänä. Varmaankin on jotain ikävyyttä tapahtunut. Olet ehkä punninnut väärin ja saanut siitä ansaitun nuhtelun.
Antti ei ollut kuulevinaan.
-- Ehkä väsynyt. Niin, niin, ei se vahingoksi. Työstä väsyminen on herttaista, sillä sitä seuraa raukeaan lepoon antautuminen ja uudet virkeämmät voimat.
Hilma istui lähemmä Anttia.
-- Serkku, teethän hyvin ja lähdet soutamaan minut järven taa. Kuulin siellä muutaman vanhan vaimon sairastavan kurjassa hökkelissään. Ehkä voisimme olla avuksi.
Hänen äänensä oli nyt pehmoista kuin kesäinen hengähdys.
Antti ei kumminkaan lähtenyt, ei sanonut joutavansa.
-- Sitten lähden yksin.
-- Kaikkia!
Hilma selvitti, kuinka kaikkia ihmisiä tulee rakastaa ja kuinka antaminen on sulostavaa.
Antti vihelteli hetken ja poistui sitten kamariinsa.
XVI.
Kauppias ei ollut käynyt Antin kamarissa vielä koko aikana hänen kotona ollessaan.
Siksipä hämmästyttikin Anttia, kun hän sunnuntaiaamuna astui sisään.
Hän oli erittäin virkeän näköinen, melkein myhäilevä, kun käveli kädet housuntaskuissa muutamia kertoja lattian poikki ja sitten istahti tuoliin, kevyesti heittäen jalat ristiin.
Antti istui levottomasti odottaen, sillä jotain erityistä oli kumminkin kysymyksessä, sen hän varsin hyvin osasi aavistaa.
Kauppias ryähteli ja vihdoin alkoi:
-- Sain kirjeen kauppias Kaukoselta. Siihen Antti ei muuta osannut vastata kuin:
-- Vai niin.
-- Hän puhui siinä sinusta.
Antti loi kysyvän katseen isäänsä ja hätäisesti lausui:
-- Minusta? Mitä hän minusta puhui? Kauppias hykähti ja hyväntuulisesti jatkoi:
-- Kertoi olevansa hyvillään, kun saa sinut liikkeensä palvelukseen.
-- Sepä hauskaa!
Anttikin jo hymähti ja loi rohkeamman katseen ympärilleen.
Kauppiaan katse oli rasvainen, kun edelleen jatkoi:
-- "Sinunlaisesi miehen pojasta odotan paljon", hän kirjoittaa.
Oikein virkeälle tuulelle tuli Antti.
-- Nykyisin aikoo lähteä vähän matkalle tyttärensä ja poikansa kanssa ja poiketa näinä päivinä meilläkin.
-- Sepä hauskaa, kun saadaan semmoisia vieraita. Kerrankin saa sivistyneessä seurassa olla täällä ikävässä maakylässä, puhui Antti, luoden ylpeän silmäyksen ympärilleen.
Kauppiaan otsa rypistyi ensin, mutta selkeni vähitellen, ja hän jatkoi:
-- Kauppias Kaukosen luulen omistavan suuret varat.
-- Eiköhän.
-- Suuret sillä kumminkin asiat.
-- Samoin minäkin luulen.
-- Perillisiä siinä on vain kaksi.
Kauppias katsoi kauan lattiaan ja omituisesti myhähteli.
-- Tuskin tuntisit enää Suloa, hänen tytärtään, hän sitten lisäsi.
-- Onhan siitä tosin aikaa kuin olen hänet nähnyt.
-- Siitä on vasta tyttöä sukeutunut; ihan ensimmäinen hän on kaupungin ylhäisistäkin, viehättävä, kerrassaan lumoava.
Istuttiin taasen hetken äänettöminä.
-- Näin meidän kesken puhuen olen erittäin hyvilläni, kun pääset Kaukosen palvelukseen, jatkoi kauppias vilkuttaen leikillisesti silmiään ja lisäsi:
-- Ei tiedä, mitä voisi vielä tapahtua.
Antti heitti pehmeästi kädet niskaan ja naurussa suin virkkoi:
-- Mitä tapahtua?
Kauppias naurahti.
-- No, no, se nyt ei oikeastaan tähän kuulu. Mutta saatanhan sen suoraankin sanoa. Kuka tietää, vaikka onnistuisit pääsemään tytön suosioon ja... Antti nauroi herttaisen keveästi.
-- Ennen olen ajatellut sinulle veljenitytärtä, joka ei monelta katsantokannalta sekään kauppa mitään hulluinta olisi.
-- Se ei tule kysymykseenkään, sanoi Antti tavattoman päättävästi.
-- Niinpä niin. Monessa suhteessa kyllä naisten paraita; kelpo toimi- ja järjestysihminen ja melkoisen varakaskin. Mutta onhan siinä paljon semmoista ja tämmöistäkin, ehkä vaillinaisen kasvatuksen tähden.
Antti sytytti paperossin ja oli taasen äskeisessä hyvänmielen tilassa.
-- Nyt herätti minussa Kaukosen kirje aivan toiset ajatukset. Kun kerran hän pitää sinusta niin suuresti, niin miksi ei sitten tyttärensä sinuun suostuisi, jos toden teolla vain koetat voittaa hänen suosiotansa.
Jo kiihtyivät tuosta Antinkin ajatukset; hän melkein jo uinaillen uskoi saavuttaneensa ennen uneksimattoman onnensa.
Ja oli tuohon keveään mielentilaan toinenkin syy: luottihan isä häneen, katsoi hänen tulevaisuuttaan suureksi ja loistavaksi -- sehän on jo omansa mieltä hykähdyttämään ja sydänalassa hentoista lämpöä synnyttämään.
-- Se olisi sinulle kerrassaan hyppäys pohjattomaan onneen, poikani, virkkoi kauppias nousten kävelemään.
Kevyesti nousivat jalat, hartiat näyttivät ojentuneen ja kasvoilla väikkyivät virkeän nuoruuden eleet.
Semmoisena astui hän ulos, ikäänkuin jättääkseen onnen sankarin yksikseen miettimään elämän vaihtelevia oloja.
Ja hän ajattelikin, ajatteli onnensa äärille ja niiltä jo pujahti kauas loitolle sumeaan multa suloiseen rajattomuuteen, missä siivet hunajaan takistuivat.
-- Semmoisen kuulun sulottaren suosioon, suuteloihin, syleilyihin, sitten avioliiton ainaiseen hekkumaan, rikkauteen, loistoon ja korkeaan maineesen.
Hän sen vihdoin kumminkin omisti koko suuren liikkeen yksin.
Sillä nuori Kaukonen, hän tiesi sen hyvin, oli mennyttä kalua hurjan elämänsä tähden.
Juokoon, meuhatkoon vain.
Hän istui kaikkein käskiänä ummessa kullassa ja kunniassa.
Vilahti mieleen sivumennen Hilma.
Aseman varmuudesta syntyi häntä vastaan oikeutettu uhka; halveksien naurahti hän hänelle.
Mutta sekin oli hetkinen pysähdys; taas lensi siivikäs unelma rajattomuuden ääriä.
-- Sulo, Sulo!
Semmoisia äännähdyksiä uhkuili rinnasta huulia metistäen ja suloisesti korvia hivellen.
XVII.
Vieraat olivat tulleet muutamien hartaan odotuksen päivien perästä ja nauttivat paraillaan kauppias Heikkisen vieraanvaraisuudesta, johon ei kuulunut ainoastaan talossa tavattomat pöytäherkut, vaan myöskin kaiken lisäksi jumaloivan kunnioittava kohtelu isäntäväen puolelta. Ja vieraat olivat kyllin hienot hyvän käsittämään ja vastasivat siihen samalla mitalla.
Kaikki olikin niin säännöllisen hienoa ja luontevaa, niin herkän pehmeää sydämmellisyyttä, kuin jos hentoiset hengettäret olisivat suloisin siivin suojelleet tätä paikkaa maailmallisilta tuulilta.
Kesä oli kauniimmillaan kaikessa neitseellisyydessään; tämä oli ensimmäinen oikea onnen ja nautinnon kesä Heikkisen kodissa. Juhlatuuli oli tarttunut palvelijoihinkin, varpaillaan hiivittiin, kuiskien keskusteltiin ja oltiin puolittain pyhäpuvussa.
-- Te olette kunnon nuorimies; teille odotan suurta, loistavaa ja mainehikasta tulevaisuutta, puhui kauppias Kaukonen Antille, joka tämmöisestä ennustuksesta saatti varsin somasti punastua kuin kerrankin läksynsä oikein hyvin osannut pieni koulupoika.
Kauppias Kaukonen oli vanhahko, jo vähän kumaraan painunut mies. Harmahtavat hiukset peittivät tavallista suurempaa päätä, sokuriset silmät olivat houkuttelevan elävät, mieluisesti hymyili suu ja leuka oli aivan neitseellisen paljas. Ääni oli rasvainen, keskustelu kohtelijasta ja aina tarkoituksen raukaista sekä käytös juhlallisen vetävää.
Vaikka ei Heikkisellä oltu koskaan oltu rasvaisen jumalisia eikä varsinkaan kauppias suoraluontoisena miehenä sitä suvainnutkaan, taivuttiin kumminkin katsomaan oikeudeksi ja kohtuudeksi Kaukosen hartaita aamu-, ilta- ja pöytärukouksia, sillä hänen jumalisuutensakin, vaikka outoa olikin, tuntui hienolta, miellyttävältä ja houkuttelevalta.
-- Teillä uskon olevan kaikki ne puolet, joita kelpo kauppias ja liikemies tarvitsee edistyäkseen alallaan, jatkoi Kaukonen puhettaan. -- Te olette hankkineet itsellenne korkean sivistyksen ja liikemiehelle tarpeelliset tieteelliset tiedot, käytännöllinen taipumus on tietysti perittyä isältä ja samoin pettämätön rehellisyys. Minä tunnen nämä isänne kelpo ominaisuudet vuosikymmenet asioissa hänen kanssansa oltuani.
Antille hän sitä puhui, mutta mihinpä pani isäkään korvansa, varsinkin kuin tuo puhe niitä niin mieluisesti hiveli.
-- Me olemme teille sanomattomasti kiitolliset Antin tähden, virkkoi rouva lastaan kaikkia maailmassa enimmän rakastavan äidin tunteekkaalla hellyydellä.
-- Ei ollenkaan minulle, vastasi Kaukonen poistavasti. -- Teidän oma ansionne se on lähinnä Jumalaa, että poikanne on kelpo nuorukainen, jonka tulevaisuutta voi pitää taattuna.
Sulo oli istunut keskustelun ajan pehmeästi nojaten sohvan pohjaan, leikitellen jalokivin koristetulla sormuksella. Hän oli kieltämättä kaunotar, hieno ja miellyttävä, luojan henkivä taideteos.
Paljon hän ei keskustelua seurannut joko tahdottomuudesta tai mistä, vaan kumminkin sen verran, että silmä etsi joskus tulevaa isän palvelijaa.
Vaikka katse olikin hetkinen, mikä Anttia kohtasi, oli se kumminkin kylliksi luomaan hänen rintaansa valoisia maailmoita.
Hän oli kerrassaan hurmaantunut katsellessaan häntä.
Nuori Kaukonen koetti keskustella hänen kanssaan, mutta huonolla menestyksellä -- molemmin puolinkin huonolla.
Sillä hän itse oli väsynyt ja veltto.
Kauppias Kaukonen keskusteli nyt Hilman kanssa.
-- Mikä minua suuresti ihmetyttää, se olette te, neiti.
-- Kuinka niin?
Hilma istui jäykkänä seurassa, melkein vastenmieliset eleet kasvoilla.